Toinen lukukausi korkeakoulussa kului yhtä nopeasti kuin
ensimmäinenkin -- se tosiaan ihan suhahti, kuten Philippa
sanoi. Annalle tuotti mielihyvää ja nautintoa kaikki, mitä se
tarjosi, kannustava kilpailu toverien kesken, uusien ja hauskojen
ystävyyssuhteiden solminta, iloiset juhlat ja illanvietot, toiminta
eri yhdistyksissä, joiden jäsenenä hän oli, harrastuksien kasvu,
näköpiirin laajentuminen. Hän luki ankarasti, sillä hän oli päättänyt
saada stipendin osaamalla parhaiten Englannin kirjallisuuden
historian. Jos hän sen saisi, voisi hän palata Redmondiin
tarvitsematta käyttää Marillan pieniä säästöjä, ja Anna tahtoi olla
niihin turvautumatta mistään hinnasta.
Gilbert pänttäsi myös päähänsä minkä jaksoi saadakseen erään
stipendin, mutta ehti siitä huolimatta käydä verrattain tiheään
Johanneksenkadun 38:ssa. Hän oli Annan uskollisena kavaljeerina
kaikissa illanvietoissa, ja Anna tiesi, että juoruille otollisessa
korkeakoulun maaperässä heidän nimensä liitettiin yhteen. Se oli
kyllä aika ilkeätä, mutta mitäpä Anna sille voi? Ei käynyt mitenkään
lähettäminen vanhaa ystävää tiehensä. Se olisi ollut sitä nolompaa,
kun tämä oli muuttunut hyvin tahdikkaaksi ja varovaiseksi. Mutta
saattoi hyvin nähdä, ettei Gilbert minkään rohkeamman toverin
hyväksi aikonut lähteä paikaltaan hennon Avonlean-tytön vierestä,
jolla oli harmaat tähtisilmät ja kuparinloisteiset hiukset. Annan
ympärillä ei milloinkaan hyörinyt yhtä monipäinen kavaljeeriparvi
kuin liehittelijäin saartaman sydäntenmurtajan Philipan, tämän
ensimmäisenä korkeakouluvuotena; mutta eräs pitkäsäärinen "uusi",
joka hekkumoi korkeammassa matematiikassa, iloluontoinen pieni
ja paksu "vanha" ja komea, monitaitoinen "nuori" pistäytyivät
kaikki mielellään Johanneksenkadun 38:ssa keskustelemassa Annan
kanssa sekä tieteellisistä kysymyksistä että kevyemmistä aineista.
Gilbert ei välittänyt paljoa mainituista herroista, mutta hän piti
varansa, etteivät he saaneet vilkaista hänen kortteihinsa. Hänen
tunteensa Annaa kohtaan olivat kokonaan hänen oma asiansa. Annalle
hän oli jälleen tullut kodikkaaksi Avonlean aikojen toveriksi ja
sellaisena hän piti puolensa miten itserakasta narria vastaan
tahansa, joka yritti tulla hänen kilpailijakseen. Kukaan ei voinut
olla ihanteellisempana seurana opinnoissa tahi kävelyillä, sen
myönsi Anna itsekin. Hän oli hyvin iloinen siitä, että Gilbert oli
luopunut muutamista typeristä ajatuksista -- Anna koetti ainakin
hyvin hartaasti vakuuttaa sitä itselleen --, mutta hän mietti monet
salaiset hetket, mikä siihen mahtoi olla syynä.
Eräänä päivänä tuli Anna juosten kovaa vauhtia Priscillan huoneeseen.
-- Luepas tämä, virkkoi hän heittäen Prissylle kirjeen. -- Se on
Stellalta, ja hän tulee tänne korkeakouluun ensi vuonna. Ja mitä
arvelet hänen ehdotuksestaan? Minusta se tuntuu erinomaiselta, jos se
vain käy päinsä. Luuletko, että se on mahdollista, Priscilla?
-- On helpompi antaa lausunto kun ensin saa kuulla, mistä on kysymys,
vastasi Priscilla, työnsi syrjään paksun kreikankielen sanakirjan ja
otti käteensä Stellan kirjeen.
Stella Maynard oli ollut heidän parhaita ystävättäriään seminaarissa.
Tutkintonsa suoritettuaan hän oli toiminut opettajattarena.
"Mutta nyt minä lopetan tämän hommani, rakas Anna", kirjoitti hän,
"ja aion laittautua korkeakouluun sen sijaan. Kun olen kolme vuotta
ollut seminaarissa, saavutan teidät kyllä pian. Hullu täällä rupeaa
kuluttamaan itseään loppuun typerien nulikkain kimpussa. Ennemmin
tahi myöhemmin tekaisen kirjoituksen: 'Koulumamsselin vaivat'. Voit
uskoa, että se tulee olemaan ääriään myöten täynnä pöyristyttäviä
kuvauksia todellisuudesta. Ihmisillä näkyy olevan se käsitys, että
meidän kouluihmisten elämä on huoletonta tyhjäntoimittamista, ettei
meillä ole muuta tekemistä kuin nostaa palkkamme. Kirjoituksestani
pursuaa peittelemätön totuus voimasanoin. Luuletko viikonkaan
kuluvan ilman että tavalla tahi toisella minun päähäni juntataan
selviötä, että saan nostaa suuret rahat oikeasta laiskantyöstä?
'Niin', sanoo joku yhteiskunnan veronmaksajista, 'te nuori neiti
ansaitsette helposti rahaa. Pyörähdätte kateederiin, istutte siinä
ja kuulustelette läksyjä'. Ennen maailmassa annoin kaunopuheisia
selityksiä, mutta sen menettelytavan olen jo jättänyt. Hymyilen vain
ylpeästi katsomatta arvoni mukaiseksi vastata.
"Talvisin on koulusalissa yhdeksän astetta, ja minun on opetettava
yhtä ja toista, kastematojen sisälmyksistä aurinkokuntaan
asti. Nuorin oppilaani on neljän vuoden vanha -- hänen äitinsä
lähettää hänet kouluun 'päästäkseen hänestä.' Vanhin on täyttänyt
kaksikymmentä -- hänen päähänsä pälkähti eräänä kauniina päivänä,
että on vaivattomampaa käydä koulua ja hankkia yleissivistystä kuin
kulkea härkäin ja aurain perässä. Nämä eri ikävuodet ja lisäksi
kaikki niiden välissä olevat on joka päivä ahdettava täyteen kuuden
tunnin aikana heidän usein olemattomaan lahjakkuuteensa soveltuvia
tietoja -- ihmeteltäköön sitten, jos kaikesta tulee moskaa...
"Millaisia kirjeitä luulet minun saavan, Anna! Tommyn äiti kirjoitti
minulle, ettei Tommy edisty matematiikassa niin paljon kuin hän olisi
odottanut, Tommy kun on vasta päässyt kertolaskuun kokonaisilla
luvuilla, mutta Johnny Johnson on jo murtoluvuissa, eikä Johnnyllä
ole läheskään niin hyvä pää kuin Tommyllä, joten se on äidille aivan
käsittämätöntä. Ja Susyn isä pyysi saada tietää, mikähän on syynä
siihen, ettei Susy osaa kirjoittaa kirjettä, jossa ei joka toinen
sana olisi hullusti, ja Dickin täti pyytää, että Dick saisi vaihtaa
paikkaa, kun hänen vieressään istuva ilkeä Brownin poika opettaa
hänelle kaikenlaisia rumia sanoja.
"Usko pois, ketä jumalat tahtovat rangaista, siitä he tekevät
koulumestarin. Nyt minä voin jo paremmin, kun olen vähän purkanut
sisuani. Aika paljon hauskaa on kyllä myös sattunut näinä vuosina.
Mutta Redmondiin tulen joka tapauksessa.
"Nyt, Anna, saat kuulla -- minulla on nimittäin pieni suunnitelma.
Sinä tiedät, etten voi sietää täysihoitoloita. Olen asunut
täysihoitolassa neljä vuotta ja olen kuolettavasti siihen
kyllästynyt. En jaksa enää olla vuotta samassa kidutuksessa. Emmekö
voisi, sinä, minä ja Priscilla yhtyä pieneen osuustoimintaan ja itse
vuokrata pientä asuntoa jostain Kingsportista ja keittää ruokamme
itse? Ensiksikin se olisi koko lailla huokeampaa. Meillä täytyy
luonnollisesti olla joku, joka hoitaa taloutemme, ja tällaisen
henkilön voin loihtia esiin nyt heti. Olet kai kuullut minun puhuvan
Jamesina tädistä? Hän on herttaisin sielu, mitä koskaan on ollut
olemassa, vaikka hänen nimensä kuuluu vähän konstikkaalta. Mutta
sille hän ei mahda mitään. Hänet ristittiin Jamesinaksi siksi,
että hänen isänsä, jonka nimi oli James, hukkui vesillä kuukautta
ennen hänen syntymäänsä. Minä kutsun häntä aina Jimsie-tädiksi.
Hänen ainoa tyttärensä on äskettäin mennyt naimisiin ja lähtenyt
lähetyssaarnaajaksi -- Kiinaan luullakseni. Jimsie-täti tepastelee
yksin kauhean isossa talossa ja on nääntyä yksitoikkoisuuteen.
Jos me tahdomme, niin hän tulee mielellään Kingsportiin hoitamaan
meidän talouttamme, ja minä tiedän, että te tulette kumpikin
pitämään hänestä aivan kauheasti. Kuta enemmän minä ajattelen tätä
suunnitelmaa, sitä enemmän minua se viehättää. Ajattele, kuinka
ihanaa elämä tulisi olemaan ja ennen kaikkea, miten saisimme nauttia
kultaisesta vapaudestamme! Jos Priscilla ja sinä olette sitä mieltä,
ettei tämä ajatus ole hullumpi, niin eikö olisi siinä tapauksessa
käytännöllisintä, että te molemmat etsisitte sopivan asunnon
kevääksi, kun olette siellä? Sillä olisi parempi valita jo nyt kuin
syksyllä. Jos voitte hankkia kalustetun asunnon niin sitä parempi,
mutta ellei sitä saa, voimine kaiketi haalia kokoon vähän vanhoja
tuoleja ja pöytiä ja kääntyä hyvien ystäviemme puoleen, joilla on
ullakkokonttoreita. Miten päätättekin, päättäkää mahdollisimman pian
ja kirjoittakaa minulle, jotta Jamesina-täti saa tietää, miten hänen
on järjestettävä olonsa ensi vuodeksi."
-- Minusta se on erinomainen ajatus, sanoi Priscilla.
-- Niin minustakin, yhtyi Anna ihastuneena. -- Onhan meillä kyllä
jokseenkin hyvä täälläkin, mutta täysihoito on aina täysihoito,
sitä ei voi kieltää. Täysihoitola ei voi milloinkaan olla koti.
Mennään siis heti pyydystämään jotain hauskaa asuntoa, ennenkuin
tutkintokausi alkaa.
-- Minä pelkään, että tulee olemaan aika vaikeata saada sopiva
asunto, jatkoi Priscilla huolestuneena. -- Älä toivo liikoja, Anna.
Hauska asunto hauskassa kaupunginosassa tulee varmaankin meille liian
kalliiksi. Kyllä kai saamme tyytyä johonkin syrjäkadun surkeaan
pieneen asuntoon, jossa meillä ei ole ainoatakaan tuttua. Koti on
sitten tehtävä sitä hauskemmaksi sisältä.
He lähtivät siis hyvin pian tiedusteluretkelle ja kävivät
tarkastelemassa asuntoja, mutta juuri toiveidenmukaisen asunnon
saanti näytti olevan vaikeampaa kuin mitä Priscillakaan oli voinut
kuvitella. Asuntoja oli kyllä loppumattomiin, kalustettuja ja
kalustamattomia, mutta milloin ne olivat liian suuria, milloin liian
pieniä, milloin liian kalliita, milloin liian kaukana korkeakoulusta.
Tutkinnot suoritettiin ja lopetettiin, lukukauden viimeinen viikko
alkoi, ja heidän "unelmiensa koti", kuten Anna sanoi, pysyi yhä
edelleen vain kangastavana tuulentupana.
-- Meidän täytyy kai jättää asia toistaiseksi ja odottaa syksyyn,
virkkoi Priscilla masentuneena heidän vaeltaessaan puiston läpi
ihanana tuulisena huhtikuun päivänä, jolloin taivas oli kirkkaan
sininen. -- Ehkä me silloin löydämme oman pienen pesän. Ellei, niin
onhan täysihoitoa saatavana missä tahansa joka päivä.
-- En aio ainakaan surra ja olla katkeralla mielellä juuri nyt, sanoi
Anna katsoen ympärilleen ihastunein silmin. Raikas, viileä tuuli
toi mukanaan pihkan ja havun tuoksua, ja aurinkoisella taivaalla
purjehti siellä täällä kevyitä pilvenhattaroita. -- Tällaisen
iltapäivän turmeleminen olisi korvaamaton vahinko. Kevät laulaa
tänään veressäni, ja minä näen näkyjä ja uneksin unelmia! Huhtikuussa
on aina jotain ihmeellistä... Minä rakastan länsituulta. Se laulaa
toivoa ja rakkautta eikö niin? Kun itätuuli puhaltaa, ajattelen
aina katonräystäästä tippuvaa sadetta ja alakuloisia laineita,
jotka loiskivat harmaata autiota rantaa vasten. Kun tulen vanhaksi
muoriksi, rupeaa varmaan reumatismi minua ahdistamaan heti kun tuuli
kääntyy itään.
-- Eikö ole rajattoman hauskaa ensi kerran jättää pois vanhat
talvitamineet ja purjehtia eteenpäin, kuten nyt, uudessa kevätasussa?
nauroi Priscilla. -- Eikö sinusta tunnu niinkuin olisit uudesti
syntynyt?
-- Kaikki tuntuu uudelta keväältä, vastasi Anna. -- Ja kevät on
itsekin uusi, se ei ole milloinkaan samanlainen kuin muut keväät.
Se tarjoaa aina uutta viehätystä. Katso kuinka ruoho vihannoi pikku
lammen ympärillä -- ja miten pajun umput pullistuvat!
-- Ja tutkinnot on suoritettu! Viikon kuluttua me olemme kotona.
-- Tulee olemaan suloista, sanoi Anna uneksien. -- Kaipaan yhtä
ja toista, johon jo tahtoisin ryhtyä. Tahtoisin istua keittiön
puolen portailla ja tuntea tuulen puhaltavan Harrisonin-ukon
vainioilta. Tahtoisin etsiä sananjalkoja ja kallioimarteita
Kummitusmetsästä ja poimia orvokkeja Orvokkienlaaksosta. Muistatko
ihanaa huviretkipäiväämme, Priscilla? Tahtoisin kuulla sammakkojen
kurnuttavan ja poppelien humisevan. Mutta minä olen oppinut pitämään
myöskin Kingsportista ja iloitsen koko sydämestäni, että saan tulla
tänne taas syksyllä. Ellen olisi saanut stipendiä, ei se ollenkaan
olisikaan mahdollista. En mitenkään tahdo enää kuluttaa Marillan
vähäisiä säästörahoja.
-- Kun vaan löytäisimme asunnon! huokasi Priscilla. -- Katsohan
tuonne Kingsportiin päin, Anna -- taloja, pitkiä talorivejä, minne
vain katsot, mutta ei ainoatakaan meille luotua asuntoa.
-- Tukahuta valituksesi, Priss! Toivoa älä milloinkaan heitä!
Eikö joku vanha roomalainen sanonut: 'Ellen löydä huonetta, niin
rakennan itse'. Tällaisena päivänä ei epäonnistumisen käsitettä ole
olemassakaan.
He vaelsivat puistossa auringonlaskuun asti, riemuiten kevään alati
uudistuvasta ihanuudesta ja sulosta. Kuten tavallista kääntyivät he
kotiin päin Spoffordkatua saadakseen nähdä Karoliinan majan.
-- Minusta tuntuu aivan kuin jotain merkillistä ja salaperäistä
olisi tekeillä, sanoi Anna, kun he nousivat rinnettä. -- Vasenta
silmäluomiani kutkuttaa ja nykäisee, ja se merkitsee iloista
yllätystä. Mutta mitä ihmettä! Priscilla Grant, avaa tähystysluukut
selälleen ja katso tuonne ja sano minulle, onko se totta -- vai
näenkö minä näkyjä.
Priscilla katsoi. Annan nykäisevä ja kutkuttava silmäluomi ei ollut
ennustanut väärin eikä hänen silmänsä ollut pettänyt. Ristikkoportin
holvikaaressa riippui pieni vaatimaton valkea plakaatti, johon oli
kirjoitettu ilmoitus. Se kuului:
Vuokralle tarjotaan täysin kalustettuna. Lähempiä tietoja paikalla.
-- Priscilla, sanoi Anna kuiskaukseksi hiljentyneellä äänellä.
Uskotko, että saamme vuokrata Karoliinan majan?
-- En, sitä en kylläkään usko, tunnusti Priscilla. -- Mikään niin
suloinen ei ole koskaan mahdollisuuden rajojen sisäpuolella.
Ihmeitten aika on ohi. Minä en tahdo toivoa. En voisi kestää toivon
sammumista. He tahtovat tietysti siitä paljon enemmän kuin mitä me
raukat voimme maksaa. Muista, että tässä kulkee Spoffordkatu.
-- Meidän täytyy joka tapauksessa ottaa selko asiasta, virkkoi Anna
päättävästi. -- On liian myöhäistä mennä sinne tänä iltana, mutta
huomenna me tulemme takaisin tiedustelemaan. Voi, Prissy, mitä, jos
me saisimme tuon ihastuttavan paikan! Minusta on aina tuntunut, kuin
kohtaloni olisi kytketty Karoliinan majaan -- siitä saakka, kun näin
sen ensi kerran.