Kingsport on omituinen vanha kaupunki, jonka juuret palautuvat
ensimmäisten siirtolaisten aikoihin saakka. Siitä henkii
vanhanaikaisuus, ja se muistuttaa vanhaa hienoa naista, joka
pukeutuu vielä lavendelituoksuisiin, oman nuoruutensa aikojen
muotien mukaisiin vaatteisiin. Se on hankkinut itselleen jonkun
uudenaikaisen vivahduksen, mutta sydän on säilynyt entisenä; se on
täynnä omituisia vanhoja muistomerkkejä ja verhoutuu muinaisten
tarujen ja legendain romanttiseen sädekehään. Aluksi se vain oli
raja-asema, etuvartiopaikka erämaan laidassa, siihen aikaan, jolloin
intiaanit yhtämittaa toivat vaihtelua uutisasukkaiden elämään, johon
sisältyi hyvinkin jännittäviä tapauksia. Kaupungista tuli sitten
englantilaisten ja ranskalaisten välinen riidanaihe, ja sen miehitti
milloin toinen, milloin toinen puoli. Ja jokaisesta miehityksestä
jäi siihen uusi arpi, jonka taistelevat kansallisuudet olivat siihen
polttaneet.
Kingsportin puistossa on pyöreä torni, joka ennen muinoin kuului
rannikkopuolustukseen ja oli varustettuna kiertotykillä, mutta
nykyään on muurit töhritty täyteen matkailijain nimikirjoituksia.
Vanha hävitetty ranskalainen linnoitus näkyy kaupungin ulkopuolella
olevalla kukkulalla, ja sen toria koristavat muutamat umpeennaulatut
vanhanaikaiset kanuunat. Maankamara on täällä historiallista, eikä
vanhoista muistorikkaista paikoista mikään ole niin erikoinen ja
viehättävä kuin vanha Pyhän Johanneksen kirkkotarha aivan kaupungin
sydämessä. Sitä ympäröi kahdelta puolen hiljaisten, vanhanaikaisten
talojen reunustamat kadut, kahdelta muulta taas uudenaikaiset
liikennereitit tärisevine vaunuineen ja kiiruhtavine kulkijoineen.
Jokainen Kingsportin kansalainen on ylpeä omistusoikeudestaan
vanhaan Pyhän Johanneksen kirkkotarhaan, sillä jos hän kuuluu
edes jotakuinkin hyvään sukuun, niin hänellä on joku "esi-isä"
sinne haudattuna, mureneva kivilaatta pystyssä pään puolella
tahi suojaavasti haudan yli asetettuna ja tärkeimmät päivämäärät
vainajan elämästä kiveen kaiverrettuina. Harvoin on näiden vanhojen
hautapatsaiden koristamiseen uhrattu mitään taiteellista taituruutta.
Useimmat ovat hakatut ympäristön kivilouhimojen ruskeasta tahi
harmaasta kivestä, ja niissä voi harvoin huomata koristeluyrityksiä.
Muutamia koristaa pääkallo ynnä ristiin asetetut luut, joita
kruunaamassa on enkelinpää suuremman esteettisen vaikutuksen
aikaansaamiseksi. Moni hautapatsas on kaatunut ja mennyt rikki.
Miltei kaikkia on ajan hammas kalvanut, joten muutamista on kirjoitus
kulunut aivan näkymättömiin ja toisissa tullut hyvin epäselväksi.
Kirkkotarha muistuttaa suurta lehtimajaa, jonka ympärillä ja sisällä
kasvaa rivissä tuuheita jalavia ja pajupuita. Luulisi vainajien
uinuvan täällä hyvin häiritsemättä, hiljaa lepattelevien lehtien
huminassa, rauhassa läheisten katujen hälinältä.
Ensimmäisenä iltapäivänään Kingsportissa kuljeskeli Anna hitaasti
kirkkomaalla. Aamupäivällä hän oli Priscillan kanssa mennyt
korkeakouluun kirjoittautumaan oppilaaksi, eikä sinä päivänä enää
ollutkaan muuta tehtävää. Tytöt poistuivat sieltä mahdollisimman
pian, sillä oli hyvin vähän rohkaisevaa liikkua suurissa
nuorisoparvissa, missä useimmat näyttivät olevan jokseenkin ymmällä,
ikäänkuin he eivät olisi vielä oikein tietäneet, missä heidän
paikkansa oh.
Vastatulleet, tahi akateemisesti sanottuna keltanokat, seisoivat
hajallaan kahden tahi kolmen hengen ryhmissä katsoen vieraasti
toisiaan. Junior-ylioppilaat, iän ja opin puolesta jo jonkun
verran pitemmälle päässeet, olivat kokoontuneet eteisen isoon
porraskäytävään ja päästivät silloin tällöin kuuluville keuhkojensa
koko voimalla jonkinlaisen sotahuudon, jonka tarkoituksena oli
"tympäistä" otaksuttuja vihamiehiä, senioreja, jotka olivat olleet
kahta vuotta kauemmin korkeakoulussa ja katsoivat voivansa luoda
silloin tällöin ylimielisen arvostelevan katseen "poikasiin".
Gilbertiä ja Charliea ei näkynyt missään.
-- Ajat muuttuvat, sanoi Priscilla. -- En olisi uskonut sen päivän
milloinkaan koittavan, jolloin minusta olisi ilo nähdä Charlie
Sloanen tinanapit. Ne olisivat ainakin tuttua nähtävää.
-- Voi, huokasi Anna, -- en voi selittää, miltä minusta tuntui, kun
seisoin odottamassa vuoroani ilmoittauduttaessa -- tunsin olevani
yhtä vähäpätöinen kuin pienistä pienin pisara vesiämpärissä. Ei ole
hauskaa tietää olevansa vähäpätöinen, mutta on sietämätöntä, kun
sieluun hankautuu tietoisuus siitä, ettei koskaan voi tullakaan
miksikään muuksi... Ihan siltä minusta tuntui kuin olisin ollut
näkymätön ilman suurennuslasia ja kuin kuka tahansa noista
hirttämättömistä "senioreista" olisi voinut astua päälleni.
-- Odota vain ensi vuoteen, lohdutti Priscilla. -- Silloin on meidän
vuoromme näyttää alentuvilta. Tietysti on tuskallista tuntea itsensä
noin vähäpätöiseksi, mutta luulen sen kuitenkin olevan helpompaa kuin
tuntea olevansa niin iso, karkea ja kömpelö kuin minä tunsin olevani
-- vain siksi että satuin olemaan pari tuumaa pitempi muuta joukkoa.
En tietenkään pelännyt kenenkään "seniorin" astuvan päälleni --
pikemminkin tuli mieleeni, että he ehkä luulevat minua aarniometsän
jättiläisnaiseksi, joka on ruvennut himoitsemaan sivistyksen murusia.
-- Vika on kai siinä, että me emme ole vielä ehtineet tottua siihen,
että kaikki on täällä suuripiirteisempää kuin seminaarissa, jatkoi
Anna, joka otti mielellään selvän asioista pohjia myöten. -- Kun
lähdimme seminaarista, niin me tunsimme siellä joka ainoan ja meillä
oli oma, kaikkea muuta kuin halpa asemamme muitten joukossa. Me
olemme kaiketi tietämättämme odottaneet saavamme jatkaa Redmondissa
elämää juuri siitä, mihin se päättyi seminaarissa, ja nyt meistä
tuntuu siltä kuin olisimme pohjaa vailla ja maa liukuisi jalkojemme
alta. Minä olen sekä iloinen että kiitollinen, ettei kukaan kilteistä
Avonlean tädeistä voi katsoa sydämeeni juuri tällä hetkellä, sillä
he saisivat silloin vain vettä myllyihinsä ja huudahtaisivat: enkö
minä sanonut! -- He olisivat varmoja siitä, että tämä on lopun
alkua, vaikka se onkin aivan päinvastoin -- sen alun loppua, joka
epäilemättä on sujunut vähän niin ja näin.
-- Niin juuri. Niin puhuu oikea Anna. Kyllä me pian totumme
ilmanalaan, ei ole hätää. Huomasitko sinä tyttöä, joka seisoi
kauan aikaa aivan yksin vaatesäiliön oven vieressä -- hyvin sievä,
ruskeasilmäinen tyttö, ylähuuli aivan lyhyt?
-- Huomasin. Kiinnitin erikoisesti huomiota häneen, sillä hän oli
varmaan ainoa koko joukossa, joka näytti yhtä yksinäiseltä ja orvolta
kuin tunsi olevansakin. Sinä olit minun seuranani, mutta hän oli
aivan yksin.
-- Kyllä hän taisi tuntea itsensä hyvin hyljätyksi. Näin hänen
monta kertaa tekevän yrityksiä tulla meidän luoksemme, mutta hän
ei tullut sitä kuitenkaan tehneeksi -- hän oli varmaan liian ujo.
Olisin toivonut hänen tulevan. Ellen minä olisi mielestäni ollut
ihan jättiläinen, olisin kyllä ensiksi lähestynyt. Mutta en olisi
mistään hinnasta suostunut marssimaan leveän käytävän poikki, kun
pojanheittiöt vetelehtivät portaissa. Sievä ja herttainen hän joka
tapauksessa oli.
-- Aamiaisen jälkeen aion pistäytyä kirkkomaalla, virkkoi Anna. -- En
kylläkään usko, että kirkkomaa on luotu virkistämään mieltä, mutta
se on lähin paikka, missä on puita, ja ilman puita en voi olla.
Aion istua jollekin vanhalle kivelle, uinailla ja kuvitella olevani
Avonlean metsässä.
Hänen suunnitelmansa ei kuitenkaan semmoisenaan toteutunut, sillä
päästyään määräpaikkaansa Anna näki niin paljon mielenkiintoista,
ettei voinut uinailla, vaan päinvastoin piti silmänsä selko
selällään. He astuivat valtavasta ristikkoportista sisään ja kulkivat
yksinkertaisen, mutta jykevän kaariholvin alta, jota kruunaa
Englannin majesteettinen leijona, ja olivat kohta vihertävässä
ympäristössä, viileässä hämärässä, jossa vain tuuli hiljaa kuiskailit
He astuivat eteenpäin puiden muodostamia pitkiä, ruohonpeittämiä
holvikäytäviä ja lukivat outoja, seikkaperäisiä hautakirjoituksia.
Silloin, kun nämä kirjoitukset oli kaiverrettu, oli ihmisillä ollut
runsaammin aikaa kuin nykypäivinä.
"Tässä lepää Hänen Ylhäisyytensä Albert Crawford", luki Anna
kuluneesta, harmaasta kivestä, -- "useita vuosia ollut Hänen
Majesteettinsa tykistönpäällikkönä Kingsportissa. Palveli sotaväessä
v:n 1763 rauhaan, jolloin erosi heikontuneen terveytensä vuoksi. Hän
oli urhoollinen upseeri, mitä parhain puoliso, isä ja sydämellisin
ystävä. Kuoli 29 p:nä lokakuuta 1792, 84 vuoden iässä." -- Ajattele,
Prissy, miten täynnä seikkailuja hänen elämänsä on varmaankin ollut!
Mitä hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa tulee, näyttävät
ne olleen kaiken kiitoksen yläpuolella. Saikohan hän yhtä paljon
tunnustusta eläessään?
-- Niin, kuka tietää, vastasi Priscilla. -- Tässä on toinen.
"Aleksanteri Rossin muistolle. Kuoli 22 p:nä syyskuuta 1840, 43
vuoden iässä. Kiven pystytti kiitollisuuden osoitukseksi eräs, jota
hän palveli 27 vuotta niin uskollisesti, että vainajaa pikemmin
pidettiin täyden luottamuksen ja syvän kiintymyksen ansainneena
ystävänä."
-- Siinä oli kaunis hautakirjoitus, sanoi Anna miettivänä. -- En
osaisi toivoa itselleni sen parempaa. Me olemme kaikki palvelijoita
tavalla tahi toisella, ja jos hautakirjoitus pitää paikkansa
sanoessaan, että olemme olleet uskollisia, niin eihän muuta tarvita.
Tässä on pieni surullisen näköinen harmaa kivi "pikku lemmikin
muistoksi". Ja tähän on toinen kivi "pystytetty muistoksi vainajalle,
joka on muualle haudattu". Tahtoisin tietää, missä se tuntematon
hauta on. Voi, Prissy, nykyajan kalmistot eivät milloinkaan liikuta
niin sydäntä kuin tämä. Sinä olit oikeassa -- tänne minä tulen usein.
Olen jo aivan ihastunut tähän paikkaan. Mutta katsohan, me emme ole
täällä ainoat -- tuolla on nuori tyttö viereisen käytävän päässä.
-- Niin, ja minä luulen, että se on sama tyttö, jonka minä näin
korkeakoulun eteisessä aamulla. Olen pitänyt häntä silmällä vähän
aikaa. Hän on noin viisi, kuusi kertaa tullut vähän matkaa tännepäin
ikäänkuin haluten tulla meitä puhuttelemaan, mutta yhtä monta kertaa
kääntynyt takaisin. Joko hän on hirmuisen ujo taikka hänellä on paha
omatunto. Mennään häntä vastaan. On varmasti helpompaa tutustua
täällä ulkoilmassa kuin korkeakoulun seinien sisäpuolella.
He alkoivat kulkea nurmettunutta puistokäytävää pitkin tuntematonta
nuorta tyttöä kohti. Tyttö oli istuutunut hautakivelle tuuhean,
kauniin halavan suojaan. Hän oli todella hyvin kaunis, sitä
kauneustyyppiä, jossa enemmän viehättävät värit ja eloisuus kuin
säännölliset piirteet. Silkinhienoissa hiuksissa oli ruskean
kastanjan loiste, ja vieno puna oli kohonnut hänen pyöreille
poskilleen. Suurten, ruskeiden ja lempeiden silmien yllä kaareutuivat
mustat, selväpiirteiset kulmakarvat, ja suu liian lyhyine
ylähuulineen oli ruusunpunainen. Hän oli pukeutunut hyvin sulavaan
ruskeaan kävelypukuun, jonka helman alta pilkisti esiin pari pientä,
erittäin muodinmukaista kenkää, ja bananinkeltainen hattu, jonka
kupua seppelöivät isot, kullanruskeat unikot, todisti ehdottomasti
tulleensa hattuompelijattaren käsistä, joka oli mestari alallaan.
Priscillan mieleen tuli omituisen kiusallisesti se seikka, että
Avonlean ompelutarpeidenkaupan neiti oli vaatettanut hänen hattunsa,
ja Anna, jolla oli hiukan häiritsevä tunne, olisi tahtonut tietää,
näyttiköhän hänen puseronsa, jonka hän oli itse ommellut ja jonka
rouva Lynde oli hänen sitä koettaessaan nuppineuloilla merkinnyt
pienennettäväksi, hyvin maalaiselta ja kotitekoiselta tuntemattoman
nuoren tytön harvinaisen tyylikkään puvun rinnalla. Annan ja
Priscillan mieli teki yhtäkkiä kääntyä takaisin.
Mutta he olivat jo pysähtyneet ja kääntyneet harmaata kiveä kohti.
Oli liian myöhäistä peräytyä, sillä ruskeasilmäinen tyttö oli
nähtävästi jo huomannut, että he olivat tulleet tehdäkseen hänen
kanssaan tuttavuutta. Hän nousi hyvin nopeasti ja lähestyi heitä käsi
ojennettuna ja iloisesti ja ystävällisesti hymyillen, osoittamatta
vähääkään ujoutta tahi pahaa omaatuntoa.
-- Olen niin kovasti toivonut saada tietää, ketä te molemmat olette,
huudahti hän innokkaasti. -- Olen toivonut sitä ihan kuolemakseni...
Näin teidät aamulla eteisessä. Huh, eikö siellä ollut kauheata? Minä
toivoin jo todellakin, että olisin jäänyt kotiin ja mennyt naimisiin.
Tytöt purskahtivat ääneen nauramaan kuullessaan tämän odottamattoman
tunnustuksen. Ruskeasilmäinen nauroi myöskin.
-- Se on totinen tosi -- minä olisin voinut mennä naimisiin. Tulkaa
istumaan tähän hautakivelle, niin tutustumme. Se ei ole vaikeata.
Minä tiedän, että me ihastumme hirmuisesti toisiimme -- sen minä
tunsin hengessäni heti kun näin teidät aamulla korkeakoululla.
Minulla oli kova halu tulla teitä syleilemään.
-- Miksi te ette tehnyt sitä? kysyi Priscilla.
-- Niin, en tullut sitä tehneeksi. Minulla on se vika, etten voi
koskaan mitään päättää -- minä epäröin aina. Kun päätän jotain
tehdä, on heti kuin jokin sisäinen ääni käskisi tehdä päinvastoin.
Se on kauhean kiusallista, mutta sellaiseksi minä olen syntynyt.
On aivan turhaa koettaa muuttaa minua toisenlaiseksi tahi torua,
niinkuin muutamat tekevät. Sentähden en myöskään voinut olla niin
päättäväinen, että olisin tullut teitä tervehtimään, vaikka kuinka
olisi haluttanut.
-- Me luulimme teitä ujoksi, virkkoi Anna.
-- E-ei. Ujous ei kuulu Philippa Gordonin moniin puutteisiin tahi
hyveisiin. Minua sanotaan mukavuuden vuoksi Philiksi. Niin voitte
tekin aivan hyvin sanoa. No, mikä teidän nimenne on?
-- Tämä on Priscilla Grant, vastasi Anna osoittaen sormellaan
toveriaan.
-- Ja tämän nimi on Anna Shirley, virkkoi Priscilla osoittaen
vuorostaan toista sormellaan.
-- Ja me olemme Prinssi Edvardin saarelta, sanoivat molemmat yhtaikaa.
-- Ja minä olen kotoisin Bolingbrokesta, Nova Scotiasta, ilmoitti
Philippa.
-- Bolingbrokesta! huudahti Anna. -- Mutta minähän olen syntynyt
siellä! Sehän on mainiota, että olemme ihan kuin heimolaisia. Kaiken
ikäni olen kuitenkin ollut Prinssi Edvardin saarella ja olen sen
puolesta valmis vaikka mihin.
-- Niinkö! virkkoi Philippa. Se on minustakin hauskaa, sillä kun
minä nyt kohta tässä käyn kertomaan salaisuuksiani teille, niin en
kerrokaan mielestäni vieraille. Ja minun täytyy kertoa. Minä en voi
itsekseni hautoa salaisuuksia -- ei kannata koettaakaan Se on minun
pahin vikani -- ja se etten voi päättää, niinkuin äsken sanoin.
Voitteko uskoa, että meni puoli tuntia, ennenkuin päätin minkä hatun
ottaisin, kun läksin tänne -- tänne kirkkomaalle. Aioin ensin ottaa
ruskean, jossa on siipi, mutta kohta kun sain sen päähäni oli minusta
tämä mutkalierinen pukevampi. Kun se lopulta oli päässäni, pidin
enemmän ruskeasta. Viimeksi asetin molemmat vierekkäin vuoteelleni,
puristin silmäni kiinni ja tökkäsin hattuneulan umpimähkään hattuja
kohti. Onkeen tuli vaalea, ja siksi otin sen. Se pukee minua
ihanasti, eikö se ole totta? Ja nyt teidän täytyy sanoa minulle,
miltä minä teistä näytän!
Priscilla purskahti jälleen nauramaan lapselliselle kysymykselle,
joka tehtiin aivan vakavalla äänellä. Mutta Anna tunne-ihmisenä
puristi lujasti Priscillan kättä sanoen:
-- Meidän mielestämme sinä olit aamulla kaunein tyttö, mitä me olemme
Kingsportissa nähneet.
Philippa hymyili tyytyväisesti, jolloin lyhyt ylähuuli paljasti rivin
pieniä, hyvin valkeita hampaita.
-- Olin ainakin omasta mielestäni, oli odottamaton vastaus, --
tahdoin kuitenkin mielelläni kuulla myös jonkun toisenkin mielipiteen
tullakseni siitä varmaksi. Minä en ole varmempi ulkomuodostani kuin
mistään muustakaan. Juuri kun olen vakuutettu, että tosiaan olen
jokseenkin sievä, tulen alakuloiseksi ja uskon olevani kauhean
ruma. Minulla on muuten hirmuisen vanha äidintäti, joka aina sanoo
minulle valittavalla äänellä ja huokaillen: "Voi, kuinka sievä sinä
olit pienenä ollessasi kehdossa. Merkillistä, kuinka lapset voivat
muuttua, kun kasvavat suuriksi!" -- Pidän kyllä omista tädeistäni,
mutta en vanhempien tädeistä. Ettekö tahtoisi olla niin kilttejä ja
kultaisia että joskus sanotte minulle, että olen sievä. Silloin olisi
paljon parempi olla. Ja minä teen mielelläni teille saman palveluksen
-- ja hyvällä omallatunnolla voin tehdäkin.
-- Kiitoksia vaan, nauroi Anna, -- mutta Priscilla ja minä olemme
itse niin varmasti vakuutettuja siitä että olemme hauskan näköisiä,
ettei kenenkään tarvitse vahvistaa meitä siinä asiassa.
-- Sinä teet vain pilaa minusta. Minä tiedän kyllä olevani teidän
mielestänne hirvittävän itserakas ja turhamainen, mutta minä en ole
kuitenkaan. Minussa ei ole totta tosiaan itserakkautta hiventäkään.
Enkä minä koskaan epäilisi sanoa toiselle tytölle ystävällisiä sanoja
hänen ulkomuodostaan, jos se tekisi hänet vähän iloiseksi. Kuinka
hauskaa, että me olemme tulleet tutuiksi! Tulin tänne lauantaina,
ja olen ikävöinyt kotiin, niin että olen ollut menehtyä. En tiedä
mitään kauheampaa tunnetta. Kotona Bolingbrokessa olen jotakuinkin
merkitsevä, mutta täällä minä olen pelkkä nolla. Olen ollut vähällä
tulla aivan hupsuksi... Missä te oikein asutte?
-- Johanneksen kadulla, kolmessakymmenessäkahdeksassa.
-- Sehän on hienoa -- minä asun aivan kulman takana Wallace-kadulla.
Minä en ollenkaan pidä täysihoitopaikastani. Siellä on niin synkkää
ja ikävää, ja minun huoneeni on inhottavalle pihalle päin. Se on
rumin paikka mitä voi kuvitella. On ehkä liikaa sanoa että kaikki
Kingsportin kissat kokoontuvat siellä öisin, mutta puolet kokoontuu
aivan varmasti. Rakastan kissoja, jotka kehräävät sohvannurkassa
tahi jollain matonpalasella, kodikkaasti räiskyvän uunivalkean
ääressä, mutta takapihan kissat keskellä yötä ovat aivan toista.
Koko ensimmäisen yön täällä itkin, ja kissat panivat kaikki voimansa
liikkeelle ja naukuivat aivan hirvittävästi. Olisitte nähneet kuinka
punainen ja turvonnut minun nenäni oli aamulla! Kyllä minä kadun,
että tulin tänne ollenkaan!
-- En käsitä, kuinka sinä ensinkään saatoit päättää tulla tänne, kun
olet niin epäröivä, huomautti Priscilla.
-- Hyvä lapsi, enhän minä päättänyt. Isä oli saanut sen päähänsä --
en tiedä todellakaan minkätähden. Eikö olekin naurettavaa, että minun
pitää olla täällä lukemassa tutkintoa varten! Ei silti, etten voisi
selviytyä, jos tahdon Minulla on mainion hyvä lukupää.
-- Niinkö! virkkoi Priscilla äänensävyllä, joka oli hiukan
monivivahteinen.
-- Niin juuri. Mutta kyllä se kysyy voimia. Ja ne, jotka
valmistautuvat tutkintoon, tulevat hyvin viisaiksi ja oppineiksi
ja arvokkaiksi -- sitähän ei voi välttää. Ehei -- minä en tahtonut
korkeakouluun. Tulin tänne vain siksi, että tahdoin olla pikku
isä-ukolleni mieliksi -- hän on niin kultuinen. Tiesin muuten, että
olisi täytynyt mennä naimisiin, jos olisin jäänyt kotiin. Sen keksi
äiti -- ja hän tietää kyllä, mitä tahtoo, sen saat uskoa. Mutta
hyi -- minä en tahdo mennä naimisiin vielä moneen vuoteen. Täytyy
sitä nyt vähän huvitella ennenkuin perustaa kodin ja tulee vanhaksi
ja ymmärtäväiseksi. Olen vasta kahdeksantoista vanha. Mieluummin
matkustin tänne, kuin menen naimisiin. Miten ihmeessä minä sitten
olisin voinut päättää, kenet minun oli otettava?
-- Oliko sinulla niin monta valittavana? kysyi Anna ihmeissään.
-- Varmasti! Tusinoittain! Minä olen kovasti miesten makuun. Mutta
vain kaksi saattoi tulla kysymykseen. Kaikki muut olivat liian nuoria
ja liian köyhiä. Minun täytyy tietysti mennä naimisiin rikkaan kanssa.
-- Minkätähden?
-- Rakas pikku hupakko -- et suinkaan sinä voi kuvitella minua
naimisissa jonkun köyhän kirkonrotan kanssa? Minä en voi tehdä
kerrassaan mitään hyödyllistä, ja minä olen hirmuisen tuhlaavainen,
mitä rahoihin tulee. E-ei -- minun tulevan mieheni täytyy olla
upporikas. Siksihän ne hupenivat vain kahteen. Mutta minun oli yhtä
vaikea valita kahdesta kuin kahdestasadasta. Tunsin ihan varmasti,
että jos olisin valinnut kumman hyvänsä, niin olisin surrut koko
loppu-ikäni, etten ottanut toista.
-- Etkö sinä ollut -- rakastunut -- kumpaankaan, kysyi Anna
epäröiden. Hänestä tuntui vastahakoiselta puhua aivan uuden tuttavan
kanssa niistä salaperäisistä voimista, jotka ovat omiaan järkyttämään
ihmiselämää.
-- Hyvät ihmiset -- en minä osaa rakastua kehenkään! Minulta puuttuu
siihen kaikki edellytykset. En muuten tahtoisikaan rakastua.
Rakkaushan tekee ihmisen vain orjaksi. Miehet saavat sitten niin
paljon valtaa meihin -- minä tahdon säilyttää itsenäisyyteni... Ei
mistään hinnasta! Alec ja Alonzo ovat kunnon poikia, ja minä pidän
oikein paljon heistä kummastakin. Täsmälleen yhtä paljon -- siinähän
sitä taas ollaan... Alec on kyllä komeampi, enkä voi kuvitellakaan
koskaan ottavani ketään, joka ei ole kaunis. Hänellä on lisäksi
vielä tasainen ja hyvä luonne ja niin herttainen musta, kihara
tukka. Hänessä ei ole kerrassaan mitään muistuttamista, mutta niin
täydellinen mies olisi varmaan kyllästyttävä ajan pitkään.
-- Miksi et sitten ottanut Alonzoa? kysyi Priscilla vakavana.
-- Hyi kauhistusta, olla naimisissa miehen kanssa, jonka nimenä on
Alonzo! huudahti Phil surkealla äänellä. -- Sitä en jaksaisi. Mutta
hänellä on hieno roomalainen nenä, ja olisi aika hauskaa saada sukuun
mies, jolla on ylhäinen nenä. Olen aivan hullaantunut hienoihin
neniin. Sinun nenäsi on erinomaisen hyvä, Anna Shirley. Alonzon komea
nenä painoi paljon vaa'assa. Mutta nimi! Ei, en voinut mitenkään
päättää. Olisi kai ollut paras tehdä Alecin ja Alonzon suhteen
niinkuin tein hatuille -- asettaa ne vierekkäin, sulkea silmät ja
keihästää hattuneulalla.
-- Miltä mahtoi tuntua Alecin ja Alonzon sydämessä, kun matkustit
tiehesi? tiedusteli Priscilla.
-- Oh, he elävät vielä toivossa. Sanoin heille, että he saavat
odottaa siksi kunnes olen ehtinyt päättää. He odottavat hyvin
mielellään. He ovat hullaantuneet minuun kumpikin. Sillaikaa aion
huvitella täällä niin paljon kuin jaksan. Pian minulla on koko
liuta hakkailevia kavaljeereja täällä korkeakoulussa. Minä en
viihtyisikään, ellei olisi. Vastatulleet eivät olleet kuitenkaan
minkäännäköisiä minun mielestäni. Näin vain yhden ainoan oikein
komean. Hän meni tiehensä jo ennenkuin te tulitte. Kuulin, että hänen
toverinsa kutsui häntä Gilbertiksi. Toverin silmät muistuttivat
hillottuja karviaismarjoja sameassa kastikkeessa. Ette kai te vielä
lähde, tytöt? Äh, istukaa vielä!
-- Meidän täytyy kyllä jo mennä, vastasi Anna hieman kylmästi. --
Tulee jo myöhä, ja minulla on vielä koko lailla työtä, joka on
saatava valmiiksi.
-- Tulettehan molemmat minua katsomaan, ettekö tulekin? pyysi
Philippa nousten ja kietoen kätensä heidän ympärilleen. -- Ja minä
kai saan tulla katsomaan millaista teillä on. Tahdon tulla teidän
parhaimmaksi ystäväksenne. Pidän niin paljon teistä. Mutta teidän
mielestänne minä kaiketi olen kovasti hupsu.
-- Sitä ei tarvitse pahasti pelätä, nauroi Anna syleillen vuorostaan
Philiä sydämellisesti.
-- En ole kuitenkaan puoleksikaan niin hassu kuin miltä päältäpäin
näyttää... Ottakaa vain levollisesti vastaan Philippa Gordon
sellaisena kuin Luoja on hänet luonut, kaikkine vikoineen ja
puutteineen, niin luulisin teidän pitävän hänestä. Eikö tämä
hautausmaa ole suloinen paikka? Täällä tahtoisin mielelläni
olla haudattuna. Katsokaa -- tätä hautaa en ole vielä nähnyt.
Tämä rauta-aitauksen sisässä oleva -- oi tytöt, katsokaa,
kiveen on kirjoitettu: "tässä lepää nuori merikadetti, joka sai
surmansa Shannonin ja Chesapeaken välillä tapahtuneessa suuressa
meritaistelussa." Oh, ajatelkaa!
Anna pysähtyi rauta-aitauksen ääreen ja katseli kulunutta kiveä
sydän kiivaasti sykkien. Vanha kirkkomaa tuuheine puineen ja
varjoisine käytävineen häipyi hänen silmistään. Hän näki sen sijaan
Kingsportin sataman noin vuosisata sitten. Sumusta sukelsi näkyviin
mahtava fregatti, jossa Englannin värikäs lippu hulmusi. Sen takaa
ilmestyi toinen, jonka kannella virui, oman tähtilippunsa peittämänä,
kuoleman kangistamana, urhoollinen Lawrence. Ajan sormi oli kääntänyt
taaksepäin suuren kirjansa lehtiä -- "Shannon" purjehti voittoa
säteillen lahteen voitettu "Chesa-peake" sotasaaliina.
-- Tule takaisin, Anna Shirley -- tule takaisin! nauroi Priscilla.
-- Sinä olet siirtynyt ajassa sata vuotta taaksepäin. Tule kohta
takaisin!
Anna tuli huoaten takaisin, hänen silmänsä loistivat lempeästi.
-- Olen aina pitänyt hyvin paljon tuosta sotatapauksesta, vaikkakin
englantilaiset voittivat. Rakastan sitä luultavasti tuon urhean,
kaatuneen ylipäällikön vuoksi. Tämä hauta tuo sen tapauksen niin
lähelle ja tekee sen niin todelliseksi. Pikku kadettiraukka oli vain
kahdeksantoistavuotias. "Hän kuoli jaloihin haavoihin, kunniakkaassa
taistelussa saatuihin" -- niin sanotaan hautakirjoituksessa. Juuri
sellaista hautakirjoitusta pitäisi reippaan sotilaan tavoitella.
Ennenkuin he poistuivat irroitti Anna vyöstään pienen kimpun tummia
punertavansinisiä orvokkeja ja antoi sen hiljaa pudota vihertävälle
kummulle, jonka povessa uinui suuressa meritaistelussa kaatunut
nuorukainen.
-- No, mitä sinä pidät meidän uudesta ystävästämme? kysyi Priscilla
heidän erottuaan Philistä.
-- Hän on minusta miellyttävä. Vaikka hän hulluttelee niin paljon,
on hänessä jotain hyvin kultuista ja herttaista. Hän on luultavasti
oikeassa väittäessään, ettei hän ole puoleksikaan niin hupsu kuin
miltä näyttää. Hän tekee kiltin, mutta hemmoitellun tyttölapsen
vaikutuksen. Herraties, tuleeko hänestä milloinkaan oikein
täysi-ikäistä.
-- Minä pidän myöskin hänestä, vakuutti Priscilla. -- Hän puhuu
kyllä aivan yhtä paljon pojista kuin Ruby Gilliskin. Minua aina
kiusaa ja tuntuu äitelältä, kun Ruby puhuu, mutta Phil saa minut vain
nauramaan. Mistähän sekin johtuu?
-- Niin, siinä on varmasti eroa, virkkoi Anna miettiväisenä.
-- Se johtuu kai siitä, että Ruby oikeastaan on kauhean itsetietoinen
ja pikkuvanha. Hauska ja luonnollinen suhde poikien ja tyttöjen
välillä täytyy hänen aina tehdä hakkailuksi tahi joksikin rakkauden
parodiaksi. Huomaa sitäpaitsi hyvin selvästi, että hän oikein
tahtomalla tahtoo kerskailla ihailijalaumallaan ja saada toisen
päähän, ettei muilla ole puoltakaan siitä määrästä. Mutta kun Phil
juttelee ihailijoistaan, kuuluu vain siltä kuin hän puhuisi hyvistä
tovereistaan. Hänestä kaikki pojat ovat tovereita, ja hän on iloinen
ja tyytyväinen, kun näkee niitä suunnilleen tusinan ympärillään, ja
hänelle tuottaa lapsellista ihastusta huomio, että hänestä yleisesti
pidetään. Alec ja Alonzokin -- vastedes nämä nimet varmaankin tulevat
kulkemaan minun mielessäni rinnakkain -- ovat hänelle vain kaksi
leikkitoveria, jotka toivoisivat hänen leikkivän heidän kanssaan
koko elämän ajan. Minusta on oikein hauskaa, että me tapasimme hänet
ja että me tulimme tänne vanhalle kirkkomaalle. Tuntuu kuin sieluni
olisi iltapäivällä hiukan juurtunut Kingsportin maaperään. Niin
ainakin toivon. Ei tunnu hauskalta tulla istutetuksi uuteen maaperään.