_Merituvassa 20 p:nä elokuuta_.
"Rakas Anna", kirjoitti Philippa -- "koetan pitää silmäluomeni auki,
kunnes ehdin saada kokoon sinulle kirjeen. Olen kirjoittanut sinulle
kauheasti harvoin tänä kesänä, oma sydänystäväni, mutta jos se on
sinulle lohdutukseksi, niin voin sanoa, että olen käyttäytynyt yhtä
huonosti kaikkia muita kohtaan, joille olen kirjevelassa. Minulla on
tässä kokonainen pinkka odottamassa, joten saan sonnustaa itseni ja
sylkeä kouriini. Toivon, että annat anteeksi jonkun verran sekalaisen
kuvakieleni.
"Olen kauhean uninen, silmät ovat mennä kiinni. Eilen illalla olin
vieraisilla naapuritalossa Emily-serkun kanssa -- hänellä on se
pensionaatti, jossa asun. Siellä oli paljon muita vieraita, ja heti
kun nuo poloiset elivät lähteneet talosta, kyni talon emäntä kolmen
tyttärensä kanssa heidät aivan pataluhiksi. Tietysti he iskivät
kyntensä meihin heti kun olimme päässeet eteiseen. Kun sitten
palasimme kotiin, kertoi eräs täysihoitolainen, että renkipoika
samassa talossa, josta juuri olimme tulleet, oli sairastunut
tulirokkoon ja oli kuolemankielissä. Mainitun neidin erikoisala on
tarjoilla tämänkaltaisia miellyttäviä uutisia. Minä pelkään hirveästi
tulirokkoa. Jo se ajatus, että olen voinut saada tartunnan, esti
minua nukkumasta. Kääntelin ja vääntelin itseäni sängyssä ja kun
hetkeksi uinahdin, näin heti ilkeätä unta. Kello kolme minä heräsin
kuumeisena, kaula kipeänä ja päässä jyskyttävä kipu. Tiesin, että
minussa oli tulirokko, mutta varmuuden vuoksi nousin vapisevin jaloin
katsomaan Emily-serkun 'Kotilääkäristä' taudin tuntomerkkejä.
"Anna, minussa oli ne kaikki. Sitten menin uudestaan nukkumaan ja
kauhean tiedon uuvuttamana nukahdin ja nukuin kuin tukki seuraavaan
aamuun, keskelle päivää. Olin silloin niin terve kuin pukki, joten
minussa luultavasti ei voinut olla tulirokko. Jos olin saanut illalla
tartunnan, niin tauti ei varmaankaan ollut voinut kehittyä niin
nopeasti. Lääkärikirjasta löysin muuten hyvin tieteellisen sanan,
inkubatsioperiodi. No, tuommoisia järkeviä ajatuksia voi kyllä saada
päähänsä keskellä päivää, mutta yöllä kello kolme ei ole -- miten
sanat kuuluivatkaan -- niin, ajatuksenjuoksu täysin selvä. Hihii!
"Sinä varmaankin ihmettelet, mitä minä täällä Merituvassa teen.
Minusta on aina hauskaa viettää osa lomasta merenrannalla, ja isä
lähettää tavallisesti minut silloin Emily-serkun 'matkailijain
kesäpensionaattiin'. Pari viikkoa sitten tulin siis tänne, kuten
tavallisesti, ja kuten tavallisesti oli minua asemalla vastassa,
asemahuoneen edustalla, vanha kuski, setä Mark Miller, vanhoine
kiesseineen ja jäykkäkoipisine hevosineen. Mark Miller on herttainen
vanha ukko ja hän tarjosi minulle heti kourallisen vaaleanpunaisia
piparminttumakeisia. Tuonkaltaiset karamellit tuovat aina mieleeni
tukalan kirkonpenkissä-istumisen keskikesällä -- luultavasti siksi,
että minun isoäidilläni oli aina mukanaan niitä pussillinen. Ne
tuoksuivat aina voimakkaasti, ja hän antoi niiden kiertää penkissä.
Toisilla oli ajanvietoksi mukanaan piparminttumakeisia ja toisilla
suuria rosmariini- ja lavendelikimppuja. En välittänyt juuri
erikoisesti setä Markin karamelleista, hän kun onki niitä paljaasta
taskustaan. Ne olivat jotakuinkin karvaisia ja hänen täytyi ensin
noukkia pois muutamia ruosteisia nauloja ja yhtä ja toista muuta
pientä, ennenkuin tarjosi niitä minulle. Minä en olisi mistään
hinnasta tahtonut loukata hänen hyväntahtoisia vanhoja tunteitaan,
vaan otin karamellit ja annoin niiden sitten huomaamatta pudota
maantielle. Kun viimeinen oli kadonnut, huomautti Mark-setä vähän
nuhdellen: 'Ei olisi pitänyt nakertaa kaikkia karamelleja yhtaikaa
Phil-neiti. Nytpä tulee pikku vatsa kipeäksi!'
"Emily-serkulla on minua lukuunottamatta viisi täysi-hoitolaista
-- neljä vanhempaa tahi puolivanhaa naista ja yksi nuori herra.
Ruokapöydässä istuu minun oikealla puolellani eräs rouva Smith. Hän
kuuluu siihen lajiin ihmisiä, joille tuottaa tavatonta huvia syventyä
ajattelemaan kaikenlaisia tauteja ja vammoja ja niiden inhoittavia
yksityiskohtia. Hän peloitti meitä tietysti tulirokolla. Kun vaan
ohimennenkin mainitsee jonkin taudin, niin hän pudistaa päätään
ja sanoo: Voi, se on minulle hyvin tuttu -- ja siitä aineesta saa
sitten kuulla enemmän kuin tarpeeksi. Jonas kertoi, että hän kerran
tuli puhuneeksi moottorin pysähtymisestä rouva Smithin seurassa, ja
tämä tarttui heti sanaan ja mainitsi, että se tavallisesti on hyvin
itsepäinen tauti. Hän oli itse potenut sitä kymmenisen vuotta, mutta
vihdoin hän sattui tapaamaan erään matkustavan lääkärin, joka paransi
sen.
"Kuka Jonas on? Odota kärsivällisesti, Anna Shirley. Kun oikea hetki
tulee, saat kyllä kuulla puhuttavan Jonaksesta. Mutta minulla ei ole
vähääkään halua sekoittaa häntä näiden naisten kanssa yhteen.
"Vasemmalla puolella minua istuu pöydässä rouva Phinney. Hän puhuu
aina ruikuttavalla ja itkuisella äänellä -- oikein pelkää hänen
yhtäkkiä alkavan ulista. En tiedä mitä hän suree, mutta hän näyttää
pitävän maailmaa surunlaaksona, ja nauru on hänestä mitä tuomittavin
kevytmielisyyden ilmaus. Hänen mielestään minä olen ihan hullu,
kuten Jamesina-tädinkin mielestä, mutta Jamesina-täti pitää minusta
kuitenkin hiukan, ja siinä on hirvittävän suuri ero. Neiti Maria
Grimsby istuu vinosti vastapäätä. Samana päivänä, jona saavuin,
huomautti neiti Maria, että näytti vähän sateiselta -- ja sitten hän
nauroi. Kun sanoin, että tie asemalta oli erittäin kaunis, niin hän
hihitti sillekin. Sanoin, että nyt näkee vielä muutamia sääskiä
-- neiti Maria purskahti taas mitä vilkkaimpaan nauruun. Sanoin,
että Meritupa on kaunis, kuten aina -- taaskin hän hihitti. Jos
minä sanoisin Maria-neidille: Minun isäni on hirttänyt itsensä ja
äitini on ottanut myrkkyä, minun veljeni on joutunut elinkautiseen
kuritushuoneeseen, ja minä tunnen saavani jäykkäkouristuksen
neljännestunnin kuluttua -- niin Maria-neiti nauraisi täyttä kurkkua.
Hän ei voi sille mitään -- hän on syntynyt sellaiseksi, ja se on
hyvin omituista ja surullista.
"Viides vanha nainen on rouva Grant. Se on herttainen muija,
mutta hän ei sano koskaan pahaa sanaa kenestäkään eikä tiedä
mitään skandaaleja, joten keskustelu hänen kanssaan on kauhean
epäintresanttia.
"Mutta nyt pääsemme Jonakseen.
"Samana päivänä, jona tulin, näin pöydässä vastapäätä itseäni nuoren
miehen, joka tarkasteli minua niin hyväntahtoisesti kuin olisi
tuntenut minut kehdosta asti. Minä tiesin -- sen oli Mark-setä
kertonut minulle maantiellä --, että hänen nimensä oli Jonas Blake,
että hän oli teologian ylioppilas S:t Columbasta ja että hänen
tehtäviinsä kuului sielunhoito Merituvassa ja sen ympäristöllä kesän
aikana.
"Hän on oikea rumuus -- hän on suorastaan rumin nuori mies,
mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Hän on iso ja vankka, mutta
kuitenkin hoikka, ja hänellä on uskomattoman pitkät jalat. Tukka on
harmaankeltainen ja siirollaan, silmät harmaat -- hyvä harmaa väri --
suu on iso, ja korvat -- niin, niistä on paras olla puhumatta.
"Hänellä on miellyttävä ääni -- kun sulkee silmänsä, on mies vallan
hurmaava -- ja hänellä on varmaankin kaunis sielu ja enkelimäisen
hyvä luonne.
"Meistä tuli heti hyvät ystävät. Hän on tietysti opiskellut
Redmondissa, joten päästiin heti yhteiselle pohjalle. Me kalastamme
ja soutelemme yhdessä ja teemme ihania kävelyretkiä kuutamossa meren
rannalla. Hän ei ole niin ruma kuutamossa -- ja hyvä Jumala, kuinka
kuituinen hän on! Hänestä oikein säteilee kiltteyttä ja hauskuutta.
Puolivanhat hupakot -- paitsi rouva Grant -- eivät hyväksy Jonasta,
siksi että hän osaa nauraa ja laskea leikkiä ja ilmeisesti mieluummin
kävelee minun ajattelemattoman ja turhamaisen vähäpätöisyyteni kanssa
kuin seurustelee heidän kanssaan.
"Niin merkilliseltä kuin kuuluukin, en toivoisi hänen pitävän minua
pintapuolisena ja kevytmielisenä. Sehän on oikeastaan naurettavaa.
Kuuluuko minuun, mitä tuollainen liinatukka-Jonas, jota en ennen
eläessäni ole nähnyt, ajattelee minusta!
"Sunnuntaina Jonas saarnasi kylän kirkossa. Menin tietysti sinne,
mutta en voinut ollenkaan kuvitella Jonasta saarnatuolissa. Jonas
hengenmiehenä -- tahi siksi tulemaisillaan -- ei, pila oli mennyt
liian pitkälle.
"No, sitten alkoi Jonas saarnata. Kun hän oli puhunut yhtä kyytiä
kymmenen minuuttia, tunsin itseni niin pieneksi ja vähäpätöiseksi,
että minusta tuntui kuin olisin tullut aivan paljaalle silmälle
näkymättömäksi. Jonas ei sanonut sanaakaan nykyajan naisista
eikä katsonut kertaakaan minuun päin. Mutta minulle kävi aivan
selväksi, kuinka surkean pintapuolinen ja tyhjä ja turhamainen olen
luonteeltani ja kuinka rajattoman vähän minun täytyy muistuttaa
naista, jonka Jonas on asettanut ihanteekseen. Sen naisen täytyy olla
ylevämielinen, jalo ja luja. Jonas tuntui hyvin vakavalta, hellältä
ja uskolliselta. Hän oli juuri sitä, mitä pappismiehen tulee' olla.
Ihmettelin, kuinka olin koskaan voinut pitää häntä rumana -- vaikka
hän on ruma, Anna! -- häntä, jolla on niin kauniit, ilmehikkäät
silmät ja ajattelijan otsa, joskin sillä arkioloissa riippuu
takkuisia liinasuortuvia.
"Saarna oli ihana, ja minä olisin voinut kuunnella sitä koko
elinikäni, mutta lopuksi tunsin vain oman viheliäisyyteni ja
alhaisuuteni. Jospa olisin sellainen kuin sinä, Anna!
"Kotimatkalla kirkosta hän sai minut kiinni ja tuntui olevan yhtä
vitsikäs kuin tavallisesti. Mutta hänen leikillisyytensä ei voinut
enää eksyttää minua. Olin nähnyt oikean Jonaksen. Olisin tahtonut
tietää, tulisiko hän koskaan huomaamaan oikean Philin -- jota ei
kukaan, et sinäkään, Anna, vielä ole nähnyt.
"'Jonas', sanoin minä -- minä unohdin sanoa häntä herra Blakeksi,
eikö se ollut kauheata? Mutta on tilaisuuksia, jolloin tuollainen ei
merkitse mitään. 'Jonas', sanoin minä, 'te olette syntynyt papiksi.
Mikään muu ei teistä voisi tulla'.
"'Ei voisikaan', vastasi hän hiljaa ja tyynesti. 'Yritin kauan muuta
-- minulla ei ollut ollenkaan halua tulla papiksi. Mutta lopulta
havaitsin, että juuri se kutsumus oli annettu minun täytettäväkseni
-- ja Jumalan avulla koetan selviytyä siinä.'
"Hänen äänensä oli matala ja hyvin harras. Hänestä tulee varmasti hyvä
ja arvokas sananjulistaja, ja onnellinen se nainen, jolle on suotu
kykyä auttaa häntä hänen elämäntehtävässään. Se nainen ei saa olla
mikään tuulihattu, joka kääntyy pienimmänkin tuulahduksen mukaan.
Hänen täytyykin nopeasti päättää, minkä hatun hän ottaa päähänsä.
Luultavasti hänellä ei tule olemaankaan useampia kuin yksi. Maalla
asuvilla apulaispapeilla ei ole koskaan liiaksi rahoja. Mutta hänelle
olisi aivan yhdentekevää, vaikka hänellä ei olisi hattua ensinkään,
sillä hänellä olisi sen sijaan aina Jonas.
"Anna Shirley, et suinkaan sinä aio uskoa tahi yrittää hengittääkään
sanoaksesi, että minä olen tässä rakastunut pastori Blakeen? Voisiko
minussa olla hellempiä tunteita liinatukkuista rumaa teologia
kohtaan, jonka nimi on Jonas? Pois se! Kuten Mark-sedän on tapana
sanoa: Se on mahdotonta, eikä nä kylliksi, se on uskomatonta.