SYYSKUKKASIA.

Seuraava viikko kului hyvin pian, mutta siihen sisältyvätkin Annan

niin sanotut "viimeiset päivät". Jäähyväiskäyntejä oli tehtävä ja

vastaanotettava, ja ne olivat sekä hauskoja että ikäviä riippuen

siitä, ottivatko rakkaat ystävät osaa Annan iloon ja toiveihin

vai pitivätkö he Annaa liian ylpeänä siitä, että hän sai lähteä

korkeakouluun, ja katsoivat hänen olevan hiukan "höyhentämisen"

tarpeessa.

Yhdistys A.N.Y. -- Avonlean Nuoret Yhteiskunnan-parantajat -- pani

toimeen jäähyväisjuhlan Annan ja Gilbertin kunniaksi eräänä iltana

Josie Pyen kodissa. Hänen kotinsa valittiin osaksi sen vuoksi,

että talo oli avara ja mukava, mutta myös siksi, että oli suuresti

syytä otaksua, etteivät Pyen tytöt olisi suostuneet olemaan missään

tekemisessä kekkerihomman kanssa, ellei heidän huoneistotarjoustaan

olisi otettu kiitollisina vastaan. Juhlasta tulikin erittäin

onnistunut, sillä Pyen neitoset olivat hyvällä tuulella eivätkä

sanoneet tahi tehneet mitään, joka olisi sorahtanut epäsointuna

yleisen mielialan sopusointuisuudessa -- mikä kylläkin oli vasten

heidän tapojaan. Josie oli harvinaisen suosiollinen -- siinä määrin,

että hän tuli tuona iltana sanoneeksi Annalle alentuvalla sävyllä:

-- Sinun uusi pukusi oikein pukee sinua. Sinä olet melkein sievä

siinä.

Tähän Anna vastasi säteilevin silmin:

-- Sinä olet hyvin kiltti, kun sanot noin.

Hänen huumorintunteensa oli aikaa myöten kehittynyt, ja sanat, jotka

olisivat syvästi pahoittaneet neljätoistavuotiaan mieltä, olivat

hänestä vain huvittavia. Josie epäili kyllä naurun piileskelevän

Annan veitikkamaisessa katseessa, mutta hän tyytyi kuiskaamaan

Gertie-sisarelleen heidän kulkiessaan alas rappusia, että Anna

Shirley varmasti kulkee nenä vielä pystymmässä, kun pääsee

korkeakouluun -- katsotaanpas!...

Koko "vanha kaarti" oli saapuvilla, kaikki uhkuen elämänhalua ja

nuorekasta huolettomuutta. Diana Barry ruusuisena, hymykuopat

poskissa, uskollinen Fred alinomaa kintereillään. Jane Andrews

sievänä ja sirona, vaikka häntä ei voinutkaan pitää kauniina, Ruby

Gillis häikäisevän kauniina, yllään kermanvärinen silkkipusero

ja punaisia kurjenpolvia kullankeltaisissa hiuksissaan, Gilbert

Blythe ja Charlie Sloane kumpikin koettaen pysytellä niin lähellä

taitavasti väistelevää Annaa kuin suinkin, Carrie Sloane kalpean ja

surumielisen näköisenä, kun -- niin tiesi huhu kertoa -- hänen julma

isänsä ei suosinut sitä, että Oliver Kimball kävi tyttöä katsomassa;

Moody Spurgeon Mac-Pherson, pyöreä mukulapää, ulkonevat korvat yhtä

pyöreinä ja ulkonevina kuin ennenkin, ja lopuksi Billy Andrews, joka

istui koko illan samassa nurkassa nauraa virnistäen, kun hänelle

jotain sanottiin, ja tuijottaen Annaan leveät, kesakkoiset kasvot

tyytyväisessä hymyn irvissä.

Anna oli tietänyt edeltäpäin kutsuista, mutta hänellä ei ollut

aavistusta siitä, että Gilbertiä ja häntä juhlittaisiin ja että

he yhdistyksen perustajina saisivat kunnialahjan -- näkyväksi

tunnustuksen ilmaisuksi ansioistaan. Anna sai lahjaksi Shakespearen

näytelmät ja Gilbert mainion täytekynän. Anna joutui kovasti

hämilleen ja liikutuksen valtaan kuullessaan kauniit sanat, jotka

oli kirjoitettu kunnialahjaan liittyvään "adressiin" ja jotka

Moody Spurgeon lausui mitä papillisinta äänenpainoa käyttäen.

Pusertautumaisillaan olevat kyyneleet antoivat Annan suurille

harmaille silmille kostean loisteen. Hän oli työskennellyt

innokkaasti A.N.Y:n hyväksi, ja häntä ilahdutti syvästi, että muut

yhdistyksenjäsenet antoivat niin suuren arvon hänen pyrinnöilleen.

Kaikki olivat tosiaan sydämellisen herttaisia ja ystävällisiä, Pyen

neitosetkin käänsivät tänä iltana parhaimmat puolensa ulospäin...

Anna piti koko maailmasta.

Hän nautti sanomattomasti tästä illasta -- mutta ennenkuin

päästiin loppuun, turmeltui kaikki. Gilbert erehtyi jälleen

sanomaan hänelle jotain tunteellista heidän syödessään illallista

kuutamon valaisemalla verannalla. Rangaistakseen häntä Anna oli

hyvin suosiollinen Charlie Sloanea kohtaan ja antoi tuon muulloin

halveksimansa pojan tulla saattajakseen kotimatkalle. Hän huomasi

kuitenkin, ettei ilkeys vahingoita ketään niin paljon kuin sitä

itseään, joka siihen turvautuu. Gilbert lähti kutsuista hyvätuulisena

Ruby Gilliksen seurassa, ja Anna kuuli heidän puhuvan ja nauravan

minkä jaksoivat tyynessä syysilmassa, joka kantoi äänet kauas.

Saattoi sekä silmin että korvin todeta, että heillä oli hyvin hauska

toistensa seurassa, kun taas hänestä tuntui hirveän tympäisevältä

kuulla koko ajan saattajansa lörpöttelyjä. Charlie Sloane ei näet

kyennyt kertaakaan, ei edes sattumalta, sanomaan mitään kuulemisen

arvoista. Anna vastasi joskus hajamielisesti "kyllä" tahi "ei"

ajatellen, miten viehättävän kaunis Ruby oli ollut samana iltana,

kuinka Charlien silmät muistuttivat kuutamossa pyöriviä tinanappeja

-- ne olivat vieläkin hassummat kuin päivänvalossa -- ja ettei

maailma sittenkään ollut aivan niin hauska kuin se hänestä oli ollut

vähän aikaisemmin iltapäivällä.

-- Minä olen väsynyt ja lopussa -- siitä johtuu kaikki, ajatteli

hän istuessaan vihdoin yksin huoneessaan, mistä tunsi suurta

kiitollisuutta. Ja hän uskoi täyttä totta, että siinä oli syy. Hänen

sydämessään pulpahti kuitenkin pieni ilonlähde, varmaan jostain

salaisesta, piiloutuneesta suonesta, kun hän seuraavana päivänä näki

Gilbertin tulevan pitkin askelin Kummitusmetsästä ja reippaasti

jatkavan matkaansa kapealle sillalle. Gilbert ei siis aikonut viettää

viimeistä iltaansa Ruby Gilliksen seurassa.

-- Sinä näytät väsyneeltä, virkkoi Gilbert.

-- Minä olenkin väsynyt ja, mikä on pahempaa, joutunut pois

tasapainosta. Minua väsyttää, kun olen seisonut koko päivän päälläni

matka-arkussani ja paikkaillut ja korjannut. Ja tasapainosta jouduin,

kun kuusi akk..., ei, kuusi naista kävi täällä sanomassa minulle

hyvästi, ja jokainen heistä tuli sanoneeksi juuri sellaista, mikä vei

elämästäni värin ja teki sen yhtä harmaaksi ja synkäksi kuin on kolea

marraskuun aamu.

-- Senkin ilkeät marakatit, arvosteli Gilbert.

-- Ei, kuule, jatkoi Anna. -- Juuri sitä ne eivät olleet. Jos he

olisivat olleet ilkeitä marakatteja, en minä olisi välittänyt

vähääkään heidän sanoistaan. Mutta he olivat kaikki kilttejä,

herttaisia ja hyväätarkoittavia sieluja, jotka pitävät minusta ja

joista minä pidän, ja siksi se, mitä he sanoivat tahi mihin he

viittailivat, kiusaa minua. Minä sain huomata, että he pitivät minua

hulluna, kun matkustan Redmondiin ja koetan suorittaa tutkinnon, ja

siitä asti olen ajatellut, että ehkä he loppujen lopuksi ovatkin

oikeassa. Rouva Sloane sanoi huoaten toivovansa, että minun

terveyteni kestää, kunnes tulen valmiiksi -- ja kohta kuvittelin

olevani kolmannen vuoden lopussa rasittunut ja näivettynyt ja

mahdoton mihinkään kunnolliseen työhön... Rouva Wright huomautti,

ettei maksa aivan vähän olla neljä vuotta Redmondissa, ja minä

tunsin sormenpäissänikin, että on anteeksiantamatonta tuhlata

Marillan ja omia rahoja sellaiseen järjettömyyteen... Rouva Bell

toivoi, ettei oleskelu korkeakoulussa kokonaan panisi päätäni nurin,

sellaistakin kun joskus sattuu, ja minä näin jo hengessäni miten

itserakas ja ylpeä ja tuiki sietämätön ja kaikkitietävä olen neljän

vuoden kuluttua ja miten vähäarvoisina pidän kaikkia avonlealaisia.

Rouva Elisha Wright sanoi kuulleensa, että kaikki Redmondin tytöt,

varsinkin korkeakoulussa opiskelevat, ovat pukuhulluja ja hirvittävän

keimailevia, ja hänen arvelunsa mukaan minä en tule viihtymään

heidän seurassaan... Silloin näin heti mielessäni, miten tallustelen

kömpelönä, saamattomana ja masentuneena maalaistollona korkeakoulun

vanhoissa saleissa kenkärohjakkeet jalassa, tallukat kenkien päällä

ja villahuivi sidottuna karvalakin ylle...

Anna vaikeni huoaten ja naurahti. Hänen tunteellinen luonteensa ei

voinut sivuuttaa kevyesti mitään paheksumista, ei silloinkaan kun se

tuli sellaisten ihmisten taholta, joiden mielipiteisiin hän muuten

kiinnitti hyvin vähän huomiota. Juuri tällä hetkellä oli hänen

elämänsä vailla virikettä, ja kunnianhimo oli sammunut kuin liian

kovakouraisesti niistetty kynttilä.

-- Et kai sinä välitä siitä, mitä tuollaiset puhuvat! virkkoi

Gilbert. -- Sinähän tiedät erinomaisesti, miten ahdas heidän

näköpiirinsä on, niin kilttejä ja kunnon ihmisiä kuin he muutoin

voivat ollakin. Kun tekee sellaista, jota he eivät koskaan ole

tehneet, on se jo heistä miltei luvatonta. Sinä olet ensimmäinen

tyttö, joka Avonleasta lähtee korkeakouluun, ja onhan tunnettu

asia, että kaikkia tienraivaajia pidetään enemmän tahi vähemmän

mielenvikaisina.

-- Tietysti. Mutta se vaikuttaa minuun joka tapauksessa. Terve

järki sanoo kyllä, että sinä olet aivan oikeassa, mutta on hetkiä,

jolloin terveellä järjellä ei ole mitään valtaa minuun. Se, mikä on

täydelleen vastoin tervettä järkeä, saa vallan sielussani. Minun

täytyy tunnustaa, että rouva Wrightin mentyä tuskin saatoin jatkaa

matka-arkkuni pakkaamista. Olin niin pahoillani ja suuttunut.

-- Se johtui siitä, että olit väsynyt, Anna. Unohda nyt kaikki

ja tule minun kanssani kävelemään -- tehdään retki metsän läpi

suon toiselle puolen. Siellä pitäisi olla jotain, jota näyttäisin

mielelläni sinulle.

-- Pitäisi olla? Etkö sitten tiedä, onko siellä?

-- En. Minun laskelmaini mukaan vaan pitäisi olla, päättäen siitä,

mitä näin siellä keväällä. Tule, lähdetään sinne. Kuvitelkaamme, että

olemme jälleen lapsia ja että lähdemme löytöretkelle.

He läksivät iloisina retkelleen. Annalla oli tuoreessa muistissa

edellisen illan ikävyys, minkä vuoksi hän oli hyvin kiltti

Gilbertille, ja Gilbert, joka oli kokemuksesta viisastunut, teki

kaikkensa nähdäkseen seuralaisessaan vain entisen koulutoverin. Rouva

Lynden ja Marillan katseet seurasivat heitä keittiön ikkunasta.

-- Noista kahdesta tulee aikaa myöten pari, sanoi rouva Lynde,

äänessä hyväksyvä sävy.

Marilla teki pienen vastahakoisuutta ilmaisevan eleen. Hän

toivoi sydämessään, että niin kävisi, mutta hän ei ohut halukas

käsittelemään aihetta kuivan juorumaisesti, joka oli rouva Lyndelle

ominainen tapa.

-- Vastahan he ovat lapsia, vastasi hän lyhyesti.

Rouva Lynde nauroi hyväntahtoisesti.

-- Anna on täyttänyt kahdeksantoista; siinä iässä olin minä

naimisissa. Meillä vanhuksilla, Marilla, on vain suuri halu uskoa,

etteivät lapset milloinkaan kasva suuriksi, siinä on koko asia. Anna

on nuori nainen ja Gilbert mies, ja sen voi helposti nähdä, että

Gilbert jumaloi maata, jota Annan jalat koskettavat. Gilbert on kelpo

poika, Annan ei tarvitse valittaa kauppojaan. Toivottavasti Anna ei

päästä Redmondissa päähänsä mitään romanttisia houreita. Minä en

ole koskaan suosinut yhteiskouluja, olivatpa ne sitten ylemmän tai

alemman asteen kouluja, enkä tule koskaan niitä suosimaan. Minä en

uskokaan, virkkoi rouva Lynde lopuksi juhlallisen ratkaisevasti,

että nuoriso tuollaisissa korkeakouluissa juuri tekee muuta kuin

"hakkailee", niinkuin se itse sanoo.

-- Rakas ystävä, kyllähän he sentään pitävät huolta opinnoistaankin,

virkkoi Marilla hiukan hymyillen.

-- Ei sitä taida kannattaa kehua, tuhisi Rachel. -- Joka tapauksessa

luulen Annan ainakin lukevan. Hän ei ole milloinkaan ollut mikään

poikatyttö. Mutta asian laita on se, ettei hän anna tarpeeksi

arvoa Gilbertille. Minä kyllä tunnen tytöt! Hännysteleehän Charlie

Sloanekin häntä, mutta en neuvoisi Annaa milloinkaan menemään

naimisiin kenenkään Sloanen kanssa. Suku on kilttiä, kunnollista ja

kunnioitettavaa. Mutta se ei paljon auta, he ovat kuitenkin Sloaneja!

Marilla nyökkäsi päätään. Sivulliselle ei selitys, että Sloane aina

oli ja tuli pysymään Sloanena, ollut kovinkaan valaiseva, mutta hän

ymmärsi. Jokaisessa kylässä on sellainen perhe; olipa se sitten miten

kiltti, kunnollinen ja kunnioitettava tahansa, pysyy se kuitenkin

sinä, mitä se on; asia ei parane, vaikka se puhuisi enkelien kielillä.

Gilbert ja Anna, jotka onnellista kyllä eivät tietäneet, miten

rouva Rachel ratkaisi heidän kohtalonsa, kulkivat hitain askelin

Kummitusmetsän hämärässä. Heidän toisella puolellaan viljavainiot

vielä hehkuivat auringonlaskun punertavankeltaisessa valossa, kalpean

läpikuultavan taivaan alla, joka liekehti ruusunpunaisin ja sinisin

juovin. Etäällä havumetsät vivahtivat pronssinruskeaan, ja honkien

pitkät varjot loivat tummia viivoja niityille. Heidän ympärillään soi

tuuli vienosti sammaleisten oksien lomitse, sävel syksyn sointuun

viritettynä.

-- Tässä metsässä kummittelee nyt tosiaan, virkkoi,

Anna kumartuen poimimaan hallanpuremia sananjalkoja. Minusta tuntuu

aivan kuin Diana ja minä pikkutyttöinä vielä leikkisimme täällä ja

istuisimme Metsänymfin lähteellä hämärässä odottamassa kummituksia.

Uskotko, minä en voi koskaan astua tätä polkua pimeässä ilman että

kylmät viireet kulkevat selässäni. Olimme keksineet yhden aivan

erikoisen ilkeän pikku kummituksen -- murhatun lapsen haamun, joka

kulki hiipien meidän takanamme ja tarttui meihin kylmillä sormillaan.

Minun täytyy tunnustaa, että minä vielä tänään kuvittelen kuulevani

sipsuttavia askeleita takanani, kun kävelen metsän läpi auringon

laskettua. En pelkää Valkeata rouvaa enkä päätöntä miestä tahi

kalisevia luurankoja, mutta minä toivoisin, ettemme olisi koskaan

mananneet esiin tuota pientä lapsenhaamua. Kyllä Marilla ja rouva

Barry olivat äkäisiä, kun saivat kuulla siitä! virkkoi Anna lopuksi

ja nauroi sitä muistellessaan.

Suon toisessa päässä oli metsässä purppuranhohteisia aukeamia.

Hämähäkit olivat kutoneet isoja verkkoja puunrunkojen väliin. Kun

retkeilijät olivat kulkeneet kukkulan ohi, jossa kasvoi monista

myrskyistä kunnialla selviytyneitä jylhiä mäntyjä, ja sivuuttaneet

vaahterain reunustaman notkon, jota aurinko vielä lämmitti, olivat he

tulleet suoraan sen "jonkin" eteen, jota Gilbert oli etsiskellyt.

-- Katsopas, tässä se on, sanoi hän hyvin tyytyväisenä.

-- Omenapuu -- näin kaukana piilossa, huudahti Anna ihastuneena.

-- Niin juuri, oikea omenapuu, jossa on omenia, vaikka se on

havumetsän ja koivujen keskellä, pari kilometriä lähimmästä

hedelmäpuutarhasta. Kun kävin täällä keväällä, kukki se aivan

valkeana, päätin silloin tulla tänne taas syksyllä katsomaan,

tulisiko siihen hedelmiä. Katso, sehän on aivan täynnä omenia.

Hyviltä ne näyttävätkin -- vähän tummarintaisilta ja karkeakuorisilta,

mutta puhtailta ja punaposkisilta. Metsistyneet omenat näyttävät

tavallisesti vihertäviltä ja pahanmakuisilta.

-- Se on varmaan lähtenyt kasvamaan jostain siemenkodasta, joka

on tänne heitetty, virkkoi Anna. -- Ja sitten se on kasvanut ja

puhjennut lehteen ja ylennyt korkeaksi täällä muukalaisten keskellä

-- kylläpä se on tarmokas ja kestävä puu!

-- Tässä on kaatunut puunrunko, jossa on pehmeä sammalpeite. Istuhan

Anna -- se ei ole ollenkaan huono sohva. Minä kiipeän poimimaan

omenia. Ne ovat kaikki korkealla -- puun on täytynyt kurottautua

yläilmoihin saadakseen aurinkoa.

Omenat olivatkin ihania. Ruskeanpunaisen kuoren alla oli hieno valkea

sisus, jossa kulki himmeitä, punertavia syitä. Tavallisen hyvän

omenanmaun ohella oli siinä jotain metsistynyttä ja kirpeätä, jota ei

milloinkaan ole viljellyissä omenissa.

-- Katso, virkkoi Anna äkkiä, -- kolme minuuttia sitten oli vielä

hämärä, mutta nyt on kuutamo. Mikä vahinko, ettemme kiinnittäneet

huomiota juuri siirtymähetkeen. Mutta nyt on meidän lähdettävä kotiin.

-- Mennään takaisin suon ympäri ja kuljetaan sitten Rakastavaisten

polkua. No, Anna, oletko vielä yhtä alakuloinen ja haluton kuin kotoa

lähtiessäsi?

-- Älä puhukaan! Omenista virkistyi sekä sielu että ruumis. Nyt

minusta tuntuu kuin tulisin viihtymään Redmondissa ja viettämään

siellä neljä ihanaa vuotta.

-- Ja niiden neljän vuoden kuluttua -- millaista on elämä sitten?

-- Sitten tie taaskin kääntyy, vastasi Anna kevyesti. -- Mutkan taa

ei voi katsoa, eikä minulla ole siihen haluakaan. On parempi olla

mitään tietämättä.

Rakastavaisten polku oli ihastuttava sinä iltana, se oli äänetön ja

salaperäinen kuutamon himmeässä valossa. Gilbert ja Anna astuivat

hitaasti eteenpäin, toverillinen äänettömyys ei tuntunut heistä

kummastakaan painostavalta. Kumpaakaan ei haluttanut puhua.

-- Jos Gilbert olisi aina juuri tällainen kuin tänä iltana, kuinka

hauskaa ja yksinkertaista kaikki silloin olisi, ajatteli Anna.

Gilbert katseli kulkiessaan Annaa. Vaaleassa puvussaan ja hienoine

hentoine piirteineen Anna muistutti Gilbertin mielestä valkeata

kurjenmiekkaa.

-- Voinkohan koskaan saada häntä välittämään itsestäni, mietti

Gilbert ääneti itsekseen, ja epäilys tuntui pieneltä, terävältä

pistolta.