Päästiin joululomaan ja kaikki Karoliinan majan tytöt hajaantuivat
kotiseudulleen, mutta Jamesina-täti ei halunnut lähteä minnekään.
-- Minä en voisi viedä kolmea kissaa yhteenkään niistä paikoista,
jonne minut on kutsuttu, virkkoi hän. -- Enkä minä mitenkään voi
jättää elukoita tänne yksin melkein kuukaudeksi. Jos meillä olisi
semmoisia kunnon naapureita, jotka voisivat antaa heille ruokaa,
kävisi minunkin lähteminen täältä, mutta tämän kadun varrellahan asuu
vain miljoona-miehiä. -- Minä jään siksi tänne ja pidän Karoliinan
majan teille lämpöisenä.
Anna matkusti kotiin tavanmukainen iloinen odotus mielessään --
toiveet eivät kokonaan toteutuneet. Ensiksikin oli Avonleassa
niin aikainen, tuulinen ja jäätävän kylmä talvi, etteivät edes
kylän "vanhimmat asukkaat" voineet muistaa mitään senkaltaista.
Suunnattomat lumikinokset kirjaimellisesti erottivat Vihervaaran
muusta maailmasta. Tämän joululoman aikana, jota luonnonvoimat eivät
näyttäneet suosivan, yltyi tuuli melkein joka päivä myrskyksi,
ja tyyninä päivinä satoi lunta miltei lakkaamatta. Tuskin oli
ehditty lumiauralla ajaa auki tiet, kun lumipyry ne jälleen
tuiskutti umpeen. Oli melkein mahdotonta mennä ulos. A.N.Y.
-yhdistys yritti kolmena päivänä peräkkäin juhlan toimeenpanoa
korkeakoululaisten kotiinpaluun johdosta, mutta joka kerta puhkesi
sellainen rajuilma, ettei kukaan voinut mennä ulos ovestaan. Lopuksi
luovuttiin epätoivoisina yrityksestä. Niin hellää kiintymystä kuin
Anna tunsikin Vihervaaraa kohtaan, ei hän voinut olla ikävöiden
ajattelematta Redmondin "majaa", kodikasta, avointa takkaa räiskyvine
valkeuteen, Jamesina-tädin veitikkamaisia, ymmärtämystä osoittavia
katseita, kehrääviä kissoja, tyttöjen iloista lörpötystä ja hauskoja
perjantai-iltoja, kun korkeakoulutoverit pistäytyivät juttelemaan
kaikenlaisista asioista.
Anna tunsi olevansa yksin ja hänestä oli hiukan yksitoikkoista.
Hänen rakkaan ystävänsä Dianan täytyi koko joululoman ajan pysytellä
sisällä kovan nuhan ja rintasäryn vuoksi. Diana ei siis päässyt
Vihervaaraan, ja Anna pääsi harvoin Mäntymäelle, tavallinen tie
Kummitusmetsän läpi kun oli miehenkorkuisten kinosten peitossa, ja
pitempi tie jäätyneen Tumman, päilyvän aallokon yli oli melkein yhtä
vaivaloinen. Ruby Gillis uinui valkean peitteen alla kirkkomaan
mullassa. Jane Andrews ei päässyt irti koulustaan, hän oli jollakin
aavikolla kaukana lännessä. Ainoa uskollinen oli Gilbert, joka tuli
lumessa rämpien joka iltapäivä Vihervaaraan.
Mutta Gilbertin käynnit eivät olleet samaa kuin ennen aikaan.
Anna melkein pelkäsi niitä. Miksi piti hänen niin joutua
mielentasapainostaan, kun hän keskellä äkkiä syntynyttä äänettömyyttä
nosti katseensa ja näki Gilbertin kirkkaiden, ruskeiden silmien
katsovan syvästi vakavina häneen ja saattoi olla varma niiden ilmeen
merkityksestä! Vielä tukalampaa oli se, että hän tuon kiinteän
katseen nähdessään tunsi tulevansa hehkuvan punaiseksi ja hämilleen,
aivan kuin -- niin, aivan kuin... Se oli hirmuisen ilkeätä. Anna
toivoi olevansa majassaan Redmondissa, missä aina oli läheisyydessä
joku, joka saattoi pelastaa kiusallisesta tilanteesta. Vihervaarassa
Marilla tavallisesti heti Gilbertin tultua pani kamssunsa kokoon ja
meni rouva Lynden puolelle ottaen kaksoiset mukaansa, vaikka Anna
teki kaikkensa pitääkseen heidät luonaan. Marillan toimenpiteen
tarkoitus oli niin selvä ja näkyvä, että Anna-raukka sisäisesti
vääntelehti voimattomasta raivosta.
Davylla oli täysi syy riemuita elämästä. Hän nautti saadessaan
aamuisin lähteä ulos lapio ja luuta kainalossa luomaan pois lunta
kaivolle, puuliiteriin ja kanalaan johtavilta teiltä. Hän hekkumoi
maistiaisista, kun Marilla ja rouva Lynde saivat valmiiksi Annaa
varten kilpaa laittamansa jouluherkut, ja joutohetkinä hän syventyi
lukemaan koulun kirjastosta lainaamaansa erittäin hauskaa kirjaa. Hän
seurasi siinä ihmeellistä sankaria, jolla näytti olevan erikoinen
taito joutua pulaan, mutta selviytyi kuitenkin säännöllisesti
kaikista vaikeuksista, milloin maanjäristyksen, milloin taas
tulivuorenpurkauksen avulla, joka viskasi hänet vahingoittumattomana
kuivalle maalle ja vihdoin erään lumoavan perijättären ylettyville,
jolla oli suunnaton omaisuus.
-- Se on vasta metka kertomus, sen saatte uskoa, huudahti hän
tavattomasti haltioissaan. -- On paljon hauskempaa lukea sitä kuin
raamattua.
-- Niinkö? kysyi Anna huulet vetäytyen hymyyn.
Davy tähysti häntä uteliaana.
-- Minä uskoin sinun pahastuvan. Täti Lynde päivitteli kamalasti, kun
sanoin niin hänelle.
-- Ei se minua niin järkytä, hyvä ystävä. Minusta on aivan
inhimillistä ja luonnollista, että yhdeksänvuotias poika mieluummin
lukee seikkailukirjaa kuin raamattua. Mutta vanhemmaksi tultua toivon
ja uskon sinun pääsevän selville siitä, miten ihmeellinen kirja
raamattu on.
-- Tietysti se on paikoittain jokseenkin hauska... Esimerkiksi mitä
kerrotaan Josefista ja hänen häijyistä veljistään. Vaikka jos minä
olisin ollut Josef, niin en olisikaan antanut anteeksi. Minä olisin
lyönyt päät poikki niiltä kaikilta -- taikka ehkä en minä itse,
mutta olisin ainakin antanut hovipyövelin lyödä. Täti Lynde tuli
hurjan vihaiseksi, kun minä sanoin niin, ja löi raamatun kiinni ja
sanoi, ettei hän koskaan enää lue sitä minulle, jos minulla on niin
jumalaton mieli. Sen tähden en minä nyt sanokaan mitään ääneen,
kun hän lukee minulle sunnuntai-iltapäivinä, mutta sen mitä minä
ajattelen, sanon seuraavana päivänä koulussa Milty Boulterille. Minä
kerroin Miltylle profeetta Elisasta, joka kutsui karhut poikien
kimppuun syömään ne, ja hän pelästyi niin, ettei siitä lähtien ole
koskaan tehnyt pilaa setä Harrisonin kaljusta päästä. Onko karhuja
Prinssi Edvardin saarella, Anna? Olen tullut usein ajatelleeksi sitä.
-- Ei nykyään, vastasi Anna hajamielisenä. Tuuli hujautti samassa
lumipilven ikkunaruutua vasten. -- Ohhoh, eikö tämä paha tuuli-ilma
koskaan lakkaa?
-- Niin, Jumala tietää, sanoi Davy luontevasti ryhtyen jälleen
lukemaan.
Mutta nyt oli Annan vuoro pahastua.
-- Mitä sinä sanoit, Davy? huudahti hän nuhdellen.
-- Niin sanoo täti Lynde usein, puolusteli Davy. -- Viime viikolla
eräänä iltana sanoi Marilla: "Tuleekohan Ludovic Speedistä ja
Theodora Dixistä koskaan pari" -- ja rouva Lynde vain raapi päätään
sukkapuikollaan ja sanoi: "Hm, Jumala tietää."
-- Hänen ei olisi pitänyt sanoa niin, virkkoi Anna, joka ei voinut
muulla tavoin päästä pälkähästä, vaikka hän olisikin toivonut,
että täti Lynden työt ja toimet olisivat olleet kaiken arvostelun
ulkopuolella. -- Kukaan ei saa väärinkäyttää sitä nimeä, tahi
oikeammin päästää kevytmielisesti huuliltaan. Älä tee sitä koskaan
enää!
-- Eikö sittenkään, vaikka lausuisin sen hitaasti ja juhlallisesti
niinkuin pappi saarnatuolista? kysyi Davy vakavana.
-- Ei sittenkään.
-- No, sitten en sanokaan. Rachel-täti sanoo, että Ludovic Speed on
seurustellut Theodoran kanssa sata vuotta. Eivätkö he pian ole liian
vanhoja menemään naimisiin? Ei suinkaan Gilbert odota sinua niin
kauan? Koska sinä menet naimisiin, Anna? Täti Lynde sanoo, että on
yhtä varmaa kuin aamen kirkossa että...
-- Täti Lynden ei pitäisi puhua niin paljon, keskeytti Anna
kiivaasti, mutta vaikeni kohta.
-- Ei pitäisikään, siinä sinä olet ihan oikeassa, jatkoi Davy aivan
tyynesti. -- Minä tiedän, että muutamat sanovat häntä oikeaksi
vanhaksi juoruämmäksi... Mutta vietätkö sinä pian hääsi, Anna? Olisi
hauska tietää.
-- Sinä olet tyhmeliini, kun kysyt sellaista, johon ei kukaan ihminen
osaa vastata, vastasi Anna tylynpuoleisesti ja lähti huoneesta.
Keittiö oli autio ja tyhjä, ja Anna istuutui ikkunan ääreen.
Huone verhoutui nopeasti yhä tummempaan talven hämärään. Aurinko
oli laskenut ja tuuli uinahtanut. Viileän kelmeä kuu pilkisti
lännenpuolella esiin purppuransinisen pilviharjun takaa. Värit
vaihtuivat ja sulautuivat yhteen taivaalla, mutta pitkin lännen
taivaanrantaa kulkeva kullankeltainen juova alkoi palaa yhä
kirkkaammin, kuin olisivat kaikki sammuvan valon viime heijastukset
löytäneet täällä toisensa; lumenpeittämien männynlatvojen muodostamat
aaltoilevat ääriviivat erottuivat etäällä tummina ja selvinä. Anna
loi katseensa hiljaisille, valkeille vainioille, jotka värjöttivät
kylminä ja elottomina laskevan auringon punakeltaisessa hohteessa,
ja huokasi. Yksinäisyyden tunne valtasi hänet taas äkkiä, ja hän
tunsi levottomuutta ja ahdistusta. Hän mietti itsekseen nyt, kuten
monta kertaa ennenkin, olisiko hänen mahdollista palata korkeakouluun
seuraavana vuonna. Se näytti verrattain vähän luultavalta...
Stipendit, jotka hän mahdollisesti voisi saada, jos onni oli
myötäinen, merkitsivät hyvin vähäpätöisiä summia. Marillan rahoja hän
ei tahtonut enää ottaa vastaan, ja toiveet ylimääräisestä ansiosta
kesällä olivat hyvin pienet.
-- Minun täytyy kai ensi vuonna keskeyttää opintoni, ajatteli hän
masentuneena, ja olla taas opettajana jossain koulussa, kunnes olen
sen verran ansainnut, että voin jälleen alkaa opiskella. Silloin
kaikki entiset toverit pääsisivät minun edelleni, enkä saisi enää
koskaan asua Karoliinan majassa... No niin, Anna, mitä kannattaa
istua suremassa?
Pää pystyyn vaan! Voin olla kiitollinen siitäkin, että pääsen
eteenpäin omin voimin, jos niin vaaditaan, ja ainakin ansaitsen
elatukseni.
-- Nyt tulee setä Harrison rähmien lumikinoksissa, julisti Davy,
tempaistuaan keittiön oven auki.
-- Kunpa hänellä olisi posti mukanaan! Emme ole saaneet postia
kolmeen päivään. Tahtoisin nähdä lehdistä, montako junaa on juuttunut
lumeen.
Herra Harrison oli käynyt hakemassa postin, ja Stellan, Priscillan
ja Philin iloiset kirjeet haihduttivat pian Annan alakuloisuuden.
Jamesina-täti oli myös kirjoittanut muutaman rivin. Hän kertoi,
että tuli paloi takassa yhtäpäätä, että kaikki kissat olivat mitä
parhaimmassa voinnissa ja että ruukkukasvit rehoittivat erinomaisen
upeasti.
"Täällä on ollut oikein paukkuva pakkanen, minkä vuoksi annan
kissojen nukkua sisällä. Noita ja Josef nukkuvat arkihuoneessa
ja Saara-kissa vuoteeni jalkapäässä. Kun kuulen sen kehräävän,
tuntuu minusta aivan kuin olisi seuraa, kun yöllä herään ja
ajattelen lähetysmailla, kaukana toisella puolella maailmaa olevaa
tyttöraukkaani. Jos hänen ei tarvitsisi olla juuri Intiassa, niin
en olisi levoton, mutta sanotaan, että käärmeet siellä ovat ihan
kauheita. Saara-kissan täytyy kehrätä aika tavalla, ennenkuin pääsen
näistä ajatuksistani. Uskoni on kyllin luja siirtämään kaikkea
muuta, mutta käärmeihin se ei pysty. Minä en käsitä, miksi Luoja ne
ollenkaan loi. Väliin minä en uskokaan, että hän on ne luonut. Kyllä
pimeyden ruhtinaalla oli sormensa pelissä, kun käärmeet tulivat
maailmaan."
Anna oli jättänyt viimeiseksi ohuen, koneellakirjoitetun ilmoituksen
siinä uskossa, ettei se ollut mitään tärkeätä. Kun hän oli sen
lukenut, istui hän hyvin hiljaa, ja silmät täyttyivät vähitellen
kyynelillä.
-- Mikä sinun on, Anna? kysyi Marilla.
-- Neiti Josefina Barry on kuollut, vastasi Anna matalalla äänellä.
-- Vai niin, hänen päivänsä ovat viimeinkin päättyneet, virkkoi
Marilla. -- Hän on maannut sairaana yli vuoden, ja hänen sukulaisensa
ovat täällä odottaneet joka hetki tietoa hänen kuolemastaan. On hyvä,
että hän nyt on päässyt lepoon, hän on saanut kärsiä kauheasti. Hän
oli aina hyvä sinulle, Anna.
-- Hän on ollut hyvä viimeiseen asti, Marilla. Tämä kirje on
asianajajalta, hänen pesänselvitysmieheltään. Hän on jättänyt minulle
perinnöksi tuhat dollaria.
-- Mitä! Älä nyt! Niin kamalan paljon rahaa, huusi Davy. Se oli sama
neiti, jonka päälle sinä ja Diana kumpsahditte, kun te illalla otitte
vauhtia hypätäksenne vierashuoneen sänkyyn. Diana on kertonut minulle
kaikki tyynni. Siksikö hän antaa sinulle niin paljon rahaa?
-- Vaiti, pikku Davy, virkkoi Anna hiljaa. Sydän tulvillaan hän hiipi
ylös yliskamariin jättäen Marillan ja rouva Lynden pohtimaan asiaa
kahden kesken.
-- Uskovatko tädit Annan nyt koskaan joutuvan naimisiin? uteli Davy
levottomana. -- Kun Dorcas Sloane kesällä meni naimisiin, niin hän
sanoi, että jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi rahoja, mistä
elää, niin hän ei mitenkään olisi ottanut miestä niskoilleen, mutta
oli muka kuitenkin parempi asua lesken kanssa, jolla on kahdeksan
lasta, kuin kälyn kanssa.
-- Sinä olet ihan löylynlyömä! huudahti rouva Lynde poikanulikalle
julmistuneena. -- Sinä puhut niin että saa hävetä silmät korvat
täyteen, vaikka olet olevinasi parempien vanhempain lapsi.