Anna istui Ruby Gilliksen seurassa Gilliksien puutarhassa, jonne
hämärä hiljaa loi varjojaan. Iltapäivä oli ollut lämmin ja
autereinen. Oli jälkikesän rehevä kukoistuksen aika. Auer viivytteli
vielä notkojen rinteillä. Niityillä väikkyivät himmeästi villien
asterien sinipunervat värisoinnut.
Viettääkseen illan Rubyn luona oli Anna kieltäytynyt ajelusta
kuutamossa kauniiseen Hiekkarantaan parin kilometrin päähän. Hän
oli näin viettänyt Rubyn kanssa monet illat tänä kesänä, vaikka
hän joskus epäili, ettei kummallekaan heistä ollut siitä mitään
varsinaista iloa tai hyötyä, ja väliin hän kotimatkalla päätti olla
enää tulematta.
Kesän lähestyessä loppuaan kävi Ruby kalpeammaksi. Hän oli
kokonaan luopunut aikomuksestaan ryhtyä opettamaan -- "isästä on
parasta siirtää se syksyyn" -- ja taiteelliset käsityöt, joita
hän oli hyvin mielellään ommellut, liukuivat yhä useammin hänen
väsyneistä käsistään. Hän oli kuitenkin aina iloinen ja täynnä
toivoa, jutteli niinkuin ennenkin ja uskoi hiljaa salaisuuksiaan
liehittelevistä kavaljeereista, heidän kilpailustaan keskenään ja
särkyneistä toiveistaan. Annan mielestä juuri tämä teki käynnit hyvin
turhanpäiväisiksi ja väsyttäviksi. Mikä ennen maailmassa oli kenties
ollut lapsellista, mutta kuitenkin verrattain hauskaa, vaikutti
nyt kaamealta; tuntui siltä kuin kuolema olisi kurjistanut elämän
itsepintaisen ja ylimielisen naamion silmäaukoista. Mutta Ruby oli
todella kiintynyt Annaan, eikä hän antanut ystävättären milloinkaan
mennä, ennenkuin tämä oli luvannut tulla pian uudelleen. Rouva Lynde
murisi tyytymättömänä, että Anna juoksi liian usein Rubyn luona ja
että keuhkotauti voi tarttua häneen itseensäkin, ja Marillaakin alkoi
arveluttaa.
-- Joka kerran, kun käyt Rubyn luona, olet kotiin tultua aivan
nääntyneen näköinen, sanoi hän.
-- Koko juttu on hyvin surullinen, sanoi Anna matalalla äänellä.
-- Ruby ei näy ensinkään käsittävän, miten hänen laitansa on. Ja
kuitenkin minusta tuntuu kuin hän tarvitsisi apua -- ja omalla
tavallaan pyytäisi sitä minulta -- ja minä tahtoisin mielelläni
auttaa häntä, mutta en kykene siihen. Koko ajan, kun istun hänen
luonaan, on kuin näkisin hänen taistelunsa näkymätöntä vihollista
vastaan, jota hän koettaa sysätä luotaan heikoilla voimillaan. Siksi
tulen kotiin niin väsyneenä ja näännyksissä.
Tänä iltana Anna ei tuntenut samaa tunnetta yhtä voimakkaasti
kuin tavallisesti. Ruby oli ihmeellisen hiljainen. Hän ei puhunut
sanaakaan kutsuista, huviretkistä, puvuista tahi "pojista". Hän
lepäsi riippuverkossa leppoisan valaistuksen ja väräjöivien varjojen
viihdyttämänä. Puolivalmis käsityö oli koskematta, ja ystävälliset
kädet olivat kietoneet ohuen valkean liinan hennoille olkapäille.
Pitkät keltaiset palmikot -- miten Anna kouluaikana oli kadehtinut
näitä palmikoita! -- riippuivat kummallakin puolen kasvoja. Hän
oli irroittanut ne päästään ja poiminut pois hiusneulat -- hän sai
niistä päänsäryn. Heleä puna oli väistynyt poskilta, ja kalpeissa
kasvonpiirteissä oli jotain lapsellista.
Kuu nousi kuultavan kirkkaalla taivaalla ja valoi sädeloistoaan
untuvankevyille hattaroille. Hopeinen juova väreili pienen lammen
pinnalla. Aivan Gilliksen pihan vieressä oli kirkko ja sen ympärillä
vanha kirkkomaa. Kuutamo valaisi valkeita hautakiviä, joiden
ääriviivat piirtyivät selvästi tummia puita ja pensasaitaa vasten.
-- Kirkkomaa näyttää niin oudolta kuutamossa, virkkoi Ruby äkkiä. --
Niin aavemaiselta! lisäsi hän väristen. -- Anna nyt ei kestä enää
kauan ennenkuin minäkin lepään tuolla. Sinä ja Diana ja muut tulette
hehkumaan elämää, mutta minä lepään tuolla syvällä haudassani.
Hänen sanansa tulivat niin odottamatta, että Anna joutui kokonaan
tasapainostaan. Aluksi hänen oli mahdoton vastata.
-- Kyllä sinä tiedät, että niin on, jatkoi Ruby hieman terävästi.
-- Tiedän kyllä, vastasi Anna matalalla äänellä. -- Rakas Ruby, minä
tiedän sen.
-- Kaikki tietävät sen, virkkoi Ruby katkerasti. -- Minäkin tiedän
sen kyllä, minäkin -- olen tiennyt sen koko kesän, vaikka en ole
tahtonut sitä myöntää. Mutta Anna -- hän kumartui ja tarttui kiihkeän
rukoilevasti Annan käteen -- minä en tahdo kuolla. Minä pelkään
kuolla.
-- Minkätähden sinä pelkäät sitä, Ruby? kysyi Anna hiljaa.
-- Sentähden -- sentähden -- voi, en usko muuta kuin että pääsen
taivaaseen, Anna. En minä ole niin kovasti rikkonut... Mutta --
kaikki tulee olemaan erilaista. Mietin hyvin paljon maatessani --
ja minua alkaa aina silloin niin peloittaa -- ja kaipaan kovasti
kotia. Kyllä kai taivaassa on hyvin ihanaa -- niinhän sanotaan meille
raamatussa -- mutta, Anna, se ei ole kuitenkaan sitä, mihin me olemme
tottuneet...
Annan sielussa välähti heikosti muisto lystikkäästä jutusta, jonka
hän kerran oli kuullut Philippa Gordonilta. Vanha, tottumuksiinsa
kangistunut ukko oli suunnilleen samaan tapaan lausunut epäilyksensä
mitä tulee haudantakaisiin seikkoihin. Miehen sanat tuntuivat
hyvin hullunkurisilta, Anna muisti vielä, miten he, Priscilla ja
hän, olivat nauraneet niille. Rubyn kalpeiden, värisevien huulten
lausumassa epäilyksessä ei kuitenkaan ollut mitään huumoria,
ainoastaan syvää alakuloisuutta. Traagillista siinä oli se, että
Rubyllä saattoi olla syytä epäilykseensä. Taivaaseen ei Ruby
tosiaankaan ollut tottunut.
Iloinen, ajattelematon, huvitteluja täyteen ahdettu elämä,
pintapuolinen katsantotapa ja kaikkien korkeampien tarkoitusperien
halveksiminen eivät olleet suinkaan omiaan kasvattamaan häntä edessä
olevaan suureen muutokseen taikka antamaan hänelle voimia katsoa
vastaista elämää sillä tavoin, ettei siinä näkynyt yksinomaan
peloittava ja käsittämätön.
Anna mietti avuttomana, mitä hän sanoisi lohdutukseksi. Miten hän
parhaiten sovittaisi sanansa? Hänen oli vaikea lausua kenellekään
sydämensä sisimpiä ajatuksia, puhua uusista käsitystavoista, jotka
vähitellen olivat alkaneet orastaa hänen sisimmässään ja jotka
koskettelivat nykyisen ja tulevan elämän suuria salaisuuksia,
ja kaikkein vaikeinta oli puhua näistä asioista Ruby Gilliksen
tapaiselle ihmiselle.
-- Minä uskon, Ruby, aloitti hän epäröiden, että meillä
ajatuksissamme on useinkin hyvin vääriä kuvitelmia iäisyydestä
-- siitä, mitä se on ja mikä meitä siellä odottaa. En usko sen
saattavan olla kovin erilaista kuin meidän maallinen elämämme, kuten
ihmiset tavallisesti näyttävät uskovan. Minä uskon, että me jatkamme
elämäämme jotakuinkin samaan tapaan kuin me elämme täälläkin,
vaikka paljon nöyrempinä ja kiihkeästi oppia janoavina... Ja me
tulemme pysymään sellaisina kuin me aina olemme olleet -- on vain
helpompi olla hyvä ja -- aina pyrkiä korkeimpaan... Kaikki esteet ja
kompastuskivet raivataan tieltä, ja me näemme selvästi... Älä pelkää,
Ruby.
-- Minä en mahda sille mitään -- en voi muuta kuin pelätä, sanoi
Ruby ääni kyynelistä väristen. -- Vaikka se olisikin totta, mitä
sanot taivaasta -- ja sinunhan on mahdoton olla varma, sinä kait vain
kuvittelet, että niin on -- siellä ei saata kuitenkaan koskaan olla
aivan samanlaista kuin täällä. Se on mahdotonta. Ja minä tahdon elää
täällä vielä. Minä olen niin nuori. En ole vielä ehtinyt saada sitä
osaa elämästä, joka kuuluisi minulle. Olen taistellut epätoivoisesti
saadakseni elää -- ja mitä se kaikki nyt hyödyttää -- minä olen
kuolemaan tuomittu -- minun täytyy kuolla ja jättää kaikki, johon
olen kiintynyt.
Annan sydäntä kouristi tuska, katkerampi kuin mikään hänen ennen
kokemansa. Hänen oli mahdotonta tuoda esiin mitään petollisia
lohdutusnäkökohtia, ja kaikki, mitä Ruby sanoi, oli kauhistuttavan
totta. Hänenhän täytyi todellakin jättää kaikki, mikä hänelle oli
kallista. Hän oli koonnut vain tavaraa maan päällä, hän oli elänyt
yksinomaan kaikkea vähäpätöistä ja epäolennaista varten, sellaista
varten, mikä vain oli tästä maailmasta, mutta hän oli unohtanut sen,
mikä on suurta, millä on iäisyyden kantavuutta, mikä luo sillan
kahden olemassaolon välille ja tekee kuolemasta vain siirtymisen
asunnosta toiseen -- hämärästä auringon kirkastamaan päivään. Jumala
kyllä ottaa Rubyn haltuunsa -- se oli Annan luja usko -- hän saa
oppia paljon, hänkin... Mutta ei ollut kovinkaan ihmeteltävää, että
hänen sielunsa juuri nyt sokeassa avuttomuudessaan tarrautui siihen
ainoaan, minkä hän tunsi ja mistä piti.
Ruby nojasi toiseen käsivarteensa ja kohotti kirkkaat, kauniit
siniset silmänsä hopeanhohteista avaruutta kohti.
-- Minä tahdon elää, sanoi hän ääni väristen. -- Minä tahdon elää
niinkuin muutkin nuoret tytöt. Minä -- minä tahdon mennä naimisiin
sen kanssa, josta pidän, Anna. -- Ja minä tahdon pieniä lapsia.
Sinä tiedät, että minä olen aina rakastanut pikkulapsia, Anna. En
voisi sanoa tätä koskaan kenellekään muulle kuin sinulle. Mutta minä
tiedän, että sinä ymmärrät. Ja Herbert-raukka -- hän -- hän pitää
minusta, ja minä pidän hänestä. Muut -- muut eivät ole olleet minulle
mitään, mutta hän on paljon. Ja jos minä vain saisin elää, tulisin
hänen vaimokseen ja hyvin onnelliseksi. Voi, Anna, kuinka se tuntuu
kovalta!
Ruby vaipui jälleen pieluksilleen nyyhkyttäen hillittömästi. Anna
puristi hänen kättään, sielu tulvillaan myötätuntoa, sanatonta
myötätuntoa, joka kenties auttoi Rubya enemmän kuin kaikki
lohduttavat vakuutukset. Hetken kuluttua hän rauhoittui, ja
nyyhkytykset taukosivat.
-- Olen iloinen siitä, että olen puhunut sinulle avomielisesti, Anna,
kuiskasi Ruby. -- On tuntunut hyvältä saada purkaa sieluaan. Sitä
olen kaivannut koko kesän -- joka kerran, kun tulit, aioin avata
sinulle sydämeni, mutta siitä ei tullut mitään. En voinut. Tuntui
siltä kuin olisin suorastaan houkutellut kuoleman esiin, jos olisin
sanonut kuolevani taikka jos joku muu olisi sanonut taikka viitannut
siihen. Minä en tahtonut sanoa sitä tai edes ajatella niin pitkälle.
Päivisin, kun ihmisiä oli ympärillä ja kaikki oli iloista, oli
helpompaa olla sitä ajattelematta. Mutta öisin, kun oli kuumetta ja
vääntelin unettomana sängyssäni, tuntui hirveältä, Anna. Silloin minä
en voinut siitä päästä. Kuolema astui esiin ja tuijotti minua suoraan
kasvoihin, kunnes minua alkoi niin peloittaa, että olisin voinut
huutaa ääneen.
-- Mutta nythän sinä et enää pelkää, Ruby, rakkahin pikku ystäväni?
Sinun täytyy olla rohkea ja uljas ja uskoa, että kaikki kääntyy
sinulle parhaimpaan päin.
-- Koetan... Ajattelen, mitä sinä olet minulle sanonut ja koetan
uskoa sitä. Ja sinä kai tulet minua katsomaan niin usein kuin voit,
sano, etkö tulekin, Anna?
-- Tulen, pikku Ruby.
-- Ei kestä -- ei kestä enää kauan. Tunnen sen. Ja minä tahdon
mieluummin olla sinun seurassasi kuin kenenkään muun. Minä olen
aina pitänyt sinusta eniten kaikista koulutovereista. Sinä et ollut
koskaan kateellinen tahi halpamainen niinkuin muutamat muut. Emmy
White kävi eilen minun luonani. Muistatko, että Emmy ja minä olimme
niin tavattoman hyviä ystäviä kolme vuotta sitten, kun vielä kävimme
koulua? Mutta sitten jouduimme riitaan kerran koulujuhlassa emmekä
sen jälkeen ole puhuneet toistemme kanssa. Eikö se ole hassua?
Nyt se tuntuu minusta niin mahdottomalta -- olla loukkaantunut
vuosikausia... Mutta eilen me sovimme täydellisesti. Hän sanoi, että
hän mielellään olisi ottanut ensimmäisen askeleen kauan sitten, mutta
hän pelkäsi, että minä nolaisin hänet. Enkä minä puhunut koskaan
hänen kanssaan, sillä minä luulin, että hän vain kohauttaisi päätään
ja kääntäisi minulle selkänsä. Eikö ole kummallista, että' voi olla
sillä lailla piilosilla pääsemättä paikasta pois?
-- Monet ikävyydet elämässä johtuvat vain väärinkäsityksestä, sanoi
Anna. -- Mutta nyt minun täytyy mennä, rakas. Kello on paljon -- eikä
sinun pitäisi maata täällä ulkona, ilta on kylmä.
-- Tulet kai pian uudelleen?
-- Oikein pian, sen minä lupaan. Ja jos voin auttaa sinua jollakin,
niin teen sen hyvin mielelläni.
-- Tiedän sen. Ja sinä olet jo minua auttanut. Mikään ei tunnu niin
peloittavalta nyt kuin ennen. Hyvää yötä, Anna!
-- Hyvää yötä, rakas pikku Ruby!
Anna astui hitaasti kotiin kuutamossa, joka täytti avaruuden
hopeisella loistollaan. Tämä ilta oli tuonut häneenkin muutoksen.
Elämä oli saanut toisen merkityksen, korkeamman tarkoituksen.
Pinnalla kaikki jatkui entiseen tapaansa, mutta syvyydessä olivat
tuntemattomat voimat joutuneet liikkeelle. Hänen ei saanut käydä
samoin kuin Rubyn, perhosraukan. Maallisen elämän päättyessä ei
toinen elämä saanut tuntua hänestä aivan uudelta ja oudolta, hän
ei saanut värisyttävän pelon vallassa seisoa aivan tuntemattoman
edessä -- maailman edessä, joka oli vieras hänen ajatustavalleen ja
josta hänen harrastuksensa ja aatteelliset tarkoitusperänsä olivat
kaukana. Elämän pikkuseikat, niin suloisilta ja miellyttäviltä kuin
ne ehkä tuntuvatkin satunnaisessa ympäristössään, eivät saa meille
riittää päämääräksi, jota varten me elämme. Korkeammalle meidän
täytyy asettaa päämäärämme. Taivaaseen tähtäävän elämän tulee alkaa
jo täällä maan päällä.
Puutarhassa lausutut hellät jäähyväiset tulivat olemaan hyvästijättö
ainiaaksi. Anna ei nähnyt Rubya enää elossa. Seuraavana iltana
järjesti vielä tarmokas "Avonlean Yhteiskuntaa Parantava Yhdistys"
juhlan Jane Andrewsille, jonka aivan piakkoin tuli lähteä matkalleen
länteen. Ja keveiden jalkojen tanssiessa, kirkkaiden silmien
loistaessa ja iloisten kielten jutellessa sai Avonleassa eräs sielu
kutsun, jota oli ehdottomasti kuultava. Aamulla levisi talosta taloon
tieto Ruby Gilliksen kuolemasta. Hän oli huomaamatta nukahtanut
kuolemanuneen, tuskitta ja tyynesti, ja hänen kasvojaan kirkasti
hymy. Kuolema oli varmaan saapunut hänen luokseen ystävänä ja
vapauttajana kuljettaakseen hänet yli kynnyksen tuntemattomaan, eikä
synkkänä viikatemiehenä, jota hän oli vavisten pelännyt.
Rouva Rachel Lynde vakuutti hautajaisten jälkeen, ettei hän kositaan
ollut nähnyt mitään kauniimpaa kuin Ruby Gillis oli arkussaan.
Lumivalkeaa pukua koristivat ihanat kukkaset, joita Anna oli
sirotellut arkkuun, ja näky oli niin liikuttavan kaunis, että
avonlealaiset muistivat sen vuosikausia ja puhuivat siitä. Ruby oli
aina ollut harvinaisen kaunis, mutta hänen kauneutensa oli ollut
tästä maailmasta ja hyvin maallista. Siinä oli ollut eräänlainen
ivallinen ja uhmaava leima ja se oli näyttänyt vaativan ihailua.
Sielu ei ollut koskaan siitä kuvastunut eikä äly sitä hienostanut.
Mutta kuolema oli kosketuksellaan pyhittänyt sen. Se oli tuonut
näkyviin piirteiden puhtauden ja ilmeen lempeän sielukkuuden, jota
ei milloinkaan ennen Rubyssa ohut -- se oh tehnyt saman, minkä
epäitsekäs elämä, uhrauksiin valmis ihmisrakkaus olisi voinut
Rubylle tehdä. Kun Anna kyynelten verhoamin silmin katseli kuollutta
ystäväänsä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nähnyt ne kasvot,
jotka Jumalan tarkoituksena oli ollut antaa Rubylle, ja sellaisina ne
jäivät ainiaaksi hänen mieleensä.
Ennenkuin hautajaisvieraat lähtivät talosta, vei rouva Gillis Annan
asumattomaan huoneeseen ja antoi hänelle pienen käärön.
-- Tämän minä tahdon antaa sinulle, nyyhkytti hän -- Se olisi ollut
Rubynkin toivomus. Tässä on se kirjailtu kaitaliina, jota hän ompeli
viimeiseen asti. Se ei ole aivan valmis -- neula on vielä siinä,
minne hänen väsyneet sormiraukkansa pistivät sen, kun hän viimeisen
kerran tätä ompeli, kuolemansa edellisenä iltana.
-- Meiltä jää aina jotain kesken, sanoi rouva Lynde pyyhkien
silmiään. -- Mutta luultavasti on työllämme aina jatkaja, kun me
hellitämme.
-- Kyllä on vaikea käsittää, että ihminen, jonka me aina olemme
tunteneet, todellakin on kuollut ja poissa, virkkoi Anna, kun
hän Dianan kanssa astui kotiin päin. Ruby on ensimmäinen meistä
koulutovereista, joka kutsuttiin pois. Ja vähitellen, ennemmin tai
myöhemmin, tulee meidän kaikkien vuoro.
-- Niin kai on, sanoi Diana vaivautuneesti. Hän ei pitänyt
tästä puheenaiheesta. Mieluummin hän olisi syventynyt pohtimaan
hautajaisten yksityiskohtia, keskustelemaan kauniista valkeasta
arkunpeitteestä ja sen riippuvista ripsuista, Herbert Spencerin
surullisista kasvoista, Rubyn sisaren hillittömän hysteerisestä
itkukohtauksesta -- mutta niistä Anna ei viitsinyt puhua. Hän näytti
olevan vaipunut unelmiin, ja Diana tunsi ikäväkseen, ettei hänellä
ollut niissä mitään osaa.
-- Muistatko, kuinka Ruby Gillis osasi nauraa, kun hän oli iloinen?
sanoi Davy äkkiä. -- Nauraako hän taivaassa yhtä paljon kuin
Avonleassa, Anna? Tahtoisin tietää.
-- Luulen hänen varmasti nauravan, sanoi Anna.
-- No mutta, Anna! asettui Diana vastustamaan näyttäen sekä
loukkaantuneelta että hämmästyneeltä, vaikka koetti hymyillä.
-- Miksi ei? kysyi Anna aivan vilpittömästi. -- Etkö usko meidän
koskaan nauravan taivaassa?
-- Sitä -- sitä minä en todellakaan ole niin tarkoin tullut
ajatelleeksi, selitti Diana. -- Mutta tuntuu siltä kuin se ei olisi
oikein sopivaa... Pidetäänhän hyvin sopimattomana nauraa kirkossa.
-- Mutta taivas ei ole kirkon kaltainen -- aina, sanoi Anna.
-- Tietysti ei, niin ainakin toivoisin, huomautti Davy. Muuten minä
en tahtoisi tulla sinne. Huu -- kuinka ikävää on kirkossa. Mutta minä
en aiokaan kepertyä vielä moneen, moneen vuoteen. Minä tahdon elää
sadan vuoden vanhaksi, niinkuin ukko Thomas Blewett Valkorannassa.
Hän sanoo, että hän on tullut niin vanhaksi sentähden, että hän on
aina polttanut piippua ja se on tappanut kaikki basillit. Saanko pian
ruveta polttamaan piippua, Anna?
-- Et, Davy, ethän sinä tahdo milloinkaan ruveta polttamaan, vastasi
Anna hajamielisenä.
-- Niinkö luulet? Miltähän sinusta sitten tuntuu, kun basillit ovat
minut tappaneet? sanoi Davy.