Vanha vuosi ei häipynyt vihertävän kuulakkaaseen iltahohteeseen,
vaan kohiseva ja jyrisevä lumimyrsky loi umpeen sen haudan. Oli
niitä iltoja, jolloin myrskynpuuskat ulvoen kirmaavat jäätyneille
vainioille ja tummiin rotkoihin, valittavat katonharjan äärellä kuin
kadotetut henget ja pieksävät pyryävää lunta ikkunoihin.
-- Kyllä on suloista saada puikahtaa hyvään pikku sänkyynsä ja
tietää, ettei tarvitse mennä millekään asialle Kummitusmetsän kautta,
virkkoi Anna Jane Andrewsille, joka oli tullut iltapäivällä häntä
tervehtimään ja jota oli pyydetty jäämään yöksi. Kun he olivat jonkun
aikaa oikoilleet itseään lämpöisten huopapeitteittensä alla Annan
kodikkaassa päätyhuoneessa, kävikin ilmi, että Jane ajatteli aivan
muuta kuin Kummitusmetsää.
-- Kuulepas, Anna, aloitti hän oikein juhlallisesti, minulla on vähän
kerrottavaa sinulle.
Anna oli aika lailla väsynyt edellisen illan kutsujen jälkeen, jotka
oli pidetty Ruby Gilliksen kodissa. Hän olisi paljon mieluummin
tahtonut nukkua rauhassa kuin kuunnella Janen salaisuuksia, joiden
hän otaksui käyvän jokseenkin pitkäveteisiksi. Hänellä ei ollut
aavistustakaan siitä, mitä oli tulossa. Luultavasti Janekin oli
kihloissa. Huhu tiesi kertoa, että Ruby Gillis menisi kihloihin
Spencervalen uuden opettajan kanssa, johon kaikki tytöt olivat
kovasti ihastuneet.
-- Pian minä olen ainoa meidän vanhasta neliapilaastamme, jolla ei
ole sileätä sormusta, ajatteli Anna unisena. Ääneen hän sanoi: --
Anna kuulua, kultaseni!
-- Anna, virkkoi Jane äänensävy yhä merkitsevämpänä -- sano, mitä
sinä arvelet Billystä?
Anna säpsähti kuullessaan odottamattoman kysymyksen ja sai vaivoin
kootuksi ajatuksensa. Niin, mitä hän arveli Billy Andrewsista?... Hän
ei ollut todellakaan koskaan tullut erikoisesti ajatelleeksi häntä,
pyöreäposkista, typerää ja kilttiä, aina hymyilevää Billy Andrewsia.
Saattoiko kukaan ihminen kiinnittää erikoisesti huomiota Billy
Andrewsiin?
-- Minä -- minä en oikein ymmärrä, änkytti Anna. -- Mitä sinä
tarkoitat -- oikeastaan?
-- Pidätkö sinä Billystä? kysyi Jane aivan mutkattomasti.
-- Pidän toki -- hyvänen aika -- tietysti minä pidän hänestä,
vakuutti Anna, itsekseen kuitenkin vähän ymmällä, puhuiko nyt aivan
totta. Eihän hän ollut pitänyt Billyä vastenmielisenäkään... Mutta
saattoiko välinpitämätön huolettomuus, joka oli hänen katseessaan,
jos Billy sattumalta joutui hänen näköpiiriinsä, merkitä että hän
piti Billystä? Mihin Jane oikein tähtäsi kysymyksellään?
-- Tahtoisitko sinä saada hänet mieheksi? kysyi Jane tyynesti.
-- Mieheksikö? -- Anna oli noussut istumaan vuoteeseensa päästäkseen
paremmin selville tunteistaan Billy Andrewsiin. Hän vaipui jälleen
istumaan tyynyjensä varaan ja hengitys salpautui. -- Kenen mieheksi?
-- Omaksi mieheksesi luonnollisesti, vastasi Jane. -- Billy
tahtoo mennä sinun kanssasi naimisiin. Hänhän on aina ollut
sinuun ihastunut, ja nyt on isä antanut hänelle toisen meidän
ulkokartanoistamme, jota hän saa hoitaa omassa nimessään, joten ei
mikään estä häntä menemästä naimisiin. Mutta hän on niin ujo, ettei
mitenkään voinut itse kosia, ja siksi minun piti tehdä se hänen
puolestaan. Minulla ei ollut vähääkään halua siihen, minusta ihmisten
pitäisi hoitaa tuollaiset asiat itse, mutta hän ei antanut minulle
hengenrauhaa ennenkuin lupasin, jos sattuisi sopiva tilaisuus. No,
mitä sinä ajattelet asiasta, Anna?
Oliko tämä unta? Oliko hänessä nyt tuollainen kauhea kuumehoure,
jossa huomaa olevansa kihloissa tahi naimisissa jonkun kanssa, jota
vihaa taikka jota ei tunne, eikä voi käsittää, miten kaikki on
käynyt päinsä. Ei, valveillahan hän oli omassa sängyssään, ja aivan
hänen vieressään makasi Jane Andrews, joka ilmaisi veljensä Billyn
rakkauden. Anna ei tiennyt pitäisikö hänen voihkia ja valittaa vai
purskahtaa nauruun, mutta kumpikaan ei ollut paikallaan, sillä
Jane-siskon tunteita ei saanut loukata.
-- Jane-kulta, en minä voi mennä naimisiin Billyn kanssa, onnistui
hänen lopulta saada kuuluviin. -- Sellainen ajatus ei ole milloinkaan
pälkähtänyt päähänikään...
-- Niin, onhan se mahdollista, myönsi Jane. -- Billy on aina ollut
niin ujo, ettei hän ole tullut hakkailleeksi, niinkuin on tavallista.
Mutta voithan sinä ajatella asiaa, Anna. Billy on herttainen poika,
sen voin vakuuttaa, vaikka hän on oma veljeni. Hänellä ei ole mitään
ikäviä tapoja, hän on työteliäs ja häneen voi luottaa. Parempi pyy
pivossa kuin kymmenen oksalla. Hän pyysi minua sanomaan, että hän
mielellään odottaa, kunnes olet päässyt korkeakoulusta, jos se nyt
kerran on tuiki välttämätöntä -- muuten hän kyllä olisi mieluimmin
mennyt naimisiin keväällä, ennen kyntöjen alkamista. Hän olisi kyllä
hyvin hyvä sinulle aina, siitä voisit olla varma, ja sinähän tiedät,
miten mielelläni minä ottaisin sinut sisarekseni.
-- Ei se käy päinsä, vastasi Anna, ääni hyvin päättävänä. Hän oli
jälleen päässyt tasapainoon ja oli vähän pahastunutkin. Olihan tuo
kaikki läpeensä hullunkurista. -- En voi mennä naimisiin Billyn
kanssa, se on ihan mahdotonta, Jane, ei kannata ajatella asiaa.
Minulla ei ole mitään sellaisia tunteita häntä kohtaan, saat sanoa
hänelle.
-- _Minä_ en oikeastaan ihmettele sitä, virkkoi Jane alistuvasti
huoaten. Hän tiesi tehneensä, mitä suinkin taisi, eikä kukaan voinut
vaatia sen enempää. -- Sanoin kyllä Billylle, että olisi turhaa
kysyäkään sinulta, mutta hän oli itsepäinen kuin aina. Vai niin, sinä
olet siis tehnyt päätöksesi. Kunhan et vaan tulisi katumaan!
Janen sanat kuuluivat jotakuinkin kylmiltä. Sisimmässään hän
oli ollut täysin vakuutettu, ettei rakastuneella Billyllä ollut
hiukkaakaan toiveita. Siitä huolimatta hän tunsi piston sydämessään,
kun Anna Shirley, joka sittenkin oli vain orpo ottolapsi ja jolla
ei ollut verisukulaisia, antoi rukkaset hänen veljelleen -- hänen
veljelleen, joka kuului hyvään perheeseen, nautti arvonantoa ja
oli varakas. No, katukoon sitten itserakkauttaan, ajatteli Jane
verrattain katkerana.
Anna rohkeni pimeässä hymyillä ajatellessaan, että hän tulisi vielä
katumaan Billy Andrewsille antamiaan rukkasia.
-- Soisin, ettei Billy olisi kovin pahoillaan, sanoi hän
ystävällisesti.
Jane teki liikkeen kuin olisi hän äkkiä paiskannut päänsä tyynyjä
vastaan.
-- Ei se taida häneen erikoisesti koskea... Hän on liiaksi järkevä.
Sitäpaitsi hän pitää aika paljon myöskin Nettie Blewettistä, ja äiti
on aina kovasti pitänyt Nettien puolta. Hän on niin säästäväinen ja
huolellinen. Kun Billy saa kuulla, ettet sinä hänestä välitä sillä
tavalla, niin hän luultavasti ottaa Nettien. Tahdot kai olla niin
kiltti, ettet kerro tästä kenellekään?
-- Kyllä voin sen luvata, vastasi Anna, jolla ei ollut vähääkään
halua saattaa yleisön tietoon, että Billy Andrews oli kosinut häntä,
mutta loppujen lopuksi valitsikin mieluummin Nettien Blewettin. Pikku
Nettie-kanan!
-- Nukutaanko jo! ehdotti Jane.
Tuumasta toimeen -- Jane nukahti hyvin pian. Vaikka hänessä ei
muuten ollut mitään yhtäläistä lady Macbethin kanssa, oli hänen
kuitenkin onnistunut tappaa uni Annalta. Nuori neito, jonka kättä
oli pyydetty, lepäsi unettomana vuoteellaan vielä pikkutunneillakin,
mutta hänen mietteensä olivat kaikkea muuta kuin romanttisia. Vasta
seuraavana aamuna hän sai tuntea raikkaan naurun tuomaa vapautusta.
Janen otettua jäähyväiset ja lähdettyä kotiin -- yhä vielä hiukan
kylmäkiskoisena ja hillittynä mitä tuli äänensävyyn ja käytökseen,
Anna kun oli epäkiitollisesti kyllä kieltäytynyt siitä kunniasta,
jota liiton solmiminen Andrewsin perheen kanssa merkitsi -- ryntäsi
Anna ullakkokamariinsa, sulki oven lukkoon ja nauroi sydämensä
pohjasta.
-- Kun saisin uskoa salaisuuteni jollekin toiselle, joka nauraisi
minun kanssani! ajatteli hän. -- Mutta se ei käy päinsä. Diana on
ainoa, jolle tahtoisin kertoa, mutta vaikka en olisi luvannutkaan
Janelle olla vaiti, en voi enää kertoa mitään salaisuuksia Dianalle.
Hän kertoo kaikki Fredille -- minä tiedän, että hän tekee niin.
Minua on nyt siis ensi kerran kosittu! Uskoin sellaista kyllä joskus
tapahtuvan, mutta en voinut aavistaa, että se oli näin lähellä
vaanimassa. Se on kauhean metkaa -- mutta samalla se on vähän
ikävääkin.
Anna tiesi varsin hyvin, missä piili pieni pistävä oka, vaikka hän
ei ilmaissut sitä selvin sanoin. Hänellä oli ollut omat salaiset
unelmansa hetkestä, jolloin tuo suuri kysymys ensi kerran tehtäisiin
hänelle. Ja näissä hänen unelmissaan oli kaikki aina tapahtunut
erittäin kauniisti ja runollisesti -- tuon tuntemattoman tuli olla
kaunis ja tummasilmäinen, ylhäisen näköinen ja kauniisti ajatuksiaan
ilmaiseva, joko hän sitten oli lumotun linnan prinssi, jolle oli
viivyttelemättä annettava myöntävä vastaus, tahi suhteellisesti
jokapäiväistä lajia oleva komea ja miellyttävä ilmiö, joka
oli torjuttava sirosti ja hienotunteisesti lausutulla, mutta
peruuttamattomalla kieltävällä vastauksella. Rukkaset saatuaan,
jotka, kuten sanottu, oli ilmaistava niin lempein ja tahdikkain
sanoin kuin mahdollista, etteivät ne mitenkään loukkaisi kosijan
tunteita, kumartuisi kosija syvään suutelemaan Annan kättä ja
katoaisi hänen näkyvistään vakuuttaen hänelle koko elämänajan
kestävää kunnioitustaan ja kiintymystään. Tapaus oli aina pysyvä
ihanana muistona, josta saattoi olla ylpeä ja samalla vähän
surumielinen.
Ja nyt olikin ensimmäinen elämys, joka olisi voinut olla ihastuttavan
jännittävä, vajonnut pelkäksi naurettavaksi pilaksi. Billy Andrews
oli saanut sisarensa kosimaan puolestaan siksi, että hänen isänsä oli
antanut hänelle ulkokartanon viljeltäväksi pojan omissa nimissä, ja
ellei Anna hänestä huolinut, pojan kävi koettaminen onneaan varmasti
taipuvaisemman Nettie Blewettin taholla. Siinä oli romantiikkaa niin
että paukkui! Anna nauroi -- ja huokasi sitten. Kauniina väikkyvä
nuoren tytön haave oli särkynyt... Jatkuisiko samaan tapaan, kunnes
lopulta kaikki hänen ympärillään olisi tuhansina sirpaleina?