Elämä kului hyvin viihtyisästi Avonleassa sinä kesänä, vaikka Anna
ei päässyt vapaaksi tunteesta, että jotain kuitenkin puuttui. Mutta
hän ei tahtonut tunnustaa edes itselleen itsetutkistelun hetkinä,
että tämän tunteen aiheutti Gilbertin poissaolo. Kun hän sai yksin
astua kotiin kutsuista ja Avonlean Nuorten Yhteiskunnanparantajien
iloisista kokouksista Dianan ja Fredin ja monen muun nuoren parin
haaveillessa kuutamossa tuuheissa puistokäytäväholveissa, tunsi hän
kuitenkin sydämessään hiljaa jomottavaa kipua, jota hän ei voinut
selittää. Gilbert ei edes kirjoittanut hänelle, kuten Anna kuitenkin
oli toivonut hänen tekevän. Anna tiesi, että Gilbert joskus kirjoitti
Dianalle, mutta hän ei tahtonut tehdä mitään Gilbertiä koskevia
kysymyksiä, ja kun Diana uskoi Annan luonnollisesti myös saavan
tietoja Gilbertiltä, ei hän tuonut milloinkaan terveisiä.
Gilbertin äiti oli hyväntahtoinen ja avomielinen nainen, mutta häntä
ei vaivannut liiallinen tahdikkuus. Hänellä oli aika kiusallinen
tapa kysellä Annalta, aina hyvin kuuluvalla äänellä ja monen hengen
läsnäollessa, oliko tämä äsken "kuullut mitään Gilbertistä". Ja
Anna-raukka ei voinut muuta kuin tulla hehkuvan punaiseksi ja
kuiskata "ei nyt pitkään aikaan" -- mikä kaikkien mielestä, myös
rouva Blythestä, todisti vain tyttömäistä ujoutta.
Kaikesta tästä huolimatta oli Annan kesä kuitenkin hyvin hupaisa.
Priscilla ilahdutti häntä tulemalla kesäkuussa käymään, ja
hänen lähdettyään tulivat herra ja rouva Irving, pikku Paul ja
Charlotta Neljäs viettääkseen heinä- ja elokuun vanhalla rakkaalla
kotiseudulla.
Kaikuranta tuli siis jälleen leikin, rupattelun ja hauskojen pikku
tilaisuuksien näyttämöksi, ja joen toisella puolen asustavalla
kaiulla oli täysi työ vastata heleäsointuisiin naurunremahduksiin,
jotka kuuluivat puutarhasta kuusiaidan takaa.
"Neiti Lavendel" ei ollut muuttunut, ellei ottanut huomioon, että
hän oli tullut vielä sievemmäksi ja herttaisemmaksi. Paul jumaloi
häntä, ja heidän sydämellinen ja kaunis suhteensa teki miellyttävän
vaikutuksen.
-- Mutta äidiksi minä en kutsu häntä kuitenkaan, sanoi Paul Annalle.
-- Se nimihän kuuluu minun omalle rakkaalle pikku äidilleni, enkä
minä voi antaa sitä kenellekään muulle. Senhän neiti kyllä ymmärtää.
Mutta välistä minä sanon häntä "äiti-Lavendeliksi" ja minä pidän
hänestä isän jälkeen eniten. Minä -- minä pidän hänestä vielä hitusta
enemmän kuin neidistäkin.
-- Aivan niin pitää ollakin, virkkoi Anna.
Paul oli nyt kolmentoista vuoden vanha ja hyvin pitkä ikäisekseen.
Hänen kasvonsa ja hänen silmänsä olivat yhtä kauniit kuin ennenkin,
ja hänen mielikuvitustaan saattoi verrata hiottuun lasiin, josta
kaikki kuvastui sateenkaaren värein. Hän teki Annan kanssa ihania
kävelymatkoja metsissä ja vainioilla ja pitkin merenrantaa. Ei olisi
voinut mistään löytää kahta läheisempää "sukulaissielua".
Charlotta Neljäs oli kehittynyt muhkeaksi ja kukoistavaksi
neitokaiseksi. Hän oli jo kauan sitten jättänyt pois hiuksistaan
siniset nauhasolmukkeet ja piti tukkansa ylhäällä suurissa
pullistuvissa kiehkuroissa. Kasvot olivat kuitenkin yhtä kesakkoiset,
nenä yhtä tylppä ja hymy ja suu yhtä leveät kuin ennenkin.
-- En suinkaan minä vaan neidistä ole ruvennut puhumaan niinkuin
yankeet, sanokaa neiti? kysyi hän huolestuneena.
-- Sitä minä en ole ollenkaan huomannut, Charlotta.
-- No, se on hauskaa. Kotona sanoivat, että puhun murretta, mutta
kaiketi ne vain tahtoivat tehdä kiusaa, kun en tahdo puhua niinkuin
yankeet. Ei sentähden, että minulla olisi mitään yankeeta vastaan,
voihan ne kyllä olla kilttejä ja hyviä ihmisiä, mutta Prinssi
Edvardin saari se vasta on jotakin ja ne ihmiset kun siellä asuvat.
Paul vietti ensimmäiset pari viikkoa isoäiti Irvingin luona
Avonleassa. Anna oli häntä vastassa hänen tullessaan sinne ja näki
hänen palavan intoa päästä rantaan -- siellähän hänen piti tavata
Nora ja Kultainen nainen ja Merimieskaksoiset. Hän tuskin malttoi
syödä illallista. Hän luuli varmasti näkevänsä Noran keijukaiskasvot
läpikuultavan hunnun takaa niemen toiselta puolen, missä Nora
ikävöiden häntä odotti...
Mutta Paul palasi hämärässä verrattain nolona rannalta.
-- Etkö löytänyt luotoihmisiäsi? kysyi Anna.
Paul pudisti surullisena kastanjanruskeita kiharoitaan.
-- En, voiko neiti ajatella -- eivät Merimieskaksoiset eikä Kultainen
nainen tulleet näkyviin, sanoi hän. -- Nora oli kyllä siellä -- mutta
Nora ei ole sama kuin ennen. Nora on muuttunut.
-- Voi, pikku mies, sinä olet itse muuttunut, virkkoi Anna. --
Sinä olet jo päässyt Luotoihmisistä. Niille kelpaavat vain lapset
leikkitovereiksi. Pelkään pahoin, etteivät Merimieskaksoiset tule
enää koskaan purjehtien luoksesi helmenhohtoisessa venheessään, jonka
purje on kudottu kuunsäteistä, ja ettei Kultainen nainen enää soita
sinulle kultaharppuaan. Tuskinpa Norakaan enää viitsii tulla sinua
tapaamaan. Nyt saat rangaistuksesi siitä, että olet tullut isoksi
pojaksi, Paul. Sinä olet jättänyt satumaailman taaksesi.
-- Minun mielestäni herrasväestä kumpikin puhuu yhtäläistä hassutusta
kuin ennenkin, sanoi vanha rouva Irving, osaksi suopeasti, osaksi
nuhdellen.
-- Suuri erehdys, hyvä rouva Irving, virkkoi Anna pudistaen vakavasti
päätään. -- Me alamme tulla aivan kauhean järkeviksi, ja se on niin
ikävää. Me emme ole läheskään yhtä mielenkiintoisia sitten enää,
kun olemme oppineet, että kieli on annettu meille, jotta osaisimme
peittää ajatuksemme.
-- Eiköhän se ole annettu siksi, että voisimme vaihtaa ajatuksiamme,
virkkoi isoäiti Irving. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan
Talleyrandista eikä ymmärtänyt paradokseja.
Myöhemmin kesällä Anna vietti pari onnellista ja rauhallista viikkoa
Kaikurannassa. Viimeisenä iltana hän istui neiti Lavendelin kanssa
kahden puhellen tuttavallisesti.
-- On aivan minun makuuni saada tällä lailla lopettaa viehättävä
kesäloma, sanoi Anna. -- Nyt on jälellä vain kaksi viikkoa, kunnes
lähden takaisin Kingsportiin, korkeakouluun ja Karoliinan majaan.
Maja on herttaisin paikka, mitä voi ajatella, neiti Lavendel.
Minusta tuntuu aivan siltä kuin minulla olisi kaksi kotia -- toinen
Vihervaara ja toinen Maja. Mutta minne on kesä kadonnut? On aivan
kuin vasta viime viikolla olisi ollut se toukokuun ilta, jolloin
tulin kotiin kieloja ja orvokkeja käsissä hämmästyttäen Marillaa.
Pienenä en voinut nähdä kesää päästä päähän. Se oli minun edessäni
kuin loppumattoman pitkä tie. Nyt se lentää kädenkäänteessä ja on
yhtäkkiä poissa.
-- Sano, Anna, oletteko Gilbert Blythe ja sinä yhtä hyvät ystävät
kuin ennen maailmassa? kysyi neiti Lavendel odottamatta.
-- Ystävällisiä ajatuksia kulkee usein Gilbertin ja minun välillä,
vastasi Anna.
Neiti Lavendel pudisti päätään.
-- Minä huomaan, ettei välinne ole sama kuin ennen. Nyt aion tehdä
tungettelevan kysymyksen. Oletteko tulleet eripuraisiksi?
-- Emme toki ole, on vain niin, että Gilbert on pyytänyt minulta
enempää kuin ystävyyttä, ja sitä minä en voi hänelle antaa.
-- Oletko varma siitä, Anna?
-- Aivan varma.
-- Silloin minä olen hyvin, hyvin pahoillani.
-- Onpa kummallista, että kaikki ihmiset näyttävät tehneen yhteisen
sopimuksen, että minun täytyy mennä naimisiin Gilbert Blythen kanssa,
virkkoi Anna ärtyisästi.
-- Siksi, että te olette luodut ja tarkoitetut toisillenne, Anna --
siinä on syy. Sinun ei tarvitse heilauttaa nuorta niskaasi. Niin on
kuitenkin asia.