-- Minusta ei ole missään tuntunut näin kodikkaalta -- täällä
on kodikkaampaa kuin kotona, huudahti Philippa Gordon katsellen
ympärilleen ilosta säteilevin silmin.
He istuivat kaikki Karoliinan majan isossa arkihuoneessa hämärää
viettämässä, Anna ja Priscilla, Phil ja Stella, Jamesina-täti,
Noita, Josef, Saara-kissa, Gog ja Magog. Uunivalkean liekehtivä
valo hyppelehti seinillä, kissat kehräsivät, ja isossa maljakossa
jättiläiskokoiset krysanthemum-kukat, jotka joku Philin viimeisistä
uhreista oli hänelle lähettänyt, loistivat punertavassa hämyssä,
muistuttaen kellertävää kuu-sikermää. Jo kolme viikkoa sitten he
katsoivat saaneensa kotinsa kuntoon ja kaikki olivat jo verrattain
selvillä siitä, että koe oli onnistunut erikoisen hyvin. Ensimmäiset
pari viikkoa muuton jälkeen olivat tarjonneet runsaasti tilaisuutta
kaikkien toimintahalulle; monet eri pikku kuningaskunnat oli jaettava
ja sisustettava, ja väliin hyvinkin toisistaan eroavat mielipiteet
saatava yksimielisyyteen ja sopusointuun.
Anna erosi tällä kertaa miltei helpotuksen tuntein Avonleasta
lähteäkseen takaisin korkeakouluun. Kesäloman viimeiset päivät
eivät olleet hauskoja. Palkintokirjoitus oli painettu paikkakunnan
lehtiin ja sekatavarakaupan omistaja, herra William Blair, oli
myymäpöydälleen pinonnut suunnattoman pinkan vaaleanpunaisia,
vihreitä ja keltaisia lentokirjasia, kaikki ylipainoksia
"Semiramiksen sovitusuhrista". Niitä hän hyväntahtoisesti lahjoitti
jokaiselle asiakkaalle, joka tuli ostoksille. Hän lähetti Annalle
kohteliaan tervehdyksensä sekä paksun pinkan tekijäkappaleita, jotka
Anna heti viskasi uuniin.
Annalla oli kuitenkin aivan yksin nöyryyttävä käsitys asiasta, sillä
kaikki avonlealaiset olivat sitä mieltä, että hänen kannattaisi
olla ylpeä ja iloinen, kun oli saanut sellaisen palkinnon ja tullut
äkkiä kuuluisaksi. Lukuisat ystävät katsoivat häntä peittelemättömän
ihastuneesti, harvat viholliset kateellisen ivallisesti. Josie Pye
vakuutti, ettei se ollut Annan omaa keksintöä, hän muisti aivan
varmaan lukeneensa saman jutun sanomalehdestä toista vuotta sitten.
Sloanet, jotka joko tiesivät tai aavistivat, ettei Anna antanut
kylliksi arvoa heidän Charlielleen, lausuivat mielipiteenään, ettei
hänen kirjallinen saavutuksensa ollut mikään erikoisen suurenmoinen;
sellaista osaa jokainen, joka viitsii yrittää... Ja muutamia näkyy
vetelevän hyvin. Täti Atossa virkkoi Annalle, että hänen vanhaan
sydämeensä koski, kun hän sai kuulla Annan ryhtyneen kirjoittamaan
rahan vuoksi. Niin syvään ei kukaan Avonleassa syntynyt ja kasvanut
ollut vielä langennut. Mutta niin käy, kun ottaa vieraita lapsia,
jotka ovat perineet Jumala ties mitä taipumuksia... Rouva Rachel
Lynde tunsi myös epäilystä, soveltuiko kunnon naisen panna paperille
kaikenmoista tekaistua roskaa, mutta kahdenkymmenen viiden dollarin
shekki loi kuitenkin asiaan hänen silmissään verrattain edullisen
valon.
-- Sitä tosiaan aivan hölmistyy, kun saa kuulla, mitä ne katsovat
voivansa maksaa mokomasta höpötyksestä, sanoi hän puolittain
ylpeästi, puolittain moittivasti.
Kaiken kaikkiaan tuntui siis jotakuinkin ihanalta, kun tuli aika
lähteä. Ja oli kauhean hauskaa palata korkeakouluun, jossa nyt sai
olla viisaana ja kokeneena juniorina ja jossa tapasi joukon hyviä
ystäviä avajaispäivänä. Siellä olivat Priss ja Stella, Gilbert ja
Charlie Sloane, viimeksimainittu tärkeänä ja kopeana kuin olisi
hän jo tutkintonsa suorittanut, Phil, jolla oli vielä valinta
Alecin ja Alonzon välillä tekemättä, ja Moody Spurgeon MacPherson.
Viimeksi mainittu oli seminaarista päästyään ollut opettajana
eräässä koulussa, mutta hänen äitinsä oli nyt sitä mieltä, että
Moodyn välttämättä tuli jättää opettajantoimi ja lukea papiksi.
Moody-paralle sattui ankara koettelemus heti uran alussa. Puoli
tusinaa sydämettömiä tovereita, jotka asuivat samassa paikassa kuin
hänkin, ryntäsi eräänä yönä hänen kimppuunsa ja ajoi häneltä hiukset
puolen pään alalta. Moody Spurgeon parka sai kulkea ihmisten ilmoilla
siinä asussa, kunnes tukka taas kasvoi entiselleen. Hän uskoi Annalle
hieman katkerin mielin salaisuuden, että hän toisinaan epäili, oliko
hänellä todella pappisalan edellyttämä oikea mielenlaatu...
Jamesina-täti ei tullut ennenkuin Karoliinan maja oli valmiina
ottamaan hänet vastaan. Karoliina-neiti oli lähettänyt Annalle
avaimen ja kirjeen, jossa sanottiin, että Gog ja Magog oli pakattu
vierashuoneen sängyn alla olevaan laatikkoon, mutta että ne saatiin
ottaa esiin sieltä milloin tahansa. Jälkikirjoituksena oli lisätty,
että hän toivoi tyttöjen olevan varovaisia naulatessaan taulujaan
seinille. Vierashuoneeseen oli pantu uudet seinäpaperit viisi vuotta
sitten, ja neiti Marian ja hänen oma toivomuksensa oli, ettei ihan
uusiin seinäpapereihin tulisi useampia reikiä kuin oli ehdottomasti
tarpeellista. Hän sanoi muuten tuntevansa kaikessa muussakin
rajatonta luottamusta Annaan.
Uuden kodin järjestäminen oli tytöistä sanomattoman hauskaa. Kuten
Phil oli sanonut, oli se melkein yhtä hauskaa kuin naimisiinmeno.
Järjestäminen ja puuhaaminen tuotti pelkkää huvia eikä tarvinnut
huolehtia aviomiehestä. Kaikki toivat kortensa kodin yleiseksi
kaunistamiseksi. Priss, Phil ja Stella asettelivat paikoilleen
sieviä pikkuesineitä ja ripustivat tauluja seinille. Unohtaen
neiti Karoliinan varoituksen he ripustivat taulut pikemmin
kauneusvaatimuksia silmälläpitäen kuin seinissä ennestään olevien
reikien mukaan. Estetiikka sai voiton uusien seinäpaperien vaatimasta
varovaisuudesta.
-- Kitataan reiät, kun muutamme täältä, kultaseni -- hänen on sitä
ihan mahdoton huomata, sanoi Stella vastaväitteitä tekevälle Annalle.
Diana oli lahjoittanut Annalle ison neulatyynyn toaletti-pöydälle,
ja neiti Ada ei näyttänyt sanottavammin ottavan pahakseen
täysihoitolaistensa siirtymistä muille maille, koska lahjoitti sekä
Annalle että Priscillalle suuritöisiä kirjailtuja ja ripsireunaisia
sohvatyynyjä. Marilla oli lähettänyt suuren laatikollisen
hillopurkkeja ja vihjannut johonkin sisällöltään erittäin
arvokkaaseen koriin, jonka piti tulla myöhemmin, ja rouva Lynde antoi
Annalle lahjaksi heleävärisen juovikkaan virkatun villapeitteen ja
lainasi sitä paitsi vielä viisi lisäksi.
-- Ota, lapsi, ne vaan, virkkoi hän äänessä sävy, joka ei sietänyt
vastustamista. -- Yhtä hyvin ne voi ottaa käytäntöön kuin antaa olla
kirstussa koin ruokana.
Mikään koi ei olisi kuitenkaan uskaltanut niitä maistella, niissä
kun oli niin voimakas naftaliinin ja kamfertin haju, että niiden
täytyi riippua tuulettumassa Majan puutarhassa omenapuiden välissä
kokonaista kaksi viikkoa ennenkuin voitiin aivastamatta olla samassa
huoneessa. Ylhäinen Spofford-katu ei ollut tosiaankaan milloinkaan
ennen nähnyt moista kirjavaa näyttelyä. Karoliinan majan vieressä
asuva vanha jäyhä miljoonamies astui portista sisään ja pyysi saada
ostaa heloitta van puna- ja keltatulppaanisen peitteen, jonka rouva
Rachel oli antanut Annalle lahjaksi. Hän sanoi äitivainajansa
virkanneen samantapaisia ja haluavansa sellaista, joka toi mieleen
äitimuorin... Hänelle oli suuri pettymys, kun Anna ei tahtonut myydä
peitettä, mutta Anna kirjoitti rouva Lyndelle tapahtumasta. Rouva
Lyndestä se oli hyvin mairittelevaa, ja hän kirjoitti vastaukseksi,
että hänellä tosiaan oli vielä käyttämätön korea tulppaanimallinen
peite, joten tupakkaruhtinas todella sai mitä hänen mielensä oli niin
kovasti tehnyt. Virkattu taideteos levitettiin hänen määräyksestään
hänen vuoteelleen, ja siinä se sai olla, niin suurta inhoa kuin se
herättikin hienossa ja hemmoitellussa talonrouvassa.
Rouva Lynden peitteet eivät kuitenkaan olleet vain miljoonamiesten
silmänruokana, niistä oli myös paljon käytännöllistä hyötyä.
Karoliinan majalla oli monta hyvää puolta, mutta sillä oli myös
pienet vikansa ja puutteensa. Talo oli vanha ja verrattain kylmä ja
vetoinen, ja pakkasöiden tullessa tytöistä oli kovin hauskaa saada
kääriytyä täti Lynden peitteisiin, ja he toivoivat hänelle runsasta
palkintoa siitä, että hän oli hyväsydämisesti lainannut ne heille.
Anna asui sinisessä pikku huoneessa, johon heti kohta oli mieltynyt.
Priscillalla ja Stellalla oli iso huone yhteisesti. Phil oli
erinomaisen tyytyväinen keittiön yläpuolella olevaan pieneen
huoneeseen, ja Jamesina-tädin tuli asua alakerrassa, vierashuoneen
viereisessä huoneessa. "Noita" nukkui matolla sopessa portaiden
vieressä.
Kun Anna Avonleasta palattuaan eräänä päivänä oli matkalla kotiinsa
Majaan, huomasi hän, että vastaantulijat katsoivat häneen salavihkaa
hymyillen ja säälivästi. Hän tuli levottomaksi ja ajatteli, oliko
jotain hullusti hänen puvussaan. Oliko hattu väärässä? Oliko
"juopaa" puseron ja hameen välillä? Kurottaessaan kaulaansa lähemmin
tarkastaakseen ulkonaista olemustaan huomasi hän ensi kerran Noidan.
Aivan hänen kintereillään tassutti viheliäisin ja ränsistynein kissa,
mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Se oli jo kauan sitten sivuuttanut
herttaisen kissanpoikakautensa ja oli nyt vain luuta ja nahkaa ja
näytti jääneen kokonaan huolenpitoa vaille. Kummassakin korvassa oli
syviä pykäliä, toinen silmä oli verinen ja rikki, ja toinen pikku
poski surkean hullunkurisesti turvonnut. Mitä väriin tuli, oli sillä
epämääräinen vivahdus, joka voi syntyä siten, että alkuaan mustan
kissan karvat kärventyy, ja sen sijalle myöhemmin tulee samalla
kertaa harva ja takkuinen ja paikoittain liasta tahmea turkki.
Anna polki jalkaa sähisten "hyss". Otus ei kuitenkaan välittänyt
siitä vähääkään. Annan seisoessa paikoillaan jäi myös kissa
paikoilleen istumaan tirkistäen häneen soimaavasti terveellä
silmällään; Annan jatkaessa kävelyään marssi se perästä, kuten
aikaisemminkin. Anna tyytyi seuraansa, kunnes pääsi Majan portille
asti, jonka hän sulki armottomasti kissan kuonon edessä siinä
uskossa, että otus lähtee matkaansa uutta suojelijatarta etsimään.
Mutta kun Phil avasi porstuan oven neljännestuntia myöhemmin, istui
ruosteenkarvainen kissa portailla. Yllätys saavutti huippunsa, kun
se kiiti nuolena sisään ja harppasi suoraan Annan syliin puristaen
kurkustaan osittain rukoilevasti, osittain voitonriemuisesti
"miau"-tervehdyksen.
-- Anna, sanoi Stella ankarasti, onko tuo eläin sinun?
-- Ei ole tietystikään, vastasi Anna hyvin kyllästyneenä. -- En tiedä
mistä se ilmestyi ja mikä sen sai seuraamaan minua. Minä en päässyt
siitä eroon. Hyi, ruma elukka, lähde tiehesi. Pidän aika paljon
kunnollisista ja siistinnäköisistä kissoista, mutta sinähän näytät
ties miltä! Hienoa perhe-kissaa ei sinusta tule ikänä.
Mutta kissa kieltäytyi ehdottomasti hyppäämästä alas sylistä. Se
kiertyi mukavasti keräksi, haukotteli leveästi ja alkoi kehrätä.
-- Se on nähtävästi valinnut sinut kasvattiäidiksi, nauroi Priscilla.
-- Mutta minä sanon: varjelkoon tuollaisesta kasvattilapsesta,
virkkoi Anna.
-- Pikku kissaparka on aivan nälkiintynyt, sanoi Phil
helläsydämisempänä. -- Katso, sen pikku luut melkein törröttävät
nahan läpi!
-- No, siinä tapauksessa tarjoan sille oikein perusteellisen aterian,
sitten se saa pötkiä tiehensä, sanoi Anna.
Kissa sai ruokaa ja ajettiin sitten ulos lempeästi, mutta
päättävästi. Aamulla se oli vielä portailla. Se istui ylimmällä
portaalla ja harppasi sisään heti, kun ovi avattiin. Hyisen kylmä
vastaanotto ei vaikuttanut siihen vähääkään eikä se välittänyt
kenestäkään muusta kuin Annasta Tyttöjen oli sitä sääli ja he
antoivat sille ruokaa. Mutta kun viikko oli kulunut, päätettiin, että
jotain oli tehtävä. Kissa näytti kuitenkin jo paljon paremmalta.
Silmä oli parantunut, turvotus poskessa oli laskenut, se ei ollut
enää niin laiha, häntä liehui pystyssä, ja sen nähtiin jo pesevän
kasvojaan.
-- Se on hyvin kiitettävää ja hauskaa, mutta me emme voi sittenkään
pitää sitä, sanoi Stella. -- Jimsie-tätihän tulee ensi viikolla
ja hän tuo Saara-kissan mukanaan. Me emme voi mitenkään pitää
kahta kissaa; muuten tappelisi Noita Saara-kissan kanssa niin että
karvat vain sinkoilisivat. Se on kauhean äkäinen. Aamulla se kaivoi
itselleen vallihaudan ja hyökkäsi siitä meidän kiltin naapurimme
tupakkakuninkaan rauhaarakastavan kissan kimppuun tuottaen sille
tavattoman tappion.
-- Meidän täytyy päästä siitä, virkkoi Anna katsellen synkästi
keskustelun kohdetta, joka kehräten nökötti mattopalasella uunin
edessä lammasmaisen viaton ilme kasvoillaan. -- Mutta kysymys on vain
siitä, miten se käy päinsä. Millä tavoin neljä nuorta turvatonta
naista voi vapautua kissasta, joka tarrautuu kiinni neljän käpälänsä
kynsin?
-- Meidän täytyy antaa kloroformia, ehdotti Phil, joka tunsi vilkasta
asianharrastusta. -- Se on armeliain tapa.
-- Kuka meistä tietää, miten kissoille annetaan kloroformia? kysyi
Anna jurosti.
-- Pikku luilta, minä tiedän, virkkoi Phil. -- Turhien kotieläinten
toimittaminen pois maailmasta kloroformin avulla kuuluu minun
harvoihin -- ah, ikävä kyllä, aivan liian harvoihin avuihini. Kotona
minä olen toimittanut sellaista paljon, usko pois. Aamulla annetaan
kissan syödä hyvä aamiainen, lähtöaamiainen niin sanoaksemme. Sitten
otetaan vanha säkki -- ulkona puuliiterissä näkyi olevan sellainen --
sille lasketaan kissa ja puulaatikko kaadetaan varovasti sen ylitse.
Gogin ja Magogin entinen kätkö kelpaa. Sitten otetaan sadangramman
pullo kloroformia, siitä vedetään pois korkki ja pullo pistetään
mukavasti reunan alta laatikkoon. Sitten pannaan muutamia raskaita
silitysrautoja painoksi laatikon päälle, ja sitten saa tapahtua,
mikä on tapahtuvaksi tarkoitettu. Illalla tarkastetaan. Kissa lepää
silloin rauhallisesti nukahtaneena, hymyillen viiksien alta. Ilman
tuskia, ilman kamppailua.
-- Onko tuo totta? Se kuuluu niin yksinkertaiselta, virkkoi Anna
epäröiden.
-- Se ei olekaan mikään vaikea temppu. Jätä se asia minun
huolekseni. Minä kyllä otan kissan hoitaakseni, sanoi Phil valtavan
hyväntahtoisesti.
Kloroformi siis ostettiin apteekista, ja seuraavan aamun tuli olla
Noidan viimeinen. Se söi herkullisen aamiaisensa, nuoleskeli itseään
sieltä täältä ja hypähti kehräten Annan syliin. Annan valtasi syvä
sääli. Tuo otus, poloinen, rakasti häntä ja tunsi luottamusta häntä
kohtaan... Kuinka hän saattoikaan ottaa osaa salaliittoon sen henkeä
vastaan?
-- Ota se pian, sanoi hän nopeasti Philille. -- Minusta tuntuu kuin
olisin murhaaja.
-- Sinähän tiedät, että se tapahtuu aivan tuskattomasti, lohdutti
Phil, mutta Anna oli paennut tiehensä.
Teon tuli tapahtua liiterissä. Kenelläkään ei ollut sinne asiaa koko
päivänä. Mutta hämärissä Phil ilmoitti, että pikku Noidan pitää saada
kunnialliset hautajaiset.
-- Priss ja Stella saavat kaivaa haudan rabarberimaahan, virkkoi
Phil, ja Anna saa tulla minun kanssani nostamaan laatikon pois. Se on
minusta aina ikävä tehtävä.
Liittolaiset marssivat hitain askelin liiteriin. Phil otti pois
raskaat silitysraudat, joita oli kuormattu laatikolle. Äkkiä kuului
laatikosta -- heikosti, mutta aivan selvästi -- naukumista.
-- Hyvät ihmiset -- se ei olekaan kuollut, huohotti Anna vaipuen
jäykkänä pölkylle istumaan.
-- Varmasti se on kuollut, vakuutti Phil.
Uusi vieno naukuminen todisti, että se oli vielä elossa. Tytöt
katsoivat kauhusta tuijottaen toisiinsa.
-- Mitä me teemme? voihki Anna.
-- Miksi ihmeessä te ette tulekaan? kysyi Stella ilmestyen liiterin
ovelle. -- Meillä on hauta ollut jo kauan valmiina. Istutteko tässä
vain suremassa vainajaa?
-- Mainio vainaja, sanoi Anna osoittaen laatikkoa. Naurunpurskahdus,
joka seurasi, ei tehnyt kolmatta naukumista aivan kuulumattomaksi.
-- Meidän täytyy jättää se tänne huomiseksi, sanoi Phil hetken
äänettömyyden perästä ja asetti silitysraudat paikoilleen. -- Se
ei ole enää naukunut moneen minuuttiin. Tai kenties me kuulimme
kuolinnau'unnan. Taikka ajatelkaa, jos me vain kuvittelimme
kuulleemme pahan omantunnon vuoksi?
Mutta kun laatikko aamulla kallistettiin kumoon, harppasi Noita
terveenä ja hyvissä voimin Annan olkapäälle ja alkoi nuolla hänen
korvaansa terävällä kielellään. Mikään kissa ei ollut Noitaa elävämpi.
-- Vai niin, nyt se tiedetään -- oksan reikä kulmassa, sanoi Phil
tutkittuaan laatikkoa tarkoin. -- Kuka saattoi sen arvata! Sentähden
kloroformi ei vaikuttanut. Reikä täytetään iltapäivällä ja sitten
yritetään uudestaan huomisaamuna!
-- Ei, sitä emme me tee, vakuutti Anna hyvin päättävästi. -- Toista
kertaa ei oteta sitä hengiltä, Noita-parkaa! Se on nyt minun kissani,
ja siihen saatte te tyytyä.
-- Kuten tahdot -- katsotaan vain miten Jimsie-täti ja Saara-kissa
mukautuvat siihen, sanoi Stella äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän
"oli pessyt kätensä".
Siitä hetkestä lähtien Noita oli perheen jäsen. Se nukkui öisin
vanhalla kookosmatolla portaiden alla, ja sille syötettiin
kaikenlaisia herkkupaloja. Jamesina-tädin saapuessa oli se lihonut,
karva oli tuuhea ja kiiltävä, ja sillä oli täysin kunnioitettava
herrasväen kissan ulkomuoto. Mutta kauhea äkäpussi se oli, ja
sotajalalla jokaikisen niillä tienoin liikkuvan kissan kanssa. Toinen
toisensa jälkeen joutuivat Spofford-kadun hienot pitkäkarvaiset
seuraeläimet sen sähisevän kiukun ja terävien kynsien uhriksi.
Inhimillisistä olennoista se rakasti Annaa ja vain Annaa. Kukaan muu
ei uskaltanut edes taputtaa Noitaa. Jos niin teki, nosti se karvansa
pystyyn ja sylki suustaan jotain, joka kissojen kielellä taisi olla
hyvinkin ruma sana.
-- Tuosta kissaheittiöstä ei kohta enää ole huoneissa pidettäväksi,
virkkoi Stella julmistuneena.
-- Mitä sinä tyhmä tyttö puhut minun omasta pikku herttaisesta
kissastani? Hyi, mitä hän puhuu! Kynsitäänkö häntä hiukkasen? jokelsi
Anna puristaen hellästi lemmikkiään.
-- Niin, en tiedä miten se tulee Saara-kissan kanssa toimeen, jatkoi
Stella synkän näköisenä. -- Ei ole juuri hauskaa kuulla öisin
kissojen tappelevan ja kirkuvan puutarhassa. Mutta ehdottomasti
sietämätöntä on nähdä kissojen hyökkäävän toistensa niskaan täällä
sisällä vierashuoneessa.
Jamesina-täti saapui sovittuun aikaan. Anna, Priscilla ja Phil olivat
verrattain sekavin tuntein odottaneet hänen tuloaan, mutta kun
Jamesina-täti oli noussut valtaistuimelleen, mikä merkitsee, että
hän oli istuutunut keinutuoliin ja alkanut siinä hiljalleen keinua
uuni-valkean ääressä, lankesivat he kuvannollisesti polvilleen ja
palvoivat häntä.
Jamesina täti oli hienorakenteinen vanha nainen. Kasvot olivat
vielä täyteläiset, silmät suuret, lempeät ja siniset ja loistivat
yhä vielä nuorekkuutta ja iloista odotusta. Poskilla oli vieno puna
ja lumivalkea tukka oli lystikkäissä kiehkuroissa korvilla --
tukkamuoti, jota ennen maailmassa sanottiin tykkikiharoiksi.
-- Minä kuulun vanhaan aikaan ja te saatte tyytyä minuun sellaisena
kuin minä olen, pikku tytöntypykät, sanoi hän kutoen ahkerasti
jotain, joka oli yhtä ilmavaa ja ruusunhohteista kuin hattara
auringonlaskussa. -- Minä olen vanhanaikainen sekä vaatteiltani
että mielipiteiltäni. En sano sitä siksi, että minusta minun
vaatteeni taikka mielipiteeni olisivat parempia kuin nykyajan. Mutta
vanhanaikaiset sopivat minulle. Uudet kengät ovat tyylikkäämpiä
kuin vanhat, mutta vanhat tuntuvat paremmilta jalassa. Minä olen
jo siksi vanha, että saan rauhassa pitää sekä mielipiteeni että
kenkäni, vanhat uskolliset palvelijani. Tehtäväni täällä aion ottaa
jotakuinkin kevyeltä kannalta. Minä tiedän, että te, pikku mamsselit,
otaksutte minun ottavan teidät hoiviini ja katsovan, että te pysytte
alallanne, mutta sitäpä minä en ollenkaan aio tehdä. Teillä on
tarpeeksi ikää osata käyttäytyä siivosti, ja ellette ole vielä
sitä oppineet, niin tuskinpa koskaan opittekaan. Minä puolestani,
lopetti Jamesina-täti veitikkamainen välähdys sinisissä tyttömäisissä
silmissään, en aio kohottaa sormeakaan -- vaikka hulluttelisitte
miten paljon tahansa.
-- Voi, kuka tulee erottamaan kissat? pyysi Stella kauhuissaan.
Jamesina-täti oli tuonut mukanaan paitsi Saara-kissaa myöskin
Josefin. Josef kuului oikeastaan eräälle hänen hyvälle ystävälleen,
joka oli matkustanut Vancouveriin. -- Hän ei voinut ottaa Josefia
mukaansa ja pyysi sen vuoksi minua ottamaan sen haltuuni. Minä en
tahtonut kieltää. Se on kaunis kissa -- tarkoitan, että sillä on
hyvin kaunis luonne. Sillä on nimenä Josef siksi, että sen turkki on
kuin kirjava vaate.
Se oli tosiaan kirjava. Stella katseli tylysti Josefia ja sanoi sen
muistuttavan liikkuvaa tilkkumattoa. Pääväriä oli mahdoton määrätä.
Käpälät olivat mustat, mutta valkotäpläiset. Selkä oli harmaa, sen
vasemmalla puolella oli iso keltainen täplä ja oikealla musta. Häntä
oli keltainen ja päättyi harmaaseen nypykkään. Toinen korva oli
musta ja toinen keltainen. Toisen silmän yläpuolella oleva musta
täplä antoi sille ehdottomasti ryövärimäisen leiman. Sydämessään
ja sielussaan se oli hurskas ja viaton ja luonteeltaan hyvin
seurallinen. Josefin ja kedon liljojen välillä oli suuri yhtäläisyys.
Se ei koonnut latoihin eikä pyydystänyt hiiriä -- korkeintaan
kehräsi. Mutta Salomo kaikessa loistossaan ei nukkunut pehmeämmillä
patjoilla eikä elänyt herkullisemmin.
Josef ja Saara-kissa saapuivat hyvin nyöritetyissä koreissa.
Päästyään vapauteen ja saatuaan ruokaa valitsi Josef itselleen
tyynyn viehättävimmältä tuntuvasta nurkasta, Saara-kissa istuutui
arvokkaasti uunivalkean ääreen ja alkoi pestä itseään. Se oli iso,
sileä ja kiiltävän harmaa ja valkea kissa, ylhäisen itsetuntoinen
elukka, johon ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin tietoisuus
verrattain vaatimattomasta syntyperästä. Jamesina-täti oli saanut sen
lahjaksi pesumuijaltaan.
-- Pesumuijan nimi oli myöskin Saara, niin että minun mieheni
tavallisesti aina erotukseksi sanoi kissaa Saara-kissaksi, kertoi
Jamesina-täti. -- Se on kahdeksan vuoden vanha ja ottaa rottia aivan
ihmeellisesti. Älä ole huolissasi Stella. Saara-kissa ei tappele
koskaan ja Josefkin vain harvoin.
-- Täällä niiden on pakko tapella, vaikkeivät tahtoisikaan, jos
tahtovat säilyttää henkensä, sanoi Stella.
Samassa Noita ilmestyi näyttämölle. Se harppasi iloisesti keskelle
huonetta, ennenkuin huomasi vallantavoittelijat. Silloin se pysähtyi
äkkiä, ja häntä paisui paksuksi kuin pensas. Karvat selässä nousivat
uhmaavaksi kaareksi. Se taivutti päätään, päästi kurkustaan ilkeän
äänen -- vihamielisen haasteen -- ja syöksyi suoraapäätä Saara-kissan
kimppuun.
Mainittu majesteettinen eläin oli päättänyt toaletti-askareensa ja
katsoi ihmetellen Noitaan. Se vastasi Noidan hyökkäykseen iskemällä
lujasti voimakkaalla käpälällään. Noita kellahti takaperin matolle ja
oli aikalaina pökerryksissään noustessaan pystyyn taas. Mikä ihmeen
kissa tuo on, joka antoi hänelle korvapuustin? Hän katseli epäröiden
Saara-kissaa. Pitiköhän yrittää uudestaan vai oliko parempi olla
hyökkäämättä? Saara-kissa käänsi selkänsä ja alkoi nuolla valkeata
rintalappuaan. Noita päätti olla hyökkäämättä. Se ei hyökännyt enää
koskaan. Siitä hetkestä lähtien Saara-kissa oli voitolla. Noita ei
milloinkaan enää hieronut tappelua sitä vastaan.
Mutta Josef nousi harkitsemattomasti ja avasi kitansa valtavaan
haukotukseen. Noita tunsi polttavaa halua saada kostaa tappionsa
ja tuiskahti heti Josefin kimppuun. Josef oli luonteeltaan
rauhaarakastava, mutta jos tarve vaati, saattoi siitä tulla kova
aktivisti. Katkeamaton sotatila kehittyi näiden kahden vihollisvallan
välille. Noita ja kirjavapukuinen Josef taistelivat keskenään joka
päivä raivokkaasti. Anna piti Noitansa puolta ja rohkeni käydä
kovakouraisesti käsiksi Josefiin. Stella oli epätoivoinen. Mutta
Jimsey-täti vain nauroi.
-- Antaa niiden tapella niin kauan kuin jaksavat, virkkoi hän hyvin
vapaamielisesti. -- Varmaankin ne viimein tekevät rauhan. Josef
onkin hiukan voimistelun tarpeessa -- se oli vähällä tulla jo liian
lihavaksi. Ja noidan on terveellistä oppia, ettei se ole ainoa kissa
maailmassa.
Vihdoin Josef ja Noita tulivat järkiinsä ja tekivät rauhan ja
sovinnon.
Verivihollisista tuli mitä parhaimmat ystävät. Ne nukkuivat
samalla tyynyllä, käpälillään syleillen toisiaan. Nähtiinpä niiden
auttavankin toisiaan pesemisessä.
-- Me olemme nyt jo kaikki tottuneet toisiimme, sekä kaksi- että
nelijalkaiset, totesi Philippa. -- Ja minä olen sitäpaitsi oppinut
pesemään ja pyyhkimään astioita ja lakaisemaan lattiaa.
-- Mutta älä koeta uskotella meille enää, että sinä osaat antaa
kloroformia kissoille, nauroi Anna.
-- Kaikki oli oksanreiän syytä, vastasi Phil.
-- Se oli oikea onni, että siinä sattui olemaan oksanreikä, sanoi
Jamesina-täti terävämmin kuin mitä hänen tapansa oli. -- Kissanpoikia
täytyy hukuttaa, sen minä myönnän, muuten olisi maailma niitä
tulvillaan. Mutta täysi-ikäistä kunnon kissaa ei saa koskaan tappaa
-- ellei se syö munia.
-- Täti ei olisi varmastikaan saanut erikoisen hyvää käsitystä
Noidan avuista, kun se ensikerran tuli tänne, virkkoi Stella. -- Se
oli suorastaan itse paholaisen näköinen -- taikka ehkä pikemminkin
paholaisen isoäidin.
-- Minä en ollenkaan usko paholaista niin rumannäköiseksi, kuin sen
aina väitetään olevan, sanoi Jamesina-täti miettiväisenä. -- Jos se
olisi hyvin ruma, ei se voisi saada niin paljon pahaa aikaan. Luulen
sitä päinvastoin aikalailla lumoavan näköiseksi.