-- Nyt on vain viikko enää -- sitten on taas lähdettävä Redmondiin,
sanoi Anna. Hän oli koko lailla hyvillään siitä, että saisi palata
työhönsä, kursseilleen ja Redmondin-ystäviensä luo. Karoliinan
majaan liittyvät viehättävät tulevaisuuden kuvat kangastivat hänen
mielessään. Pelkästään jo sen ajatteleminen toi mieleen kodikkuutta,
vaikkei hän vielä milloinkaan ollut asunut "majan" seinien
sisäpuolella.
Paljon onnea oli myös tuottanut kesän ihana, vapaa elämä
auringonpaisteessa ja metsän huminassa, samoin vanhat ilonaiheet,
joista hän ei milloinkaan voinut kokonaan vieraantua. Hän oli
herättänyt uudelleen henkiin ja syventänyt vanhoja ystävyyssuhteita
ja oppinut suorittamaan käytännölliset askareet entistä suuremmalla
kärsivällisyydellä ja nauttimaan pienestäkin huvista lapsellisen
kiitollisena.
-- Ei kaikkea sittenkään opita korkeakoulussa, ajatteli hän. -- Voi
tosiaan oppia seikan sieltä, toisen täältä.
Mutta voi -- Annan hauskan kesäloman viimeisen viikon turmeli eräs
noita harvinaisen kiusallisia pikku tapauksia, joita ilkeä kohtalo
joskus tuo meidän tiellemme. Annan harras toivomus täyttyi, mutta
tavalla, jota hän ei ollut milloinkaan aavistanut...
-- No, oletko harrastanut kirjailijatointa viime aikoina? kysyi herra
Harrison hyväntahtoisesti eräänä päivänä Annan juodessa teetä hänen
ja hänen rouvansa luona.
-- En, vastasi Anna verrattain kuivasti.
-- No, niin, älä pane pahaksesi! Rouva Hiram Sloane kertoi
tässä eräänä päivänä, että isoon kuoreen pantu, postimerkeillä
varustettu kirje, joka oli osoitettu Rollingin Parhaimmalle
Leivinpulveri-Yhtiölle Montrealiin, oli pistetty postikonttorin isoon
kirjelaatikkoon kuukausi sitten ja hän epäili, että sen lähettäjä
kilpaili palkinnosta, joka oli luvattu parhaimmasta kertomuksesta,
missä mainitaan heidän erinomainen leivinpulverinsa. Hän sanoi, ettei
käsiala ollut sinun, mutta minä tulin ajatelleeksi, että sinä ehkä
kuitenkin olet koettanut onneasi.
-- En olekaan! Minä kyllä näin ilmoituksen palkintokilpailusta,
mutta sellainen ei pälkähtäisi milloinkaan päähäni. Minusta olisi
ehdottomasti alentavaa kirjoittaa kertomus leivinpulverireklaamin
vuoksi. Muistan hyvin, miten paljon näimme muutama vuosi sitten
vaivaa Yhteiskuntaa Parantavassa Yhdistyksessämme saadaksemme Judson
Parkerin estetyksi vuokraamasta koulupihaa ympäröivää aitaa ja
maalaamasta sitä täyteen inhoittavia reklaami-ilmoituksia. Eräänä
yönä heräsin ja sananmukaisesti uin hiessä -- näin unta, että hän
oli maalannut aivan portin viereen suurin punakeltaisin kirjaimin:
Koettakaa meidän uutta maksaihraamme!
Tähän tapaan puheli Anna verrattain halveksivalla äänensävyllä,
aavistamatta mitään nöyryyden kuilusta, joka häntä odotti. Samana
iltana Diana tupsahti päätyhuoneeseen kirje kädessä, kirkassilmäisenä
ja ruusuposkisena.
Anna avasi kirjeen vähän ihmeissään ja silmäili koneella
kirjoitettuja rivejä.
"Neiti Anna Shirley,
Vihervaara.
Avonlea, Prinssi Edvardin saari."
"Arvoisa Neiti! -- Meillä on täten ilo ilmoittaa Teille, että
erittäin mielenkiintoinen ja onnistunut novellinne 'Semiramiksen
sovitusuhri' on saanut äsken julistetun kilpailumme palkinnon 25
dollaria. Mainitun summan suuruinen shekki oheenliitetään. Olemme
ryhtyneet toimenpiteisiin novellin julkaisemiseksi useissa Kanadan
arvossapidetyimmistä aikakauslehdistä, jota paitsi me myöskin aiomme
julaista sen lentokirjasena suuremman levikin saavuttamiseksi.
Lausuen kiitoksemme hyväntahtoisesta mielenkiinnosta, jota te olette
osoittanut yritystämme kohtaan piirrämme kunnioittaen
"Rollingin Paras Leivinpulveri-Yhtiö".
-- Minun järkeni ei liiku, virkkoi Anna voimattomana.
Diana taputti käsiään.
-- Oi, minä tiesin, että se saisi palkinnon, minä olin aivan varma...
Minä lähetin kertomuksesi palkintokilpailuun.
-- Diana, mitä sinä sanot?
-- Totta totisesti minä tein niin, sanoi Diana iloisesti
hypähtäen vuoteenlaidalle istumaan. -- Kun luin sanomalehdestä
palkintokilpailusta, ajattelin paikalla kertomustasi, ja aioin
ensiksi ehdottaa, että sinä itse lähettäisit sen. Mutta sitten
pelkäsin, ettet olisikaan halukas -- sinä olit melkein menettänyt
luottamuksesi siihen. Ja sentähden minä päätin lähettää jäljennöksen,
jonka olit antanut minulle ja olla luiskahtamatta mitään sinulle.
Ellet olisi saanut palkintoa, et olisi myöskään mitään tietänyt eikä
asia olisi voinut sinua suututtaa, sillä palkitsematta jääneitä
kertomuksia ei lähetetä takaisin. Mutta ajattelin, että jos sinä
saisit palkinnon, mistä minä olin jotakuinkin varma, niin se olisi
sinulle mitä suurenmoisin yllätys, kultamuruni.
Diana ei yleensä ollut erikoinen terävänäköinen, mutta tänä hetkenä
hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, ettei Anna näyttänyt
kovinkaan ihastuneelta. Suunniteltu yllätys oli toteutunut, sitä ei
voinut kieltää. Mutta miten oli ilon ja tyytyväisyyden laita?
-- Mutta Anna, sinähän et näytä ollenkaan iloiselta? huudahti Diana.
Anna tekaisi heti hymyilyn, jolla kirkasti kasvonsa.
-- Tietysti en voi olla muuta kuin iloinen epäitsekkäästä halustasi
tuottaa minulle iloa, sanoi hän hitaasti. -- Mutta ymmärräthän --;
se tuli niin odottamatta -- minä en oikein käsitä...Eihän minun
kertomuksessani sanallakaan mainittu -- Annan oli vaikea saada tuota
sanaa huuliltaan -- mikä koski -- leivinpulveria.
-- Ei mainittukaan, mutta sen minä lisäsin siihen, sanoi Diana
huomattavasti tyynempänä. -- Se ei ollut ollenkaan vaikeata --
minähän totuin hiukan kirjailijatoimeen Historiallisen kerhon aikana.
Muistathan kohdan, missä Semiramis sekoittaa kakkutaikinan -- minusta
se oli vähän niinkuin epärunollista sankarittarelle, mutta sinä pidit
kovasti siitä kiinni -- no, kuten sanoin, siihen minä vain lisäsin,
että Semiramis sekoitti kakkuun Rolling-Yhtiön leivinpulveria, minkä
vuoksi se nousi niin mainiosti. Ja sitten lopussa, kun Percival
syleilee Semiramista ja sanoo: "Minun sieluni rakastettu, tulevina
ihanina vuosina kohoavat haavelinnamme ylpeät muurit" -- niin minä
vain lisäsin: "ja siellä me tulemme käyttämään aina yksinomaan
Rolling-Yhtiön leivinpulveria".
-- Höh! läähätti Anna-raukka, aivan kuin hänen ylitseen olisi
kaadettu ämpärillinen kylmää vettä.
-- Ja nyt sinä olet voittanut kaksikymmentäviisi dollaria, jatkoi
Diana hyvin ihastuneena. -- Minä olen kuullut, ettei Kanadan Nainen
maksa enempää kuin viisi dollaria kertomuksesta.
Anna piti värisevin sormin etäällä itsestään inhoittavaa
vaaleanpunaista paperiliuskaa.
-- Niitä minä en tahdo -- sinä olet ne ansainnut, Diana. Sinä olet
lähettänyt kertomuksen ja tehnyt muutokset. Minä -- minun päältäni
ei tosiaankaan olisi koskaan tullut lähettää sitä. Siksi saat ottaa
shekin. -- Minä en nosta niitä rahoja.
-- Oh, älä sano, kyllä vaan on hauskaa omistaa ne, jatkoi Diana.
-- Ei kannata puhua siitä pienestä vaivasta, mikä minulla on siitä
ollut. Minulle riittää kunnia, kun olen palkinnon saajan hyvä ystävä.
Nyt minun täytyy lähteä. Minun olisi pitänyt mennä kotiin suoraan
postikonttorista, meillä kun on vieraita. Mutta minun täytyi livistää
tänne kertomaan sinulle tämä suuri uutinen. Oi, kuinka minä iloitsen
sinun puolestasi, Anna!
-- Minä luulen, ettei maailmassa voi olla herttaisempaa ja
vilpittömämpää ystävää kuin mitä sinä olet, Diana, virkkoi Anna ääni
hieman väristen, ja minä voin vakuuttaa, että annan täyden arvon
hyvälle tarkoituksellesi.
Diana lähti menemään sekä iloisena että hämillään, mutta Anna-raukka
heitti syyttömän shekin piironginlaatikkoonsa ikäänkuin siinä olisi
ollut verirahoja, ja heittäytyi itse vuoteelleen. Hän itki siinä
nöyryytyksen ja loukattujen tunteiden kyyneleitä. Oi, miten hän voisi
elää tämän jälkeen -- se oli mahdotonta!
Gilbert tuli hämärässä viemisille, tulvillaan onnentoivotuksia, hän
kun ohimennen oli pistäytynyt Mäntymäellä ja kuullut mielenkiintoisen
uutisen. Onnentoivotukset sammuivat kuitenkin hänen huulilleen, kun
hän näki Annan kasvot.
-- Rakas ystävä, mikä nyt on? Minä luulin näkeväni sinut
tyytyväisyyttä loistavana, kun olit saanut leivinpulveri-yhtiön
palkinnon. Olihan sinulla hyvä onni.
-- Voi Gilbert, täytyykö minun kuulla sinunkin niin sanovan? huudahti
Anna aivan "sinäkin veljeni Brutus"-äänensävvllä. Luulin _sinun_
ainakin ymmärtävän. Etkö käsitä, miten hirveätä tämä on?
-- En, minun täytyy sanoa, etten ollenkaan käsitä. Mikä on hullusti?
-- Kaikki, valitti Anna. -- Minusta tuntuu siltä kuin minut
olisi häväisty ainiaaksi. Mitä sinä luulisit äidin tuntevan
sydämessään, kun hän jonakuna päivänä huomaisi, että hänen lapseensa
olisi tatuoitu ilmoitus leivinpulverista? Juuri sellaiselta
minusta tuntuu. Minä rakastin pientä kertomusparkaani, ja panin
siihen kaiken, mikä minussa oli parasta. On pyhäinhäväistystä
alentaa se kurjaksi reklaamiksi ja panna vielä palvelemaan
proosallisinta, mitä maailmassa on. Muistatko, mitä meidän
kirjallisuudenhistorianprofessorimme aina teroittaa meille? Hän
sanoo, että me emme saa koskaan kirjoittaa riviäkään alhaisista
tai epäarvokkaista vaikuttimista; vain ihanteellinen tarkoitusperä
pankoon meidät tarttumaan kynään. Mitä hän ajatteleekaan, jos saa
tietää, että minä olen kirjoittanut kertomuksen halvan liikereklaamin
vuoksi? Voimme panna päämme pantiksi, että se ilmestyy myöskin
Redmondissa. Sen kyllä arvaa, kuinka kaikki nauravat minulle ja
tekevät kiusaa!
-- Älä pelkää, se kyllä saadaan estetyksi, rohkaisi Gilbert ajatellen
itsekseen nyrpeänä, pelkäsikö Anna erikoisesti miespuolisten
korkeakoulutovereittensa pilaa ja siksi oli pahoillaan. -- Pojat ovat
varmasti aivan samaa mieltä kuin minäkin -- ettei sinua, enempää
kuin yhdeksää kymmenettä osaa meistä kaikista, paina erikoisemmin
maallinen kulta ja tavara, ja että sinä olet senvuoksi valinnut
tämän täysin kunniallisen keinon ansaitaksesi lisäkolikon ensi
lukukauden menoihin. En näe siinä mitään alhaista tahi epäarvokasta
enkä myöskään mitään naurettavaa. Tietysti kirjoittaisi mieluummin
kaunokirjallisia mestariteoksia ja soisi niiden joutuvan oikean
kustantajan julkaistaviksi; mutta Herra nähköön -- niin pitkälle
me emme vielä ole päässeet, ja täysihoito ja opetus on kuitenkin
maksettava.
Gilbertin koruton ja käytännöllinen katsantotapa rohkaisi Annaa
jonkun verran. Se ainakin haihdutti hänen pelkonsa yleisen naurun
alaiseksi joutumisesta, vaikka hän sydämessään vielä suri sitä, että
hänen ihanteelleen oli tehty törkeätä väkivaltaa.