Seuraavina kolmena viikkona Annasta ja Priscillasta yhä edelleenkin
tuntui siltä kuin he olisivat olleet muukalaisina vieraalla
maalla. Mutta tulipa päivä, jolloin äkkiä kaikki alkoi heistä
hahmottua tuttuihin, miellyttäviin piirteisiin -- korkeakoulu,
professorit, kurssit, toverit, seuraelämä. Elämä muodostui jälleen
yhtenäiseksi, tähän asti se oli ollut vain joukko hajanaisia
sirpaleita. Vastatulleet, jotka aluksi olivat esiintyneet kirjavana
ja jotakuinkin päättömänä laumana, olivat nyt sulautuneet yhdeksi
elimistöksi, jota elähytti voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne,
yhteiset sympatiat ja antipatiat ja väkevästi kuohuva halu
kunnostautua. Oli liian aikaista ajatella voittoja älyllisellä
alalla, mutta vuosittain toistuvassa isossa jalkapallokilpailussa
voitti tulokkaiden puoli "seniorien" vanhan, kokeneen puolen,
millä edellämainitut hankkivat itselleen katoamattoman kunnian
ja suunnattomasti suosiota. Kolmen vuoden aikana oli voitto
ollut seniorien käsissä; onnen kääntyminen tänä vuonna luettiin
yleisesti Gilbert Blythen harvinaisten johtajaominaisuuksien
ansioksi. Hän kiihoitti reippaita joukkojaan ja keksi osittain uusia
taistelutapoja, joista seniorit joutuivat ymmälle ja joiden avulla
tulokkaat pääsivät yhä lähemmäksi houkuttelevaa voittoa. Palkinnoksi
valittiin hänet "uusien" luottamusmieheksi, kunniakas ja -- ainakin
tulokkaiden näkökannalta -- vastuunalainen tehtävä, jota moni oli
turhaan tavoitellut. Erikoisen pätevyyden saavuttamiseksi tähän
tehtävään tuli hänen terästää luonnettaan eräiden kokeiden avulla,
jotka hänen oli suoritettava. Ensimmäinen koe edellytti jotakuinkin
suurta moraalista rohkeutta, mutta Gilbert suoritti sen täysin
kunniakkaasti. Hänen tuli kokonainen päivä kulkea pitkin Kingsportin
vilkasliikkeisimpiä katuja päässään räikeä, kukilla koristettu
olkihattu ja edessään valtavan suuri kukallisesta kankaasta tehty
hihallinen esiliina. Hän teki sen hilpeän reippaasti ja nosti
kohteliaasti olkihattua kohdatessaan naistuttaviaan. Charlie Sloane,
joka oli turhaan ponnistellut samaan asemaan, sanoi Annalle, ettei
hän voi käsittää, kuinka Blythe saattoi alentua sillä tavoin --
täytyyhän ihmisellä olla oman arvon tuntoa...
-- Ajattelepas millainen Charlie Sloane olisi edessään kirjava
esiliina ja päässä leveälierinen, kukilla koristettu olkihattu,
nauraa hihitti Priscilla.
-- Hän olisi aivan Sloane'ien vanhan isoäidin näköinen. Mutta
Gilbert näytti mieheltä sormenpäitä myöten -- aivan kuin omissa
vaatteissaankin.
Anna ja Priscilla huomasivat ihmeellisen äkkiä joutuneensa niiden
korkeakoulun piirien huostaan, joissa ei ainoastaan opiskeltu vaan
myöskin vilkkaasti huviteltiin. Siitä he saivat suureksi osaksi
kiittää Philippa Gordonia. Hän oli arvossapidetyn ja varakkaan miehen
tytär ja kuului vanhaan, hienoon sukuun. Mainitut seikat sekä niiden
lisäksi hänen miellyttävä ulkomuotonsa ja herttainen välittömyytensä
hankkivat hänelle pian pääsyn kaikkiin harrastuspiireihin, kerhoihin
ja yhdistyksiin, ja milloin hänet kutsuttiin, kutsuttiin myös Anna
ja Priscilla. Phil oli ihastunut molempiin Avonlean tyttöihin,
varsinkin Annaan. Hän oli välitön, uskollinen sielu, jossa ei ollut
oikullisuutta eikä alhaisia laskelmia. "Jos pidät minusta, niin pidä
ystävistäni", näytti olevan tiedottomasti hänen tunnuslauseensa.
Mitä yksinkertaisimmalla ja luonnollisimmalla tavalla hän vei
heidät yhä taajenevaan ystävä- ja tuttavapiiriinsä, joten Anna ja
Priscilla huomasivat joutuneensa Redmondin seuraelämään hyvinkin
vaivatta ja miellyttävästi, mitä muut uudet naisylioppilaat eivät
voineet olla ihmettelemättä ja kadehtimatta. Sillä kukaan Philippa
ei ottanut heitä siipiensä suojaan, vaan he saivat ensimmäisenä
opiskeluvuotenaan useinkin pysyä jotakuinkin passiivisina katsojina,
kun huvituksia pantiin toimeen.
Anna ja Priscilla, jotka ottivat elämän vakavammalta kannalta,
näkivät Philissä edelleenkin saman herttaisen ja kehittymättömän
tyttölapsen kuin tavatessaan hänet ensi kerran. Hän oli itse
maininnut "kauhean hyvästä lukupäästään". Mutta selittämättömänä
salaisuutena pysyi, milloin ja missä hänellä oli aikaa lukea, sillä
hän näytti aina ajavan takaa jotain 'metkaa', ja niinä iltoina,
joina hän sai ottaa vastaan vieraita, tuli näitä huone täyteen --
enimmäkseen "tuttuja poikia". Hänellä oli ihailijoita loppumattomiin,
sillä yhdeksän kymmenesosaa 'uusista' ja suuri osa muista ikäluokista
kilpaili hänen hymyilyistään. Hän oli siitä lapsellisen onnellinen ja
kertoi ilosta säteillen Annalle ja Priscillalle jokaisesta uudesta
valloituksestaan -- nenäkkäin huomautuksin ja selittelyin, joista
miespoloisten korvat olisivat tulleet tulikuumiksi, jos he olisivat
saaneet olla niitä kuulemassa.
-- Alecia ja Alonzoa ei ole kuitenkaan vielä lyöty laudalta,
kiusoitteli Anna.
-- Ohoh, siltäkö näyttää, virkkoi Philippa. -- Minä kirjoitan heille
kerran viikossa ja kerron, miten minua suositaan. Luulen sen varmasti
huvittavan heitä. Mutta tietysti on niin, että se, josta minä eniten
pidän, ei välitä minusta. Gilbert Blythe ei välitä minusta vähääkään
-- hän pitää minua korkeintaan sievänä pikku kissanpoikana, jota
tekisi mieli taputtaa. Minä kyllä tiedän syyn siihen. Oikeastaan
minun pitäisi olla sinulle kateellinen, Anna. Sen sijaan jumaloi
minun sydämeni sinua, ja minä olen onneton sinä päivänä, jona
olen sinua näkemättä. Sinä olet erilainen kuin kaikki muut tytöt,
jotka tunnen. Kun sinä katsot minuun erikoisella tavalla, niin
minä tunnen, miten tyhjä ja ryhditön minä olen, ja teen kaikkein
parhaimmat päätökset vakaantua ja kehittyä. Mutta sitten tulee taas
paljon muuta väliin, joka vie ajatukseni muuhun... Kyllä on kauhean
hauskaa opiskella korkeakoulussa. Ajattele, kuinka typerä minä olin
ensimmäisenä päivänä -- kaduin, että olin tänne ollenkaan tullut!
Ellen olisi tullut, niin en olisi koskaan tullut sinun kanssasi
tutuksi. Anna, kultamuru, sano minulle nyt taas, että pidät minusta
edes aivan, aivan pikkuruisen. Minä kaipaan kauheasti saada sitä
kuulla.
-- Minä pidän sinusta oikein paljon. Sinä olet herttainen ja pehmyt
ja sametinlauhkea pikku kissimirri -- kynnet vedettyinä käpälien
sisään ainakin mitä minuun tulee, nauroi Anna. -- Mutta vaikka
miettisin huomisaamuun, niin en ymmärrä, milloin sinulla on aikaa
edes vilkaista oppikirjojasi.
Philillä täytyi kuitenkin olla salatut ahkeruushetkensä, sillä
hän selvisi hyvin kaikissa aineissa. Vanha ärtyisä matematiikan
professorikaan, joka inhosi yhteisopetusta ja kiukkuisasti vastusti
tyttöjen pääsyä korkeakouluun, ei voinut keksiä mitään keinoa hänen
reputtamisekseen. Phil oli 'uusista' paras kaikissa aineissa, paitsi
Englannin kirjallisuuden historiassa, jossa Anna Shirley pääsi
voitolle. Annasta itsestään oli hänen ensimmäinen opiskeluvuotensa
odottamattoman helppo, mikä johtui siitä uutteruudesta, johon
hän ja Gilbert olivat kannustaneet toisiaan kahtena viimeisenä
vuonna Avonleassa. Näin saattoi hän antautua nauttimaan iloisesta
toveri-elämästä, joka oli hänestä erittäin hauskaa.
Mutta hän ei unohtanut kuitenkaan hetkeksikään Avonleassa olevia
ystäviään. Onnellisimmat hetket viikossa olivat hänelle ne,
jolloin kirjeenkantaja kävi talossa. Vasta sitten kun hän oli
saanut ensimmäiset kirjeet kotoaan, alkoi hän uskoa voivansa pitää
Kingsportista ja tulevansa siellä toimeen. Ennen niiden tuloa tuntui
hänestä kuin Avonlea olisi ollut tuhannen peninkulman päässä; kirjeet
ikäänkuin lyhensivät välimatkan ja liittivät uuden elämän niin
läheisesti entiseen, että ne alkoivat sulautua yhteen eivätkä enää
tuntuneet olevan, kuten tähän asti, kaksi toivottomasti erotettua
olotilaa. Ensimmäisessä lähetyksessä oli kuusi kirjettä, Jane
Andrewsilta, Ruby Gillisiltä, Diana Barrylta, Marillalta, rouva
Lyndeltä ja Davylta.
Janen kirje oli huoliteltua kaunokirjoitusta, jokaisella "i:llä"
oli pisteensä juuri siinä, missä piti ollakin, eikä minkään "t:n"
tarvinnut tuskitella viivan unohtumista. Mutta siinä ei ollut
ainoatakaan mielenkiintoista lausetta. Koulua hän ei edes maininnut,
ja siitä oli Anna kovasti kaivannut uutisia. Hän ei vastannut
ainoaankaan Annan kirjeessä tehtyyn kysymykseen. Sitävastoin hän
selitti tarkoin, montako metriä pitsiä hän oli virkannut, sekä
välipitsiä että reunapitsiä; hän kertoi, millainen ilma oli ollut,
miten hän aikoi ommella pukunsa ja että hänen päänsä oli "pakahtua"
jollain erikoisella tavalla, kun sitä pakotti. Ruby Gillis kirjoitti
hyvin tunteellisen epistolan kuvaten suruaan ja kaipaustaan Annan
lähdettyä. Hän siirtyi vähitellen iloisempiin asioihin, kysyi,
minkä vaikutuksen korkeakoulun "pojat" tekivät ja täytti molemmat
viimeiset sivut ihmeellisillä elämyksillä, joita hän oli saanut
kokea ollessaan ihailijoittansa kanssa kahden kesken kävelymatkoilla
ja tanssitilaisuuksissa. Se oli turhanpäiväinen kirje, kiltille ja
huolimattomalle Rubylle hyvin ominainen, ja Anna olisi nauranut
sille, ellei siinä olisi ollut seuraava jälkikirjoitus: "Gilbert
näyttää viihtyvän erinomaisesti Kingsportissa kirjeistä päättäen.
Charlie ei taida olla yhtä tyytyväinen."
Gilbert siis kirjoitti Rubylle! Kirjoittakoon vaan -- siihen hänellä
tietysti on täysi oikeus. Vaikka... Anna ei tietänyt, että Ruby oli
kirjoittanut ensin ja että Gilbert vastasi vain kohteliaisuudesta.
Anna heitti halveksien Rubyn kirjeen syrjään. Dianan raikas kirje,
johon oli ahdettu hauskaa lörpöttelyä ja huvittavia uutisia, oli
kuitenkin hyvin välttämätön lääkitsemään sen pienen piston kirvelyä,
jonka Rubyn jälkikirjoitus oli jättänyt. Hiukan liian laveasti
oli Dianan epistolassa rakkaasta Fredistä, mutta muuten siinä
kerrottiin niin paljon mieltäkiinnittäviä seikkoja, että Anna niistä
lukiessaan melkein tunsi olevansa jälleen Avonleassa. Marillan
pikku kirje oli mallikelpoinen ja persoonaton, siinä ei ollut
tunnepurkauksia eikä pirteitä juoruja. Mutta siinä oli hyväätekevä
henkäys yksinkertaisesta ja terveestä Vihervaaran elämästä, siinä oli
vanhanaikaisen rauhallisuuden tuoksua ja sen uskollisesti valvovan
rakkauden henkeä, jota Anna sai siellä aina nauttia.
Rouva Lynden kirjeessä oli enimmäkseen kirkollisia asioita. Nyt, kun
hän oli lakannut pitämästä omaa taloutta, riitti häneltä runsaasti
aikaa seurakunnan asioihin, ja hän oli tällä hetkellä kovasti
kuohuksissaan niiden vaalisaarnaajien viheliäisyydestä, jotka
sunnuntaisin korottivat aran äänensä Avonlean kirkon saarnastuolista.
"Jumala ties", minkälaista väkeä nykyään antautuu papin uralle,
kirjoitti hän. "Siunatkoon, millaisia vaivaisia jäniksiä tänne
lähetetään ja millaista soppaa saarnataan! Puoletkaan ei ole totta
ja, mikä on paljon pahempaa, se on väärää oppia. Meillä on nyt
paraikaa kauhein kaikista. Hän valitsee tekstin, mutta saarnaa aivan
muusta. Ja lisäksi hän ei sano uskovansa, että pakanat ovat ikuisesti
kadotettuja. Kylläpä se olisi kaunista! Jos niin olisi, niin kaikki
rahat, jotka me olemme vuosien kuluessa antaneet pakanalähetykselle,
olisivat suorastaan kaivoon heitettyjä. Missä kirkossa sinä käyt?
Toivon sinun käyvän säännöllisesti. Usein on niin, että ne, jotka
matkustavat pois kotoaan, eivät enää yhtä ahkeraan käy kirkossa, ja
minä olen kuullut sanottavan, että korkeakoulun oppilaat tekevät
paljon syntiä siinä suhteessa. Väitetään vielä lisäksi, että moni
lukee läksyjään sunnuntaisin juuri jumalanpalveluksen aikana. Niin
syvälle et varmaan lankea, rakas Anna. Muista, miten sinua on
kasvatettu. Ja katso tarkkaan, millaisia ystäviä valitset. Taitaa
olla hyvin sekalaista seurakuntaa noissa korkeakouluissa. Ulkoapäin
ne voivat olla kuin valkeaksi rapatut haudat, mutta sisällä on
raatelevia susia, se on varmaa. Äläkä antaudu seurusteluun kenenkään
nuoren herran kanssa, joka ei ole meidän saareltamme kotoisin.
"Minun täytyy kai kertoa sinulle, miten hullunkurisesti sattui, kun
virkaatekevä pastori tuli meillä käymään. Hullumpaa en ole koskaan
nähnyt. Sanoin juuri Marillalle: jos Anna olisi ollut täällä, niin
hän olisi nauranut itsensä kuoliaaksi. Marillakin nauroi. Kuten
tiedät, on pastori lyhyt, paksu ja vääräsäärinen. Harrisonin vanha
sika -- se suuri paksu -- oli, niinkuin se usein tekee, eksynyt
tänne pihaan ja astunut keittiönporstuaan meidän ollenkaan sitä
aavistamatta ja oli siinä vielä pastorin marssiessa sisään. Se lähti
luonnollisesti pötkimään pihalle, mutta kun ei ollut muuta tietä,
pujahti se pastorin länkäsäärien väliin, ja kun se oli iso ja pastori
pieni, nosti se pastorin maasta ja laukkasi eteenpäin pastorin
istuessa hajareisin selässä. Pastorin hattu lensi toiseen suuntaan
ja kävelykeppi toiseen, juuri kun Marilla ja minä tulimme ulos. Sitä
näkyä en unohda koskaan. Ja sika tuli melkein hulluksi pelosta.
En voi enää koskaan lukea raamatusta sitä kohtaa, jossa puhutaan
kalliolta mereen syöksyvästä sikolaumasta, näkemättä sielussani,
miten herra Harrisonin sika laukkaa mäkeä alas pastori selässä.
Jumalan kiitos, etteivät kaksoiset olleet kotona. Olisi todellakin
ollut kovin sopimatonta, jos he olisivat nähneet Herran palvelijan
niin epäarvokkaassa tilanteessa. Juuri ennenkuin sika tuli purolle,
hyppäsi tahi putosi pastori selästä. Mutta sika jatkoi matkaa kuin
villitty laudan yli puron toisella puolella olevaan metsään. Marilla
ja minä juoksimme pastorin luokse, autoimme hänet ylös ja pudistimme
pölyn hänen takistaan. Hän ei ollut saanut mitään vammaa, mutta oli
kauhean suuttunut. Hänestä varmaan kaikki oli Marihan ja minun syytä,
vaikka me sanoimme hänelle, ettei sika edes ollut meidän, vaan oli
kulkenut tässä meidän kiusanamme koko kesän. Miksi hänen sitten piti
tulla keittiön kautta? Pastori Allan ei koskaan tehnyt sitä. Kyllä
kestää ennenkuin saamme tänne hänen vertaisensa. Ei ole kuitenkaan
mitään niin pahaa, jossa ei samalla olisi jotain hyvää. Me emme ole
nähneet sikaa vilaukseltakaan sen jälkeen, ja minun uskoni on, ettei
meidän tarvitsekaan nähdä.
"Hiljaista ja rauhallista on täällä Avonleassa. Minusta ei ole
kuitenkaan niin yksinäistä Vihervaarassa kuin alussa pelkäsin
olevan. Alan pian kutoa kangasta uuteen vieraspeitteeseen. Rouva
Silas Sloanella on kaunis malli, väri punainen ja valkea, kuvioina
omenankukkasia ja lehtiä.
"Kun kaipaan vähän virkistystä, luen murhajuttuja Bostonin lehdestä,
jonka veljentyttäreni lähettää minulle. En ole koskaan maailmassa
ennen lukenut, mutta ne ovat aika huvittavia. Hyvänen aika, millaista
mahtaa olla Yhdysvalloissa! Toivottavasti et joudu sinne milloinkaan.
Mutta tytöthän kulkevat ja retkeilevät nykyään aivan kauheasti. Se
tuo mieleen saatanan Jobin kirjasta -- kuinka siitä sanotaankaan:
'olen kulkenut ympäri kaiken maan'. En voi milloinkaan saada päähäni,
että se olisi meidän Herramme tarkoitus.
"Davy on ollut aika kiltti lähtösi jälkeen. Eräänä päivänä, kun
hän oli paha, ja Marilla pakotti hänen kulkemaan Doran esiliina
edessään koko päivän, meni hän leikkaamaan isoja lovia Doran kaikkiin
esiliinoihin. Mutta silloinpa minä otinkin ja kuritin nuorta
herraa, ja niin pian kuin hän pääsi käsistäni, juoksi hän ulos ja
alkoi ajaa takaa minun suurta kukkoani, kunnes se kaatui kuoliaana
maahan. MacPhersonit ovat muuttaneet minun vanhaan tupaani. Rouva
on kelpo emäntä ja kauheasti tarkka. Hän on nyhtänyt pois kaikki
minun kieloni. Hän sanoo, että ne tekevät puutarhan roskaiseksi.
Thomas istutti ne heti meidän mentyämme naimisiin, mutta täytyy kyllä
myöntää, ettei hän istuttanut niitä mitenkään järjestykseen, vaan
jotakuinkin miten sattui. Luulen että MacPherson on kiltti kunnon
mies, mutta rouva ei koskaan pääse vanhanpiian tavoistaan.
"Älä vain lue liiaksi, niin että rasitut, ja muista ottaa yllesi
villahousut, kun ilma alkaa käydä kylmäksi. Liivit sait myöskin
mukaasi. Marilla on aina niin huolissaan sinusta, mutta minä olen
sanonut hänelle, että sinä olet viime aikoina tullut aika paljon
järkevämmäksi kuin mitä uskalsinkaan toivoa ja että sinä kyllä tulet
toimeen."
Davyn kirje lähti heti hyvin surullisesta aiheesta: "Kiltti Anna, ole
niin kiltti ja kirjota ja sano Marillale ettei hän saa sitoo minua
siltaan kiini, ku menen onkiin, pojat vaan nauraa minule, ku hän
niin tekee. On kamalan yksinästä ilman sinuu, mutta me tehhään paljo
kivaa koulussa. Jane Andrews ei ole niin mukava kun sinä. Pelotin
rouva lyndeä paukulla eilen illala ja hän oli vihanen! Ja sitte hän
oli vihanen ku minä jahtasin pihalla sitä vanhaa kukkovaaria että se
kaatu ja kual. Em minä ajatellu sit tappaa mistä sinä luulet että se
kual sanoppas. Rouva lynde viskas sen tunkiolle, olishan hän voinu
sen myyvä taikka me oltas voitu ite se syyvä. Minä kuulin ku rouva
lynde pyysi että pastor rukoilis häne puolestaa mitä koirankujeita
luulet että hän on tehny. Minulla on lohikäärme ja sillä on komija
häntä. Milty Boulter jutteli eilen koulussa jotain mikä on ihan
totta saat uskoa. Niin vanha Joe noser istui renkisä kanssa metsässä
korteja pelamassa yhtenä iltana viime viikolla. Kortit oli kannon
päällä ja yks kaks tuli sinne pitkä musta mies pitempi kuin puut ja
kisko kannon ja kortit ja lensi tiehensä semmosella jyrinällä ku
kamalin ukkonen. Ja Joe ja renki kaatu maahan ne ku nii pelästyi.
Milty sanoo että musta mies oli ite paholainen, olikohan se,
luuletko. Herra Kimball spencervale on kovasti sairas ja ne vie hänet
pian sairashuoneeseen. Odota hiukan ku minä kysyn Marilalta olenkos
kirjottanu oikeen. Marilla sanoi että hän on hupsu niin että hän ei
menekää sairashuoneeseen vaan hulluinhuoneseen. Hän uskoo että häellä
on käärme vattassa. Miltä mahtaa tuntua kun on käärme vattassa? Hyi,
kyllä kai se siinä osaakin kiemurrella. Rouva Lawrencebeel on kanssa
kipee mutta rouva Lynde sanoo että hän ajattelee liian paljon mikä
häntä mahtaa vaivata ja että se on koko tauti."
-- Mitähän rouva Lynde pitäisi Philipasta? sanoi Anna kääntäessään
kirjeen kokoon.