Aslak Hetta, päivänpuolen poika,
kasvoi Saamemaassa, sadun maassa,
missä pilviin pyrkii passevaarat,
missä joet huuhtoo kultasantaa,
missä kultaa kiiltää sydämmissä.
Bigga, hento äiti tunturilla
siitti lumimyrskyss' yöllä pojan
kahlatessaan Urtivaarall' yksin,
mistä Alattion lähteet kumpuu
juosten kohti jäistä valtamerta.
Sikskö ikuisuuden kaihon sai hän,
sieluun myrskynraivon tuhotöihin
kätkyessä kodan hämärässä
leikkiessään yksin helminauhoin
tähtein tuikkiessa räppänästä?
Kodan noessa hän yönsä itki,
yksin yleni ja yksin kulki,
tukka tumma, karhea kuin jouhi,
heilui hiilimustain silmäin yllä,
jotka hohtivat kuin huuhkan yöllä.
Lauri Hetta, Biggan toinen poika
avo-sinisilmä, haavemieli
kulki uneksuen haltioista,
sinipiioista ja prinsessoista
joen äyrähillä vesaikossa.
Mutta kisoissa hän solakkana
notkui sorjana kuin nuori hirvi,
huima veri paloi poskillansa,
kun hän nauroi, silloin neidot nauroi,
hymyilipä vakaat vanhuksetkin.
Svakko vaari, vanha salanoita
antoi Aslakille valkeen poron.
"Biegga" porollansa ajoi Aslak
kilpaa tuulen kanssa tuntureilla
yli jäätikköjen, jänkäin, soiden,
taikka sivautti suksillansa,
heilui peskin liepeet, punahiippa
pojan ponnahtaissa hurjin huudoin
jyrkänteeltä ilmaan läpi ryöpyn,
läpi kuilun kauvas alas laaksoon.
Jälkeen jäivät porokylän pojat:
Mauna Sompio, mi aina kulki
tyynnä, väkevänä niinkuin virta,
uskollisna niinkuin päivä yötä
seuras hurjan Hetan äkkiteitä.
Mauna Maggan poika, pystyposki,
vahva, vanttera kuin uroskarhu
kaatoi nuijin pedot, vaani ahmaa,
ystävyydess' syvä niinkuin lähde,
vihapäissään raivokas ja raaka.
Aslak Rista kolmas kasaveikka,
lyhyt, kiivas, ketterä kuin kärppä,
matki riekkoja ja peurain ääntä,
joikui iloissansa päivät pitkät,
kujeili ja muita nauratteli.
Matte Jouna, viekas, kade, arka,
ovela ja viisas juoniniekka,
muutti mieltä niinkuin naali karvaa,
vaihtokaupoissa hän petti muita,
teeskenteli tyyntä ystävyyttä.
Kera kumppanien kasvoi Aslak,
nousi muita päätä pitemmäksi,
kulki käskijänä, kuninkaana,
vaiti ahersi hän kotosalla
kotatulen luona umpimielin.
Kuunteli kun viisas Svakko kertoi
jumaltarinoitaan Ibmelistä,
joka asuu tähtitaivaan yllä,
hallitsevi suuren kaikkeuden,
jok' on elon, kaiken voiman lähde.
Puhui Tiermeestä, mi vuoret murskaa,
höystää saamin porolaidunmaita;
Maderakasta, mi taivahilta
ihmiselon hengen maahan saattaa,
siirtää sikiöhön, äidin kohtuun.
Jabme-aimosta hän hiljaa haastoi:
siellä vainajill' on kolkot kodat,
sieltä noide'n henki saattaa nousta
elävitten maille mahdillansa
taasen paimentamaan porojansa.
Saivo-aimosta kun Svakko kuiskas,
syttyi lämmin loiste silmihinsä;
Saivovaarass' asuu Saivokansa
riemullisna, njallat täynnä riistaa,
siell' on olo kaikkein onnellisten.
Siell' ei puute ole jäkälästä,
pyhät petrat kimmaa pensastossa,
aika autuas on pyytäjälle,
ikinuoret naiset, ikinuoret miehet
syö ja nauraa, nukkuu taljoillansa.
Siellä onnelliset, vanhat noidat
tanssii haltioissaan saivoin kanssa
arparummun hiljaa helistessä,
sinne halaa Svakko iki-koittoon
kerran kaatuessaan hyiseen hankeen.
Niin se kertoi Svakko, karvarinta,
Aslak nukkui, näki hurjaa unta
muinaisajan saamisankareista,
henki liiti unen hämärissä
tähtein tuikkiessa räppänästä.
* * *
Mut kun Svakko vaari oli poissa
salateillä öisin seitain luona,
hiipi Bigga emo pojan luokse,
kertoi Jaaku taatast' tarun hellän
paraimmasta valaanpyytäjästä.
-- "Kerran susi surmas taatas porot,
toiset ajoi kauvas tuntureille,
silloin taatas poltti vanhan seidan,
avuks huusi Herraa niinkuin Jaakob,
paini yksin yöllä Hengen kanssa.
Meni pappiin, otti kiesuskasteen,
vaan ei rauhaa enään koskaan saanut,
loput karjaa tappoi pororutto,
silloin taatas otti parhaan poron,
ajoi humalassa meren sulaan.
Ah, ma muistan hänen hyvyytensä,
häät ja ensi yömme taivasalla!
Vihan sanaa en ma koskaan kuullut:
'Biritista, loddatsham, mun lintuin!'
oli viime, hellä hyvästinsä." --
"Miss' on taata? -- Missä syntyi Kiesus?"
kysyi Aslak. -- "Taivaissa on taata.
Taivaan isä antoi poikasensa,
laittoi asunnoksi kultaluolan,
siellä Kiesus istui opettaen.
Valkeet porot niinkuin taivaan tähdet
kiersi kiesusluolan valokehää. --
Rakastihan Kiesus saamikansaa,
rauhass' saami maistoi poronkermaa,
poro sieti sutta, riekko haukkaa."
"Miksei Kiesus jäänyt ijäks tänne?"
kysyi Aslak silmin säteilevin.
-- "Taivaan taata kaipas poikastansa,
nosti kultapilveen Kiesuksemme,
pyhäpulkassaan taas palaa tänne.
Loddatsham! Mun oma lintuseni,
sinussa on noidan tuliverta.
Armas Aslak, varo Svakon seitaa,
Gedgge-Ibmelia, kirousta,
joka sielus kaartaa... nuku Aslak!"
Aslak nukkui. -- Kauvan valvoi
katsoi poikaansa kuin Kiesuslasta,
uness' Aslak puhui Saivomaasta.
Aamull' Aslak lähti hurjaan ajoon
Biegga porollansa tuntureille.