Seuraavana iltana he kulkivat päättäväisin askelin monivärisin kivin
laskettua käytävää läpi puutarhan. Huhtikuun tuuli humisi petäjissä,
ja lehdoissa kahisivat kultarintakertut -- paksut, hyvinsyötetyt,
rohkeat pikku veitikat, jotka hyppelehtivät hiekkakäytävillä. Tytöt
soittivat vähän arasti ovikelloa. Ovea tuli avaamaan iäkäs, hiukan
nokinen palvelijatar. Eteisestä tultiin suoraan isoon arkihuoneeseen,
missä iloisen uunivalkean ääressä istui kaksi naista. Hekin olivat
harmahtavia kasvoiltaan ja vanhanpuoleisia. Jollemme ota lukuun sitä,
että toinen näytti olevan seitsemänkymmenen ja toinen viidenkymmenen
ikäinen, ei heidän välillään ollut juuri mitään eroa. Kummallakin
oli hämmästyttävän suuret, veden väriset silmät terässankaisten
silmälasien takana, myssy päässä ja harmaa saali hartioilla, kumpikin
kutoi sukkaa kiirehtimättä, mutta samalla hellittämättä, kumpikin
keinui verkkaan keinutuolissaan ja katsoi tyttöihin sanomatta
sanaakaan. Kummankin naisen takana istui iso valkea posliinikoira,
jossa oli pyöreitä, vihreitä täpliä, vihreä kuono ja vihreät korvat.
Koirat vetivät heti puoleensa Annan mielikuvituksen, ja hän korotti
ne kohta kaksoisjumaluudeksi, joka vartioi Karoliinan majaa.
Pari minuuttia kului kenenkään katkaisematta äänettömyyttä. Tytöt
olivat liiaksi hermostuneita löytääkseen sanoja, eivätkä vanhukset
enempää kuin vihreätäpläiset koiratkaan näyttäneet olevan halukkaita
keskustelun aloittamiseen. Anna katsahti nopeasti ympärilleen. Miten
rajattoman hauskan näköistä täällä oli! Lasiruutuinen ovi johti
suoraapäätä petäjiä kasvavalle ruohokentälle, ja kultarintakertut
tulivat uteliaina sipsuttaen portaille asti. Lattiaa peittivät pitkät
kotikutoiset, heleänväriset matot. Sellaisia oli Marillan tapana
kutoa vanhoista kangastilkuista kotona Vihervaarassa, mutta ne olivat
joutuneet muodista pois kaikkialla muualla, Avonleassakin, jossa
kuitenkin oli ymmärretty antaa arvoa kunnon tilkkumatoille. Ja tässä
hienon Spofford-kadun varrella oli samanlaisia! Korkea, kirkkaaksi
kiilloitettu kaappikello naksutti kuuluvasti ja juhlallisesti
eräässä nurkassa. Pieniä, ihastuttavia seinäkaappeja oli asetettu
avonaisen takan kummallekin puolelle, ja niiden lasiovien takaa
näkyi vilahdukselta omituisia posliinitavaroita. Seinillä riippui
vanhoja kuparipiirroksia ja silhuetteja. Eräästä nurkasta kulki
portaat yläkertaan ja ensimmäisellä, jotakuinkin matalalla olevalla
askelmalla oli leveä ikkuna ja sen alla houkutteleva, siniseksi
maalattu penkki. Kaikki näytti juuri sellaiselta, millaiseksi Anna
edeltäpäin oli kuvitellut.
Äänettömyys oli jo käynyt verrattain painostavaksi, ja Priscilla
nipisti Annaa merkiksi, että hänen tuli puhua.
-- Me -- me luimme ilmoituksesta, että tämä talo on vuokrattavana,
aloitti Anna heikolla äänellä, kääntyen vanhemman naisen puoleen,
joka nähtävästi oli neiti Karoliina Spofford.
-- Niin, niin on, virkkoi neiti Karoliina. -- Aioin juuri ottaa pois
ilmoituksen tänään.
-- Voi -- me tulemme siis liian myöhään, sanoi Anna alakuloisesti. --
Neiti on jo vuokrannut sen toiselle?
-- En, mutta me päätimme, ettemme vuokraa sitä ensinkään.
-- Voi, kuinka ikävää, huudahti Anna ääni suruisena. -- Minä olen
niin ihastunut tähän paikkaan. Olin kovasti toivonut, että me
saisimme sen vuokrata.
Silloin neiti Karoliina laski kädestään sukankutimensa, otti
silmälasit nenältään, hankasi niitä, asetti ne jälleen nenälleen ja
tarkasti ensimmäisen kerran Annaa ihmisolentona. Nuorempi nainen
seurasi hänen esimerkkiään niin perinpohjaisesti, että hän olisi
aivan hyvin voinut olla vanhemman peilikuva.
-- Oletteko ihastunut siihen? kysyi neiti Karoliina korostaen. --
Merkitseekö se, että te todellakin pidätte siitä, ettei se teistä
ole vain pikkusievä? Nykyajan tytöt käyttävät niin liioiteltuja
lausetapoja, ettei koskaan tiedä, mitä he oikeastaan tarkoittavat.
Niin ei tehty minun nuoruudessani. Silloin ei nuoren tytön tapana
ollut sanoa, että hän rakasti perunasosetta ja läskiä, aivan samalla
äänensävyllä, jolla hän olisi voinut sanoa rakastavansa äitiään tahi
Vapahtajaa.
Hyvä omatunto antoi Annalle rohkeutta.
-- Minä pidän todellakin tästä paikasta, sanoi hän ujosti. --
Ihastuin siihen heti kun näin sen syksyllä. Toverini ja minä
tahtoisimme hyvin mielellämme koettaa omaa taloutta ensi vuonna,
jotta ei tarvitsisi asua täysihoidossa. Siksi me olemme koettaneet
saada vuokrata oman asunnon. Ja kun minä näin, että tämä talo oli
vuokrattavana, tulin kovin iloiseksi.
-- Siinä tapauksessa voitte sen saada, virkkoi Karoliina-neiti.
-- Maria ja minä päätimme tänään olla kokonaan vuokraamatta. Ne,
jotka tulivat tänne katsomaan, eivät meistä olleet miellyttäviä.
Meidän ei ole pakko vuokrata kotiamme. Meillä on varaa lähteä
Euroopan-matkalle, niinkuin olemme aikoneet, vaikka kotimme olisi
tyhjä ja asumatonkin. Olisihan tulo siitä hyvä olemassa, mutta en
tahtoisi kullastakaan jättää kotiani sellaisten ihmisten haltuun,
jotka ovat tunkeutuneet tänne urkkimaan ja katsomaan kaikkea. Mutta
te olette toista lajia. Minä uskon, että pidätte meidän tuvastamme ja
olette sille hyvä. Voitte sen saada.
-- Kun vaan -- kun vaan voisimme maksaa mitä pyydätte, änkytti Anna.
Karoliina-neiti mainitsi summan. Anna ja Priscilla katsoivat
toisiinsa. Priscilla pudisti päätään.
-- Niin paljon me emme kylläkään voi antaa, pelkään minä, virkkoi
Anna ja räpytteli kiivaasti silmiään. -- Meitä on vain muutama
korkeakoulussa opiskeleva tyttö, ja me olemme köyhiä.
-- Kuinka paljon olette laskeneet voivanne maksaa? kysyi
Karoliina-neiti, joka ei hetkeksikään lakannut kutomasta sukkaa.
Anna mainitsi summan, jonka he arvelivat voivansa antaa.
Karoliina-neiti nyökäytti vakavasti.
-- Hyvä on. Niinkuin äsken sanoin, ei meille ole ehdottomasti
välttämätöntä vuokrata tätä paikkaa. Me emme ole rikkaita, mutta
me olemme siksi riippumattomia, että voimme matkustaa Eurooppaan.
Minä en ole eläessäni ollut Euroopassa enkä uskonut koskaan
sinne joutuvani -- en ole siitä erikoisesti välittänyt. Mutta
veljentyttärelleni tässä, Maria Spoffordille, on tullut halu lähteä
sinne. Ja tehän kyllä ymmärrätte, että Marian ikäisen nuoren naisen
ei sovellu kulkea yksin maita ja mantereita.
-- Kyllä -- luonnollisesti... sanoi Anna, huomatessaan, että neiti
Karoliina tarkoitti täyttä totta.
-- Niin, eihän se kävisi mitenkään päinsä. Sentähden täytyy minun
lähteä mukaan pitämään hänestä huolta. Minustakin on hyvin hauskaa
päästä matkustamaan. Olen tosin seitsemänkymmenen vuoden vanha, mutta
minusta tuntuu niinkuin minulla olisi vielä paljon tekemättä tässä
maailmassa. Olisin kai lähtenyt Eurooppaan aikoja sitten, jos olisin
tullut sitä ajatelleeksi. Aiomme jäädä sinne pariksi, ehkä kolmeksi
vuodeksi. Kesäkuussa matkustamme ja lähetämme teille avaimen sitä
ennen ja jätämme kaiken siinä kunnossa, että voitte muuttaa tänne
milloin hyvänsä. Ne tavarat, joista olemme erikoisen arkoja, me
siirrämme pois, mutta muita saatte käyttää.
-- Jättääkö neiti posliinikoirat paikoilleen? kysyi Anna kainosti.
-- Toivoisitteko niiden jäävän?
-- Oi, minä kyllä toivoisin! Ne ovat kauhean herttaisia.
Tyytyväinen ilme levisi neiti Karoliinan kasvoille.
-- Minun täytyy sanoa, että annan hyvin suuren arvon noille koirille,
virkkoi hän. -- Ne ovat sadan vuoden vanhoja ja ovat istuneet tässä
avonaisen takan kummallakin puolella siitä saakka kun veljeni Aaron
toi ne mukanaan Lontoosta viisikymmentä vuotta sitten. Spoffordkatu
on saanut nimensä veljeni Aaronin mukaan.
-- Se oli oikein miehinen mies, sanoi neiti Maria, joka nyt ensi
kerran puuttui puheeseen. -- Hänen vertaistaan ei tapaa nykyään.
-- Hän oli sinulle hyvä setä, Maria, virkkoi neiti Karoliina
huomattavasti liikutettuna. -- Sinulle on varmaan jäänyt muisto
hänestä?
-- Tulen muistamaan häntä, niin kauan kuin elän, vastasi Maria-neiti
juhlallisesti. -- Näen hänet nytkin silmieni edessä seisomassa tuossa
uunivalkean ääressä kädet takinliepeiden alla ja suu hyväntahtoisessa
hymyssä.
Neiti Maria otti esiin nenäliinansa ja pyyhki silmiään, mutta neiti
Karoliina palasi päättäväisesti tunteiden ylemmistä piireistä
aineellisiin asioihin.
-- Koirat saavat siis olla paikoillaan, jos te lupaatte huolellisesti
varoa niitä, sanoi hän. -- Niiden nimet ovat Gog ja Magog. Gog
katsoo oikeaan ja Magog vasempaan. Ja sitten vielä eräs asia. En voi
uskoa teillä olevan mitään sitä vastaan, että talo saa pitää vanhan
nimensä "Karoliinan maja".
-- Oi, miten voitte ajatellakaan! Juuri sitä me pidimme heti
ensimmäisestä päivästä aivan erikoisen hauskana.
-- Minä huomaan, että te olette järkeviä tyttöjä, sanoi
Karoliina-neiti hyväksyvästi -- Mutta eikö ole hullua, että jokainen,
joka ennen teitä tuli katsomaan taloa, kysyi kävisikö päinsä saada
ottaa pois nimikilpi siksi aikaa, kun he asuvat täällä. Sanoin heille
suoraan, että nimi liittyi tähän paikkaan. Talon nimi on ollut
Karoliinan maja siitä saakka kuin veljeni Aaron jätti sen minulle
testamentissaan, ja Karoliinan majana se pysyy, kunnes minä kuolen
ja Maria kuolee. Kun niin pitkälle päästään, saa uusi omistaja antaa
tuvalle miten komean nimen hän suinkin tahtoo. Se ei koske meitä.
Mutta teitä ehkä huvittaa kulkea talon läpi katsomassa kaikkea,
ennenkuin me pidämme asian ratkaistuna.
Uusi tutkimusretki herätti tytöissä mitä suurinta ihastusta. Paitsi
suurta arkihuonetta eli vierashuonetta oli alakerrassa keittiö
ja pieni makuuhuone. Yläkerrassa oli kolme huonetta, yksi iso ja
pari pientä. Anna rakastui heti toiseen näistä kahdesta huoneesta,
jotka olivat mäntymäelle päin, ja toivoi saavansa sen. Siinä oli
siniset seinäpaperit ja pieni vanhanaikainen peilipöytä, kirkkaaksi
kiilloitetut kynttilänpitimet molemmin puolin. Pikkuruutuista ikkunaa
kehysti valkeat musliiniverhot rypytettyine kaistaleineen, ja ikkunan
alla oli pieni penkki, joka viekoitteli huoneen asukasta istuutumaan
siihen lukemaan taikka haaveilemaan.
-- Kaikki on niin ihastuttavaa, että me varmaankin heräämme ja
huomaamme sen suloiseksi uneksi, joka katoaa kukon laulaessa, virkkoi
Priscilla heidän mennessään kotiin.
-- Minusta neiti Karoliina ja hänen veljentyttärensä näyttävät siksi
tanakoilta, etteivät he aivan helposti haihdu häipyvänä sumuna,
nauroi Anna. -- Voitko kuvitella heitä maapallon matkailijoina --
varsinkin saaleissa ja myssyissä, jotka näimme.
-- Luultavasti he riisuvat ne yltään, kun he todella lähtevät
matkalle, sanoi Priscilla, mutta sukankutimen he varmasti ottavat
mukaansa kaikkialle. Siitä on heidän suorastaan mahdoton luopua. He
tulevat kävelemään Rooman Pietarinkirkon holvien alla kutoen sukkaa,
siitä olen varma. Mutta sillaikaa me asumme Karoliinan majassa, jota
ei saa ristiä uudestaan, oikein Spoffordkadun varrella. Minusta
tuntuu jo kuin olisin puolittain miljoonanomistaja.
-- Minä olen niin suunnattoman iloinen, että vain tahtoisin riemuita
ja laulaa, sanoi Anna.
Samana iltana Philippa Gordon koputti erästä ovea Johanneksenkadun
kolmessakymmenessäkahdeksassa ja heittäytyi Annan vuoteelle aivan
elämään kyllästyneenä.
-- Rakkaat ihmiset, minä olen niin väsynyt ja lopussa, että voisin
hypätä... Olen seisonut päälläni matka-arkussa ja pakannut koko
päivän.
-- Pakkaaminen oli luonnollisesti kaksi kertaa rasittavampaa kuin sen
olisi tarvinnut olla, siksi ettet voinut ratkaista mitä oli pantava
pohjalle ja mitä päälle, nauroi Priscilla.
-- Kas vaan, sinä arvasit ihan oikein! Niin, kun minä vihdoin olin
saanut pakatuksi kaiken ja minun emäntäni ja hänen palvelijattarensa
olivat istuneet kumpikin matka-arkun kannella painamassa niin
paljon kuin jaksoivat, jotta saisin sen lukkoon, niin minä huomasin
pakanneeni aivan alimmaksi pohjalle koko joukon tavaroita, joita
välttämättä tarvitsin lukukaudenpäättäjäisissä. Ei auttanut siis muu
kuin avata arkku taas, viskellä ja etsiä kokonainen tunti, jotta
saisin esiin, mitä tarvitsin. Väliin luulin saaneeni käsiini sen,
mitä etsin, ja minä vedin ja kiskoin niin paljon kuin jaksoin, ja se
olikin sitten aivan muuta, semmoista, mikä olisi mainiosti saanut
pysyä paikoillaan. Anna, minä en sanonut mitään rumia sanoja.
-- En kai ole sitä väittänytkään.
-- Et, mutta näytit siltä. Myönnän, että ne pyörivät kielelläni.
Sitäpaitsi olen saanut ihan kauhean nuhan, en voi muuta kuin honottaa
ja aivastaa ja puhua dedääd... Kertokaa nyt virkistykseksi jotain
hauskaa.
-- Ensi torstai-iltana tulevat Alec ja Alonzo sinun luoksesi, sanoi
Anna koetteeksi.
Phil pudisti alakuloisena päätään.
-- Bidä ed välitä Alecista edkä Alodzosta diid kauad kuid bidulla od
duha. Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa? Kun tarkemmin katselen,
niin minusta näyttää kuin teidän sisässänne olisi jonkinlainen
bengaalivalaistus. Tehän ihan loistatte. Mitä on tapahtunut?
-- Ensi talvena me asumme Karoliinan majassa, virkkoi Anna, iloinen
ylpeys väreillen äänessä. -- Asumme, ymmärräthän, meillä on oma
talous, emme ole täysihoidossa. Me olemme sen vuokranneet, ja Stella
Maynard tulee myöskin, ja hänen tätinsä hoitaa meidän kotiamme.
Phil ponnahti pystyyn, pyyhki nenänsä ja heittäytyi Annan eteen
polvilleen.
-- Tytöt -- oi hyvät, rakkaat ihmiset -- antakaa minun tulla mukaan!
Minä olen hyvin kiltti. Ellei siellä ole minulle mitään oikeata
huonetta, niin minä nukun öisin pienessä koirankopissa omenapuiden
alla -- minä olen nähnyt sen. Antakaa minun vaan tulla mukaan!
-- Nouse, pikku hupakko!
-- En liiku paikaltani, niin kauan kuin olen hengissä, ennenkuin
lupaatte minulle, että saan olla samassa taloudessa teidän kanssanne.
Anna ja Priscilla katsoivat toisiinsa. Sitten sanoi Anna hitaasti:
-- Rakas lapsi, tietysti meistä olisi hirmuisen hauskaa saada sinut
mukaan. Mutta suoraan sanoen -- minä olen köyhä, Prissy on köyhä,
Stella Maynard on köyhä -- meidän täytyy järjestää elämämme kauhean
yksinkertaiseksi, ja ruoka tulee olemaan sen mukaan. Sinun olisi
pakko syödä ja elää aivan samoin kuin me. Mutta sinä olet rikas,
ja sitä todistaa parhaiten se, mitä sinun isäsi maksaa kuukaudessa
asunnostasi ja ruuastasi.
-- Oh, luuletko sinä, että minä siitä välitän? huudahti Phil. --
Mieluummin silakkaa korinttikastikkeen kanssa teidän luonanne,
pikkuiset kullanmurut, kuin tryffeleillä täytetty kalkkuna
yksinäisessä täysihoitolan ruokasalissa. Älkää luulko, että minä olen
pelkkää vatsaa, tytöt. Elän erittäin mielelläni leivällä ja maidolla
-- ja joskus vähän hilloa -- kun vaan annatte minun tulla mukaan.
-- Sitäpaitsi saamme tehdä itse aika paljon. Stellan täti ei voi
ehtiä kaikkea. Meidän jokaisen osalle tulee koko lailla tehtäviä. Ja
sinä --
-- Ja minä olen tähän asti ollut kuin kedon liljat, jotka eivät työtä
tee eivätkä kehrää, täydensi Philippa. -- Mutta minä kyllä opin. Kun
näytätte yhdenkin kerran, miten minun pitää tehdä, niin minä kyllä
osaan. Vuoteen järjestämisestä minä jo nyt selviydyn; ruokaa en
tietysti osaa valmistaa -- vielä. Mutta minä olen luonteeltani kiltti
ja tasainen enkä ole koskaan happamalla tuulella, kun on ruma ilma.
Se saa monen marisemaan. Rakkaat kulta-ihmiset! En ole eläessäni
toivonut mitään näin kauheasti -- ja lattia on niin kamalan kova
polviparoille.
-- Vielä eräs asia, keskeytti Priscilla päättävästi. -- Koko Redmond
tietää, että sinulla on vieraita melkein joka päivä. Niin suuri
vastaanotto ei käy päinsä Karoliinan majassa. Me olemme päättäneet
olla kotona vain perjantai-iltaisin, jolloin hyvät ystävämme ovat
tervetulleita. Jos sinä liityt meihin, niin sinäkin saat mukautua
samaan sääntöön.
-- Äärettömän mielelläni. Niinkuin minä vähääkään välittäisin koko
tuosta vieraiden paljoudesta! Tulee päinvastoin olemaan suloista
saada olla vähän rauhassa. Olin itsekin ajatellut määrättyä
päivää, mutta tietysti en voinut mitään päättää tahi ilmoittaa
asianomaisille. Ellette suostu siihen, että minä lyön ryysyt
yhteen ja jaan myötä- ja vastoinkäymiset teidän kanssanne joka
suhteessa, niin minä kiukuttelen itseni hengiltä ja kummittelen
sitten kauheasti... Minun päämajani on sitten Karoliinan majan
portailla, joten te ette pääse ulos ettekä sisään koskettamatta minun
astraaliruumistani.
Anna ja Priscilla vaihtoivat syvämietteisiä katseita.
-- Niin, sanoi Anna, me emme voi luonnollisestikaan luvata ottaa
sinua joukkoomme ennenkuin olemme neuvotelleet Stellan kanssa, mutta
en usko hänellä olevan mitään sitä vastaan. Me otamme kyllä omasta
puolestamme sinut mielellämme yhteen joukkoon.
-- Jos kyllästyt meidän yksinkertaiseen elämäämme, niin saat mennä
tiehesi, ja sillä hyvä, lisäsi Priscilla.
Phil hyökkäsi pystyyn, suuteli ja puristi molempia suunniltaan
riemusta ja lähti rallattaen tiehensä.
-- Niin, kunhan kaikki menisi hyvin, sanoi Priscilla laimeasti.
-- Katsotaan, että menee, vastasi Anna rohkaisevalla äänellä. --
Minä luulen, että Phil tulee olemaan verrattain hauska jäsen meidän
pienessä taloudessamme.
-- Varmasti, Phil on mukava ja vitsikäs seura joutohetkinä. Ja kuta
useampia meitä on, sitä huokeammaksi meille tulee. Mutta millaista
on olla hänen kanssaan yötä päivää? Voi mennä sekä talvi että kesä,
ennenkuin pääsee selville, kenen kanssa viihtyy, kenen ei.
-- Mitä siihen tulee, on alkuaika meille kaikille koetusaikaa. Ja
meidän on käyttäydyttävä kuin kiltit ja kunnolliset ihmiset ainakin
-- oltava itse häiritsemättä ja suotava jokaiselle vapaus. Phil ei
ole itsekäs, vaikka onkin vähän ajattelematon, ja minä uskon, että me
tulemme kaikki vetämään samaa köyttä viehättävässä majassamme.