tallipoika Tuhkimon, joka syytetty on: varasti kultasäkkiä viisi ja
apuna oli Hiisi, lait riikin näin rikkoi ratki ja mässäten prinssiä
matki, nyt laulaa hän viime virttään, pian pyöveli hänet hirttää,
esimerkki näytettäköön, tuomio täytettäköön!
VÄÄRÄSÄÄRI.
Et toiste karkuhun pääse, korpin ruoka,
sun nahkas kallis on kuin kultatalja,
selkäni nahka vielä kirvelee,
kun muistan mestarini raipan iskut.
KYSSÄSELKÄ.
Nyt Hiiden hinkaloon hän matkustaa,
luudalla lentää toiseen maailmaan,
ei palaa koskaan ystäväinsä luokse,
siks itku tukahuttaa ääneni.
VÄÄRÄSÄÄRI.
Ei kylki taida tiellä kylmetä,
takitta keveämpi taidat olla,
sen muistoks' otan, myyn sen krouvarille.
(Ottaa takin.)
TUHKIMO.
Kuluta kunnialla, sull' on sitä!
KYSSÄSELKÄ.
Ja mitä lakillakaan enään teet,
Kyöpelin akkain pataan putoisi,
hei, kananvaras, onko sulla kultaa,
ei sulla ole edes kyydin hintaa!
(Tunnustelee taskuja.)
TUHKIMO.
Anna mun sentään pitää sulkani!
KYSSÄSELKÄ.
Pah, teirinsulka, sill'en mitään tee,
jokaisen pensaan alta niitä löytää.
VÄÄRÄSÄÄRI.
Ja entäs polvihousut, Kyssäselkä?
KYSSÄSELKÄ.
Ei, prinsessamme ehkä pyörtyisi.
(Nauravat.)
Kas tuolta tulee prinssin heimokunta!
ÄITI. (Annikan taluttamana).
Voi, surun päiviä ja tuskan öitä,
kymmenen vuotta olen vanhempi
kuin eilen, sano mulle Annikka,
kai hapseni on lumivalkeat,
ma viime yönä luulin kuolevani,
kuin mustat aaveet kulki unen houreet,
taivaaseen maasta nousi hirsipuu,
Tuhkimo riippui siinä rentona
pää kallellaan, ja mua kauvan katsoi.
ANNIKKA.
Pois pyyhi pahat unet silmistäsi
ja anna taivon niitä kirkastaa!
ÄITI.
Mun toivoni on tomussa, se kuoli,
äkisti kuoli niinkuin kaunis lapsi,
esikko, pieni, armas sydänlehti.
ANNIKKA.
Kuningas ehkä vielä armahtaa.
ÄITI.
Poikani, poikani, oi, mitä teit?
TUHKIMO.
Ei surun syytä, kerran täytyy kuolla.
ÄITI.
Surunko syytä, kuinka haastelet,
siskosi, veljesi ja äitisi
kulkevat läpi koko riikikunnan,
kysyvät Tuhkimoa, saavat tietää:
kuninkaan linnassa on Tuhkimo.
Näin mietimme: kas, vaikka mökki paloi,
niin vielä elää meidän Tuhkimomme
ja leivän saa hän itse kuninkaalta,
tallissa sukii mieliratsuaan
tai soittaa iloisena pillillänsä.
Niin aatoksemme kulki aivan muussa,
kuin että saisit kuolla hirsipuussa.
TUHKIMO.
Mökin ma uuden oisin veistänyt,
nyt hamppunuora sitoo käteni.
ÄITI.
Mut kapula ei sulje suutasi,
tunnusta, että hiukan hairaannuit,
niin ehkä vältät kuolon rangaistuksen!
TUHKIMO.
Kuinka ma voisin tyhjää tunnustaa
ja tyhjäks tehdä, mit'en ole tehnyt?
ANNIKKA.
Veljeni, kuule heikon siskos ääntä,
veljeni rakas, kuule Tuhkimo,
pudista päältäs kaikki syytökset,
olethan syytön, minä uskon sen,
siskoltas säästä nämä kyyneleet!
(Itkee.)
TUHKIMO.
Kaikesta tässä itkuun tyrskähtää.
TÄHKIMÖ.
Tuhkimo, kuinka kauvan saatat olla
noin kovasisuinen ja julman jyrkkä;
tunnusta, viel' on ehkä armon aikaa,
otitko prinsessalta kaulavitjat?
TUHKIMO.
Prinsessan kultavitjat?
TÄHKIMÖ.
Sano pois!
TUHKIMO.
Prinsessaa älä tähän sekoita,
niin valehtelen että varastin!
TÄHKIMÖ.
Sitä en luule. Entä kultasäkit,
miten ne joutui tallinsillan alle?
TUHKIMO.
Tiedusta puilta taikka kiviltä,
mitä ne kuiskuttavat haletessaan,
kun ukon nuoli niihin syyttä iskee!
TÄHKIMÖ.
Mut silkkipussi löyttiin repustasi.
TUHKIMO.
Peliss' on ollut lempo itse tai...
TÄHKIMÖ.
Tai... sano pois!
TUHKIMO.
Tai tallimestari.
TÄHKIMÖ.
Kavahda sanojasi, Tuhkimo,
niin suurta herraa syyttää uskallat,
hän hirsipuusta voi sun pelastaa!
TUHKIMO.
Ei, sitä iloa en hälle suo.
TÄHKIMÖ.
Henkesi ei oo yksin sinun omas
äidilläs myös on siihen sydänosa.
TUHKIMO.
Ei sydämmeni ole juuri jäästä,
mut huulilta en valheen sanaa päästä.
ANNIKKA.
Tuhkimo rakas, minä pyydän vielä,
oi, älä tee vain mitään häväistystä.
ÄITI.
Rukoile elämääsi kuninkaalta,
tunnusta kaikki, puhu puhtaaksi!
TUHKIMO.
Ma itse olen oma tuomarini,
tuomari sanoo: älä vanno väärin!
TALLIMESTARI.
Nuorallatanssijamme, pieni prinssi,
ennen sä tanssit aina nuoran päällä,
säärilläs sätkit kohta nuoran alla
kuin lasten nytkyttämä pahviäijä.
TUHKIMO.
Voi, ruoja, rohkeuttas, pöyhkäpyrstö,
käteni ensin sidoit, vielä ilkut.
TALLIMESTARI.
Pyövelin ruoka, hiiritaikuri,
päästä nyt hiastasi alju hiiri,
se ehkä nakertaisi siteet poikki!
Saan onnitella uuteen virkatakkiin,
missä on takki, päällä paita vaan,
niin, kohtahan on maatapanon aika,
herätä ette taida huomiseen,
siis hyvää yötä, ehkä häiritsen!
TUHKIMO.
En pelkää yötä, hyvää yötä vaan!
TALLIMESTARI.
Korkeaan asemaan nyt nousette,
ei kuningas voi nousta korkeemmalle.
TUHKIMO.
En pelkää nousta siihen asemaan.
TALLIMESTARI.
Ei, -- ollaan ystäviä, pila sikseen, ma tahdoin
sua hiukan koetella.
Minull' on juonet.
TUHKIMO.
Mikko repolainen.
TALLIMESTARI.
Repo on viisas, voi sun pelastaa.
ÄITI.
Niin, pelastakaa, hyvä mestari,
hän on niin ajattelematon!
TALLIMESTARI.
Eipäs,
hän ajattelee ehkä liian paljon,
ei ajatellut köyden punojaa
elämän hienon langan ratkojaksi.
TÄHKIMÖ.
Antakaa armon käydä oikeudesta!
TALLIMESTARI.
Ma suostun veljes pyyntöön -- ehkä suostun,
jos annat taikakalun.
TUHKIMO.
Taikaa kärkyt?
TALLIMESTARI. (Tekohurskaasti).
"Teen loistaviksi kansan kasvotkin",
niin toivoo kuningas, niin minä toivon.
TUHKIMO.
Vai variksilla jyvät kylväisit
ja puisit riihtä peltohiirillä,
maan kavaltaja pelastaisi maan,
ois pukki pantu kaalin vartijaksi...
TALLIMESTARI.
Ei, totta puhun kautta kunniani.
TUHKIMO.
Sun kunnias on keppiheposi,
ei sulla viel' oo riikin valtasauvaa.
TALLIMESTARI.
Siis suora puhe, tahdon saada sen.
TUHKIMO.
Hiidelle olet vielä sielus velkaa,
jos oikein arvaan, taas on Hiisi irti.
TALLIMESTARI.
Jos annat taikakalun, sanot synnyt,
ma puhun puolestasi kuninkaalle
ja panen varkauden Mirjan syyksi.
ÄITI.
Niin, Musta-Mirja on sen varmaan tehnyt.
ANNIKKA.
Puhukaa puolestansa, jalo herra!
TALLIMESTARI.
Kas, kaunis tyttö, oikein herkkupala,
annatkos sitte salaa syleillä?
(Silittää Annikkaa leuvan alta.)
TUHKIMO.
Pois sormet siskostani, herja, muuten
Pyövelin vuorelta sun kuiluun heitän!
TALLIMESTARI.
Sun kauniit rannerenkaas siitä estää,
kas, tuolla tulee pyöveli.
(Pyöveli tulee punaisessa viitassa käsivarrella nuora.)
ÄITI.
Ai, auta!
TUHKIMO.
Nyt; tallimestari, ma näytän taijan;
(Sivelee kätensä selkäpuolella pitkin Tallimestarin kasvoja.)
siskoni puolesta.
TALLIMESTARI.
Puh, sinä pilkkaat.
KUNINGAS. (Tulee. Kuningatar, kuninkaantytär, hoviväkeä). Armas
kuningattareni, kuninkaallinen raati on sen päättänyt, en tahdo
päätöstä kumota, rikos on siksi julkea.
KUNINGATAR. Mutta minä vakuutan nähneeni, miten tallimestari pisti
jotain pojan reppuun, armahda!
KUNINGAS. Näit varmaankin väärin, olit matkasta väsynyt.
kiitollisuudesta poikaa kohtaan et hänelle surmaa soisi. Kyllä sen
hyvin ymmärrän, mutta ei sillä parane, tuomio on täytettävä.
KUNINGATAR. Kuninkaiseni, ole lempeä, kolmen vuoden kuluessa ovat
silmäsi käyneet heikoiksi, sinä et näe, mitä riikissä tapahtuu, usko
minua, nämä ovat tallimestarin vehkeitä.
KUNINGAS. Sinä et vanhastaan siedä tallimestaria.
KUNINKAANTYTÄR. Minäkin rukoilen, isä, ole hänelle armollinen! Isä,
minä sanon sen, ei Tuhkimo ole varastanut kaulakoristetta, minä annoin
sen.
KUNINGAS. Kas, kas, sinä matkit äitiäsi, tämän sinäkin sanot pojan pään
päästimeksi. Olisit sanonut, että hukkasit, sinun pikkuinen pääsi on
tämän huonosti keksinyt. -- Miksi olisit antanut?
KUNINKAANTYTÄR. (Hämillään). Niin kun...
KUNINGAS. Sano vaan, mitä nyt keksit?
KUNINKAANTYTÄR. Niin, kun Tuhkimo pyyhki teirinpilkut kasvoistani.
KUNINGAS. Hahhahhaa, vielä huonommin keksitty, enhän ole huomannut
sinulla teirinpilkkuja olevankaan. Ahaa, siksikö niitä rohtoniekkoja
linnassa kulkikin, voiteet ovat siis auttaneet?
KUNINKAANTYTÄR. Ei, Tuhkimo pyyhki teirinsulalla.
KUNINGAS. Vielä hauskempaa.
KUNINKAANTYTÄR. Samalla sulalla Tuhkimo muutti koko linnan.
KUNINGAS. Nyt sinun pikkuinen pääsi on vallan pyörällä. Tallimestari
sen teki.
KUNINKAANTYTÄR. Eipä, minä näin itse. Isä, katso hänen silmiänsä, ne
puhuvat hänen syyttömyydestänsä, vaikka ylevyys tukkii häneltä suun!
KUNINGAS. Kas, kas, pojalla on vaaralliset silmät, olet tainnut
katsella niihin liian syvään.
KUNINKAANTYTÄR. Totta puhut, isä. Vapauta Tuhkimo, minä käyn hänen
kanssansa vaikka maailman maantietä lieron kuningattarena!
KUNINGAS. Vaiti, Ihannelma, illalla suljen sinun pimeään komeroon!
TALLIMESTARI. (Tuhkimolle). Kuulitko, mitä kuningas sanoi? Ei sinua nyt
voi auttaa mikään maailman kuningatar eikä prinsessa. Anna minulle heti
taikakalu, niin pääset paljaalla säikähdyksellä! Musta-Mirja on väen
joukossa. Yksi sana vaan, niin hän roikkuu hirressä sinun sijastasi.
TUHKIMO. Musta-Mirja on syytön, mitä sinä vaadit minulta? Ihmismurhaa
sinä vaadit, sinä olet kamala mies?
TALLIMESTARI. Anna taikakalu, sanon sen viimeisen kerran!
TUHKIMO. No niin, minä näytän sen, minä näytän sen, koska sitä niin
himoitset. Kas, tässä, tässä on taikasulka, ihmesulka, sillä minä
seiniä sivalsin, linnoja loihdin!
(Heiluttaa sulkaa päänsä päällä, tallimestari yrittää sitä
riistää, Tuhkimo hyppää hirsipuulavalle.)
TALLIMESTARI. Hiiden nimessä, anna se, anna se!
TUHKIMO. Kas näin, minä revin sen rikki. (Repii sulan rikki.) Niin
lentäkää, leyhykää sulkani hienot untuvat, unelmieni untuvat yli
latvojen, yli laineiden, yli kukkaisten ahojen, yli piilevien purojen
Tapiolan pyhille tanhuille sinne, missä ei ole onnettomuutta, missä ei
ole itkua, missä ei päivä koskaan laske, missä ei ole yötä eikä
kuolemaa! -- Lentäkää, liitäkää, viestini viekää Tuonelan tuville! Kas,
tuuli ne jo nosti hartioilleen, nyt ei niitä enään näy, hahhahhaa!
TALLIMESTARI. Kurja, mitä sinä teit!
TUHKIMO. Nyt olen niin iloinen.
TALLIMESTARI. Ilosi itkuksi muuttuu. Kuningas, minä peruutan
syytökseni.
KUNINGAS. Kuinka?
KANSAN ÄÄNIÄ. Kuule, kuule! Hän peruuttaa.
TALLIMESTARI. Syytökseni peruutan, jos Tuhkimo taikasulallaan voi
loihtia tämän hirsipuun kullan kiiltäväksi linnan portiksi.
KUNINGAS. Sinä olet jalomielinen.
KUNINKAANTYTÄR. Tuhkimo, onhan sinulla taikasulka, sipaise, sipaise!
TALLIMESTARI. Niin, hän väittää, että hänellä on sellainen sulka.
KUNINKAANTYTÄR. Tuhkimo rakas, tee se minun tähteni!
TUHKIMO. Mitä en tekisi sinun tähtesi, ah, kaikki, kaikki, en voi
mitään.
KUNINGAS. Voitko tehdä, mitä tallimestari väittää?
TUHKIMO. En voi, tein tyhjäksi taikani.
KUNINKAANTYTÄR. Voi, sinua onnetonta!
TUHKIMO. Vihan vimmassa minä sen tein.
TALLIMESTARI. Hahhahhaa, kuka nyt nauroi.
KUNINGATAR. Voi, suurta surkeutta, sydämmeni on murtua. Kuule viimeinen
pyyntöni! Täytä Tuhkimon viimeinen mieliteko, anna hänen kahden puhua
omaistensa kanssa, anna hänen nukkua, syödä, juoda, laulaa, soittaa,
pukeutua koruvaatteisiin, iloita ja tanssia, mitä hupia vaan haluaa,
sillä surullinen on hänen lähtönsä, josta vielä kirous päällemme
lankeaa!
KUNINGAS. Olkoon niin.
TALLIMESTARI. (Tuhkimolle). Nyt sinä särjit prinsessan sydämmen, ota se
omalletunnollesi, kun lähtösi hetki lyö!
TUHKIMO. Sinä olet pahempi kuin Iso-Hiisi itse, sillä hiisissäkin oli
jotain ihmisellistä. Minä en kestä enempää. Nyt minä huudan kaikki
julki. (Hirsipuulavalla.) Kuulkaa kaikki, minä huudan sen julki
kuninkaan kuulten, kansan kuulten.
KANSA. Kuule, kuule!
TUHKIMO. Tämä mies on suurin maansa kavaltaja, katsokaa, noin vain
konna kalpenee! Kuningattaren hän ryösti, kansalta kiskoi hän viimeiset
rovot.
KANSA. Viimeiset rovot! -- Mitä hän sanoo? -- Hän puhuu totta.
TUHKIMO. Viljan on hän jättänyt mätänemään, hökkelit kaatumaan; siitä
asti kuin kuningatar katosi ja ehkä jo kauvan sitä ennen, on hän
kuningasta pettänyt, muutamassa vuodessa on hän saattanut koko riikin
rappiolle.
TALLIMESTARI. Se ei ole totta, se ei ole totta, hän valehtelee,
kuningas, älkää kuunnelko häntä, hän on koston sairas, hän on hullu,
viekää hänet hirteen!
ÄITI. Suurista suurin päällä maan, kultainen kuningas! Armahtakaa,
lähettäkää hänet kauvas kolmen meren taakse, yksinäiselle luodolle,
mutta antakaa hänen nuori elämänsä minulle, hän on pala sydämmestäni,
osa onnestani! Kuningatar, hyvä kuningatar, olettehan tekin äiti,
hempeän tyttären äiti, pelastakaa minun poikani!
TALLIMESTARI. Pyöveli, käy toimeen!
(Pyöveli sitoo nuoran hirsipuuhun.)
KUNINKAANTYTÄR. Tuhkimo, iloni, sorea sankarini, ole rohkea viimeiseen
hetkeen saakka!
TUHKIMO. Hiiden tulessa olen karaistunut, kuoppasilmäinen kuolema ei
voi olla kovempi kuin elämän tulinen tuska, sorea on kuolo sinun
katseittesi lumouksessa, hyvästi ihana!
KUNINKAANTYTÄR. Sinua muistelen ijäti.
TUHKIMO. Hyvästi äiti, älä muistele pahaa, hyvää vain muistele, hyvästi
veljeni ja sinä siskoni, hyvästi!
MUSTA-MIRJA. (Hiipii esille). Tuhkimo, saanko minäkin sanoa hyvästi?
TUHKIMO. Mirja! Sinä, sinä... Sano, oletko äitini!
ÄITI. Mirja, äitisi?
TUHKIMO. Miksi tulin sen sanoneeksi, niin, äiti, sinä et ole äitini.
ÄITI. Oh, Mirja valehtelee, Mirja valehtelee aina, mene pois sinä
katala poikani luota! Tuo takaisin hopealusikka, ainoa äitini perintö,
minkä varastit! Varastit silloin, kun minä lapsivuoteessa makasin.
Mene pois!
TALLIMESTARI. Musta-Mirja mene, minä annan sinut pyövelille!
KUNINGAS. Jo riittää pyöveli. -- Kuulkaa! Armosta ja kuningattaren
pyynnöstä, Tuhkimo, saat täyttää viimeisen mielihalusi ennenkuin
kuolet.
TUHKIMO. Jalo hallitsija. Soitolla minä tahtoisin lähteä, soitolla
itseäni ja omaisiani ilahuttaisin ennenkuin kalman kynnykselle
kukistun. Ei minulla ole muuta soitinta kuin isäni perintöpilli; sillä
olen metsiä käydessäni soitellut, taivas on silloin tuntunut
sinisemmältä ja syvemmältä, maa ihanammalta ja sydämmeni keveämmältä.
KUNINGAS. Tapahtukoon toivosi! Päästäkää hänen kätensä.
TALLIMESTARI. Vartioikaa visusti häntä!
(Pyöveli päästää siteet.)
TUHKIMO. Mirja, Mirja, sano ensin, oletko äitini?
MUSTA-MIRJA. En ole äitisi.
TUHKIMO. Kuka?
MUSTA-MIRJA. Soita, soita ensin!
TUHKIMO. (Nojautuu hirsipuuta vasten ja vetää Nyyrikin antaman pillin
paitansa alta, itsekseen). Nyyrikin antama simapilli! Heisaa!
KUNINKAANTYTÄR. Äiti, näitkö, miten hän ilostui?
KUNINGATAR. Niin ja silmänsä välähti niin ihmeellisesti. Mirjankin
kasvot näyttivät niin salaperäisiltä.
TUHKIMO. Taikapillini minä vallan unohdin, kuninkaantytärtä minä vain
ajattelin. "Puhu pilliisi seitsemän säveltä", käski Nyyrikki, minä
soitan seitsemän kertaa seitsemän säveltä. Maailma kirkastuu, kaikki
kirkastuu.
(Tuhkimo soittaa, pyöveli alkaa tanssia.)
PYÖVELI. Jalkapohjiani kutkuttaa. Mitä? Jalkani nousee kuin itsestään,
yks, kaks, yks, kaks.
KUNINKAANTYTÄR. Äiti, katsos, katsos, pyöveli tanssii, tämä on hauskaa.
KUNINGAS. Onko pyöveli tullut hulluksi!
PYÖVELI. Ei... ei... armoa, hirttäkää minut ensimmäiseen puuhun!
ANNIKKA. Katsos, pyöveli tanssii Tuhkimon pillin mukaan.
ÄITI. Noin ei Tuhkimo ole koskaan soittanut.
PYÖVELI. Ah, mikä minua vaivaa, minun viitassani on ihan kuin
veripilkkuja, auttakaa! Minä olen hautoja ryöstänyt, vainajilta
sormuksia kiskonut, oh, näin en häissänikään tanssinut.
(Pyöveli lakkaa tanssimasta.)
KUNINGAS. Sinulla ei ole enään virkaa.
KYSSÄSELKÄ. Kuules Vääräsääri!
VÄÄRÄSÄÄRI. Mitä, Kyssäselkä?
KYSSÄSELKÄ. Mikä kumma minuun on tullut?
VÄÄRÄSÄÄRI. Ja minuun?
KYSSÄSELKÄ. Sinuunkin?
VÄÄRÄSÄÄRI. Minusta tuntuu ikäänkuin ei jalkoja olisi ollenkaan.
(Alkaa tanssia.)
KYSSÄSELKÄ. Väs, väs, Vääräsääri, hypittää niin riivatusti.
VÄÄRÄSÄÄRI. Kys, kys, Kyssäselkä, jalka ihan pomahtaa ja pihahtaa
tuiman tanssin halusta.
TALLIMESTARI. (Kuninkaalle). Ihan tämä on kuin kuoleman tanssia,
puuttuu vain luurankomies.
KUNINGATAR. Minä sanoisin sitä omantunnon tanssiksi.
KYSSÄSELKÄ. Hyppää lyhemmällä jalallasi, tämä on hassua! tallimestari,
minä nipistin teiltä hopeapikarin.
TALLIMESTARI. Mitä, sinäkö sen veit?
VÄÄRÄSÄÄRI. Ja minä nipistin teiltä kultamaljan.
TALLIMESTARI. Sellaisia palvelijoitako te olettekin!
VÄÄRÄSÄÄRI. Kätyreitä me olemme. Voi, maa pyörii minun silmissäni, ilma
pyörii, pilvet pyörivät, puut pyörivät.
KYSSÄSELKÄ. Ihmisten päät pyörivät minun silmissäni, pyöveli pyörii,
kuningas pyörii, hirsipuu pyörii.
KUNINGAS. (Kuningattarelle). Ihmeellinen soitto. Minä vanha mies
pyörisin mielelläni kanssasi pari kierrosta. Omatuntoni ei taida olla
aivan puhdas.
KUNINKAANTYTÄR. Minusta tuntuu kuin Tuhkimo keinuttaisi.
(Kuningas, kuningatar, kuninkaantytär nyökyttävät
päätään tahdin mukaan.)
TALLIMESTARI. Heretkää toki! Mitä hirtehisen ilveilyä tämä on?
KYSSÄSELKÄ ja VÄÄRÄSÄÄRI. Mestari, mestari, emme muuta voi!
(Tarttuvat tallimestariin, joka alkaa tanssia.)
TALLIMESTARI. Mitä? Älkää tarttuko minuun! Minä en nyt kuitenkaan ala
hyppiä. Seis jalka, minä käsken, seis! Tämähän on hullunkurista. Ei,
ei, minä en tahdo, sitokaa minut tallinseinään!
(Ottaa tanssiaskeleen.)
KUNINGAS. Mikä sinua vaivaa!
TALLIMESTARI. Kuningas, jalkani ovat kuin nokkosten pistämät, sydän
hyppii rinnassani ylös alas, alas ylös. Tämä on kauheata, hakatkaa
jalkani poikki! Minä läkähdyn, minä tukehdun, minä olen riivattu.
(Kyssäselkä ja Vääräsääri tanssivat suonenvedon tasaisesti
ja hullunkurisesti tallimestarin ympärillä, ja kansa
nyökyttää päitään.)
Auttakaa, auttakaa, jalkasia polttaa, käsiä polttaa, minä palan ja
pakahdun, omatuntoni minussa palaa, tuliset raudat sydäntäni paahtavat!
(Tallimestari tanssii yksin, vuoroin seisahtuen, vuoroin kiihtyen.)
Tuhkimo lopeta, kaikkien pyhien nimessä lopeta! (Tuhkimo ravistaa
päätään ja soittaa.) Saat kaikki, saat rahani, saat karjani, tyttäreni,
koirani, tiirikkani, tallimestarihattuni, elämäni, sieluni, silmäni!
(Tuhkimo soittaa.) Pahasti sinulle tein, ai, ai, minä en kestä enempää,
minä kuolen. (Lankee polvilleen kuninkaan eteen.) Armollinen, laupias
kuningas, käskethän Tuhkimon lopettaa, kaikki tahdon tunnustaa.
(Kuningas antaa merkin, Tuhkimo lopettaa.) Kymmenen säkillistä kultaa
olen minä aarreaitasta ottanut.
KUNINGAS. (Hämmästyy). Sinä!
TALLIMESTARI. Kuninkaallisen orpanan minä metsästysretkellä kuiluun
sysäsin.
KUNINGAS. Eteeni avautuu ammottava kuilu ja sen partaalla olen minä jo
kauvan seisonut.
TALLIMESTARI. Kuningattaren minä Hiidelle möin, Hiisi lupasi minulle
valtaa ja viekkautta, nyt on minusta voima vuotanut.
KUNINGATAR. Minä epäilin häntä aina.
TALLIMESTARI. Armoa, armoa, minä tavoittelin riikin kruunua! Yhdeksän
kymmenettä osaa minä riikin varoista varastin, mutta köyhille minä aina
annoin, kerrankin annoin köyhälle vaimolle viisi pääsiäisleipää,
köyhiä olen säälinyt. (Tuhkimo alkaa soittaa, tallimestari ottaa
tanssiaskeleen.) Ei, ei, vaimon minä linnasta ajoin. Tuhkimo älä soita!
Tuhkimo on kaikkeen syytön, häntä minä vainosin ja vakoilin, Tuhkimo
sai linnan loistamaan. Tuhkimo...
KUNINGAS. Oi, silmäni aukenevat, Tuhkimo anna minulle tämä anteeksi!
TALLIMESTARI. Armahtakaa suuriarmollisin, minä heitän henkeni teidän
käsiinne!
MUSTA-MIRJA. Minäkin tunnustan. Monta vuotta sitten varastin minä
tallimestarin käskystä kuninkaan orpanan rintalapsen, riikinperijän.
Minun piti se surmata.
KUNINGAS. Sinuahan huovit takaa ajoivat.
MUSTA-MIRJA. Minä piilouduin tämän vaimon mökkiin, hän oli sairas,
yöllä oli lapsensa kuollut, minä vaihdoin lapset.
KUNINGAS. Ja vaimon lapsi?
MUSTA-MIRJA. On Tuhkimo.
KUNINGAS, KUNINGATAR, KUNINKAANTYTÄR. (Nousevat pystyyn). Tuhkimo!!
ÄITI. Tuhkimo, sinä et olekkaan poikani!
TUHKIMO. Mirja... kuningas... minäkö...?
KUNINGAS. Olisiko mahdollista!
KUNINGATAR. Tule tänne Tuhkimo! (Katsoo käsivartta.) Kolme luomaa kuin
kolme pientä tähteä. Mirja puhuu totta.
MUSTA-MIRJA. Tässä on riikinperijä.
TUHKIMO. Kolme tähteä, missä ne näin? Linnanportin vaakunassa.
KUNINGAS. (Taistelee liikutusta vastaan). Tuhkimo, Tuhkimo, rakkaan
orpanani poika, vanhuuteni ilo ja valtani vahvistus. Tule isällistä
rintaani vasten. (Syleilee.)
Ma olen ollut kiittämätön herra,
mut sinä Tuhkimo oot ansainnut
kannukset, kypärän ja riikin kruunun,
niin... prinsessan ja puolen valtakuntaa
omien tekojesi ansiosta.
Ja sinä kehno tallimestari.
pois silmistäni, huono riikin renki,
maan ääriin, kurja, kätyreinesi,
niin etten näe sua rajoillani,
saat sydämmessäs syntis sovittaa!
TUHKIMO.
Hei, äiti, kuule, nyt sen muistan vasta,
jätinhän vesisangon pihalle.
ÄITI.
Luulin sun jääneen pohjattomaan suohon.
TUHKIMO.
Maan läpi tähän paikkaan sukelsin,
ja aloin juuri nousta hirsipuuhun.
ANNIKKA.
Sinusta, veikko, tuli sentään prinssi.
TUHKIMO. (Nauraa).
Sokeriprinssi!
KUNINGAS.
Kuulkoon kansa kaikki,
ympäri hirsipuun on tanhuiltu,
tanhulla surunäytös loppukoonkin,
pitoihin pitkiin koko kansan kutsun!
TUHKIMO. (Heräten itsetietoisuuteen).
Elämän soitto kalman kynnyksellä,
nyt näen minä koko elämäni:
_pieninkin pilli, siin'on soitonmahti,
toiminta, tahto, niiss'on taikasulka,
toimemme loppuu aivan alussansa,
mut soitto seuraa, liitää sielun kanssa_.
Esirippu.
End of Project Gutenberg's Tuhkimo ja kuninkaantytär, by Larin-Kyösti