-- On korjattu elo, ah, kesä, oot poissa, hyräili Anna Shirley
katsellen uneksien leikattuja vainioita. Hän oli Diana Barryn kanssa
poiminut omenat Vihervaaran puutarhasta, ja tytöt istuivat nyt
leväten vaivoistaan aurinkoisessa nurkkauksessa, minne yhä vielä
kesäisen lauhalta tuntuvat tuulet, leyhähdellen Kummitusmetsän
sananjalkain tuoksua, lennättivät kevyitä ohdakkeenhahtuvia.
Mutta koko heidän ympärillään oleva luonto toi kuitenkin mieleen
syksyn. Meri kohisi kumeasti kaukana, ja vainiot heidän edessään
olivat autiot ja kuivettuneet, vain siellä täällä pilkisti joku
kultapiisku. Notkossa, jossa puro virtasi Vihervaaran sivuitse,
heloittivat sinervän purppuraiset asterit, ja Tumma, päilyvä
aallokko oli sinisempi kuin milloinkaan. Sen sini ei kuitenkaan
ollut veitikkamaisesti väreilevää kevään sineä eikä myöskään kesän
haaleata taivaansineä, vaan selkeätä, tyyntä, täyteläistä väriä,
ikäänkuin vesi olisi vapautunut kaikesta maltittomuudestaan ja
levottomuudestaan ja vaipunut rauhaan, jota eivät koskaan enää tulisi
häiritsemään vaihtuvat, oikukkaat unelmat.
-- Kesä on ollut ihana, virkkoi Diana kiertäen hymyillen vasemman
käden sormessa olevaa sileätä sormusta.
-- Ja neiti Lavendelin häät aivan kuin kruunasivat kaiken. Hän on
varmaankin miehensä kanssa nyt kaukana Tyynenmeren rannoilla.
-- Minusta tuntuu aivan kuin he jo olisivat olleet niin kauan
poissa, että siinä ajassa ehtisi matkustaa maailman ympäri, virkkoi
Anna huoahtaen. -- En voi mitenkään käsittää, että on kulunut vasta
viikko heidän häistään. Kaikki on niin muuttunut. Neiti Lavendel
on poissa, pastori Allan ja hänen rouvansa ovat poissa -- kylläpä
pappila näyttääkin yksinäiseltä suljettuine ikkunaluukkuineen! Kuljin
eilen sen ohi, ja minusta tuntui kuin kaikki ihmiset olisivat sieltä
kuolleet.
-- Me emme saa koskaan niin kilttiä pappia kuin pastori Allan,
virkkoi Diana asiastaan synkästi vakuutettuna.
-- Tänne kai yrittää talvella kokonainen liuta vaalia saarnaamaan,
mutta saat uskoa, ettei heidän saarnoistaan kuitenkaan ole mihinkään.
Ja sinä ja Gilbert olette poissa -- oh, kuinka yksitoikkoista ja
ikävää täällä tulee olemaan!
-- Sinullahan on sulhasesi, hyvä ystävä, vastasi Anna veitikkamaisen
näköisenä.
-- Milloin rouva Lynde muuttaa tänne? kysyi Diana, joka ei näyttänyt
kuulevan Annan huomautusta.
-- Huomenna. On hauskaa, että hän tulee, niin äärettömän
toisenlaiseksi kuin kaikki muuttuukin. Eilen kitkin Marillan
kanssa vierashuoneesta pois joka ainoan esineen. Usko pois,
minusta se oli oikein vaikeata. Minusta tuntui -- niin typerää
kuin se luonnollisesti olikin -- aivan kuin me olisimme tehneet
pyhäinryöstön. Vanha vierashuone on aina ollut kuin pyhäkkö. Pienenä
pidin sitä maailman ihmeellisimpänä huoneena. Muistatko, kuinka
hartaasti toivoin saavani kerran nukkua jonkin vierashuoneen sängyssä
-- ei kuitenkaan Vihervaaran vierashuoneessa? Ei siinä, ei toki
mitenkään. Se olisi ollut liian kaameata -- pelkästä kunnioituksesta
olisi minun ollut mahdotonta saada siellä unta silmiini. Kun Marilla
joskus lähetti minut sinne jotain toimittamaan, en koskaan kävellyt
huoneen poikki, sipsutin vain varpaisillani henkeä pidättäen, aivan
kuin olisin ollut kirkossa, ja tuntui helpotukselta päästä taas pois.
Georg Washingtonin ja Wellingtonin herttuan muotokuvat riippuivat
molemmin puolin peiliä katsoen minuun hyvin tuiman näköisinä,
varsinkin jos satuin katsomaan itseäni peilistä, talon ainoasta
peilistä, jossa kasvot eivät vääristyneet aivan muodottomiksi.
Minusta oli aina kummallista, että Marilla uskalsi panna toimeen
suursiivouksen siinä huoneessa. Ja nyt se on sekä lakaistu että
puhdistettu, ja lisäksi on vielä kaikki tavarat viety pois. Georg
Washington ja herttua on karkoitettu kerrosta ylempänä olevaan
suureen eteiseen. Niin voi käydä tämän maailman kuuluisuuksille. Ei
ole koskaan hauskaa nähdä entisiä pyhättöjään hävitettyinä, vaikkakin
ne merkitsisivät jo voitettua kantaa, päätti Anna naurahtaen,
naurussa hiukan surumielinen sointu.
-- Voi, voi, miten täällä tulee olemaan yksinäistä, kun sinä olet
matkustanut pois, valitteli Diana ainakin sadannen kerran. -- Ja
sinähän matkustat jo ensi viikolla.
-- Mutta nythän me vielä saamme olla yhdessä, sanoi Anna hilpeästi.
Me emme saa antaa tulevan viikon turmella itseltämme tämän viikon
iloa. Minusta ei suinkaan ole hauskaa, että täytyy matkustaa, siitä
saat olla varma, sillä minä, jos kuka, olen oikea kotikissa. Sinä
sanot jääväsi yksin. Minun kai täytyisi pikemmin sitä valittaa.
Sinun ympärillesi jää tänne koko joukko hyviä ystäviä -- sinun oma
Fredisikin muitten mukana. Mutta minä joudun olemaan yksin aivan
vieraassa ympäristössä, jossa en tunne ainoatakaan elävää sielua.
-- Paitsi Gilbertiä -- ja Charlie Sloanea, virkkoi Diana jäljitellen
Annan veitikkamaista ilmettä ja äänensävyä.
-- Niin, Charlie Sloanea, hänestähän minulla tosiaan on paljon
iloa ja virkistystä, myönsi Anna. Ja molemmat parantumattomat
neitoset purskahtivat ääneensä nauramaan. Diana tiesi aivan tarkoin,
mitä mieltä Anna oli Charlie Sloanesta, mutta monen monesta
tuttavallisesta keskustelusta huolimatta hän ei ollut aivan selvillä
siitä, miten Anna suhtautui Gilbert Blytheen. Ja täytyy sanoa, ettei
Anna itsekään sitä oikein tietänyt.
-- Pojat tulevat luultavasti asumaan Redmondin toisessa päässä, niin
olen kuullut, virkkoi Anna. -- Minusta on tietysti hyvin hauskaa
päästä korkeakouluun, ja olen melkein varma siitä että viihdyn siellä
jonkun ajan kuluttua oikein hyvin. Mutta ensi viikkoina tulee minulla
varmasti olemaan koti-ikävä. Ei ole edes sitä lohdutusta, että voi
odottaa lauantaipäiviä, jolloin minä seminaarissa ollessani aina sain
matkustaa kotiin. Tuntuu siltä kuin jouluun olisi tuhat vuotta.
-- Kaikki on muuttunut -- tahi muuttuu aivan pian, virkkoi Diana
alakuloisesti. -- Tunnen selvästi, ettei meillä koskaan enää tule
olemaan semmoista kuin ennen oli, Anna.
-- Me olemme kai nyt tosiaan tulleet tienristeykseen, virkkoi Anna
miettivänä. -- Ja sitähän ei voi välttää. Uskotko sinä, Diana, että
todellakin on niin viehättävää olla täysi-ikäinen kuin me pieninä
aina kuvittelimme?
-- En tiedä -- muutamissa suhteissahan se on aika hauskaa, vastasi
Diana hyväillen jälleen sormustansa vienon onnellisesti hymyillen,
mistä oli ehdottomasti seurauksena, että Anna tunsi äkkiä olevansa
ulkopuolelle jäänyt ja kokematon. -- Monet seikat tuntuvat myös
hyvin häiritseviltä. Joskus minua oikein peloittaa tuo tunne, että
on täysi-ikäinen, ja silloin minä antaisin mitä hyvänsä, jos voisin
kasvaa takaisin päin ja tulla taas pikku tytöksi.
-- Me kai totumme aikanamme täysi-ikäisyyden tunteeseen, sanoi Anna
päättävästi. Kun kaikki käy vähitellen, ei yllätyksiä varmaankaan
satu kovin usein -- vaikka juuri yllättävä ja odottamatonhan antaa
elämälle puhtia. Me olemme nyt täyttäneet kahdeksantoista vuotta,
Diana. Kahden vuoden perästä me olemme kaksikymmenvuotiaita.
Kymmenvuotiaana oli minusta kaksikymmentä kauhea ikä. Ei kestä
kauan, ennenkuin sinä olet vakava keski-ikäinen matruuna, ja minä
kiltti vanhapiika, Anna-täti, joka tulee pyhäisin luoksesi sinua
katsomaan. Kyllä kai sinulla on sitten pikku nurkka minullekin
antaa, Diana kulta? Tietystikään ei vierashuoneessa, vanhatpiiat
eivät tietenkään saa olla niin vaativaisia. Jos annat minulle pienen
ullakkokomeronkin, niin olen erittäin tyytyväinen.
-- Kylläpä sinä jaksat hullutella, Anna, nauroi Diana. Sinä menet
naimisiin jonkun komean, kauniin ja rikkaan kanssa, ja sitten ei
ainoakaan Avonlean vierashuone ole sinulle tarpeeksi hieno. Sinä vain
nyrpistät nenääsi kaikille entisille nuoruudenystävillesi.
-- Se olisi hyvin typerää. Minun nenäni on nyt jotakuinkin hyvä,
mutta jos rypistäisin sitä, niin se kaikkea muuta kuin somistaisi
sitä, virkkoi Anna sivellen hellästi kasvojensa hyvinmuodostunutta
keskiosaa. -- Minussa ei tosiaankaan ole niin paljon kaunista,
että kannattaisi turmella sitä vähää, mikä menettelee, joten en
nyrpistäisi nenääni sinulle, Diana, vaikka menisin naimisiin hänen
majesteettinsa Kannibal-saarten kuninkaan kanssa.
Näiden sanojen jälkeen tytöt erosivat, Diana palatakseen kotiin
Mäntymäelle, Anna jatkaakseen matkaa postikonttoriin. Siellä oli
kirje häntä odottamassa, ja hänen silmänsä loistivat iloista
yllätystä, kun Gilbert Blythe saavutti hänet Tumman, päilyvän
aallokon sillalla.
-- Kuule, Priscilla Grant pääsee myöskin korkeakouluun! huudahti
Anna. -- Kuinka kauhean hauskaa! Toivoin kovasti, että hän pääsisi,
mutta hän ei ollenkaan uskonut isänsä suostuvan. Isä on kuitenkin
nyt suostunut, ja me tulemme asumaan samassa täysihoitolassa. Nyt
minusta tuntuu kuin uskaltaisin käydä professoreja vastaan, vaikka he
tulisivat kaikki tyynni yhdessä rykelmässä, kun minulla on mukanani
niin hyvä ystävä kuin Priscilla.
-- Luultavasti me tulemme pitämään Kingsportista, virkkoi Gilbert. --
Siellä kuuluu olevan komea vanha linna ja sen ympärillä mitä kaunein
luonnonpuisto. Ihana näköala taitaa siellä myös olla.
-- Onkohan -- voikohan mikään näköala olla kauniimpi kuin tämä,
virkkoi Anna hiljaa. Hän katseli ympärilleen rakastavin, ihastunein
silmin, joille koti aina pysyy maailman viehättävimpänä paikkana,
vaikka paljon ihanampia seutuja kangastaisi etäämpänä.
Iltahämärän tunnelmaan vaipuneina he nojasivat kaidepuuhun, joka
reunusti pieneen järveen pistäytyvää laituria. Juuri tällä kohtaa
oli Anna kiivennyt vajoavasta ruuhestaan samana päivänä, jona virta
oli vienyt Elainen, liljaneidon, Camelotiin. Auringonlaskun himmeä
purppuranhohde viipyi vielä lännen kevyissä pilvenhattaroissa, kuu
alkoi nousta, ja vedenpinta välkkyi hopeaisena sen valossa. Muistot
johtivat huomaamatta nuoret suloiseen taikapiiriinsä.
-- Sinä olet hyvin vaitelias, Anna, virkkoi Gilbert lopulta.
-- Pelkään liikahtaa tahi sanoa sanaakaan, jottei tämä ihmeellinen
ihanuus katoaisi palaamatta enää samanlaisena, kuiskasi Anna.
Gilbert laski äkkiä kätensä hennolle valkealle kätöselle, joka nojasi
laiturin kaiteeseen. Ruskeat silmät kävivät vielä syvemmiksi ja
tummemmiksi, vielä poikamaiset huulet erkanivat sanoakseen jotain
unelmista ja toiveista, joita sielu oli täynnä. Mutta Anna tempasi
pois kätensä ja vetäytyi syrjään. Hämyhetken lumous oli hänen
sielussaan auttamattomasti särkynyt.
-- Minun täytyy kai lähteä kotiin, sanoi hän koettaen pysyä
luontevana, mikä yritys kuitenkin teki hiukan teennäisen vaikutuksen.
-- Marillaa vaivasi nyt iltapäivällä hänen tavanmukainen
päänsärkynsä, ja kaksoiset ovat varmasti taas olleet jossain
kauhistuttavassa pahanteossa. Minun ei olisi pitänyt mitenkään olla
näin kauan poissa.
Annan jutellessa tähän tapaan, jotakuinkin hajanaisesti, he
tulivat Vihervaaraan erkanevalle tielle. Gilbert-raukalla tuskin
oli tilaisuutta pistää väliin paria sanaa silloin tällöin. Heidän
erotessaan Anna tunsi helpotusta. Outo arkuus Gilbertiä kohtaan
oli päässyt hänessä valtaan siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen
mielestään hänen tunne-elämäänsä peittävä verho äkkiä oli vedetty
syrjään Kaikurannan puutarhassa. Jotain vierasta ja kylmää oli
tunkeutunut entiseen kouluaikojen viihtyisään toveruuteen -- jotain,
joka uhkasi sen täydelleen turmella.
-- En ole koskaan ennen tuntenut iloa siitä, että Gilbert on lähtenyt
tiehensä, ajatteli Anna puolittain häpeissään, puolittain pahoillaan,
kulkiessaan Vihervaaraan vievää tietä pitkin. -- Jos hän jatkaa
noita tuhmuuksiaan, on meidän ystävyytemme pilalla. Enkä minä tahdo,
että se turmeltuu -- se ei saa turmeltua. Miksi pojat eivät voi olla
järkeviä?
Annalla oli hämärä aavistus, ettei hänen "järkevyys"-käsitteittensä
kanssa ollut juuri enempää sopusoinnussa sekään, että hän yhä
edelleen tunsi Gilbertin käden lämpimän kosketuksen yhtä selvästi
kuin sinä lyhyenä hetkenä, jolloin Gilbert painoi sitä omaa kättään
vastaan. Samoin hänellä oli vahvat epäilyksensä siitä oliko
"järkevää" pitää tätä tunnetta kaikkea muuta kuin epämiellyttävänä
-- tunnetta, joka oli äärettömän erilainen kuin se, mitä samanlainen
temppu Charlie Sloanen suorittamana oli herättänyt, kun Anna
erään tanssin ajan oli istunut mainitun nuoren herran kanssa
Valkorannan kutsuissa pari iltaa sitten. Kaikki häiritsevät
ajatukset rakastuneista nuorukaisista häipyivät kuitenkin hänen
mielestään heti kun hän taas sai hengittää Vihervaaran keittiössä
kaikenlaisten kodikkaiden tuoksujen täyttämää ilmaa. Penkillä istui
kahdeksanvuotias poikanen vuodattaen surun kyyneleitä.
-- Mikä nyt on, Davy? kysyi Anna ottaen hänet syliinsä. -- Missä ovat
Marilla ja Dora?
-- Marilla panee juuri Doraa nukkumaan, nyyhkytti Davy, -- ja minä
itken, kun Dora putosi kellarinportaita alas -- hän meni ihan
nurinniskoin ja nahka lähti nenästä, ja --
-- Vai niinkö kävi, no niin, älä nyt kuitenkaan itke noin kauheasti!
Onhan sinun tietysti sääli pikku siskoa, mutta hän ei parane siitä,
että sinä vaan itkeä pillität. Kyllä hän huomenna taas on terve,
Davy-poju, saatpas nähdä... Itkemisestä ei ole suurta apua...
-- En minä itke siksi, että Dora putosi kellarinrappusia alas,
keskeytti Davy ja katsoi Annaa väärinkäsityksestä loukkaantuneena. --
Minä itken siksi, etten ollut näkemässä, kun hän putosi... Kaikki,
mikä on hauskaa, sattuu, kun minä olen poissa.
-- Mutta Davy! -- Annan täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen
naurunsa pidätetyksi. Olisiko sinusta todellakin hauskaa nähdä pikku
Dora-paran putoavan ja loukkaantuvan?
-- Ei häneen _paljon_ sattunut, vastasi Davy uhmaavasta. -- Kyllä kai
sinä tiedät, että olisin ollut pahoillani, jos hän olisi kuollut.
Mutta me olemme aika sitkeähenkisiä, Dora ja minä. Kuule, eräänä
päivänä Herb Blewett tipahti tallinvinniltä suoraan luukusta, josta
heinät ja kaurat työnnetään, ja joutui samaa kyytiä talliin, missä
on kauhean vihainen hevonen, joka potkii ja puree, ja putosi ihan
sen jalkoihin. Hänet saatiin kumminkin elävänä ulos, kolme pikku
luuta oli vain poikki. Rouva Lynde sanoi, että on ihmisiä, joista ei
saa henkeä lähtemään lihakirveelläkään. Tuleeko rouva Lynde tänne
huomenna, Anna?
-- Tulee, pikku Davy, ja minä toivon, että sinä olet aina kiltti ja
kohtelias hänelle.
-- Kyllä minä olen kiltti ja kohtelias. Mutta ei kai hän vaan pane
minua nukkumaan iltaisin?
-- Kyllä kai hän joskus panee. Miksi hän ei saisi sitä tehdä?
-- Kun hän panee minut nukkumaan, en voi lukea iltarukouksiani
niinkuin sinun kuullen.
-- Sehän on omituista. Miksi et sitten voi?
-- Hyi kaikkea! Minusta ei ole hauskaa puhua Jumalan kanssa, kun
vieras ihminen istuu vieressä kuulemassa. Puhukoon Dora, jos tahtoo,
kun tuo rouva on sisällä, minä en tahdo. Minä odotan kunnes hän on
mennyt, sitten minä annan tulla. Eikö niin?
-- Vaikka niinkin, kun vaan et unhota lukea rukouksia, Davy-poju.
-- En toki -- voit olla rauhassa. Minusta on metkaa lukea
iltarukouksia. Mutta silloin saat vain sinä olla sisällä. Kun sinä
jäisit kotiin, Anna! En voi ymmärtää, miksi sinun pitää lähteä pois
täältä.
-- Älä usko, että se on kovin hauskaa naimistakaan, mutta minusta
tuntuu, että minun täytyy lähteä.
-- Jos se ei ole sinustakaan hauskaa, niin ei kai sinun tarvitse
lähteä. Olethan sinä täysi-ikäinen. Kun minä tulen täysi-ikäiseksi,
niin saat uskoa, etten minä aio tehdä mitään, mikä ei minusta ole
hauskaa.
-- Niin kauan kuin elät, täytyy sinun useinkin tehdä sellaista, mikä
ei sinusta ole hauskaa.
-- No, se on sitten vale, vastasi Davy hyvin vakuuttavasti. -- Älä
usko! Nyt minun on pakko tehdä sellaista, jota en tahdo, muuten sinä
ja Marilla toimitatte minut sänkyyn. Mutta kun minä tulen isoksi,
jätätte te minut kauniisti rauhaan, ja tahtoisin tietää, kuka muu
uskaltaisi... Siinä saakin olla miestä. Kuulepas, kun Milty Boulter
sanoo, että hänen äitinsä sanoo, että sinä lähdet korkeakouluun
katsomaan, etkö saisi sieltä pyydystetyksi miestä itsellesi. Onko se
totta? Sanopas.
Anna tunsi hetkeksi punastuvansa närkästyksestä. Mutta sitten hän
purskahti nauramaan ja rauhoitti itseään ajattelemalla, ettei rouva
Boulterin viheliäiset sukkeluudet voineet häntä vahingoittaa.
-- Ei ole, pikku ystävä. Sentähden minä en matkusta. Minä aion
lueskella ja kehittyä ja oppia koko paljon kaikenlaista.
-- Mutta jos tahtoisit pyydystää miehen, miten sinä silloin tekisit?
Minä tahtoisin tietää sen hyvin mielelläni, jatkoi Davy, joka näytti
tuntevan suurta mielenkiintoa asiaan.
-- Eiköhän liene parasta kysyä sitä rouva Boulterilta, vastasi Anna
harkitsematta. -- Hän kai tietää paremmin kuin minä, miten se käy
päinsä.
-- Minä kysynkin heti ensi kerralla, kun hän tulee tänne, vastasi
Davy vakavasti.
-- Uskallapas vaan, sinä vekkuli, huudahti Anna huomattuaan
erehdyksensä.
-- Sanoithan sinä itse, että kysyisin, huomautti loukkaantunut Davy
kaikessa viattomuudessaan.
-- Kyllä nyt jo on aika sinun mennä nukkumaan, komensi Anna lopettaen
keskustelun.
Davyn mentyä levolle, lähti Anna Viktoria-saareen, jonne istuutui
yksin hämärän kevyen autereen liihoitellessa ympärillä. Hän
kuunteli puron sorinaa ja tuulen huminaa. Sitä puroa hän oli
aina rakastanut. Ennen aikaan hän oli usein uneksinut täällä
valveillaan, katse suuntautuneena välkkyvään virtaan. Hän unohti nyt
huokailevat nuorukaiset, ilkeiden naapurirouvien pistelyt ja kaikki
pikku ongelmat, joita saattaa sukeltautua nuoren tytön elämään.
Mielikuvitus sai nostaa purjeensa, iltatähti majakkana, ja suunnata
kulkunsa satujen kietomain merten ulapoille, jotka huuhtovat etäällä
kangastavia paratiisillisten seutujen rantamia. Unelmat tekivät hänet
rikkaammaksi kuin elämän todellisuus, sillä näkyvä katoaa, mutta
näkymätön pysyy ikuisesti.