Hämärässä varjot karkeloivat seinillä uunivalkean loimutessa
Vihervaaran keittiössä; kevätillat olivat vielä vilpoisia.
Idänpuoleisesta puoliavoimesta ikkunasta kuiskailivat yön suloiset
ja salaperäiset äänet. Marilla seisoi valkean ääressä -- ainakin
ruumiillisesti. Hänen sielunsa liiteli kauas, hän astui jälleen
vanhoja tuttuja polkuja uudelleen nuortunein ja kevyiksi käynein
jaloin. Marillalta oli viime aikoina kulunut näin haaveisiin moni
tunti, joka hänen oikeastaan olisi tullut käyttää sukkien kutomiseen
kaksoisille.
-- Kyllä kai on niin, että minä tulen vanhaksi, virkkoi hän.
Ja kuitenkin Marilla oli muuttunut vain aivan vähäisen viimeisten
yhdeksän vuoden aikana, tullut ainoastaan hieman ohuemmaksi ja
kenties vielä vähän kulmikkaammaksi. Harmaat juovat olivat jonkun
verran näkyvämmät hiuksissa, jotka olivat kierretyt samaan kiinteään
solmuun kuin ennenkin, ja solmun läpi oli pistetty kaksi luuneulaa
-- lienevätkö neulat olleet koko ajan samat? Hänen ilmeensä oli
kuitenkin aivan toinen kuin ennen. Suun ympärillä oleva piirre, joka
ennen oli viitannut sisäiseen huumoriin, oli muuttunut huomattavasti
terävämmäksi, silmät olivat hyväntahtoisemmat ja ystävällisemmät, ja
lempeä hymy tuli yhä useammin näkyviin.
Marilla ajatteli pitkää elämää, jonka hän oli jättänyt taakseen.
Lapsuutta, jolloin häntä oli kohdeltu ankarasti, joskaan hän
ei silti ollut onneton, tyttöajan mustasukkaisesti salattuja
unelmia ja särkyneitä toiveita, elottoman ja värittömän
keski-iän pitkiä, harmaita, yksitoikkoisia vuosia, jotka olivat
pinoutuneet päällekkäin. Sitten Anna oli tullut taloon -- tuo
vilkas, tunteellinen lapsi, jolla oli niin eloisa mielikuvitus,
palvoi kauneutta ja janosi rakkautta. Hän toi mukanaan lämpöä ja
kevätauringon väikettä, ja elämän autiot ja routaiset erämaat olivat
alkaneet vihannoida ja kukkia. Marillasta tuntui kuin hän olisi
kuudestakymmenestä ikävuodestaan elänyt vain ne yhdeksän vuotta,
jotka olivat seuranneet Annan tultua. Ja Annan piti tulla kotiin
huomeniltana.
Keittiön ovi avautui hiljaa. Marilla nosti katseensa odottaen
näkevänsä rouva Lynden. Anna seisoikin siinä hentona ja suorana,
silmät kirkkaina kuin tähdet. Kädet olivat täynnä kieloja ja aikaisia
orvokkeja.
-- Kas, Anna! huudahti Marilla. Yllätys sai hänet kerrankin
unohtamaan karun ujoutensa. Hän veti tytön syliinsä puristaen
sekä häntä että kukkasia sydäntään vasten ja suudellen lämpimästi
välkkyvää tukkaa ja lempeitä kasvoja. -- Minä odotin sinua vasta
huomeniltana. Millä tavoin olet tullut Carmodysta?
-- Kävellyt jalkaisin, sinä kuituisin Marilla. Enkö minä ole tehnyt
samoin monta kymmentä kertaa loman aikana? Ajuri tuo matka-arkkuni
huomenna. Alkoi olla niin kova ikävä kotiin, että minä läksin matkaan
päivää aikaisemmin. Ah, miten ihanaa oli kävellä toukokuun hämärässä.
Hevoshaassa pysähdyin poimimaan nämä kielot ja sitten minä käännyin
Orvokkien laaksoon ja sain suuren keltaisen maljakon aivan täyteen.
Katso, kuinka kirkkaansinisiä ja suloisia ne ovat... Tunnetko,
Marilla, miltä ne tuoksuvat, hengitä syvään!
Marilla pisti velvollisuudesta niihin nenänsä, mutta hänestä Anna oli
mielenkiintoisempi kuin kukkasten tuoksu.
-- Istupas, kultaseni, sinä olet kai hyvin väsynyt. Nyt minä panen
sinulle vähän illallista pöytään.
-- Kuu on kirkkaana ja kiiltävänä kukkulan takana, Marilla, etkä
usko, miten sammakot kurnuttivat koko matkan Carmodysta saakka!
Nautin niin niiden soitosta -- se on kuin soista kumpuavaa kellojen
helinää. Se liittyy erottamattomasti minun parhaimpiin muistoihini
entisaikain ihanista kevätilloista. Ja se tuo aina minun mieleeni
illan, jolloin tulin tänne ensi kerran. Muistatko sinä sitä, Marilla?
-- Kysytkö sitä? vastasi Marilla vakuuttavan pontevasti. -- Tuskinpa
unhotan eläessäni.
-- Sinä vuonna sammakot kurnuttivat kuin hullut suossa ja purossa.
Istuin tavallisesti ikkunassa kuuntelemassa niitä hämärässä, ja
ihmettelin, miten niiden soitto samalla saattoi kuulua niin iloiselta
ja niin surulliselta. Voi, kuinka suloista on olla kotona taaskin!
Redmond oli mainio ja Bolingbroke ihastuttava -- mutta mikään ei
voita Vihervaaraa -- täällä on koti.
-- Olen kuullut, ettei Gilbert tule kotiin tänä kesänä, virkkoi
Marilla.
-- Ei tule. -- Annan äänessä oli jotain, joka sai Marillan luomaan
häneen nopean katseen, mutta Annan koko huomio näytti olevan
kiintynyt orvokkien järjestämiseen maljakkoon. -- Katso, eivätkö
ne sovi hyvin? jatkoi hän kiireisesti. -- Eikö sinusta vuosi
muistuta kirjaa, Marilla? Kevään lehdille on kirjoitettu kieloja ja
orvokkeja, kesän ruusuja, syksyn punertavia vaahteranlehtiä ja talven
rauta-tammia ja mistelejä.
-- Kuinka Gilbert suoriutui tutkinnoissa? kysyi Marilla.
-- Hän selviytyi mainiosti -- paras koko kurssilla. Mutta missä
kaksoiset ovat ja Rachel-täti?
-- Rachel ja Dora ovat menneet Harrisonille. Davy on leikkimässä
Boultersilla. Minusta on kuin hän laukkaisi paraikaa kotiin.
Davy ryntäsi sisään, huomasi Annan, päästi riemuhuudon ja heittäytyi
hänen syliinsä.
-- Oi, Anna, kuinka kauhean hauskaa, että sinä tulit! Voitko
ajatella, että minä olen kasvanut pari tuumaa syksystä! Täti Lynde
mittasi minut tänään mittanauhallaan. Ja katsohan, Anna, katso
etuhammastani! Se on poissa -- siinä on iso aukko. Täti Lynde sitoi
nyörin toisen pään siihen ja toisen ovilukkoon ja sitten hän sulki
oven. Minä myin sen Miltylle parista sentistä. Milty kokoo hampaita.
-- Mitä ihmeessä hän tekee muiden hampailla? kysyi Marilla.
-- Niistä hän tekee itselleen kaulanauhan, jota saa pitää, kun
leikkii intiaanipäällikköä, selitti Davy kiiveten Annan polville.
-- Hänellä on jo viisitoista kappaletta ja hän on tilannut kaikki
hampaat, jotka jo tuntuvat irtonaisilta. Ei kenenkään muun kannata
ruveta keräämään. Boultersit kyllä aina osaavat pitää puolensa.
-- Kaiketi sinä olit kiltti Boultersilla? kysyi Marilla ääni jonkun
verran epäilevänä.
-- Olinhan minä, mutta nyt minä en enää jaksa olla kiltti aina vaan,
aina vaan.
-- Parempi olisi, ellet jaksaisi olla paha, Davy-poju, virkkoi Anna.
-- Niin, mutta voisihan olla metkaa pitkän aikaa, arveli Davy. --
Voisihan sitten katua, eikö voisikin?
-- Onhan katuminenkin hyvä asia, mutta se ei voi tehdä tehtyä
tekemättömäksi. Muistatko, Davy, viimekesäistä pyhäpäivää, kun jäit
pois pyhäkoulusta ja kirkostakin? Ajattele, kuinka sinusta illalla
tuntui pahalta, kun tulit pimeässä minun luokseni ja tunnustit
kaikki. No, mitä te olette Miltyn kanssa tänään tehneet?
-- Me olemme kalastaneet ja ajaneet takaa kissaa ja etsineet munia
ja huutaneet kaiulle vesakossa Boultersin ladon takana. Mitä kaiku
oikeastaan on?
-- Kaiku on kaunis neitonen, joka asuu kaukana metsissä ja nauraa
maailmalle kukkuloittensa ja vuortensa takaa.
-- Minkänäköinen hän on?
-- Hänen hiuksensa ja silmänsä ovat tummat, mutta kaula ja käsivarret
ovat valkeat kuin lumi. Mutta kukaan kuolevainen ei saa milloinkaan
oikein nähdä, kuinka kaunis hän on. Hän on kepeäjalkaisempi kuin
metsäkauris, ja pilkallinen ääni on ainoa, mitä hänestä kuulemme.
Voit kuulla hänen huutavan yöllä ja voit kuulla hänen nauravan
tähtien tuikkeessa. Hän pakenee sinua, jos koetat häntä seurata, ja
hän nauraa sinulle lähimmästä metsänreunasta.
-- Onko tuo kaikki totta? Vai juksaatko sinä vain? kysyi Davy silmät
pyöreinä hämmästyksestä.
-- Rakas Davy, eikö sinulla ole sen vertaa ymmärrystä, että voit
erottaa, milloin kerrotaan satu ja milloin "juksataan".
-- Mutta mikä sitten vastaa vesakosta Boultersin ladon takaa? Ja
väliin kuuluu siltä kuin se tulisi itse seinästä, tenäsi Davy.
-- Kun tulet vähän vanhemmaksi, niin minä selitän sinulle kaikki.
Kun tuli iästä puhe, kääntyi Davyn ajatuksenjuoksu toiseen suuntaan,
sillä hän mietti vähän aikaa ja kuiskasi sitten aivan vakavasti:
-- Anna, minä menen naimisiin.
-- Älä nyt! Onko se mahdollista? virkkoi Anna yhtä vakavasti. --
Milloin?
-- Sitten vasta kun tulen täysi-ikäiseksi, tietysti.
-- Rintani keventyi. Kenen kanssa sinä olet kihloissa?
-- Stella Fletcherin kanssa. Hän on samalla luokalla. Hän onkin aika
sievä... Hän on kaikin puolin makuuni. Jos minä kuolen ennenkuin
tulen täysi-ikäiseksi, tahdotko silloin pitää hänestä huolta?
-- Pikku Davy, me emme jaksa kuulla tuollaista hassutusta, huomautti
Marilla ankarasti.
-- Se ei olekaan hassutusta, virkkoi Davy loukkaantuneella äänellä.
-- Hän on minun morsiameni, ja jos minä kuolisin, olisi hän minun
leskimorsiameni, onhan se selvä. Eikä hänellä ole kissaakaan, joka
pitäisi hänestä huolta, vanha isoäiti on ainoa.
-- Tule nyt syömään illallista, Anna, kehoitti Marilla, äläkä yllytä
poikaa puhumaan lisää roskaa.