-- Mihinkä viimeksi lopetimme? -- kysyi vanha isoäiti, kun tavallinen
seura taas oli koolla eräänä iltana joulun ja uudenvuoden välillä.
Juhla oli tuonut niin paljon huolia, että toimeliaalle talonemännälle
on suotava anteeksi, jos hän oli unohtanut menneet asiat nykyisten
tähden.
-- Kun kivekäs poltti venäläisen kaleerin, -- vastasi pikku Jonathan
nopeasti, mutta vain puoliääneen ja ikäänkuin itsekseen, sillä kuri oli
ankara, ja lapset tohtivat harvoin avata suutaan vanhempain ihmisten
läsnäollessa, ellei heiltä suorastaan jotakin kysytty.
-- Muistelen kertomuksen loppuneen Uudenkaupungin rauhaan, jolloin
ihmiset tulivat taas järkiinsä, -- vastasi koulumestari, vetäen hänelle
ominaisella arvokkuudella siniraitaisen nuuskanenäliinansa taskustaan.
-- Suokaa anteeksi, se loppui Rihtniemelle tehtyyn sotaretkeen ja
tappeluun Gärdingen luona, -- puuttui puheeseen postimestari, kapteeni
Svanholm, joka kernaasti muisteli kaikkea, mikä vain vähänkin vivahti
sodalle.
Mutta Anna Sofian huomio oli kiintynyt lempeämpiin tapahtumiin. -- Eikö
isoäiti muista erämaiden kevättä? -- huudahti hän. -- Olivathan
kuningas ja kuningatar Elias Pietarinpojan ja Maria Larssonin häissä,
ja sitten näimme nämä eräänä iltana Lohilahden talossa, kun vanha
Tuomas palasi vaelluksiltaan Venäjältä.
-- Nyt muistan sen, -- vastasi isoäiti. -- Olipa hyvä, että kerrankin
toki tuli oikeat häät. Paha vain, että niin harvinaisesta tilaisuudesta
noin vaillinaisesti mainittiin. Minä odotin perinpohjaista kertomusta
häistä: kuinka siellä kaikki kävi, miten morsian oli puettu, mitä
vierailla oli yllään ja mitä siellä oli ruokana. Se on toki jotakin,
mitä voi ymmärtää ja johon käy käsin koskeminen. Mutta jos tuo tai tämä
korkea herra, presidentti tai kuningas, on harjoittanut sitä tai tätä
konnuutta pettääkseen kunniallisia ihmisiä, niin se liikuttaa meitä
kauhean vähän, varsinkin kun asia kerrotaan vain kautta rantain. Täytyy
tunnustaa, etten koskaan ole menestynyt Torsten Bertelsköldin parissa;
viekas hän oli jo poikana, ja yhä pahempi tuli hänestä vanhempana.
Mutta presidentiksi päästyään hän on vallan sietämätön. Hyi, mokomaa
tunnotonta miestä!
-- Kun kaikki punnitaan oikealla mitallaan, ei hän kenties ollut
parempi eikä pahempi kuin koko sen ajan valtiotaito, -- vastasi
välskäri sävyisästi. -- Minkätähden maailma ällisteli Kaarle XII:ta?
Eipä suinkaan ainoastaan hänen urotekojensa, vaan yhtä paljon hänen
rehellisyytensä tähden, joka sai hänet hyökkäämään suin päin seinään.
Sillä valtioiden kesken hyväksyttiin muuten aina se periaate, että
kavalin petturi oli suurin mestari; eikä ollut olemassa yhtään petosta,
mikä ei silloin saanut valtiollisen viisauden nimeä, kun vain
naapurilta oli jotakin anastettava. Myönnän kyllä, että meidänkin
aikamme valtiotaito hiljaisuudessa voi olla samaa mieltä -- niin
siltäpä tosiaankin näyttää: kaksisataa vuotta on oppi kansainvälisestä
oikeudesta ollut paperille kirjoitettuna, ja yhtäkaikki valtiot
vieläkin elävät luonnontilassa, niin että mies se, joka voi kaapata
runsaimman saaliin joko kavaluudella tai väkivallalla. Mutta erotus on
siinä, että nyt on olemassa yleinen mielipide, oikeudentunto, joka
kiroo petollisuuden ja usein yhdellä henkäyksellä pyyhkäisee
hämähäkinverkot pois. Ja sentähden petollisuus ei nyt enää julkene
koristelemattomana esiintyä: se ei rohkene enää esiintyä periaatteena;
se ei tohdi enää saarnata sitä oppia, jota Kaarle Kustaa Tessin tahtoi
istuttaa Kustaa III:een, tämän vielä ollessa lapsi, että näet "hyve on
sekoitus hyvää ja pahaa", aina asianhaarain mukaan. Muistettava on,
että Tessin oli Arvid Hornin jälkeen sen ajan Ruotsin suurin valtiomies
ja maineeltaan loistava nero, mikä hän kyllä olikin, eikä muutenkaan
mikään huono mies.
-- Katinkultaa -- väärää kultausta -- miekaton tuppi! -- jupisi
kapteeni riemuiten. Svanholm vihasi koko sydämensä pohjasta kaikkea
valtioviisautta.
-- Kutakin asiaa arvosteltakoon ansionsa mukaan, -- tarttui
koulumestari puheeseen vähän kiivastuneena. -- Ilman älykkäitä miehiä
me kaikki olisimme taivasalla. Muistelenpa, että seitsemännenkintoista
sataluvun valtiomiesten tapana oli vedota yleiseen mielipiteeseen.
-- Oli kyllä, -- vastasi välskäri. -- Kun Pietari I, August II ja
Fredrik IV tekivät liiton Kaarle XII:ta vastaan koettivat he puhdistaa
asiaansa lähettämällä kiertokirjeitä kaikkiin suuriin Euroopan
hoveihin. Kaarle XII, tai oikeammin Piper, kumosi ne kynällä yhtä
ripeästi kuin miekalla. Tämä kävi sekä tavalliseksi että tarpeelliseksi
kuta enemmän tasapainojärjestelmä kehittyi ja sotia alettiin käydä
liittojen avulla. Yksi esimerkki useiden joukossa oli kuuluisa, v. 1739
tapahtunut Sinclairin murha, jonka seurauksena oli vilkas kirjeenvaihto
kaiken Euroopan nähden. Mutta taistelu tapahtui silloin hovien,
hallitusten ja näiden palkattujen kynäniekkojen kesken. Erotus on
siinä, että meidän aikanamme tahtovat kansatkin saada mielipiteensä
kuuluville ja keskustella sellaisista asioista sanakkaiden
sanomalehtien avulla; ja kun seitsemännellätoista sataluvulla riippui
asian menestyksestä katsottiinko se lopulta väkivallaksi vai
oikeudeksi, tapahtuu nyt, että yleinen mielipide panee vastalauseen
semmoisiakin asioita vastaan, jotka jo aikoja sitten on vakaantuneiksi
tunnustettu. Ja samalla on naamari yhä löyhemmässä petollisten otsalla,
sanottakoon heitä sitten valtioviisaiksi tai yksityisiksi
onnenonkijoiksi. Meidän päivinämme olisi Torsten Bertelsköld, jos ei
suorastaan mahdoton, niin ainakin helposti paljastettu.
-- Ellei hän olisi Talleyrand, -- virkkoi kapteeni Svanholm vähän
pilkallisesti.
-- Veli on urhoollinen sotilas ja etenkin uuttera postimestari, --
jatkoi välskäri tuolla ivallisella totisuudella joka sopi hänelle niin
hyvin; -- mutta enpä luule, että miestä, joka on pannut Napoleonin
viralta pois ja viivoittanut Euroopan kartan, voidaan luotimitalla
punnita. Palataksemme Bertelsköldiin, niin kuuluvat luonteet semmoiset
kuin hänen oikeastaan murrosaikoihin, jolloin vanhat periaatteet on
kumottu eivätkä uudet vielä ole täysin selvinneet. Vuonna 1721 oli
vapaus Ruotsissa tuskin vielä muuta kuin yksinvallan kieltämistä; siitä
olivat kaikki puolueet yksimielisiä ja heillä oli siis yhteinen pohja.
Mutta kun tuli kysymykseen rakentaa jotakin pysyvää tälle uudelle
perustukselle, silloin syntyi heti kohta juopa hattujen ja myssyjen
välille, ja silloin ei voinut kukaan enää olla ystävä kaikkien
puolueiden kanssa, pettääkseen heitä kaikkia. Koettakaamme katsoa tätä
aikaa suoraan silmiin.
-- Jos minä saan sanoa ajatukseni, -- sanoi vanha isoäiti
päättäväisesti, -- niin olisi oikein hyvä, jos voisimme päästä kaikista
valtiopäiväkiistoista. Olkaa hyvä ja pankaa sulkatöyhtöjä hattuihin ja
nauhoja myssyihin, ja asettakaa ne sitten tekotukkaisiin päihin, joiden
hiukset on ylöspäin sivelty ja puuteroitu, niin tulee siitä semmoista,
minkä kaikki ymmärtävät. No niin, kuinka käy kuninkaan sormuksen? En
toki soisi, että se onneton kapine viimein turmelisi pienen Kaarle
Viktor Bertelsköldin, Kustaa Bertelsköldin ja hänen rouvansa pojan,
hänen rouvansa, joka oli omaa sukua Falkenberg. En voi kieltää, että
olen ikäänkuin vähän mielistynyt poikaan jo edeltäkäsin: hänen
vanhempansa olivat kunniallisia ja siivoja ihmisiä; toivon, ettei poika
peri heidän haluaan maailmaa kiertelemään. Ruvenneeko hän soturiksi?
-- Se on tietty, jos hänessä on tarmoa vähänkään, -- sanoi kapteeni. --
Ei hän suinkaan koulumestariksi ruvenne?
-- Jos hän ei siksi kelpaa, niin voi hänestä tulla ainakin
postimestari, -- vastasi kapteeni Svanholmin pistosten ainainen
maalitaulu loukkaantuneena.
-- Kummiseni -- tehkää hänestä jotakin oikein suurta ja komeata --
tehkää hänestä kuningas tai ainakin sotapäällikkö, joka voittaa
loistavia voittoja ja muodostaa uudestaan maita ja aikakausia! -- sanoi
Anna Sofia säkenöivin silmin, innoissaan siitä onnellisesta
mielijohteestaan, että 18:nnen vuosisadan historia olisi muutettava
pienen Kaarle Viktor Bertelsköldin eduksi.
Välskäri nyökäytti päätään suopeasti myhäillen. -- Onpa suuri vahinko,
-- sanoi hän, -- ettei Anna Sofia ole mitä Onnettaria, jotka kehräävät
kohtalon lankoja ja panevat aikakausia kerälle; silloin olisi meillä
vain pelkkiä sankareita ja ihania sankaritaruja. Sankarien haavoista
valuvan veren hän muuttaisi vaarainmehuksi, ja kaikki heidän
ympärillään vihmovat kyynelet hän loihtisi lauhkeimmaksi kesäsateeksi.
Ei -- Kaarle XII oli viimeinen romantikko[9] ja se sankari, joka hänen
jälkeensä esiintyi, Fredrik II, oli nero ilman sydäntä, oli kylmä,
itsekäs ihminen ilman innostuksen kipinääkään. Seitsemännentoista
sataluvun keskikohta oli juuri tuollainen kylmä, itsekäs aikakausi joka
ymmärryksellänsä sai suuria aikaan, mutta sangen vähän sisällisen
innostuksen avulla. Se oli Voltairen, Fredrik II:n ja Pompadourin
aikakausi...
-- Ja Klopstockin, Haydnin, Svedenborgin, Linnén aikakausi, --
huomautti Anna Sofia.
-- Olkoon menneeksi. Eihän ole ollut aikakautta jolloin ihmiskunnan
sydän olisi herennyt sykkimästä. Mutta älä odotakaan saavasi semmoisina
aikoina tarun prinssejä kohdata. En voi mitään sille, että me siihen
aikaan esim. Ruotsista ja Suomesta turhaan saamme etsiä noita mainioita
sotilaita, jotka vähän ennen hämmästyttivät maineellaan maailmaa. Sen
sijaan tapaamme uuraita ihmisiä erämaita ojittamassa, kaupunkeja ja
kyliä rakentamassa, maita viljelemässä ja meriä laivastoilla
kyntämässä, sekä valistusta ja varallisuutta hävitettyihin seutuihin
levittämässä. Hyödyn aikana tämmöisenä, jolloin kaikki oli uudestaan
rakennettava ja jokapäiväinen leipä ennen muuta hankittava, ei tapaa
kimmeltäviä valopilkkuja, jotka silmää huikaiseisivat synkkävarjoista
taustaa vasten. Mutta jos rehellistä työtä kunnioitetaan; jos rauhan
hyvillä töillä, valistuksen edistyksellä ja ihmisten onnella on jotakin
arvoa, loihtii tämä aika eteemme kuvan, joka niin monien koettelemusten
perästä tekee mieltä rauhoittavan vaikutuksen. Pelkään, että Anna
Sofiaa on vaikea tyydyttää. Mutta mikäpä tässä auttaa? Jännittävä
sankariaika on auttamattomasti mennyttä; meidän täytyy hakea uusia
aiheita kuulijoita jännittääksemme; saa nähdä, kuinka se onnistuu.
-- Siis saamme nyt odottaa idyllejä: Atista ja Camillaa paimenpoikineen
ja -tyttöineen ja -- lampaineen? Ruusuisissa nauhoissa, vai kuinka?
-- Sitä en lupaa. Luuletko intohimojen palavan laimeammin porvarin
takin kuin aatelismiehen samettinutun alla?
-- Siis sarkaanpuettujen seikkailuja? Arvaanko oikein?
Välskäri kopautti perät piipustaan takansyrjää vasten ja pystytti pari
uutta pitkää halkoa palamaan. -- Nyt käymme aarteita kaivamaan -- sanoi
hän.