-- Mitä te aiotte hommata tänään tytöt? kysyi Philippa kurkistaessaan
eräänä lauantai-iltana Annan huoneen ovesta.
-- Me aiomme lähteä puistoon kävelemään, vastasi Anna, -- Minun
pitäisi tietysti jäädä kotiin, jotta saisin puseroni valmiiksi. Mutta
ei tule mitään ompelemisesta tällaisena päivänä. Ilmassa on jotain,
joka saa veren nopeammin kiertämään ja sielun riemuitsemaan. Sormet
hyppisivät, ja jokainen sauma menisi vinoon. Sentähden me aiomme
heittäytyä vapaiksi ja marssimme honkien juurelle.
-- Ketä kaikkia sinä oikeastaan tarkoitat sanalla "me"? Vain
Priscillaa ja itseäsi?
-- Sillä tarkoitan myöskin Gilbertiä ja Charliet'a, ja meistä on
erittäin mieluista saada tarkoittaa sillä myös sinua.
-- Mutta, virkkoi Philippa alakuloisesti -- siinä tapauksessa pyörin
vain tarpeettomana viidentenä pyöränä, ja se on Philippa Gordonille
uusi kokemus.
-- Uudet kokemukset laajentavat näköpiiriä. Tule sinä vaan mukaan,
niin kykenet vastedes antamaan myötätuntosi kaikille raukoille,
joiden täytyy useinkin pyöriä viidentenä pyöränä. Mutta missä on
kunniatervehdykselle tuleva ritaristo?
-- Oh, minä olin väsynyt heihin kaikkiin, he tympäisivät minua
kaikki tyynni. Olen suoraan sanoen vähän huonolla päällä tänään.
Kirjoitin viime viikolla Alecille ja Alonzolle ja pistin kirjeet
kirjekuoriin ja kirjoitin niihin osoitteet, mutta en sulkenut
niitä. Ja sitten tapahtui ihan kamalan hassua. Nimittäin Alecista
se saattoi olla hassua, mutta ehkäpä ei Alonzosta. Minulla oli
kauhean kiire ja vedin kirjekuoresta Alecin kirjeen, -- niinkuin
luulin -- ja töhersin vitsikkään jälkikirjoituksen. Pistin sitten
molemmat kirjeet postilaatikkoon kulmassa. Tänä aamuna sain kirjeen
Alonzolta, -- kuulkaa nyt, tytöt, miten hullua! Minä olin lisännyt
jälkikirjoituksen hänen kirjeeseensä, ja hän oli suunniltaan!
Hänen on lepyttävä taas -- ja ellei hän sitä tee, on se minusta
yhdentekevää -- mutta hyvä tuuli meni kuitenkin. Tulin siksi teidän
luoksenne, kullanmurut, että saisitte minut vähän paremmalle
tuulelle. Aion vastedes mennä joka lauantai katsomaan jalkapalloilua.
Minulla on räikeä lakki ja juovikas urheilupaita, juovissa Redmondin
värit. -- Minä olen sitten melkein krokettipaalun näköinen. Oletteko
kuulleet, että naisten Gilbert on valittu "uusien" joukkueen
kapteeniksi?
-- Olemme, hän kertoi sen meille eilen illalla, virkkoi Priscilla
nähdessään, että Annaa harmitti ja että hän oli haluton vastaamaan.
-- Gilbert ja Charlie pistäytyivät täällä. Me tiesimme, että heidän
piti tulla, siksi me tahallamme poimimme pois kaikki neiti Adan
tyynyt. Suuritöisimmän, sen, jossa on koholla seppeleitä ja lehtiä,
asetin lattialle nurkkaan tuolin taakse, johon se oikeastaan kuuluu.
Luulin sen saavan olla siellä rauhassa. Mutta voitko ajatella --
Charlie Sloane marssi suoraan tuolia kohti, näki tyynyn lattialla
ja onki sen sieltä varovasti ja istui sen päällä koko illan.
Tyynyparkaan tuli aika kuoppa! Ada-neiti poloinen kysyi minulta
tänään huulillaan ikuinen hymy, mutta kuitenkin masentuneena, kuinka
minä olin voinut antaa kenenkään istua sen päällä. Sanoin hänelle,
että olin aivan viaton -- kuinka voisin torjua kohtalon, joka saapuu
Sloanen hahmossa?
-- Neiti Adan tyynyt kysyvät oikein hermojani, virkkoi Anna --
Kaksi uutta hän taas ompeli viime viikolla, kirjaili ja täytti,
niin että ne olisivat pysyneet pystyssä vaikka missä. Kun ei enää
ollut mitään muuta tyynytöntä paikkaa, mihin ne olisi voinut
asettaa, pani hän ne pystyyn seinää vasten porraskäytävään. Joskus
ne tekevät kuperkeikan ja ovat jaloissa, kun juoksee pimeässä ylös
tahi alas rappusia. Toissa sunnuntaina, kun pastori Davis saarnassaan
puhui merenkulkijoista ja kaikesta, mitä he saavat kestää, niin
minä ajattelin, mitä ne saavat kärsiä, joiden asunnossa palvotaan
epäjumalina paksuja täytettyjä tyynyjä. Kas niin, nyt ollaan jo
valmiit ja tuossa näkyvät pojatkin tulevan kirkkomaan kautta. No
tuletko mukaan, Phil?
-- Kyllä kiitos, jos minä saan kulkea Priscillan ja Charlien kanssa.
Silloin tuntuu vielä siedettävältä viidentenäkin pyöränä. Sinun
Gilbertisi on suloinen, Anna, mutta miksi hän raahaa aina muassaan
tuota "Mulkosilmää"?
Anna jäykistyi. Hän ei itse ollut ollenkaan mikään Charlie Sloanen
suosija. Mutta Charlie oli avonlealainen eikä kenelläkään vieraalla
ollut oikeutta tehdä hänestä pilaa.
-- Charlie ja Gilbert ovat aina olleet hyviä ystäviä, sanoi hän
kylmästi. -- Charlie on kunnon poika. Hän ei voi sille mitään,
millaiset hänen silmänsä ovat.
-- Älä sinä! Kyllä hän voi. Uskon aivan varmasti, että hän on tehnyt
jotain kauheaa jossain edellisessä olotilassa ja siksi hänen nyt
täytyy rangaistukseksi kulkea tuollaiset pyörivät mulkosilmät päässä.
Priss ja minä aiomme iloita oikein vimmatusti hänen kustannuksellaan
nyt iltapäivällä. Kujeilemme kamalasti hänen kanssaan, mutta sitäpä
hän ei tule huomaamaan.
"Hyljätyt P:t", kuten Anna heitä kutsui, toteuttivat hauskan
suunnitelmansa. Mutta Charlie ei aavistanut mitään, hän oli ylpeä
ja tyytyväinen saadessaan kävellä kahden niin komean tytön kanssa,
varsinkin Philippa Gordonin, joka oli kaunotar ja ensimmäinen
"uusista tytöistä". Ei haittaa ollenkaan saada näyttää Annalle, että
on niitäkin, jotka ymmärtävät antaa minulle oikean arvon, ajatteli
Charlie.
Gilbert ja Anna kulkivat muita hitaammin; he nauttivat syksyisen
iltapäivän tyynestä, hiljaisesta kauneudesta ja hengittivät
pihkantuoksua jota laivareitille päin johtavan rantapolun varressa
kasvavat hongat levittivät.
-- Tämä hiljaisuus tuntuu aivan rukoukselta. Miten paljon pidänkään
hongista, sanoi Anna, kasvot suunnattuina kirkaspaisteista taivasta
kohti. On kuin honkien juuret ulottuisivat syvälle menneisiin
aikoihin ja niiden koko romantiikkaan. On niin viihdyttävää päästä
välistä tänne hetkiseksi puhelemaan niiden kanssa. Täällä tunnen aina
olevani onnellinen.
-- Eikö sinusta meidän omat harrastuksemme niiden varjossa ikäänkuin
kutistu vähäpätöisemmiksi, Anna?
-- Ainakin on varmaa, että jos minua kohtaisi suuri suru, tulisin
minä honkien juurelle lohdutusta hakemaan, sanoi Anna haaveksien.
-- Toivottavasti sinun ei tarvitse milloinkaan kokea kovaa surua,
sanoi Gilbert, jonka oli vaikea liittää suru-käsitettä vierellään
astelevaan vilkkaaseen ja hilpeään olentoon. Hän ei tiennyt, että ne,
jotka voivat liitää huimaavimpiin korkeuksiin, kadottavat myöskin
helpoimmin jalkainsa alta tuen ja suistuvat syvään kuiluun. Ne
luonteet, jotka kykenevät muita helpommin iloitsemaan, tuntevat myös
voimakkaimmin kärsimyksen karvauden.
-- Senhän täytyy kerran kuitenkin tulla, huomautti siihen Anna. --
Elämä on minusta kuin riemun pikari, joka juuri nyt on nostettu
minun huulilleni. Mutta siinäkin täytyy olla karvasta pohjasakkaa --
sitähän on jokaisessa juomassa. Kerran saan minäkin sitä maistaa.
No, minä uskon voivani ottaa sen vastaan urheasti ja pelkäämättä. Ja
minä toivon, etten itse tule olemaan sen aiheuttaja. Muistatko, mitä
pastori Davids sanoi viime sunnuntai-iltana -- että ne surut, jotka
Jumala lähettää meille, antavat voimaa ja alistuvaisuutta, kun taas
ne surut, joihin me itse olemme syypäät ja jotka aiheutuvat meidän
pahuudestamme ja ajattelemattomuudestamme, ovat paljon raskaampia
kantaa. Mutta älkäämme puhuko suruista tällaisena iltana. Nyt tulee
meidän vain tuntea, miten kaunista elämä on. Sitä varten tämä ilta on
annettu.
-- Jos minulla olisi valta, poistaisin minä sinun elämästäsi kaiken
muun paitsi ilon ja onnen, Anna, sanoi Gilbert äänellä, joka oli
käynyt Annalle tutuksi.
-- Rakas ystävä, se ei olisi ollenkaan viisasta, vastasi Anna
nopeasti. -- Minä olen vakuutettu siitä, ettei kenenkään kehitys
kulje oikeata latua, jollei ole jonkunverran koettelemuksia ja
suruja, mutta kenties me myönnämme sen vain silloin, kun meidän on
oikein hauska... Joudupas -- toiset ovat ehtineet huvimajalle, he
seisovat ja vilkuttavat meille.
He istuutuivat kaikki pieneen huvimajaan katselemaan syksyistä
auringonlaskua, joka verhoutui tummaan punaan ja himmeään kultaan.
Vasemmalta näkyi Kingsport kattoineen ja sinipunertavasta sumusta
sukeltavine torninhuippuineen. Oikealla oli satama, jonka tyyni pinta
väreili ruusunpunervana ja vaskenvärisenä. Lähinnä rantaäyrästä,
jolla he olivat, kimmelsi vesi hopeanharmaana, ja kauempana nousivat
autereesta Williaminsaaren aaltomaiset ääriviivat. Sen majakan tuli
vilkahti silloin tällöin pienen uneliaan tähden tavoin ja kaukana
taivaanrannalla vastasi toinen vilkutukseen.
-- Oletteko milloinkaan nähneet paikkaa, joka olisi noin torjuvan ja
vieroittavan näköinen? kysyi Philippa. -- Minä en erikoisesti kaipaa
Williaminsaarta, mutta siitä olen varma, etten voisi sitä koskaan
saada, jos mieleni sitä tekisi. Katsokaa vahtisotilasta, joka seisoo
linnoituksen huipulla lipputangon oikealla puolella. Eikö hän ole
aivan kuin romaanista siihen leikattu?
-- Romaanista muistan, sanoi Priscilla, -- että olemme etsineet
kanervia, mutta luonnollisesti emme ole löytäneet ainoatakaan. Ehkä
on syksy jo liian pitkällä, niin luulisin.
-- Kanervia? kysäisi Anna. -- Eihän kanervia kasva Amerikassa -- vai
mitä?
-- Koko mantereella kasvaa kaksi kanervamätästä, sanoi Phil, --
toinen on juuri tässä puistossa, toinen taas jossakin muualla Nova
Scotiassa, en muista missä. Skotlannin vuoriston kuuluisa rykmentti
"Musta vartio" majaili leireineen täällä eräänä vuonna, ja kun
miehet keväällä pudistivat oljet matrasseistaan, joutui maahan
kanervansiemeniä, joista muutamat rupesivat itämään.
Juuri tämäntapainen viehätti Annaa. -- Voi, se on erinomaista!
huudahti hän.
-- Mennään kotiin Spofford-tietä, ehdotti Gilbert. -- Silloin saamme
nähdä kaikki ne komeat talot, joissa Kingsportin kapitalistit asuvat.
Spofford-tie on hienoin katu koko kaupungissa. Sinne ei saa rakentaa
kukaan, joka ei ole miljonääri.
-- Niin, mennään sitä tietä, sanoi Phil. -- Siellä on suorastaan
hurmaava pikkupaikka, jonka tahtoisin näyttää sinulle, Anna. Sitä
ei totisesti ole mikään miljonääri rakentanut. Se on ensimmäinen
talo, kun tullaan puistosta, ja se on noussut siihen varmaankin jo
silloin, kun Spofford-tie oli vasta maantie. Sillä se on noussut
siihen muuten, sitä ei ole rakennettu. Minä en välitä valtatien
rakennuksista. Ne ovat liiaksi uutuutta hohtavia ja kopeilevia.
Mutta se pikku talo on kuin unelma... Ja mikä sen nimi on, siitä ei
sinulla saata olla aavistusta. Mutta sinä saat heti paikalla itse
nähdä. He saivat nähdä sen kiivetessään puistosta honkien reunustamaa
kumpua ylös. Ylinnä mäen huipulla, jonka laella upea valtatie oli
jo muuttunut vaatimattomaksi maantieksi, oli pieni vaaleankeltainen
puuhuvila, honkametsikön peitossa, rakennuksen matala katto
suojaavien oksien alla. Talo oli punaa ja kultaa hohtavan tuuhean
villiviinin peitossa, jonka välistä vihreiden luukkujen reunustamat
ikkunat pilkistelivät. Talon edessä näkyi matalan kiviaidan
ympäröimä pikku puutarha. Vaikka jo oltiin lokakuussa, loisti
puutarhasta vielä runsaasti viehättäviä, värikkäitä, vanhanaikaisia
kukkia -- harjaneilikoita, saksankatajia, tuoksuva verbena,
intiaanikrassi, kehäkukkia, päivänkukkia. Pieni käytävä, joka oli
laskettu kuviomaisesti asetetuilla kirjavilla kivillä, johti portilta
eteiskuistille. Koko paikka teki sen vaikutuksen, kuin se olisi
äskettäin siirretty jostain etäisestä maalaiskolkasta, ja sillä oli
sellainen luontevan yksinkertaisuuden leima, joka teki ruohikkoinaan
toisella puolen olevan lähimmän naapuritalon, tupakkakuninkaan
omistaman, torneja ja tankoja täyteensullotun huvilan, sangen
pöyhkeilevän ja nousukasmaisen näköiseksi. Kuten Phil oli kerran
sanonut, näki täällä synnynnäisen hienouden ja tuhrimalla tehdyn
loisteliaisuuden välisen erotuksen.
-- Sievempää paikkaa en ole milloinkaan nähnyt, sanoi Anna, äänessä
syvän ihailun väreet. -- Se on niin sievä, että suorastaan tunnen
suloista kipua sydämessäni. Tämä on vielä somempi ja erikoisempi kuin
neiti Lavendelinkin viehättävä pikku koti.
-- Toivoisin sinun erikoisesti kiinnittävän huomiota nimeen, sanoi
Phil -- katso -- valkeita kirjaimia portin holvikaaren päästä toiseen
-- "Karoliinan maja". Sepä on ihastuttavaa! Juuri tämän valtatien
päässä, missä miljonäärien huvilat pöyhkeine nimineen kilpailevat
keskenään. Karoliinan maja, eikä mitään muuta -- se tuntuu suorastaan
liikuttavalta.
-- Onko sinulla mitään aavistusta siitä, kuka Karoliina on? kysyi
Priscilla.
-- Mikäli olen saanut tietää, on Karoliina Spoford sen vanhan naisen
nimi, jonka hallussa paikka on. Hän asuu siellä veljentyttärensä
kanssa, ja niin he ovat asuneet jo miltei vuosisatoja -- ei sentään
aivan, Anna. Liioittelu on vain runollisen mielikuvituksen korkeampaa
lentoa. Mikäli olen kuullut, ovat rikkaat jo usein koettaneet saada
ostaa tupaa tontteineen -- niiden arvo on nyt tietenkin jo kokonainen
omaisuus. -- Mutta Liina ei suostu myymään millään ehdoilla. Ja
tuvan takana on vihannestarha känsäisine omenapuineen -- saat
nähdä sen, kun pääsemme vähän tuonnemmas. Kuvittele, että kaalimaa
rabarbereineen ja omenapuineen on tämän keikarimaisen valtatien
varrella!
-- Minä näen unta Karoliinan majasta ensi yönä, sanoi Anna. --
Minusta on aivan kuin olisin sen talon asukas. Olisi hauska tietää,
tuleeko milloinkaan käymään niin, että me saamme nähdä sen sisältä.
-- Se on tuskin luultavaa, sanoi Priscilla.
Anna hymyili salaperäisesti.
-- Ei, luultavaa se ei ole. Mutta minä olen kuitenkin vakuutettu,
että niin tapahtuu.. Minä tunnen aivan selvästi -- tästä lähtien alat
sinäkin uskoa aavistuksia -- että Karoliinan maja ja minä tulemme
vielä läheisiksi tuttaviksi.