-- Tänään minä siis täytän kaksikymmentä vuotta ja olen ainiaaksi
jättänyt nuoruusiän, virkkoi Anna istuessaan kyyryssä matolla
avonaisen takan edessä, Noita sylissään. Hän oli yksin arkihuoneessa
Jamesina-tädin kanssa, joka istui lempituolissaan lukien. Stella ja
Priscilla olivat menneet erään yhdistyksen illanviettoon, ja Phil oli
yläkerrassa pukeutumassa kutsuihin.
-- Sinusta ehkä tuntuu vähän surulliselta, virkkoi Jimsie-täti. --
Aika ennen kahtakymmentä on hyvin hauska osa elämästä. Minä olen
iloinen, kun itse en ole oikeastaan koskaan joutunut siitä iästä pois.
Anna nauroi.
-- Et sinä koskaan joudukaan, pikku täti. Sinä olet kahdeksantoista,
kun sinun pitäisi täyttää sata. Mutta minä olen puolestani vähän
alakuloinen ja myös vähän pettynyt. Hyvä opettajani neiti Stacey
sanoi minulle jo kauan sitten, että kun tulen kahdenkymmenen
ikäiseksi, on luonteeni jo ehtinyt saada valmiin muotonsa, hyvän tai
pahan. Mutta minusta tuntuu kuin se ei olisi vielä ollenkaan sitä
mitä sen pitäisi olla. Se on täynnä puutteita.
-- Niin on joka ihmisen, virkkoi Jamesina-täti rohkaisevalla äänellä
ja laski kirjan kädestään. -- Kyllä minussakin on säröjä, saat uskoa.
Opettajasi tarkoitti luultavasti, että luonne on kahdenkymmenen iässä
saanut määrätyn suuntansa, johon se jatkaa kehitystään. Älä menetä
rohkeuttasi niin vähästä, Anna! Täytä velvollisuutesi Jumalaa ja
lähimäistäsi kohtaan ja huvittele aikanasi. Se on minun filosofiani,
ja jos sinä seuraat sitä, ei sinun luullakseni tarvitse katua. Minne
Phil aikoo lähteä tänä iltana?
-- Hänet on kutsuttu tanssiaisiin tänä iltana, ja hän on saanut mitä
ihastuttavimman puvun, joka on kullanvärisestä silkistä ja jota
verhoo pitsi, hieno kuin hämähäkinverkko. Hillitty keltainen väri
sopii erinomaisesti hänen lämpimältä vaikuttavaan tummaan ihoonsa.
-- Eikö ole jonkinmoinen tenhovoima sanoissa silkki ja pitsi?
virkkoi Jamesina-täti. -- Niistä kuuluu pehmyt kahina, ja tulee niin
tanssinhaluiseksi. Vai keltaista silkkiä!... Tulee mieleen puku, joka
on pelkkää auringonpaistetta... Nuoruudessani toivoin aina hartaasti
keltaista silkkipukua, mutta äiti ei tahtonut koskaan kuulla siitä
puhuttavan enempää kuin myöhemmin miehenikään. Kun tulen taivaaseen,
hankin ensi työkseni itselleni keltaisen silkkileningin.
Annan vielä nauraessa tuli Phil kaikessa loistossaan purjehtien
portaita alas ja alkoi tyytyväisen näköisenä keikkua edestakaisin
pitkän seinäpeilin edessä.
-- Mairitteleva peili edistää suuressa määrin mielenlaadun
rakastettavuutta, virkkoi hän. -- Minun oman huoneeni peili tekee
kasvot vihertäviksi ja pitentää hirvittävästi leukaa. Olenko minä
sievä, Anna?
-- Tokkohan sinä tiedätkään, kuinka kaunis sinä olet, Phil? kysyi
Anna avomielisesti ihaillen.
-- Kyllä minä sen tiedän. Eiväthän peilit ole turhaan olemassa. Mutta
en minä sitä ajatellut. Eikö mikään pistä näkyviin, mikä ei saisi
näkyä? Onko hame oikein napitettu? Kenties ruusu näyttäisi paremmalta
vähän alempana. Pelkään, että se on liian korkealla -- se muistuttaa
vähän kukonharjaa. Mutta minusta on ilkeätä, jos jokin kutkuttaa
korvaa.
-- Kaikki on juuri niinkuin olla pitää, ja poskesi lounainen kuoppa
on suorastaan hurmaava.
-- Anna, erään seikan vuoksi pidän sinusta aivan erikoisesti -- sinä
osaat antaa tunnustusta ilman mitään sivutarkoitusta. Sinä olet niin
hyväsydäminen, ettei sinussa ole hitustakaan kateutta.
-- Minkätähden hän olisi kateellinen? huomautti Jamesina-täti. -- Hän
ei ole aivan yhtä sievännäköinen kuin sinä, mutta hänen nenänsä on
aika paljon kauniimpi.
-- Kyllä minä sen tiedän.
-- Minun nenäni on aina ollut minulle suureksi lohdutukseksi,
tunnusti Anna.
-- Ja minä pidän sinun kauniista ja tasaisesta hiusmarrostasi,
Anna. Ja sitten tuosta herttaisesta pikku kiharasta, joka näyttää
olevan pyörähtämäisillään alas, mutta ei kuitenkaan pyörähdä. Se on
tavattoman soma. Mutta mitä neniin tulee, antaa minun nenäni minulle
paljon huolta. Kun olen täyttänyt neljäkymmentä, törröttää se kahta
kauheammin pystyssä ja on punaisia suonia täynnä. Miltä luulet minun
näyttävän nelikymmenvuotiaana?
-- Vanhalta ja vakavalta keski-ikäiseltä naiselta, jolla on hiukan
taipumusta lihavuuteen, sanoi Anna leikillään.
-- Ole nyt, virkkoi Phil ja istuutui varovasti odottamaan
henkivartioitaan. -- Kuule, sinä värikäspukuinen Josef -- olepas
hyppimättä syliini. Minä en tahdo mennä tanssiaisiin kissankarvoja
täynnä. Ei, Anna, vanhalta ja vakavalta minä viimeksi näytän. Mutta
luultavasti olen naimisissa.
-- Alecin vai Alonzon kanssa? kysyi Anna.
-- Jommankumman kanssa varmasti, kun vaan milloinkaan voisin valita,
huokasi Phil.
-- Sen ei pitäisi olla kovin vaikeata, virkkoi Jamesina-täti vähän
terävästi.
-- Täti kulta, minä olen syntynyt epäröimisen merkeissä, ja
sellaisena kuin olen syntynyt, olen tuomittu pysymäänkin.
-- Sinulla pitäisi olla selkeämpi ajatuksenjuoksu, Philippa.
-- Tietysti pitäisi olla selkeämpi ajatuksenjuoksu -- eikö se
merkitse jokseenkin samaa kuin selväjärkinen? -- mutta silloin menee
paljon hauskaa hukkaan. Jos täti tuntisi Alecin ja Alonzon, niin täti
ymmärtäisi, miten vaikea on tietää, kumpi heistä on valittava. He
ovat yhtä hauskoja kumpikin.
-- Ota sitten joku, joka on vielä hauskempi, ehdotti Jamesina-täti.
-- Onhan täällä kunnon seniori, joka juoksee meillä ja koettaa
parastaan, Will Leslie. Olen erikoisesti huomannut hänen suuret,
lempeät silmänsä -- eikö hän sitten sopisi?
-- Ne ovat juuri hiukan liian suuret ja liian lempeät, ne
muistuttavat lehmää, sanoi Phil armottomasti.
-- No, mitä pidät John Parkerista?
-- En hitustakaan -- myönnän kyllä, että hän näyttää vastatärkätyltä
ja vastaprässätyltä.
-- Entä Marc Holworthy? Hänessä et kaiketi voi nähdä mitään vikaa.
-- En, hän kelpaisi, ellei hän olisi köyhä. Minun täytyy mennä
rikkaisiin naimisiin, nähkääs, Jamesina-täti. Rahaa täytyy minun
tulevalla miehelläni olla ja kaunis hänen täytyy olla, ne ovat kaksi
peruuttamatonta ehtoa. Minä menisin huomispäivänä naimisiin Gilbert
Blythen kanssa, jos hän olisi rikas.
-- Älä, menisitkö? virkkoi Anna myrkyllisestä
-- Kas, se ei meille maistunut, vaikkemme tietystikään itse tahdo
Gilbertiä -- eihän toki, ei mitenkään, ilkamoi Phil. -- Mutta
älkäämme puhuko epämiellyttävistä asioista. Joskus minun kai täytyy
astua aviosäätyyn, mutta kyllä minä lykkään sen vihoviimeisen päivän
niin kauas kuin voin.
-- Sillä teepä muuten mitä teetkin, pikku Phil, mutta älä mene
naimisiin kenenkään kanssa, josta et pidä, varoitti Jamesina-täti.
Sä sydän, joka uskot lemmen taikaan, et muodissa oo ollut moneen
aikaan, rallatteli Phil piloillaan. -- Nyt vaunut tulevat. Minä
pakenen -- hyvästi jääkää! Siirtykää nyt taaskin siihen "vanhaan,
hyvään aikaan", jonne te kuulutte kumpikin ja jatkakaa rauhassa
keskusteluanne oikeasta rakkaudesta.
Philin lennähdettyä huoneesta katsoi Jamesina-täti juhlallisen
rukoilevasti Annaan.
-- Tyttö on sievä ja herttainen ja hyväsydäminen, mutta joskus
hänellä on sellaisia puuskia, että ihan ajattelee, onko hän oikein
viisas. Mitä sinä arvelet, Anna?
-- Minun luullakseni ei Philin järjessä ole mitään vikaa, vastasi
Anna kääntäen kasvonsa poispäin peittääkseen hymynsä. -- Tuollainen
puhe on vain hänen tapaistaan.
Jamesina-täti pudisti miettivänä päätään.
-- Ehkäpä hän ei kuitenkaan tarkoita paljon mitään lörpöttelyllään.
Minä toivoisin niin olevan, sillä olen kiintynyt tyttöön. Mutta en
minä häntä käsitä -- hän tekee minut väliin aivan hervottomaksi. Hän
ei muistuta ketään minun tuntemistani tytöistä eikä siskoparvessa,
jossa minä olen kasvanut, ollut yhtään sen tapaista.
-- Kuinka monta tyttöä teitä oli, Jimsie-täti?
-- Oh, meitä oli kai noin puoli tusinaa, hyvä ystävä.