Seuraavana maanantai-aamuna Charlie Sloane, Gilbert Blythe ja Anna
Shirley lähtivät Avonleasta. Anna oli kaihoisasti toivonut kaunista
ilmaa. Dianan tuli saattaa häntä hevosella asemalle, ja he toivoivat
tästä pitkiksi ajoiksi viimeisestä yhteisestä ajelusta tulevan
oikein hauskan. Annan kiivetessä vuoteeseensa sunnuntai-iltana
vinkui itätuuli Vihervaaran nurkissa ennustaen ilmanmuutosta, mikä
todella pian tulikin. Annan herätessä ropisivat sadepisarat hänen
ikkunaansa vasten ja himmensivät pienen järven harmaata pintaa
lukemattomin laajentuvin ja aina uusiutuvin renkain; harjut olivat
sumun peitossa, ja koko maisema tuntui värittömältä ja alakuloiselta.
Kolean harmaassa aamuhämärässä Anna nousi pukeutumaan, heidän kun
tuli lähteä matkaan ehtiäkseen junaan ja höyrylaivaan; hän taisteli
kyyneleitä vastaan, jotka väkisinkin itsepintaisesti pusertuivat
silmistä. Hänen oli erottava kodista, joka hänelle oli hyvin rakas,
ja jokin ääni hänessä sanoi, että hän jätti sen ainiaaksi, ellei
oteta lukuun matkoja kotiin loma-ajoiksi. Aivan entisenlaista ei
tulisi enää milloinkaan olemaan; aivan toista on tulla kotiin
sattumalta pyhiksi ja kesälomiksi kuin oikein asua kotona. Ah, miten
hän rakasti kaikkea: pientä valkeaksi rapattua, tyttöunelmille
omistettua ullakkokamaria, vanhaa Lumikuningatarta jonka oksat
hiljaa kopauttelivat ikkunaan, alhaalla notkossa juoksevaa puroa,
Metsänymfin lähdettä, Kummitusmetsää ja Rakastavaisten polkua,
kaikkia tuhansia rakkaita paikkoja, joihin kätkeytyi menneiden
aikojen muistoja. Voisiko hän koskaan tulla oikein onnelliseksi
missään muualla?
Aamiainen Vihervaarassa nautittiin tänään mitä surkeimman mielialan
vallitessa. Davy oli -- luultavasti ensi kertaa elämässään -- aivan
kykenemätön syömään ja vuodatti vuolaita kyyneleitä puuroonsa.
Muillakaan ei näyttänyt olevan sanottavaa ruokahalua paitsi Doralla,
joka hyvällä ruokahalulla pisti poskeensa annoksensa, nauttivan
näköisenä. Dora kuului niihin onnellisiin olentoihin, jotka antavat
harvoin minkään painaa sydäntään. Vaikka hän oli täyttänyt kahdeksan
ja häneen jo alkoi ilmestyä järkeä, vaadittiin paljon, ennenkuin
hänen sielunsa tasapaino järkkyi. Hän oli luonnollisesti pahoillaan,
kun Annan tuli matkustaa pois, mutta se ei estänyt häntä mitä
tyytyväisimmin popsimasta munakokkelia ja paahdettua leipää... Ja
huomatessaan, että Davyn oli mahdotonta saada niellyksi ruokaansa,
söi Dora hänenkin annoksensa pelkästä hyväntahtoisuudesta.
Sovittuun aikaan ilmestyi Diana hevosineen ja nelipyörärattaineen,
kasvojen pilkistäessä ruusuisina ja raikkaina esiin sadetakin
hilkasta. Eron hetki oli tullut. Rouva Lynde tuli omalta taholtaan
sydämellisesti syleilemään Annaa ja kehoittamaan häntä kaikin
mokomin pitämään huolta terveydestään. Kasvot maahan kääntyneinä
puuhaili Marilla matkatavarain kimpussa vuodattamatta kyyneltäkään.
Hän hipaisi huulillaan Annan poskea ja mumisi jotain siitä, että
Anna kai antaa tietoja itsestään, kun on päässyt perille ja saanut
siellä elämänsä kuntoon. Pintapuolinen katsoja olisi saanut sen
käsityksen, ettei Annan matka merkinnyt hänelle paljoakaan --
ellei tuo katsoja tullut syvemmältä tarkastaneeksi hänen silmiään.
Dora suuteli Annaa mieli täysin tasapainossa ja hänen silmistään
pusertui pari kyyneltä kasvojen ollenkaan vääntymättä, mutta Davy oli
aamiaisesta saakka ulissut ääneen keittiöportailla ja kieltäytyi nyt
kokonaan jäähyväisistä. Nähdessään Annan tulevan vastaan lennähti
hän paikaltaan, syöksyi portaita ylös ja piilottautui vaatekaappiin,
mistä häntä ei saanut esiin hyvällä eikä pahalla. Viimeisinä ääninä
kuului Vihervaarasta Annan korviin Davyn tukahdutettu ulvonta.
Satoi rankasti koko matkan asemalle saakka. Charlie ja Gilbert
seisoivat asemasillalla Annan ja Dianan sinne tullessa, ja juna
vihelsi tulovihellystään. Anna ehti töintuskin ostaa itselleen lipun
ja panna tavaransa pakaasiin ja sanoa hätäisesti jäähyväiset Dianalle
sekä kiivetä erään vaunun takasillalle. Hän olisi tahtonut päästä
takaisin Avonleahin Dianan kanssa -- hän tiesi tulevansa menehtymään
koti-ikävästä... Kunpa edes tuo kauhea sade lakkaisi. Oli aivan kuin
koko maailma olisi virtanaan itkenyt mennyttä kesää ja päättynyttä
iloa. Gilbertin läsnäolokaan ei tuottanut hänelle mitään lohdutusta,
kun Charlie Sloane myöskin oli läsnä, jota saattoi sietää vain
kauniilla ilmalla. Sadeilmalla semmoinen seura tuntui kerrassaan
sietämättömältä.
Laivan kääntäessä kokkansa ulapalle Charlottetownin satamasta kävi
taivas valoisammaksi, eikä vain taivas. Sade lakkasi, pilviin
ilmestyi suuria aukkoja, ja niistä pilkisti aurinko näkyviin vallan
pyöreänä ja kirkkaana, luoden kuparinpunaisen loiston harmaille
laineille ja hälventäen sumuharsot, jotka siihen saakka olivat
peittäneet saaren punahohteisia rantoja. Näytti siis kuitenkin
tulevan kaunis päivä. Charlie Sloane tuli heti niin merikipeäksi,
että hänen täytyi mennä alas hyttiin. Anna ja Gilbert jäivät siis
kahden kannelle.
-- Mainiota, että kaikki Sloane-nimiset tulevat merikipeiksi heti
kun joutuvat johonkin alukseen, ajatteli Anna sydämettömästi. -- En
olisi voinut oikein sanoa jäähyväisiä näille rakkaille seuduille, jos
Charlie olisi istunut vieressäni ja koettanut näyttää tunteelliselta.
-- No niin, nyt me olemme matkalla, virkkoi Gilbert hilpeästi.
-- Niin, minusta tuntuu aivan samoin kuin Childe Haroldista -- ero
on vain siinä, ettei tämä kuitenkaan ole oikean "isänmaani rantama",
virkkoi Anna räpäyttäen ahkeraan silmäluomiaan. -- Se on Nova Scotia.
Mutta se maa, josta me eniten pidämme, tulee meidän "isänmaamme
rantamaksi", ja siksi on vanha herttainen Prinssi Edvardin saari
minulle sitä. On vaikea ajatella, etten ole aina siellä asunut. Ne
yksitoista vuotta, jotka kuluivat ennen tuloani sinne, tuntuvat
tuskalliselta unelta. Seitsemän vuotta sitten tulin tänne juuri
tällä samalla laivalla -- samana iltana rouva Spencer nouti minut
Hopetownista. Muistan niin selvästi vanhan, kauhean kotikutoisen
hameeni ja haalistuneen merimieslakkini ja kuinka juoksentelin
ihastuneena nuuskimassa kaikki kolkat sekä kannella että hyteissä.
Oli kaunis ilta, voit kuvitella kuinka punaisina rantakalliot
hehkuivat auringonpaisteessa! Nyt lähden taas samaa tietä, vaikka
päinvastaiseen suuntaan. Oi, Gilbert, toivoisin niin äärettömän
mielelläni viihtyväni Kingsportissa ja korkeakoulussa, mutta tiedän
varmasti, etten voi viihtyä.
-- Mutta Anna, mihin on filosofiasi livistänyt?
-- Se on hukkunut kauheaan, kaikkinielevään yksinäisyyden ja
koti-ikävän hyökyaaltoon. Olen kolme vuotta toivonut pääseväni
korkeakouluun -- nyt olen matkalla sinne, ja tahtoisin kovasti taas
saada istua kotona, omassa pienessä huoneessani. Mutta yhdentekevää!
Hyvä tuuleni ja filosofiani kyllä tulevat takaisin, kun kerrankin
olen saanut itkeä kunnollisesti... Minun täytyy tehdä se, mutta on
pakko odottaa kunnes pääsee illalla johonkin täysihoitolan sänkyyn,
olipa se sitten missä tahansa. Sen jälkeen olen taas entinen Anna.
Olisi hauska tietää, onko Davy jo ryöminyt esiin vaatekaapista.
Kello oli jo yhdeksän illalla, kun juna puhisten saapui Kingsportin
asemalle. Pian seisoivat matkatoverukset kupusähkölamppujen
sinertävässä valossa ihmisiä täynnä olevalla asemasillalla. Anna
tunsi olevansa aivan ymmällä ja päästä pyörällä, mutta äkkiä häntä
syleili Priscilla Grant, joka oli saapunut Kingsportiin jo lauantaina.
-- Tervetuloa, rakas ystävä! Sinä olet varmaankin yhtä väsynyt kuin
minä lauantaina tänne tullessani.
-- Väsynytkö! Älä puhukaan, Priscilla! Olen kuolettavasti nääntynyt
ja maalaistollo ja vain kymmenen vuoden vanha. Vie nääntynyt ja
rusikoitu ystäväparkasi jonnekin, missä taas tulee tajuihinsa.
-- Vien sinut suoraapäätä meidän täysihoitolaamme. Minulla on ajuri
odottamassa, täällä ulkopuolella.
-- On suorastaan siunattu asia, että sinä olet täällä, Prissy.
Ellet sinä olisi täällä, niin minä luultavasti istuisin ruskealle
matkalaukulleni ja rupeaisin ulvomaan. Kyllä on suuri lohdutus
nähdä edes yhdet tutut kasvot koko tässä myllertävässä vieraassa
ihmismeressä!
-- Gilbert Blythekö tuossa seisoo? Kylläpä hän on kasvanut viime
vuosina! Hän oli vasta koulupoika, kun minä olin Carmodyssa
opettajana. Ja tuo toinen on tietysti Charlie Sloane. Hän ei sitten
ole muuttunut. Kehdossa hän oli samannäköinen kuin nytkin ja tulee
vielä kahdeksankymmenen vanhana näyttämään samanlaiselta. Tätä tietä,
ole hyvä. Me olemme kotona kahdessakymmenessä minuutissa.
-- Kotona! kauhistui Anna. -- Tarkoitat kaiketi, että saamme istua
hirveässä täysihoitolassa, ikävässä, ahtaassa huoneessa, joka on
roskaiselle takapihalle päin.
-- Hyvä ystävä, se ei ole ollenkaan mikään kauhea täysi-hoitola.
Tässä on meidän ajurimme. Nouse vain -- ajuri pitää huolta
matka-arkustasi. Saat pian nähdä, että meillä on oikein hauska
asunto, sen myönnät itsekin huomenna, kun olet nukkunut suloisesti
ja pystyt näkemään asiat valoisammalta kannalta. Meidän asuntomme on
isossa harmaassa vanhanaikaisessa kivirakennuksessa Johanneksenkadun
varrella, sopivan kävelymatkan päässä korkeakoulusta. Siellä päin
asui ennen aikaan vain hienoa ja ylhäistä väkeä, mutta nykyään
Johanneksenkatu ei ole enää muodissa, ja sen talot saavat vain
uneksien muistella mennyttä loistoaikaansa. Asunnot ovat niin
avaria, että asukkaiden täytyy ottaa täysihoitolaisia saadakseen
huoneistoihinsa edes hiukankin elämää. Meidän emäntämme näyttävät
ainakin pitävän hyvin tärkeänä ilmoittaa meille, että he ovat
yksistään suunnattoman tilan paljouden vuoksi ottaneet meidät. He
ovat tosiaankin ihania -- meidän emäntämme, tarkoitan.
-- Kuinka monta heitä on?
-- Kaksi kappaletta. Neidit Hanna ja Ada Harvey. He ovat kaksoisia,
syntyneet noin viisikymmentä vuotta sitten.
-- Kaksoiset näyttävät minua oikein vainoavan, virkkoi Anna. -- Minun
tielleni ilmestyy kaikkialla kaksoisia.
-- Hyvä ystävä, he eivät ole enää kaksoisia. Sitä he lakkasivat
olemasta noin kolmikymmenvuotisina. Hanna-neiti on vanhentunut,
mutta ei erikoisen viehättävästi, ja Ada-neiti on säilynyt
kolmikymmenvuotisena, pysyen paikoillaan yhtä vähän viehättävästi.
En tiedä osaako neiti Hanna hymyillä vai eikö, en ole koskaan
nähnyt hänen hymyilevän, mutta neiti Ada hymyilee lakkaamatta, ja
se on monin verroin hullumpaa. He ovat kuitenkin hyvin kilttejä ja
kunnollisia ja joka vuodeksi he ottavat pari täysihoitolaista, kun
neiti Hannan taloudellisuus ei voi sietää ajatusta, että niin paljon
tilaa "menee hukkaan"... Sillä heidän ei kylläkään _tarvitsisi_
vuokrata huoneitaan vieraille ihmisille -- sen on Ada-neiti maininnut
minulle senkin seitsemän kertaa lauantaista saakka. Mitä meidän
pikkuisiin komeroihimme tulee, ei niissä voi juuri mitään muuta kuin
nukkua. Minun huoneeni on pihalle päin ja sinun on talon julkisivulla
ja ikkunat ovat vanhaan kirkkotarhaan päin, joka on vastapäätä
toisella puolen katua.
-- Sehän on kolkkoa, huudahti Anna väristen. Mieluummin katselisin
pihaa.
-- Älä sano. Odotahan, niin saat nähdä. Vanha kirkkomaa on
ihastuttava paikka. Se on ollut jo niin kauan hautausmaana,
ettei se enää ole mikään hautausmaa, vaan kuuluu paikkakunnan
nähtävyyksiin. Kävelin siellä kauan huvikseni eilen. Sitä ympäröi
kiviaita ja ikivanhat jättiläispuut ja puistokäytäviä kulkee
ristiin rastiin, ja siinä on mitä merkillisimpiä vanhoja hautakiviä
kummallisine kirjoituksineen. Sinä tulet menemään sinne vielä
usein niitä tutkimaan, saatpas nähdä! Nyt ei sinne enää tietysti
kaiveta hautoja. Muutama vuosi sitten pystytettiin sinne kaunis
muistopatsas Krimin sodassa kaatuneille Nova Scotian sotilaille.
Muistopatsas on vastapäätä hautausmaan suurta ristikkoporttia ja
antaa mielikuvituksellesi tilaisuuden "vapaasti lentää", niinkuin
sinä tavallisesti sanot. Tuossa tulee vihdoin viimein matka-arkkusi,
ja pojat tulevat sanomaan hyvästi. Pitääkö minun todellakin antaa
Charlie Sloanelle kättä? Hänen käsissään oli aina jotain kylmää ja
kalamaista. Meidän täytyy pyytää heitä joskus käymään katsomassa.
Neiti Hanna sanoi minulle aivan vakavasti tässä eräänä päivänä,
että me saisimme pyytää nuoria herratuttaviamme "pistäytymään"
parina iltana viikossa, jos heillä vain on ymmärrystä lähteä pois
säädylliseen aikaan. Ja Ada-neiti pyysi hymyhuulin minua kaikin
mokomin katsomaan, etteivät he istu hänen hienoille kirjailluille
sohvatyynyilleen. Sen minä lupasin, mutta herraties missä ihmeessä
he siinä tapauksessa saavat istua, elleivät tahdo istua lattialla,
sillä tyynyjä on joka paikassa. Ada-neiti on pianollekin asettanut
pörröisen nukkatyynyn.
Anna ei voinut muuta kuin nauraa. Priscillan iloinen pakina vaikutti
tarkoituksensa mukaisesti ja virkisti häntä; koti-ikävä katosi
hetkeksi eikä myöskään palannut yhtä voimakkaana, kun Anna vihdoin
oli yksin omassa pikku huoneessaan. Hän astui ikkunan ääreen
ja katseli ulos. Katu sen alapuolella oli hämärä ja hiljainen.
Vastapäätä paistoi kuu pilvenhattarain lomitse vanhan kirkkomaan
puiden yllä, juuri muistopatsaan ison leijonanpään takana.
Anna ei voinut ymmärtää, että hän todella oli saman päivän aamuna
lähtenyt Vihervaarasta. Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut
rajattoman pitkä aika. -- Senhän saa usein matka ja muutos aikaan.
-- Juuri tuo sama kuu pilkistää nyt Vihervaaraankin, ajatteli hän
puoliääneen itsekseen. -- Mutta minä koetan olla sitä ajattelematta
-- muutenhan minä oikein hemmottelisinkin koti-ikävääni. En aio
edes suoda itselleni suloista itkuhetkeä. Jätän sen sopivampaan
tilaisuuteen, ja nyt minä menen kilttinä ja järkevänä tyttönä
nukkumaan.