Ne kaksi viikkoa, jotka Anna vietti Bolingbrokessa, kuluivat
hyvin hauskasti ja kodikkaasti, ja kuitenkin hän tunsi jäytäviä
tunnonvaivoja joka kerran kun Gilbert puikahti hänen ajatuksiinsa.
Hänellä ei ollut kuitenkaan paljoa aikaa ajatella Gilbertiä. Kaunis,
vanha koti, jossa Gordonin suku oli hallinnut monen miespolven ajat,
oli iloisen ja viihtyisän seuraelämän keskipisteenä, ja Philin
hyvät ystävät, kuuluivatpa he kumpaan sukupuoleen tahansa, olivat
aina sinne tervetulleet. Ajelumatkat, veneretket, tanssiaiset ja
ulkoilmajuhlat seurasivat toisiaan katkeamattomana virtana, ja
Philin oli mahdotonta viihtyä, ellei hän aina ollut "menossa". Alec
ja Alonzo liehittelivät häntä sellaisella touhulla, että Anna alkoi
epäillä, ennättivätkö he tehdä hyödyllisempääkin työtä kuin seisoa
varpaisillaan Philin edessä. He olivat kumpikin kunnollisia ja
siivoja nuoria miehiä, mutta Annakaan ei voinut ratkaista, kummalleko
oli annettava etusija.
-- Minä luotin niin siihen, että sinä antaisit minulle hyvän neuvon,
jotta vihdoinkin voisin päättää, kumpiko minun on otettava, sanoi
Phil hieman nuhtelevasti.
-- Sen sinä sittenkin saat ratkaista itse, sanoi Anna. Ja sitten hän
pisti odottamatta ystävättäreensä pienen terävän okaan lisätessään:
-- Sinullahan on niin varma ja selvä ajatuksenjuoksu, kun on kysymys
muiden ihmisten liittämisestä yhteen.
-- Se on kokonaan eri asia, julisti Phil ylimielisesti.
Annan suloisimmaksi muistoksi oleskelusta Bolingbrokessa jäi
kuitenkin käynti siellä, missä hän ensi kerran oli nähnyt päivänvalon
-- pienessä viheliäisessä, keltaisessa talossa syrjäisen kadun
varrella, josta hän niin usein oli uneksinut. Hän katseli sitä
hellästi ja ihastuneesti, astuessaan Philin kanssa portista sisään.
-- Se on melkein täsmälleen sellainen, miksi minä olen sen
kuvitellut, virkkoi hän. -- Eteisen seinillä ei kiertele
vuohenkuusamia, mutta nurmikolla on syreenipensas -- niin, ja
ikkunoissa on ohuet punaruutuiset, kotikutoiset verhot. Iloitsen
kovasti siitä, että talo on vielä keltaiseksi maalattu.
Oveen ilmaantui hyvin pitkä nainen, jonka kasvot näyttivät
rasittuneilta.
-- Kyllä Shirleyn nuori pari asui täällä parikymmentä vuotta
sitten, virkkoi hän vastaukseksi Annan kysymykseen. -- He asuivat
vuokralaisina. Minä muistan heidät kyllä. Kuolivat kuumeeseen
kumpikin samalla viikolla -- se oli oikein surkeaa. Heiltä jäi pieni
vastasyntynyt lapsi, tyttö muistaakseni. Se oli heikko lapsi -- se on
kyllä jo kuollut aikoja sitten. Ukko Thomas ja hänen vaimonsa ottivat
sen huostaansa -- niinkuin heillä ei olisi ollut tarpeeksi omia
lapsia.
-- En minä kuollut, virkkoi Anna hymyillen. -- Minä olin se pikku
lapsi.
-- Älkää, onko se mahdollista? Hyvänen aika, kuinka neiti on kasvanut
huudahti nainen, aivan kuin hänestä olisi ollut ihmeellistä, ettei
Anna enää ollut pieni, muutaman kuukauden vanha lapsi. -- Nyt, kun
lähemmin katson, huomaan samannäköiseksi. Punainen tukka on teidän
isältänne, vaikka hänen oli tummempi. Mutta silmät ja suu ovat
äidiltä. Hän oli kovin kiltti ja herttainen. Hän oli minun tyttäreni
opettajana koulussa, ja tyttäreni oli häneen ihmeen ihastunut. Heidät
haudattiin samaan hautaan, ja kouluneuvosto pystytti patsaan heidän
haudalleen kiitokseksi uskollisesta palveluksesta. Ettekö tahdo käydä
sisään?
-- Voinko saada katsoa koko talon? pyysi Anna säteilevin silmin.
-- Kernaasti, jos tekee mieli. Se ei vie paljon aikaa -- asunto ei
ole suuri. Minä olen pyytänyt ja rukoillut miestäni rakentamaan
uuden keittiön, mutta hän ei ole mikään hätäilijä. Tässä on meillä
vierashuone ja kaksi huonetta on tuolla ylhäällä. Olkaa hyvä ja
katselkaa kaikkea mielenne mukaan. Minun täytyy mennä pienokaistani
katsomaan. Neiti on syntynyt päätyhuoneessa tuolla idän puolella.
Minä muistan kuinka teidän äitinne aina sanoi, että hänestä oli
hauskaa nähdä auringon nousu, ja sain sitten kuulla teidän syntyneen
juuri auringon noustessa taivaanrannan takaa. Teidän äitinne oli
maatessaan katsellut, miten se valaisi pienen vastasyntyneen kasvoja.
Anna tunsi hellyyden läikähtävän sydämeensä. Hän nousi kapeita
narisevia portaita yläkertaan, idän puolella olevaan pieneen
ullakkokamariin. Se oli muuttunut hänelle pyhäköksi. Hänen äitinsä
oli uneksinut siinä hiljaiset, suloiset unelmansa pientä lasta
odottaessaan, auringonnousu oli luonut punertavan hohteensa heihin
molempiin pienen vastasyntyneen herätessä uuteen elämään. Siinä hänen
äitinsä oli vaipunut kuolonuneen. Anna katseli hartaana ympärilleen,
hänen silmiään himmensivät kyyneleet. Tämä oli hänelle niitä elämän
hetkiä, jotka väikkyvät muistissa kirkkaana jalokivenä.
-- Ja äiti oli saadessaan minut nuorempi kuin minä olen nyt, kuiskasi
hän itsekseen.
Annan astuessa portaita alas tuli talon nykyinen emäntä porstuassa
hänen luokseen. Hän ojensi Annalle pienen pölyisen käärön, jonka
ympäri oli sidottu haalistunut sininen nauha.
-- Tässä on pinkka vanhoja kirjeitä, jotka minä löysin yläkerran
kaapista, kun muutin tänne, virkkoi hän. -- Minä en tiedä, mitä siinä
mahtaa olla -- en ole milloinkaan tullut lähemmin katsoneeksi --
mutta päällimäisessä on osoitteena Neiti Bertha Willis, ja se oli
teidän äitinne tyttönimi. Voitte ottaa ne, jos mielenne tekee.
-- Voi, sitä ei tarvitse epäillä -- kiitos, kiitos! huudahti Anna
hyvin ihastuneena.
-- Mitään muuta ei ollut talossa, jatkoi talon rouva. Kaikki
huonekalut oli myyty maksuksi lääkärille, ja rouva Thomas otti
äitinne vaatteet ja pikkuesineet. Ne kuluivat aika kyytiä loppuun,
siitä pitivät penskat huolen. Ne huristivat yli kivien ja kallioiden
kuin vasikat.
-- Minulla ei ole ollut ainoatakaan äidiltäni jäänyttä esinettä,
virkkoi Anna tukehduttava tunne kurkussaan. -- En voi koskaan
kylliksi kiittää teitä näistä kirjeistä.
-- Ei mitään kiittämistä, pikku neiti. Hyvä Jumala, kuinka teillä on
ihan äitinne silmät! Hänkin osasi aivan kuin puhua silmillään. Teidän
isänne ei ollut juuri minkään näköinen, mutta hän oli tavattoman
kunnollinen. Minä muistan sanotun heidän mennessään naimisiin,
ettei milloinkaan liene nähty rakastuneempaa paria... Pian heidät,
poloiset, temmattiin pois... Mutta he olivat hyvin, hyvin onnellisia
sen ajan, jonka saivat elää, ja olihan sitä siinäkin.
Anna paloi halua päästä kotiin lukemaan kallisarvoista kirjepinkkaa,
mutta hän teki pienen pyhiinvaellusmatkan sitä ennen. Hän lähti
yksin siihen osaan Bolingbroken kirkkotarhaa, jossa puiden vihreät
latvat suojaavan tuuheina kaartuvat ja missä hänen vanhempansa
lepäsivät maan povessa. Pienen hautakiven ympärille, joka oli paikkaa
osoittamassa, asetti hän mukaan ottamansa valkeat kukkaset. Sitten
hän kiiruhti takaisin Gordonin huvilaan, sulkeutui huoneeseensa ja
luki kirjeet. Toiset oli isä kirjoittanut, toiset äiti. Niitä ei
ollut monta -- yhteensä vain kaksitoista, sillä Walter ja Bertha
Willis eivät olleet paljon erillään kihlausaikanaan. Kirjeet olivat
kellastuneet ja haalistuneet, ja käsialasta oli joskus vaikea saada
selvää, menneet vuodet olivat tehneet sen hämäräksi. Tahriintuneilta,
rypistyneiltä sivuilta ei löytynyt mitään syvän viisauden sanoja,
ainoastaan rakkauden ja toivon ilmaisua. Kauan unholassa olleen
menneisyyden lempeä tuoksu tuulahti niistä -- vainajien lämmin
tunne-elämä ja valoisa rakkauden onni. Bertha Shirleyllä oli
ollut taito kirjoittaa kirjeitä, jotka kuvasivat elävästi hänen
miellyttävää personallisuuttaan, ja hänen ajatuksensa, jotka olivat
säteilyä hänen omasta olemuksestaan, tuntuivat lakkaamatta versovan
esiin kuin raikkaasti tuoksuvat, kasteiset kukkaset. Annan mielestä
kirjeissä oli jotakin pyhää. Hänestä oli kauneinta kaikesta se, mitä
oli kirjoitettu isälle jonkun aikaa Annan syntymän jälkeen, isän
ollessa lyhyellä matkalla. Kirje oli täynnä ylpeän nuoren äidin
kuvauksia pienokaisesta -- miten viisas hän oli, miten iloinen ja
herttainen ja miten hän jo ymmärsi huvittaa ympäristöään.
"Pidän hänestä äärettömästi, kun hän nukkuu ja tuhisee, mutta vielä
enemmän, kun hän herää ja avaa suuret silmänsä", oli Bertha Shirley
lisän nyt jälkikirjoitukseksi. Tämä lause oli luultavasti viimeinen,
jonka hän eläessään oli kirjoittanut. Hänen päivänsä olivat luetut.
-- Tämä on ollut elämäni ihanin päivä, sanoi Anna Philille myöhemmin
illalla. Minä olen löytänyt vanhempani. Näiden kirjeiden kautta he
ovat tulleet eläviksi minulle. En ole enää mikään löytölapsi, vailla
isää ja äitiä. Minusta tuntuu kuin olisin avannut kirjan ja löytänyt
lehtien välistä eilispäivän ruusuja, ihania ja suloisia.