-- Tämä päivä on ollut kauhean pitkäveteinen ja kiusallinen,
haukotteli Phil ojennellen jäseniään levätessään sohvalla, josta oli
ajanut pois pari erittäin hämmästynyttä ja loukkaantunutta kissaa.
Anna nosti katseensa "Pickwick-klubin" jälkeenjääneistä papereista.
Nyt, kun kevättutkinnot olivat ohi, virkisti hän sieluaan Dickensillä.
-- Meidän mielestämme se on ollut pitkäveteinen, sanoi hän
miettivänä, mutta jollekin tahi useallekin suuressa maailmassa
työskentelevälle se on ollut ihmeellinen päivä. Joku on ollut
sanomattoman onnellinen tänä päivänä. Kenties on jossain suoritettu
suurenmoinen teko -- on kirjoitettu ihana runoelma -- tai tuleva
suurmies on syntynyt maailmaan. Ja luultavasti on joku sydän
särkynyt, rakas Phil.
-- Minkätähden sinä pilasit kauniin ajatuksesi pitkittämällä
viimeistä lausettasi, kullannuppu? mutisi Phil. -- Minusta ei ole
hauska ajatella särkyneitä sydämiä -- tahi yleensä mitään ikävää.
-- Uskotko sinä koko elämäsi ajan voivasi välttää sellaista, mitä
sanot ikäväksi, Phil?
-- Oh, en, niin onnellisesti ei tule käymään. Nytkin minä olen jo
hukkua ikävyyksiin -- usko pois, että ihan menehdyn, kun ajattelen
Alecia ja Alonzoa.
-- Sinä et voi koskaan ottaa mitään vakavalta kannalta, Phil.
-- En, miksi minä ottaisin? On tarpeeksi muita, jotka ottavat. Minua
ei saa käsittää aivan sananmukaisesti. Kaikki eivät voi olla järkeviä
ja päättäväisiä ja yhtämittaa ajatella vain syvintä vakavuutta. Minun
tehtäväni elämässä on koettaa saada ihmiset hiukan tinkimään tuosta
arvokkaan vakavasta. Ja kyllä kai teidän täytyy myöntää, että elämä
täällä Karoliinan majassa on ollut paljon iloisempaa ja vilkkaampaa
siksi, että minä olen ollut mukana ja piristänyt teitä kaikkia.
-- Se on aivan totta, myönsi Anna.
-- Ja te pidätte kaikki minusta -- Jamesina-tätikin, joka uskoo,
että minä olen pähkähullu. Minkätähden minä siis koettaisin tekeytyä
toisenlaiseksi. Jaa-a, tässä istuessa tulee oikein uniseksi. Yöllä
makasin valveilla kello yhteen asti ja luin rajattoman jännittävää
kummitusjuttua. Luin vuoteessa, ja luuletteko, että saatoin nousta
sammuttamaan lampun, kun olin päässyt kertomuksen loppuun? Älkää
uskoko! Ja jollei kaikeksi onneksi vakava Stella olisi tullut kotiin
myöhään jostain yörymyistä, olisi lamppu saanut levittää kirkasta
valoaan aamunkoittoon asti. Kun kuulin Stellan askeleet, huusin
minä hänet huoneeseeni, kerroin viheliäisen asemani ja annoin hänen
sammuttaa lampun. Jos minä olisin itse noussut sängystä -- niin,
annan vaikka mitä pantiksi -- olisi jokin nykäissyt minua jaloista.
No, Anna, onko täti Jamesina jo selvillä, mitä hänen pitää tehdä
kesällä?
-- On, hän aikoo jäädä tänne. Minä tiedän, että hän jää rakkaiden
kissojen vuoksi, vaikka hän sanoo, että on liian vaivaloista panna
kuntoon oma koti ja tuulettaa ja järjestää kaikki, eikä hänen tee
mieli matkustaa toisten ihmisten luo.
-- Mitä sinä luet?
-- Dickensin Pickwick-klubia.
-- Se tekee minut aina nälkäiseksi, virkkoi Phil. --
Ihmiset syövät siinä aina kaikenlaisia herkkuja -- meheviä pihvejä
sinapin kera ja paistettua kinkkua ja paistettuja munia. Minun
täytyy aina lähteä tiedusteluretkelle ruokakonttoriin, kun olen
lukenut Pickwick-klubia. Ja vain siksi, että me nyt puhumme siitä,
tuntuu minusta kuin olisin aivan nälkiintynyt. Rakas kulta, onko
ruokakaapissa mitään hyvää?
-- Leivoin pehmeän piparkaakun aamulla. Ota siitä itsellesi pala.
Phil livisti ruokakonttoriin, ja Anna lähti Noidan seurassa talon
takana olevaan pikku puutarhaan. Oli alkukevään kostea ilta,
ilma henki raikasta mullantuoksua. Lumi ei ollut vielä kokonaan
sulanut ympäristöissä, likaisenharmaa kinos törrötti vielä honkien
alla maantien varressa suojassa lämpimästi paahtavalta huhtikuun
auringolta. Lumisohjon vuoksi olivat tiet puistoon ja satamaan
likaiset ja ilma illalla viileä. Mutta aukeilla etelärinteillä pisti
ruoho näkyviin, ja Gilbert oli suojatusta nurkkauksesta löytänyt
joitakuita kalpeita voikukkasia. Hän asteli puistosta päin järjestäen
pieneen kukkavihkoonsa vihreitä heiniä.
Anna oli pyrähtänyt istumaan isolle harmaalle puutarhan kivelle
ja katseli vielä paljaana olevaa koivunhaaraa, jonka oksien ja
hentojen vesojen verkko piirtyi ilmavan sirosti vienosti punertavaa
auringonlaskua vasten. Hän rakensi tuulentupaa -- ihmeellistä
rakennelmaa, jossa auringonpaisteiset pihat ja pylväskäytävät olivat
täynnä kaikkia mahdollisia Arabian hyviä tuoksuja ja missä hän itse
hallitsi linnanrouvana. Hän rypisti hieman kulmiaan nähdessään
Gilbertin lähestyvän omenapuiden välistä. Viime aikoina Anna oli
järjestänyt niin, ettei hänen milloinkaan tarvinnut olla Gilbertin
kanssa kahden. Mutta nyt oli mahdotonta päästä pakoon, ja Noitakin
oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan.
Gilbert istuutui hänen viereensä kivelle ja ojensi hänelle
kukkavihkonsa.
-- Eikö tästä tule mieleesi koti ja meidän kouluaikaiset retkemme?
Anna otti kukkaset ja painoi niihin kasvonsa. Kukat olivat vielä
kasteiset ja tuoksuivat keväälle.
-- Tänä hetkenä minä harhailen Silas Sloanen haassa, virkkoi hän
hengittäen syvään niiden mieluisaa tuoksua.
-- Sinä olet kai siellä ruumiillisesti muutaman päivän kuluttua?
-- En vielä muutamaan viikkoon. Matkustan Bolingbrokeen Philin
kanssa, ennenkuin lähden kotiin. Sinä olet Avonleassa ennen minua.
-- En tule olemaan Avonleassa ollenkaan tänä kesänä. Minulle on
tarjottu viransijaisuutta sanomalehdentoimituksessa, ja minä aion
ottaa sen vastaan.
-- Niinkö! sanoi Anna pitkänlaisesti. Hän ei voinut käsittää,
millainen olisi kokonainen kesä Avonleassa ilman Gilbertiä. Mistä
johtuikaan, ettei tieto tuntunut erikoisen hupaiselta. -- Vai niin,
jatkoi hän lopulta, jonkinmoinen pettymyksen sävy äänessään, -- se on
tietysti sinulle hyvin edullista?
-- On kyllä. Olen toivonut itselleni sitä paikkaa. Niillä tuloilla
tulen toimeen ensi vuoden.
-- Mutta et saa tehdä työtä liian ankarasti, virkkoi Anna, oikeastaan
siksi, että hänestä tuntui välttämättömältä sanoa jotain. Voi jospa
tuo siunattu Phil aavistaisi, miten hän olisi täällä tarpeen! --
Sinä oletkin niin uutterasti ahertanut koko talven... Eikö ole ihana
ilta? Kuule, minä löysin tänään vaaleansinisiä orvokkeja tuon vanhan
käyristyneen puun alta, tuolta. Minusta tuntui kuin olisin löytänyt
vähintään ainakin kultakaivoksen...
-- Sinä löydät usein kultakaivoksia, sanoi Gilbert, hänkin
hajamielisenä.
-- Lähdetään löytöretkelle hakemaan vielä lisää, kehoitti Anna
innokkaasti. -- Minä huudan Philin mukaan ja --
-- Orvokit eivät juokse tiehensä Anna, ja Philin voit tavata
myöhemmin, sanoi Gilbert tyynesti ja tarttui Annan käteen lujalla
otteella, josta Anna ei voinut vapautua. -- Tahtoisin saada sanotuksi
sinulle jotain.
-- Voi, jätä sanomatta, pyysi Anna hartaasti. -- Hyvä Gilbert, minä
pyydän, älä sano.
-- Minun täytyy. Näin ei voi enää jatkua. Anna, minä pidän sinusta.
Sinä tiedät sen hyvin hyvästi. Minä -- minä en voi sanoa sinulle
kuinka paljon. Tahdotko luvata minulle tulla kerran vaimokseni.
-- En -- en voi, virkkoi Anna surkealla äänellä. -- Voi Gilbert --
sinä -- sinä olet turmellut kaikki.
-- Etkö sinä välitä vähääkään minusta? kysyi Gilbert painostavan
äänettömyyden jälkeen, jolloin Anna ei uskaltanut nostaa katsettaan.
-- En sillä tavoin kuin tarkoitat. Minä pidän sinusta paljon
ystävänä. Mutta en rakasta sinua, Gilbert.
-- Etkö voi kuitenkin antaa minulle toivoa -- että voit joskus
rakastaa?
-- En, sitä en voi, huudahti Anna epätoivoisena. -- Niitä tunteita en
tule koskaan tuntemaan sinua kohtaan. Sinä et saa koskaan enää puhua
minun kanssani näistä asioista, kuuletko.
Seurasi jälleen äänettömyys, niin pitkä ja niin kauhea, että
Annan lopulta täytyi katsoa Gilbertiin. Hän näki Gilbertin
huulia myöten kalpeana. Ja hänen silmänsä -- Annaa värisytti ja
hänen täytyi kääntää pois katseensa. Siinäkään ei ollut mitään
romanttista...Täytyikö kosinnan aina olla joko yksinomaan naurettava
tahi kauhea? Voisiko hän koskaan unohtaa Gilbertin kasvot?
-- Joku toinenko? kysyi Gilbert lopulta matalalla äänellä.
-- Ei, ei, saat olla varma, vastasi Anna innokkaasti. -- Minä en
välitä kenestäkään maailmassa sillä tavoin kuin tarkoitat -- minä
pidän enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta, Gilbert. Ja meidän
täytyy olla edelleenkin ystäviä niinkuin tähän asti.
Gilbert naurahti hieman katkerasti.
-- Ystäviä, niinkö! Sinun ystävyytesi ei minulle riitä, Anna. Sinun
rakkauttasi minä pyydän, ja sinä sanot, ettet voi koskaan antaa sitä
minulle.
-- Olen hyvin pahoillani. Anna minulle anteeksi, Gilbert.
Muuta ei Anna voinut sanoa. Missä nyt olivat kaikki hienotunteiset,
lohduttavat sanat, joilla hänen oli tapana mielikuvituksessaan torjua
kosijat, joille antoi rukkaset?
-- Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. On ollut hetkiä,
jolloin uskoin sinun välittävän minusta hiukan. Minä erehdyin --
siinä kaikki. Jää hyvästi, Anna!
Anna lähti hitain askelin huoneeseensa, istuutui penkille männikköön
päin olevan ikkunan alle ja antoi kyynelten vapaasti virrata. Hänestä
tuntui kuin korvaamattoman kallista olisi elämästä kadonnut. Ja se
oli Gilbertin ystävyys. Miksi hänen täytyi kadottaa se tällä tavoin.
-- Mikä sinua vaivaa, sokeritoppani? kysyi Phil tullessaan hämärässä
hänen luokseen.
Anna ei vastannut. Hän toivoi sinä hetkenä Philin olevan tuhannen
penikulman päässä.
-- Sinä olet varmaankin antanut Gilbert Blythelle rukkaset. Sinä olet
koko lailla suurempi idiootti kuin mitä olisin uskonut, Anna Shirley.
-- Onko sinusta idioottimaista antaa rukkaset ihmiselle, jota ei
rakasta? virkkoi Anna suuttuneena.
-- Sinä et tiedä mitä rakkaus onkaan, pikku ystäväni. Sinun
suunnattoman vilkas mielikuvituksesi on luonut semmoista, mitä sinä
uskot rakkaudeksi, ja sitten sinä odotat tapaavasi jotain vastaavaa
todellisuudessa. Kuule, nämä sanat ovat ensimmäiset järkevät sanat,
mitkä olen eläessäni sanonut! Kuinkahan tulinkaan sen tehneeksi!
Toivon, ettei herrasväellä nyt ole mitään huomauttamista minun
ajatuksenjuoksuni selvyydestä.
-- Hyvä, kulta Phil, pyysi Anna, mene tiehesi ja anna minun olla
vähän aikaa yksin. Minun maailmani on luhistunut sirpaleiksi. Minun
täytyy koettaa saada se rakennetuksi uudelleen.
-- Ilman mitään Gilbertiä? sanoi Phil ja nousi lähteäkseen.