Davy ja Dora olivat valmiiksi puettuina lähdössä pyhäkouluun. Heidän
piti mennä yksin, mikä ei tapahtunut usein, sillä rouva Lynden oli
aina tapana käydä pyhäkoulutunneilla pitämässä silmällä, miten
nuoriso edistyi. Tällä kertaa rouva Lynde oli nyrjäyttänyt jalkansa
eikä voinut kävellä, vaan istui lujasti ankkuroituna viihtyisässä
nojatuolissaan. Kaksoisten tuli kirkossa edustaa perhettä, sillä Anna
oli matkustanut lauantai-iltana hyvien ystäviensä luokse Carmody'hin
viettääkseen siellä sunnuntain, ja Marilla oli saanut taaskin
tuskallisen päänkivistyspuuskan.
Davy tuli hitaasti tallustaen alas portaita. Alhaalla eteisessä
odotti Dora, jonka rouva Lynde oli asianmukaisesti tarkastanut
ja tutkinut. Davy oli omin päin varustautunut matkalle. Hänellä
oli taskussa kupariraha pyhäkoulukolehtiin ja hopearaha
päiväjumalanpalveluksen kolehtiin. Raamattu oli toisessa kädessä
ja lukukirja toisessa. Tekstin, raamatunlauseet ja virrensäkeet
hän osasi vuolaana virtana. Olihan hän istunutkin pänttäämässä
niitä päähänsä koko lauantai-illan rouva Lynden keittiössä --
muu ei auttanut. Davyn tulisi siis olla erikoisen leppoisassa ja
sopusointuisessa mielialassa. Niin ei kuitenkaan ollut lainkaan
laita, huolimatta virrensäkeistä ja katkismuksesta.
Rouva Lynde tuli ontuen keittiöstään, juuri kun Doran ja Davyn tuli
lähteä.
-- Sinä olet kai puhdas ja siisti, poika? kysyi rouva Lynde ankarasti.
-- Olen. Kaikki, mikä minussa näkyy, vasusi Davy hyvin topakasti.
Rachel-rouva huokasi. Hänellä oli omat epäilynsä, mitä tuli Davyn
korviin ja kaulaan. Mutta hän tiesi, että jos hän vähääkään
osoittaisi tarkempaan tarkasteluun ryhtymisen oireita, livistäisi
Davy ehdottomasti tiehensä ja jalan nyrjähdys estäisi taas häntä
itseään ajamasta takaa.
-- Käyttäytykää nyt niinkuin oikein kiltit lapset, neuvoi rouva
Lynde. -- Älkää kävelkö pahimmassa pölyssä. Älkää pysähtykö porstuaan
lörpöttelemään muiden lasten kanssa. Älkää hangatko ja hieroko
itseänne penkkiin. Koettakaa painaa mieleen päivän teksti. Älkää
pudottako kolehtirahoja ja älkää mitenkään unohtako pistää niitä
haaviin. Älkää kuiskatko, kun kumarrutaan rukoilemaan, ja kuulkaa
tarkoin, mitä pappi saarnaa -- minä kysyn teiltä, kun palaatte kotiin.
Davy ei alentunut vastaamaan. Hän lähti kulkemaan oikotietä, Doran
nöyrästi tallustellessa perästä. Mutta hänen sielunsa kapinoi. Davy
oli saanut kestää paljon sekä todellista että kuviteltua tuskaa sen
jälkeen kun rouva Lynde oli muuttanut Vihervaaraan. Tämän tuskan
aiheuttajana olivat olleet rouva Lynden vahvat nyrkit ja terävä
kieli, sillä rouva Lynde ei voinut olla saman katon alla kenenkään
kanssa, olipa se sitten yhdeksän- tahi yhdeksänkymmenvuotias,
koettamatta antaa asianomaiselle kristillistä ja tervettä kasvatusta.
Ja niin äsken kuin edellisenä iltana oli hän kehoittanut Marillaa
kieltämään Davya menemästä kalastamaan Cottonin poikien kanssa. Davyn
mieli kuohui vielä tätä ajatellessa.
Heidän päästyään valtatielle pysähtyi Davy heti ja väänsi kasvonsa
niin hirvittävään irvistykseen, että Dora, vaikka tunsikin hänen
ihmeellisen taitonsa sillä alalla, joutui kauhun valtaan. Hän
pelkäsi, että Davyn kasvot ovat tuomitut pysymään koko elämän ajan
noin kauhistuttavana kuonona.
-- Peeveli! räiskyi Davyn suusta.
-- Voi, Davy, sinä et saa kirota niin rumasti! huudahti Dora
kauhuissaan.
-- Peeveli ei ole mikään kirosana -- ei ainakaan mikään oikea
kirosana. Ja minun puolestani olkoon vaikka mikä, vastasi Davy
uhmaavasti.
-- Jos sinun on pakko sanoa rumia sanoja, voisit ainakin olla
sanomatta sunnuntaina, pyysi Dora vaikeroivalla äänellä.
-- Minä keksinkin itselleni oman kiroussanan.
-- Silloin Jumala varmasti rankaisee sinua, Davy, sanoi Dora
juhlallisesti.
-- Se olisi minusta aika halpamaista. Kun hän kerran tietää kaikki,
pitäisi hänen myös ymmärtää, että ihmisen täytyy jollakin sanalla
sanoa, mitä tuntee.
-- Davy, kuuletko sinä! sanoi Dora. Hän odotti Davyn kaatuvan
kuoliaana maahan. Mutta ihme kyllä ei tapahtunut mitään senkaltaista.
-- Mutta sen minä ainakin sanon, että loppu siitä tulee, että Lynden
täti saa mielensä mukaan reistailla minun kanssani, sähisi Davy.
-- Anna ja Marilla reistailkoot, mutta hän ei saa. Nyt minä teen
jok'ikisen konstin, mitä hän on kieltänyt. Odotapas, niin saat nähdä.
Dora saattoi vain jäykästi tuijottaa ihmetyksestä ja kauhusta, kun
Davy kiukkuisen äänettömänä poikkesi maantien vieressä kulkevalta
nurmettuneelta polulta maantien hienoon pölyyn, jota neljän viikon
itsepintainen kuivuus oli kerännyt ja jota oli hänen nilkkoihinsa
saakka. Hän kulki laahaten jalkojaan hitaasti, tuntien ilmeistä
tyydytystä, ja puolen minuutin kuluttua hän hyppeli takaisin oikean
pilvipatsaan ympäröimänä.
-- Tämä on vain alkua, selitti hän voitonriemuisena. -- Jään
porstuaan ja puhelen niin kauan kuin siellä on yksikään nulikka.
Ja kirkonpenkissä minä kiemurtelen ja vääntelen kuin ankerias ja
kuiskaan joka taholle. Tekstistä minä viis, ja nyt saat nähdä mitä
teen kolehtirahoilla.
Davy viskasi uhmaavan ihastuneeni rouva Lynden pennit kauas lähimmän
aidan taa.
-- Pahahenki käski sinun noin tekemään, virkkoi Dora soimaavasti.
-- Mitä vielä, sen minä keksin itse, vastasi Davy suuttuneena. -- Ja
muutakin olen minä keksinyt. En aiokaan edes mennä pyhäkouluun taikka
kirkkoon. Menen leikkimään Cottonin poikien kanssa. He sanoivat
minulle eilen, etteivät mene tänään pyhäkouluun, kun äitimuori on
matkustanut pois eikä kukaan nyt voi lähettää heitä. Tule, Dora, niin
pidetään hauskaa.
-- Minä en tahdo tulla mukaan, esteli Dora.
-- Sinun täytyy, sanoi Davy. -- Ellet tule, niin kerron Marillalle,
että Frank Bell suuteli sinua koulussa maanantaina.
-- En minä sille mitään mahtanut. Saatoinko minä tietää, että hän
aikoi suudella? virkkoi Dora tullen hehkuvan punaiseksi.
-- Sinä et ainakaan lyönyt häntä etkä ollut vihaisenkaan näköinen,
jatkoi Davy. -- Sen minä myös kerron, ellet sinä tule mukaan. Mennään
oikotietä niityn poikki.
-- Siellä on lehmiä ja minä pelkään niitä, ruikutti Dora-raukka,
nähden pelastuksen väikkyvän.
-- Älä! Oikeinko pelkäät kahta lehmää? pilkkasi Davy. Ne on molemmat
nuorempia kuin sinä.
-- Mutta ne on suurempia, sanoi Dora.
-- Ei ne tee sinulle yhtään mitään. Älä viivyttele, vaan tule. Tämä
on kivaa. Kun minä tulen suuteksi, en minä koskaan vaivaudu kirkkoon.
Kyllä minä laitan, että pääsen taivaaseen muutenkin.
-- Sinä joudat siihen toiseen, ilkeään paikkaan, ellet pyhitä
pyhäpäivää, varoitti Dora-raukka lähtien laahustamaan Davyn perästä
hyvin vastahakoisesti.
Mutta Davy ei pelännyt -- vielä. Tuo n. s. ilkeä paikka oli hämärässä
etäisyydessä, mutta Cottonin poikien kanssa tehtävä iloinen
kalastusmatka kangasti aivan lähellä. Hän olisi vain toivonut Doran
kulkuun vähän enemmän vauhtia. Dora käveli jörönä, katseli vähänväliä
taaksensa ja piti suunsa niin supussa kuin voisi milloin hyvänsä
purskahtaa itkuun. Aina tyttöjen täytyy pilata kaikki... Davy ei
nyt kuitenkaan sanonut "peeveli" -- ei edes ajatuksissaan. Hän ei
suinkaan katunut sitä mitä oli sanonut neljännestuntia aikaisemmin
-- eihän se tullut kysymykseenkään -- mutta ei kannattanut uhmata
Valtoja liiaksi samana päivänä.
Cottonin nuori väki leikki takapihalla ja tervehti Davya äänekkään
ihastunein huudoin. Pete, Tommy, Adolphus ja Mirabel-sisko nauttivat
täysin siemauksin vapaudestaan äiti-muorin, isän tai vanhempien
sisarien häiritsemättä, nämä kun olivat lähteneet pois hevosella.
Dora oli iloinen siitä, että Mirabel edes oli kotona, hänestä
oli matkalla tuntunut kolkolta joutua yksin tuohon poikaliutaan.
Mirabel oli täysin pojan veroinen, yhtä telmivä, päivettynyt ja
rohkea. Mutta hänellä oli kuitenkin hameet ja nauhasolmukkeet
rotanhäntäpalmikoissaan.
-- Nyt me ollaan tultu kalastamaan teidän kanssa, selitti Davy.
-- Se on kivaa, ulvoi Cottonin joukko. Kaikki ryntäsivät heti matoja
kaivamaan, ja Mirabel juoksi etunenässä ruosteinen kasari kädessä
löytöjen tallettamiseksi. Doran mieli olisi tehnyt istahtaa itkemään.
Voi, kun tuo halpamainen Frank Bell ei olisi suudellut häntä! Silloin
hän olisi voinut olla Davysta välittämättä ja mennä mitä parhaimmalla
omallatunnolla rakkaaseen pyhäkouluun.
Kalastusretkeilijät eivät luonnollisestikaan uskaltaneet lähteä
pienelle järvelle, sillä sieltä heidät olisi huomannut kirkkoväki.
Heidän oli pakko tyytyä puroon, joka virtasi metsän läpi Cottonin
pihan takana. Se oli täynnä taimenia, ja päivä oli hauska -- ainakin
Cottonin pojille. Ja näytti siltä kuin Davyn olisi ollut oikein
hauska. Hän oli vetänyt kengät ja sukat jalastaan -- tällainen
varovaisuus ei ollut suinkaan hänelle ominaista -- ja esiintyi
paljain jaloin, edessään Cottonin vanhemman sisaren hihallinen
esiliina. Siinä asussa hän oli valmis uhmaamaan suon, rämeen ja
puron kaikkia hirviöitä. Dora murjotti ja torjui kaikki lähentelevät
yritykset talonväen puolelta. Hän seurasi vaieten toisten harharetkiä
lätäköstä lätäkköön, puristi lujasti raamattuaan ja lukukirjaansa ja
ajatteli mieli katkerana rakasta luokkaansa, jossa hänen sinä hetkenä
olisi pitänyt istua todellisena kaunistuksena jumaloimansa opettajan
edessä. Sen sijaan hän juoksi sotkuisassa, pistävässä pensaikossa
kelvottomien poikien kanssa koettaen kaikin tavoin suojella hienoa
valkeata pukuaan repeämästä ja tahraantumasta ja kenkiään vajoamasta
liejuun. Mirabel oli tarjonnut hillotahrojen peittämää esiliinaansa
suojaksi, mutta Doran mieleen oli varoittavana muistunut sananparsi,
jossa puhuttiin joutumisesta "ojasta allikkoon", ja hän kieltäytyi
sitä ottamasta.
Taimen tarttui onkeen ihmeellisesti, kuten aina sunnuntaisin. Tunnin
kuluttua urheilevat nuoret herrat olivat saaneet kaloja kuinka paljon
tahansa, joten he Doran suureksi helpotukseksi jälleen palasivat
kotiin. Dora istuutui ylhäisesti eristäytyen ja huolellisesti
alasvedetyin hamein pihan kanakopille, kun taas muut ryhtyivät
juoksuleikkiin, joka sai maan tömisemään. Sitten koko seurue kiipesi
sikolätin katolle ja kaiversi nimensä melkein saavuttamattomissa
olevaan hirteen. Kanakopin lattea katto sekä vieressä oleva
pieni heinäruko antoivat Davylle nerokkaan päähänpiston. Ihana
puolituntinen vietettiin kiipeämällä katolle ja syöksymällä siitä pää
edellä alas heiniin huutaen ja nauraen.
Kielletytkin huvit päättyvät. Kun vaununpyöräin kumea tärinä sillalla
ilmaisi kirkkoväen palaavan kotiin, katsoi Davy lähtöhetken tulleen.
Hän irroitti yltään suojaavan vaatetuksensa, veti jälleen jalkaansa
kaikesta huolimatta merkillisen tahmeat sukkansa ja kenkänsä
ja käänsi huoaten selkänsä ihanalle taimensaaliilleen. Olisipa
kannattanut viedä kotiin...
-- No, eikö meillä ole ollut hirmuisen hauskaa? kysyi hän jotakuinkin
teennäisen iloisesti heidän palatessaan kotiin päin oikotietä vainion
poikki.
-- Ei minulla ainakaan, vastasi Dora nyrpeästi. -- Enkä myöskään
usko, että sinulla on ollut, kun oikein ajattelet, lopetti hän
väläyttäen ilmoille terävyyttä, joka ei juuri muuten ollut hänelle
ominaista.
-- On ollut, voin antaa siitä pääni pantiksi, vakuutteli Davy. --
Mutta ei suinkaan ollut mikään ihme, ellei sinun ollut hauska.
Sinähän istuit vain ja mulkoilit niinkuin mikäkin -- simppu.
-- Minä pidän itseäni liian hyvänä leikkimään kaikenlaisten vekarain
kanssa, sanoi Dora kopeasti.
-- Ohoh, kylläpäs sinä osaat... Mikä vaivaa Cottonin poikia? On
heillä vaan paljon vitsikkäämpää kuin meillä. He tekevät ihan mitä
tahtovat ja sanovat aivan mitä tahtovat kenelle hyvänsä vasten
kasvoja. Niin minäkin aion tehdä tästä päivästä lähtien.
Suurista sanoista ja karskista äänestä huolimatta ei Davysta tuntunut
oikein hyvältä. Hän olisi kuitenkin mieluummin kuollut kuin myöntänyt
sen Doralle. Onnistuneen kalastuksen ja virkistävän seurustelun
tuottama ilo oli muuten jo ehtinyt haihtua; sen sijaan omatunto
muistutti olemassaolostaan pienillä terveellisillä pistoksilla
silloin tällöin. Loppujen lopuksi olisi ehkä kuitenkin ollut
parempi mennä pyhäkouluun ja kirkkoon?... Olihan täti Lynde kyllä
usein kiusallinen ja ilkeä pikku pojalle, joka rakasti vapautta
ja riippumattomuutta, mutta hänellä oli tavallisesti koko joukko
makeisia isossa keittiönkaapissaan, eikä hän ollut saita. Juuri
samana sopimattomana hetkenä muistui Davyn mieleen, että täti Lynde
oli, hiiskahtamattakaan asiasta Marillalle, hyvin mukavasti ommellut
kiinni ison reiän, jonka Davy oli housuihinsa repinyt viime viikolla.
Davyn rikosten mitta ei ollut vielä kukkuroillaan. Hänen oli vielä
tehtävä havainto, että synti vaatii toisen itseään peittämään.
Sunnuntaipäivällinen nautittiin rouva Lynden luona, ja jo ensimmäisen
ruokalajin aikana kysyi täti Davylta:
-- No, oliko koko luokka tänään pyhäkoulussa?
-- Oli, vastasi Davy, liemen pyrkiessä väärään kurkkuun. -- Kaikki,
paitsi yksi.
-- Kysyttiinkö sinulta tekstiä taikka katkismusta?
-- Kysyttiin.
-- Ja panit haaviin kolehtirahat?
-- Panin.
-- Oliko rouva MacPherson kirkossa?
-- En tiedä. -- Se oli ainakin totta, ajatteli onneton Davy.
-- Onko Naisten apuyhdistyksellä kokous ensi viikolla?
-- O-on -- niin minusta sanottiin... Ääni alkoi jo käydä hieman
epävarmaksi.
-- Onko hartaushetkeä sitten?
-- Sitä -- sitä minä en kuullut.
-- Kuuntelisit vähän paremmin, sen minä olen sanonut lukemattomia
kertoja. Sinun täytyy panna mieleen, mitä kuulutetaan. Mitä pastori
oli valinnut tekstiksi?
Davy otti lasistaan suunnattoman kulauksen vettä suuhunsa ja
huuhtaisi alas viimeisen omantunnon epäröimisen. Hän esitti erittäin
sujuvasti erään hyvin kauniin tekstin, joka hänen oli täytynyt oppia
ulkoa muutama viikko takaperin. Onneksi tuli paisti, ja rouva Lynde
lakkasi kysymästä, mutta Davyn ruokahalu oli pilalla. Ruoka ei
maistunut, kuten tavallisesti, eikä hän jaksanut syödä muuta kuin
annoksen mannaryyni vanukasta mehukastikkeen kera.
-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Lynden täti ihmetellen eikä suinkaan
aiheettomasti. -- Oletko sairas? Sinä näytät niin kalpealta. Sinun on
parasta olla leikkimättä ulkona auringonpaisteessa nyt iltapäivällä,
neuvoi rouva Lynde.
-- Tiedätkö, kuinka monta valetta syötit täti Lyndelle
päivällispöydässä? kysyi Dora nuhtelevasti heidän ollessaan kahden
päivällisen jälkeen.
Malja vuosi yli äyräittensä... Davyn kiukku kävi ylivoimaiseksi, ja
hän sähisi:
-- En tiedä, eikä se kuulu minuun, ja pidä kitasi, muuten väännän
leukasi.
Kiusaantunut nuorukaisparka vetäytyi sitten halkopinon suojaamaan
soppeen saadakseen rauhassa harkita syntejään.
Vihervaara oli pimeä ja äänetön Annan palatessa kotiin. Hän meni
nopeasti levolle, sillä hän oli hyvin uninen ja väsynyt. Edellisellä
viikolla oli Avonleassa ollut useita pieniä juhlatilaisuuksia, jotka
olivat kestäneet pikkutunneille asti. Tuskin oli Anna painanut päänsä
tyynylle ennenkuin hänen silmänsä menivät umpeen. Mutta samassa ovi
aukeni hiljaa, ja surkea, rukoileva ääni sanoi: "Anna".
Anna nousi unenpöpperössä istualleen.
-- Davy, sinäkö? Mikä on?
Pieni valkopukuinen olento tassutteli lattian poikki ja hiipi
tuolille Annan pään puolelle.
-- Anna, nyyhkytti Davy kietoen kätensä Annan kaulaan, minä olen
niin kauhean iloinen, kun taas olet kotona. Minä en voinut nukkua,
ennenkuin olen kertonut sen jollekulle.
-- Mitä sinun piti kertoa?
-- Että olen kauhean pahoillani.
-- Rakas ystävä, miksi sinä olet pahoillasi?
-- Kun olen ollut hyvin paha tänään, Anna. Voi, minä olen ollut niin
hirmuisen paha -- pahempi kuin koskaan ennen.
-- Mitä sinä sitten olet tehnyt?
-- Hyi, en uskalla kertoa. Sinä et pidä minusta sitten enää koskaan,
Anna. Minä en voinut lukea iltarukoustani tänä iltana. Minä en
uskaltanut kertoa Jumalalle, mitä minä olin tehnyt. Minua hävettää
kauheasti, kun hänen pitää saada se tietää.
-- Hän taitaa tietää sen muutenkin, Davy.
-- Niin sanoi Dorakin. Mutta jospa hän ei tullut niin tarkalleen
nähneeksi... Minun täytyy ainakin kertoa sinulle ensin.
-- No, mitä sinä olet saanut aikaan?
Tunnustus tuli ryöppynä.
-- En ollutkaan pyhäkoulussa enkä mennyt kirkkoonkaan, vaan olin
kalastamassa taimenia Cottonin poikien kanssa ja syötin täti Lyndelle
hirveän paljon valheita -- taisi niitä olla kuusi, seitsemän
ainakin... Ja minä -- minä sanoin peeveli, Anna -- vaikka ei kai
se ole mikään oikea kiroussana kuitenkaan, kuule, onko? -- ja minä
sanoin, että Jumala on halpamainen... Jos hän rankaisisi minua
vain siitä syystä, tarkoitin.
Huoneessa oli hyvin hiljaista. Davy ei oikein tietänyt, mitä hänen
tuli ajatella, kun Anna oli niin liikkumaton. Oliko Anna niin
ihmeissään ja suuttunut, ettei koskaan enää aikonut puhua hänelle
sanaakaan?
-- Anna, mitä sinä aiot tehdä minulle? kuiskasi Davy.
-- En mitään, hyvä ystävä. Sinä olet kai jo saanut tarpeeksi
rangaistusta, eiköhän ole niin?
-- En ole saanut. Kukaan ei ole tehnyt minulle mitään.
-- Etkö ole ollut pahoillasi ja onneton siitä saakka kun teit kaiken
tuon ruman, sanopas?
-- Olen, aivan kauheasti, virkkoi Davy urheasti.
-- Sinua on soimannut omatunto, Davy.
-- Missä paikassa omatunto oikein on?
-- Se on sinun omassa sydämessäsi, Davy, ja se ilmoittaa meille, kun
olemme tehneet jotain pahaa, ja se tekee meidät hyvin onnettomiksi,
ellemme tee parannusta, vaan jatkamme tuota pahaa. Etkö ole sitä
huomannut koskaan?
-- Onhan sitä voinut sattua, vaikka en ole ymmärtänyt, mitä se on
ollut. Minusta on ikävää, että tarvitsee tuollaista tuntea. Minun
mieleni tekisi vain metkaa. Mutta missä kohdassa omatunto on, Anna?
Kerran kun juoksin oikein kovaa Cottonin pihalla, sain niin kamalan
piston vatsaan ja nikon. Se oli kai omatunto? Onko se vatsassa?
-- Ei ole, se on sydämessäsi, niinkuin äsken sanoin, vastasi Anna
kiitollisena ympäröivälle pimeydelle, kun ei käynyt toki päinsä näin.
vakavassa keskustelussa tinkiä arvokkuudesta purskahtamalla nauruun.
-- Kyllä kai se sitten on kasvanut lujasti kiinni, kun siitä ei voi
päästä, virkkoi Davy huoaten. Aiotko kannella minusta Marillalle ja
täti Lyndelle?
-- En, hyvä ystävä, minä en kantele kenellekään. Sinä varmaankin
kadut oikein kovasti, että olet käyttäynyt niin pahasti?
-- Kadun, varmasti.
-- Etkä tee sellaista enää koskaan?
-- En, mutta -- Davy ei, varovasti kyllä, myöntynyt ehdottomasti --
voihan sattua, että olen ilkeä jollain muulla tavoin...
-- Sinä et saa sanoa rumia sanoja etkä jäädä pois pyhäkoulusta tahi
kirkosta etkä valehdella peittääksesi pahoja tekojasi.
-- Eipä semmoista kannatakaan tehdä, virkkoi Davy.
-- Minusta sinä nyt sanoisit Jumalalle, että sinä kadut ja olet
pahoillasi ja pyydät häneltä anteeksi.
-- Oletko sinä antanut anteeksi, Anna?
-- Olen, pikku Davy.
-- Hi, hii, huudahti Davy ihastuneena, sama minusta sitten, antaako
Jumala vai eikö.
-- Davy!
-- No, kyllä minä -- kyllä minä... virkkoi Davy nopeaan, kiiveten
alas sängystä. Annan ääni osoitti hänelle selvästi, että hän oli
sanonut hyvin sopimatonta. -- Ei minusta ole mitään pyytää häneltä...
Hyvä Jumala, minä kadun kovasti, että olen tehnyt niin pahoin tänään,
ja minä koetan olla kiltti aina sunnuntaisin, ja ole hyvä ja anna
minulle anteeksi. -- Kuulithan, Anna.
-- Kuulin, hyvä on, juokse nyt kohta nukkumaan kilttinä poikana.
-- Heti paikalla. Kuulepas, nyt minusta ei tunnu enää pahalta, olen
päinvastoin oikein iloinen. Hyvää yötä!
-- Hyvää yötä.
Anna vaipui jälleen pieluksilleen huoaten helpotuksesta. Voi, miten
tavattomasti häntä väsytti... Seitsemän sekunnin kuluttua...
-- Anna!
Pimeässä kuului jälleen tassutusta, ja joku suuntautui suoraan hänen
vuodettaan kohti. Anna kohotti uneliaita silmäluomiaan.
-- Multa, hyvä ystävä, mikä nyt taas on? kysyi hän koettaen estää
ääntään kuulumasta kärsimättömältä.
-- Anna, oletko huomannut, kuitilta herra Harrison sylkee? Uskotko,
että minäkin oppisin sylkemään aivan samalla tavalla, jos oikein
harjoittelisin?
Anna nousi äkkiä istualleen.
-- Kuule nyt, pikku herra, virkkoi hän, nyt sinä menet heti
nukkumaan, ja uskallapas vielä kerran tulla tänne kummittelemaan!
Kuulitko sinä? Hyvästi nyt.
Davy livisti tiehensä eikä ilmestynyt näkyviin enää sinä yönä.