TUHKIMO JA KUNINKAANTYTÄR
Nelinäytöksinen satuseikkailu
Kirj.
LARIN-KYÖSTI
Porvoossa,
Werner Söderström,
1903.
HENKILÖT:
TUHKIMO
ÄITI
ANNIKKA
TÄHKIMÖ
TAITO
NYYRIKKI
KUNINGAS
KUNINGATAR
KUNINKAANTYTÄR
TALLIMESTARI
MARKKUS, rahavartija
VÄÄRÄSÄÄRI, | tallimestarin kätyreitä
KYSSÄSELKÄ |
ISO-HIISI
ROPA, Hiiden tytär
AARTEENKAIVAJA.
MUSTA-MIRJA
KUULUTTAJA
PYÖVELI
PALVELIJA
Tapion väkeä, sinipiikoja, hiisiä ja peikkoja, mustalaissoittaja.
ESI-NÄYTÖS.
(Mökin piha. Tuhkimo tulee jousi olalla.)
TUHKIMO. Annikka!
ANNIKKA. Mistä tulet Tuhkimo?
TUHKIMO. Metsästä. Onko sinulla leipää? Minun on niin kovin nälkä.
Missä äiti?
ANNIKKA. Läävässä; äiti torui sinua äsken. Tuossa sinulle säästin, syö
se pian, ettei äiti huomaa! (Antaa leivän.)
TUHKIMO. Syön sen niin pian, etten itsekkään huomaa, mutta puolet
säästän minä huomiseksi. Anni, sido huivisi silmilleni!
ANNIKKA. Mitä nyt aijot, veikko? (Sitoo.)
TUHKIMO. Ammun jousellani. Tämä jousi on pyhä jousi pyhän tietäjän
tekemä, sanoi isävainaja. Nyt minä tahdon tietää kohtaloni suunnan.
(Ampuu.) Minne lensi nuoli?
ANNIKKA. Lounasta kohden.
TUHKIMO. (Ottaa huivin silmiltään). Niin, sinne minä lähden, lähden
kuin nuoli liiaksi pingoitetusta kaaresta, niin ettei kukaan jälkiäni
näe.
KUULUTTAJA (Tulee). Minä kuulutan sen kuuluville: teille pitkille
tietämättömille hukkui kuningatar armas, siitä kuninkaan mieli on
karmas; jo kuningatarta on kolme vuotta etsitty vaan aina suotta. Ken
kuningattaren löytää vaan, sen kuningas nostaa kunniaan; jos kunnon
mies on, välttää noidan nuolen, saa prinsessan ja valtakuntaa puolen,
kuninkaan käsky kuuluu tälleen, minä riennän matkalle jälleen. (Menee.)
TUHKIMO. Kuulitko? Saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Se ajatus
huumaa pääni. Prinsessa kuuluu olevan kaunis kuvaa myöden, hänellä on
ruiskukalle vivahtavat silmät, oljenkeltaiset hiukset ja ulpukan
kokoinen pieni hopeakruunu päässä. Minä lähden kuninkaan linnaan.
ANNIKKA. Turhia hourailet. Palaatko mukamas myös?
TUHKIMO. Kultakypärä päässä minä palaan ja tuon sinulle sinisistä
sinisimmän silkkihameen.
ANNIKKA. Niin ja peninkulmasaappaat ja ilmalaivan. Mutta, kas, tuolta
tulee mustalaisia.
(Mustalaisia säkkipilleineen ja Musta-Mirja menevät ohi.)
TUHKIMO. Musta-Mirja!
MUSTA-MIRJA. En uskalla. Onko äitisi kotona?
TUHKIMO. Läävässä on äiti.
MUSTA-MIRJA. Sydänkäpyseni, ilosilmäseni. Kuinka olet kasvanut
kauniiksi! Ylen olet soma, soma olet. Anna kätesi! (Pouvaa.)
Katselen kättäsi poikakulta,
sinuss' on haavetta, sinuss' on tulta,
tummuen kiertää pulppuvat suonet,
sinua kohtaa kauheat juonet,
tuossa siniset, selvät juovat,
kolme tähteä onnesi luovat,
kirkkaat, kiertävät onnen tähdet.
Kauas maailman maille lähdet,
erheiset maailman maantien haarat,
riemut on rikkaat, suuret on vaarat,
hipiäs verkot ne väistyy kuin metsiin,
siniset silmät silmiäs etsii,
viettää ne rikkaiden korkeat pöydät,
ehkä sä alhaalta lykkysi löydät.
Kohtalon vaaka se heiluu ja viippuu,
sinusta elämän kulkusi riippuu,
juovat ne juoksee, ne kiertää, ne kaartaa,
ilkeä mies sua väijyy ja saartaa,
mutta kun katson sun kämmenes pohjaan,
taas sua onnesi tähdet ohjaa,
kolme tähteä Luojan luomaa,
katson ja katson, en loppua huomaa.
TUHKIMO. Oletko syönyt tänään?
MUSTA-MIRJA. Ilosilmäseni, en ole.
(Äiti tulee läävästä.)
TUHKIMO. (Antaa leivän). Ota tuosta!
ÄITI. Mistä sinä leivän olet saanut? Annikka, sinä olet sen antanut.
Musta-Mirja, jokos sinä taas täällä nurkissa nuhjustat, sinä
syöjättären sikiö? Tuo se hopealusikka, jonka varastit silloin, kun
minä lapsivuoteessa makasin! Mihinkä kätkit sen oman sikiösi? Suon
rantaan hautasit! Lähdetkös siitä, anna pois leipä!
(Musta-Mirja juoksee, äiti jälessä.)
TÄHKIMÖ. (Tulee kuokka olalla). Noo, sokeriprinssi. Tule tänne!
TUHKIMO. Kuulen minä täältäkin.
TÄHKIMÖ. Sinä kimpova kiusan kappale. Mikset kaitsinut sikojani? Häh!
Soitit taas metsässä pihisevällä pillilläsi ja hyttysiä hypytit. Minä
ajan sinut mökistäni.
TUHKIMO. Isäni mökistä, niin, aja vaan, maailma on avara ja tietä
riittää taivaan rantaan saakka!
TÄHKIMÖ. Ja löydät jonkun mustalaisprinsessan, jonka valjastat
ilmalaivasi eteen.
TUHKIMO. Ja sinä jutkaköydessä jälessä. Niin me lennämme ali seitsemän
auringon, yli kuuden kuun, ja minä pudotan sinun Kipuvuoren kiehuvaan
jättiläispataan.
TÄHKIMÖ. Jollet tuki sukkelata suutasi, niin...
(Tarttuu kuokkaan.)
ANNIKKA. Hyvät veljet, älkää riidelkö!
ÄITI. (Tulee). Sain siltä sentään leivän pois.
TUHKIMO. Mikä rohkeus!
ÄITI. Surun lapsi sinä olet ja pitkän naulan sinä näin lyöt äitisi
ruumiskirstuun.
TUHKIMO. Noinko pitkän?
(Näyttää Tähkimön kuokkaa.)
ÄITI. Huilulla sinä minun haudallani vielä soittelet. Koskahan se
sinäkin viisastut?
TUHKIMO. Isäni perintöpillillä minä vaan soitan eikä se pilli ole
suutani tyhmempi. Äiti, teillä on kuin linnun naama.
ÄITI. Linnun naama? Älä viisastele, vaan mene sikoja paimentamaan,
tuossa on sikopiiskasi!
TUHKIMO. (Itseivallisesti). Valtikkani!
ÄITI. Mutta käy ensin noutamassa vettä lähteestä! Kunnon Tähkimö, tule
syömään, olen paistattanut sinulle kanan!
TÄHKIMÖ. Kaiketi sen laihimman.
(Tähkimö, äiti tupaan.)
TUHKIMO. (Ottaa vesisangon käteensä). Se oli sen laulun loppu.
ANNIKKA. Hyvä veli, tee kuin käsketään! Huomenna kyllä leppyvät.
TUHKIMO. Leppyvät? Samanlaista on ollut elämä aamusta iltaan. Muuta
minä kaipaan. Heisaa, olispa täällä korea kuutamo-otsa ori, sitä minä
ruokkisin.
ANNIKKA. Mene lähteelle, siellä mielesi viihtyy!
TUHKIMO. Lähteelle? Tiedätkö mitä? Sanotaan, että Mustan-Mirjan lapsen
ruumis imee itseensä kaikki lähteen suonet, siksi lähde kuivuu, näes
lapsen haudalle ei viattoman kyynel ole vuotanut.
ANNIKKA. Sanotaan mitä sanotaan, mene nyt hyvä Tuhkimo!
(Menee tupaan.)
TUHKIMO. Mene nyt hyvä sikopaimen! (Lyö piiskalla maahan.) Hm! Hohoo,
kovin minua nukuttaa. Tuossa on nurmi niin pehmeä kuin vihreä
silkkipatja. (Paneutuu makaamaan.) Tule uni, sinä kuninkaiden kumppani
ja kerjäläisten ystävä. (Nukahtaa.)
VÄLIVEEHO.
(Pimeä näyttämö, jonka jälkeen näkyy Tapiolan ihana tanhua.
Tuhkimo nukkuu nurmella, sinipiiat karkeloivat hänen ympärillään
ja laulavat.)
SINIPIIAT.
Soi simapilli,
soi, soi, soi,
sinisilmä siskot
karkeloi,
siniviitat välkkyy,
heljät soljet helkkyy,
mailla auer läikkyy,
seitit, korret väikkyy,
nouse metsämies,
sillaks suorin ties,
soi simapilli, soi!
(Hiiden harakka nauraa, sinipiiat pakenevat peljästyen.)
TUHKIMO. (Puoliunessa). Ihmeellinen, ihana soitto soi äsken korvissani,
ja siniset, viileät liepeet liehuivat ympärilläni. Tahdon vielä nukkua.
NYYRIKKI. (Tulee Tapion mukana). Metsään nukkunut poika!
(Harakka nauraa.)
TAPIO. Kirottu harakka! Nyyrikki, punakypäräni, katsos hänellä on pyhä
jousi!
TUHKIMO. (Herää.) Mikä on tämä paikka?
TAPIO. Tapiolan pyhässä haassa nukuit, poikaseni. Mistä matkasi?
TUHKIMO. Kotoa vihassa läksin, veli lemmottu löi. Etelään oksat
osoittivat, päivä päälläni kulki, minä alinna astuin. (Harakka nauraa.)
Hyi, mikä helvetillinen nauru! Lintujen vilkas viserrys vaikeni.
NYYRIKKI. Kamala on kalmanlinnun ääni, Hiiden harakan hähätys, sen
tänne Hiisi lennähytti, koska paimenemme vahingossa ampui Hiiden
hirven.
TAPIO. Kun se nauraa, ei ketään naurata. Naudat lankeevat polvilleen ja
läähättävät, repo luolaansa ryömii ja vuohet virtaan viskautuvat; vihan
vavistus käy läpi Tapiolan.
NYYRIKKI. Metsä on kuin kirouksen alla, puut kuiskaavat suruissaan, ja
ilomieliset hyttyset heittävät karkelonsa.
TAPIO. Yöllä lankee Hiiden vuoresta varjo yli simaisen saloni,
nahkasiipat, vaakalinnut ja lentävät rikkikoirat täällä uksilla
ulvovat, viettävät hurjia, kiimaisia häitä naattujensa kera.
NYYRIKKI. Kaikki Tapion kansa riutuu riitaan, Tellervo ihanaiseni mun
käsiäni kaartaa.
TAPIO. Mimerkki, mieluinen emäntäni, siniviittainen siippani
arkiryysyissä murehtii ja katsoo kaameata korpea.
NYYRIKKI. Sinulla on pyhä jousi! Ammu harakka, saat sinisilmäisimmän
sinipiian. En lintua tavoita, vasamat ohi lentävät.
TUHKIMO. Sinipiiat ovat sinistä unta. Mutta sinulla on korea simapilli,
anna se minulle!
NYYRIKKI. Antaisinko? Voi, poikaseni, kyllä vaadit suurta palkkaa. Et
sen voimaa tunne, et sen taikoja tajua. Sillä kun kerran soitat, niin
silmäsi loistavat, silloin on apuni lähelläsi; jos hengen hädässä olet,
niin puhu pilliin seitsemän säveltä, niin ei paha sinuun pysty, ei
Hiiden tuli tuhoa. Jos Metsolan kirouksesta päästät, niin vaihdan...
TAPIO. Metsä sinua rakastaa, metsään jätit osan sielustasi. Saat metsän
kalleimmat lahjat, metsän pyhin rauha jää ijäti sydämmeesi soimaan,
metsän salaisin suhina kutsuu sinua kuutamokisoihin ja ikuisiin
iloihin.
TUTHKIMO. Maailmalle levoton vereni halajaa.
TAPIO. Annan sinulle taikasulan, teirinsulan, sillä kun pyyhit niin
teirinpilkut kasvoista katoavat, sillä kun sivallat niin karjan karva
läikkyy, maa viljavana viihtyy, rauniot linnoiksi lentävät, kuollut
esine hopealle hohtaa, mielesi mukaan muuttuu. Hävittää sen voit, et
sitä kenellekään antaa saa.
NYYRIKKI. Tuolla istuu harakka pyhän pihlajan latvassa! Jos siihen
osaat, osaat onneesi. Kuule kuinka lemmon lintu rähättää!
TUHKIMO. Kaikkien pyhien tietäjien nimessä.
(Lyö jousellaan ristinmerkkiä ilmaan ja ampuu,
harakka päästää pahan naurun.)
NYYRIKKI. Lentää, lentää kohden Hiiden tulipunaista vuorta! Hei! Kuules
kuinka iloisesti karjun tyttäret vastasivat. Tuossa saat simapillini,
säilytä sitä kuin silmäterääsi!
(Kuuluu avunhuuto.)
TUHKIMO. Kuka huusi?
(Rientää pois, palaa taluttaen Aarteenkaivajaa.)
AARTEENKAIVAJA. Aarteita etsin joka pensaan alta, joka pökkelön
kolosta. Katselin suon silmää, sillä sieltä välkähti kuin kultaa. Minä
haparoin ja vaivuin mustiin mujuihin. Sanokaa, miekkoiset, missä on
Hiiden vuori, siellähän taotaan kultaa!
TAPIO. Miekkoinen, mieletön mies! Tuolla on vuori; kun keskiyöllä
koputat, aukenee vuoren seinä. En sinua sinne neuvo menemään,
kultakolikot sammakoiksi muuttuvat, Iso-Hiisi sinut orjakseen ottaa.
AARTEENKAIVAJA. Seuraa metsämies, sinä nostit mun suosta; jaan kanssasi
kaikki ilot ja aarteet.
TUHKIMO. Ah, seuraisinko? Kultaa, sanoit? Tulen, -- -- en. Mitä teki
Tähkimö kullallaan? (Kuuluu simapillin soitto.) Ah, ihana soitto! En
tule!
AARTEENKAIVAJA. Aarre on aarteen ottajalla! (Menee.)
NYYRIKKI. Meni mieletön miekkoinen. -- Taas päivä paistaa saloillani,
luonto pääsi kuin painajaisesta. Kuules kuinka linnut taas ilosta
visertelevät!
(Linnut laulavat, sinipiiat tulevat karkeloiden.)
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
(Linnan piha. Oikealla tallirakennukset, tallinoven päällä puusta tehty
hevosen pää, kummallakin puolen kaksi hirven sarvea. Vasemmalla linnan
pääty, linna on hiukan rappiolla, siinä on ulkoneva terassi ja
pylväsrappukäytävä. Perällä linnan vanhanaikuinen portti, sen otsikossa
vaakunakilpi, joka kuvaa kolmea tähteä ja yhtä jousta. Portin takana
näkyy nostosilta ja hökkeleitä.)
TALLIMESTARI. (Kantaa kahta rahasäkkiä).
Hys, hiljaa, tähän lauta laskekaa!
(Kyssäselkä ja Vääräsääri, jotka aina ovat unisen näköiset, laskevat
laudan maahan, heillä on kuokka y.m. työaseita.)
Käy Kyssäselkä talliin urkkimaan,
pidätä Tuhkimoa kunnes yskin.
(Vääräsääri nostaa tallin sillasta lahon laudan, kuokkii sen alle
kuopan, johon tallimestari asettaa rahasäkit.)
Kas niin, ei kukaan huomaa vehkeitämme,
kuningas, prinsessa on kävelyllä;
ken uskois vanhan tallisillan alla
kirkkaita kolikoita löytyvän. (Yskii.)
Lyö lujemmin!
VÄÄRÄSÄÄRI. (Tuhkimolle).
Niin, kuten äsken kerroin,
taas eilen kävi täällä kosijoita,
isoinen herra kaukaa saksain maasta,
suupaltti, kerskaaja ja lavertaja;
kuningas suuttui.
TUHKIMO.
Entä prinsessa?
VÄÄRÄSÄÄRI.
Hän nauroi, että valkeet hampaat loisti,
kun takaperin kulki saksan herra
kadoten ovesta kuin ilveniekka.
TUHKIMO.
Ja tänään linnass' oli rohtoniekka?
VÄÄRÄSÄÄRI.
Niin, prinsessall' on teirinpisamoita
ja luullaan, että jonkun paha silmä
on salaa kurkistellut kasvoihinsa,
ei siinä auta rohdot, yrttivoiteet.
TUHKIMO. Mutta kuninkaantytär on sittenkin kauniimpi kuin kaikki muut
maailman prinsessat.
TALLIMESTARI. Saatte mennä! (Hiljemmin.) Seuratkaa kuningasta kuin
kaksi varjoa! (Tuhkimolle.) Vai kauniimpi kuin muut prinsessat! Kas,
kas, kyllä olen sen huomannut, että sinä useasti tähystelet linnan
akkunoita!
TUHKIMO. Vasemmalla silmälläni vaan, oikealla silmälläni minä katselen
linnan hiipiviä varjoja.
TALLIMESTARI. Katselisit hiukan hevosiakin. Oletko laassut
tallinlattiata tänään?
TUHKIMO. Olen herra tallimestari.
TALLIMESTARI. Oletko antanut hevosille kauroja?
TUHKIMO. Laarissa ei ole kauroja.
TALLIMESTARI. Syötä vaikka olkia!
TUHKIMO. Olkia? Ei löydy muuta kuin tallin katto-olkia.
TALLIMESTARI. Sinä hoidat huonosti kuninkaan hevosia.
TUHKIMO. Eivät ne ilmasta elä, maantien varsilta mitä nälkäänsä saavat,
laihoja ne olivat jo tänne tullessani.
TALLIMESTARI. Kun minä sanon, että ne ovat lihavia, niin ne ovat
lihavia. Hillitse poika kieltäsi, kun kuningas tulee, muuten minä
väännän niskasi nurin.
TUHKIMO. Mutta silmiäni ette voi vääntää nurin.
TALLIMESTARI. Niin, sinulla on sellaiset tarkastelevat silmät. Varo
niitä silmiäsi!
TUHKIMO. Kyllähän minä sen olen tarkastanut, ettei kuningas mitään
huomaa, suree vaan ja käy kallella kypärin. Koko talli, eikä yksin tämä
tallisilta sietäisi korjausta. Katsokaa; linnan torni on kallellaan,
hometta on ikkunanpielissä, ovet murenevat ja seinät sortuvat. Mutta
siihen on syynä...
TALLIMESTARI. Kuka?
TUHKIMO. Hiiret.
TALLIMESTARI. Mitä sinä hulluttelet?
TUHKIMO. Linna on hiiriä täynnä, niitä vilisee aitoissa ja
jyvälaareissa, ne nakertelevat seinät puhki, ne lipuvat kuninkaan
makuuhuoneeseen, seinäpaperien takana ne kuuntelevat hänen
unipuhettansakin.
TALLIMESTARI. Se on kummallista.
TUHKIMO. Kun naakat yöllä tornissa huutavat, pitävät ne sellaista jyryä
kuin varkaita olisi liikkeellä. Olisipa täällä sellainen hiiritaikuri,
joka viekoittelisi ne soitollansa kiehuvaan virtaan.
TALLIMESTARI. Eikö siellä sinun kotimökissäsi ollut hiiriä?
TUHKIMO. Olihan niitä, mutta köyhän hiiret ovat köyhiä. -- Minulla oli
sellainen alju, hiljainen hiiri, mutta sen Tähkimö tappoi, se oli
sellainen nelijalkainen hienoviiksinen hiiri, nämä linnahiiret käyvät
kahdella jalalla.
TALLIMESTARI. Varo sanojasi!
VÄÄRÄSÄÄRI ja KYSSÄSELKÄ. Kuningas tulee, kuningas tulee!
TALLIMESTARI. Niin, Tuhkimo, muista, hillitse kieltäsi!
TUHKIMO.
Ah, prinsessa!
TALLIMESTARI.
Tuolt' tulee kuningas,
kumarra!
KUNINGAS.
Siitä on jo kolme vuotta,
kun armas puolisoni multa vietiin,
mun kaunis kuningattareni.
KUNINKAANTYTÄR.
Isä,
rauhoitu!
KUNINGAS.
Lapsi, et mua ymmärrä.
KUNINKAANTYTÄR.
Mua uskokaa, hän palaa luoksemme.
KUNINGAS.
Sit'ennen pääni maahan kallistuu,
ja mustat orhit vie mun kirkkotarhaan,
syksyinen tuuli yli haudan tanssii,
mut unhoitusta en saa sielläkään.
KUNINAANTYTÄR.
Ei, nuorteana päänne nousee taas
ja valkoratsulla te ajatte
kuin ennen nuorna häiden iloihin.
(Kulkevat puistoon.)
TUHKIMO.
Hän hento on ja heljä linnaruusu,
ihana lilja, puhdas ihmekukka,
prinsessa Ihannelma.
TALLIMESTARI.
Katso, katso,
katsele hänen suurta katsettansa,
se harhailee kuin yli sinivetten
sulaen ikävään ja illan kaihoon,
se sua etsii.
TUHKIMO.
Mua? Nyt löitte harhaan,
ei, -- olen liian alhainen.
TALLIMESTARI.
Et suinkaan,
ma sulle kultatakin toimitan,
myös kannukset ja hienon töyhtöhatun
TUHKIMO.
Kangastus katoo, syntyy jälkiaatos.
TALLIMESTARI.
Mut jos voit löytää kuningattaren,
saat prinsessan ja puolen valtakuntaa.
TUHKIMO.
Niin, jos...
TALLIMESTARI.
Näin kuuluu säädös kuninkaan:
"saa prinsessan ja puolen valtakuntaa,
jos kunnon mies on". Oothan kunnon mies.
TUHKIMO.
Omille kiitoksille en oo herkkä,
sen tiedän sentään, en oo kehno mies.
TALLIMESTARI.
Siis kunnon mies, kas siitä virsi alkaa.
TUHKIMO.
Niin jos... niin jos ma voisin kerran löytää
kadonneen kuningattaren, oi taivas,
unelma ihana, mut ilmarakko.
TALLIMESTARI.
Mut siitä tosi tulla voi.
TUHKIMO.
En usko,
monet jo prinssit häntä etsivät,
öin päivin samosivat metsäin halki
ja tyhjin toimin aina palasivat.
TALLIMESTARI.
Ma tiedän paikan.
TUHKIMO.
Tallimestari,
miksette sano sitä kuninkaalle?
TALLIMESTARI.
Ei ole vielä aika tullut.
TUHKIMO.
Hyi,
ma pahaa aavistan, on teillä juonet,
mun tahdotte te, kurja, kätyriksi
omille pyyteille ja vehkeillenne.
TALLIMESTARI.
Niin, mitä sanaa itse tahdot käyttää,
kätyri, veikko, vallanjakaja.
TUHKIMO.
Mut miss' on kuningatar?
TALLIMESTARI.
Sanoisinko, sen koko kylä tietäis huomenna.
TUHKIMO.
Mut jos ma kuninkaalle ilmoitan
salaiset hankkeenne ja halunne.
TALLIMESTARI.
Jos uskallat tai et, on yhtä kaikki,
ma joka sanas silloin vääräks vannon,
ei sua uskota.
TUHKIMO.
Ma luulen, että
liitossa ootte itse Hiiden kanssa.
KUNINKAANTYTÄR. (Palaa kuninkaan kanssa).
Isäni, kuule, ehkä saapuu urho,
vankilan murtaa, äidin pelastaa,
lävitse mustain metsäin tänne kiitää,
ihana näky sydäntäni huumaa.
KUNINGAS.
Hourailet Ihannelma, mieles lentää,
ei löydy miestä missään näillä mailla.
KUNINKAANTYTÄR.
Pääportista ei aina urho kulje,
hän sivuportist' ehkä ratsastaa,
käy hiljalleen ja käytös ujo on.
KUNINGAS.
Loruja, olen vallan väsyksissä,
suupaltti urhoihin jo uupunut.
Ken vasta puolisoni lupaa löytää
sen ajan huoveillani linnasta;
mun itse täytyy häntä etsiä.
KUNINKAANTYTÄR.
Voi, isä, säästäkää jo itseänne!
TALLIMESTARI. Suur'armollisin kuningas, tässä on se uusi tallipoika.
KUNINGAS. Vai niin. Sinä näytät rohkealta poikani.
TALLIMESTARI. Kumarra lurjus.
TUHKIMO. En ole lurjus, mutta hyviä kuninkaita minä aina kumarran.
(Kumartaa.)
KUNINKAANTYTÄR. Se oli kuin kuninkaanpojan vastaus.
TALLIMESTARI. Suuri raukka, sitä paitsi on pojalla paha silmä.
KUNINGAS. Hänen silmänsä näyttävät lempeiltä, niin, niin, omat silmäni
ovat jo vanhat, murheesta ne himmentyivät.
TALLIMESTARI. Hän on laiska ja saamaton, kuten sanoin, hänellä on paha
silmä, hevoset laihtuvat.
KUNINGAS. Onko totta, mitä sinusta sanotaan? Nimesi?
TUHKIMO. Tuhkimo, armollinen kuningas.
KUNINGAS. Miksi sellainen nimi?
TUHKIMO. Sain lapsena istua tuhassa ja tomussa mökin kiukaan perässä,
siellä minä viihdyinkin, hiilestä hevosia vuolin ja tuhkaan tallia
tein.
TALLIMESTARI. Miksi kotoasi lähdit, sano se!
TUHKIMO. Karkasin.
KUNINGAS. No niin. Tuhkimo, tallimestari on ylimiehesi, sinun täytyy
kaikessa häntä totella, sillä hän on minun ainoa apuni, minun sauvani
ja oppaani.
TUHKIMO. Ymmärrän.
TALLIMESTARI. Suvaitkaa, kaikkiviisas kuningas, käykäämme katsomaan
pojan pahoja töitä.
KUNINGAS. Menkäämme! (Menee talliin.)
TUHKIMO. (Hetken oltuaan äänettömänä.) Prins...essa.
KUNINKAANTYTÄR. Mitä sinä?
TUHKIMO. Minä...
KUNINKAANTYTÄR. Niin.
TUHKIMO. Niin.
KUNINKAANTYTÄR. Mitä niin?
TUHKIMO. Saanko minä teitä, suloinen prinsessa, todellakin katsella
näin läheltä.
KUNINKAANTYTÄR. Hahhaa, en katselemisesta sula.
TUHKIMO. Ja saanko minä sanoa prinsessaksi.
KUNINKAANTYTÄR. Sano vaan, prinsessahan minä olenkin.
TUHKIMO. Vaikka prinsessa Ihannelmaksi.
KUNINKAANTYTÄR. Sano vaan.
TUHKIMO. Taikka kaikkien liljojen kuningattareksi.
KUNINKAANTYTÄR. Sitte sanon minä sinua kaikkien ruusujen ruhtinaaksi.
TUHKIMO. Mutta tallimestaria minä sanoisin kaikkien nokkosten
häijyherttuaksi.
KUNINKAANTYTÄR. Sano häntä vaikka miksi, hän on niin häijy, niin
häijy...
TUHKIMO. Hän käy kuin varas ja nauraa kuin Hiiden harakka. Hän kumartaa
kuninkaalle niinkuin kallistuisi uhrinsa yli. Suloinen prinsessa,
varokaa häntä ja varjelkaa kuningasta!
KUNINKAANTYTÄR. Isäni silmät hän lumoo, hänen raskaita askeleitansa hän
ohjaa, isäni on toisinaan kuin surusta sekava, hän ajattelee vain
kadonnutta kuningatartaan. Pidä sinä, Tuhkimo, tallimestaria silmällä!
TUHKIMO. Mutta tallimestari ajaa minut pois.
KUNINKAANTYTÄR. Eikä aja.
TUHKIMO. Mutta jos sentään ajaisi, enkä minä enään koskaan saisi nähdä
teitä, prinsessa Ihannelma, sillä te olette minulle niin ystävällinen
ja...
KUNINKAANTYTÄR. Ja?
TUHKIMO. Niin, saisinko minä sitä ennen noin hiukkasen vain...?
KUNINKAANTYTÄR. Mitä kummia?
TUHKIMO. Noin hiukkasen vain sormeni pikkupäällä...
KUNINKAANTYTÄR. Miksi minua noin katselet, niin, ja sitte... miksi aina
katselet ylös linnan ikkunoihin?
TUHKIMO. Tornipääskysiä minä vaan katselen.
KUNINKAANTYTÄR. Ja minä katselen pihalle, kun kyyhkyset lentävät
lakkaansa tallinräystään alle.
TUHKIMO. Niin, mutta saisinko minä vain sormeni päällä, -- minä hieron
sen oikein puhtaaksi?
KUNINKAANTYTÄR. Hiero nyt sitten!
(Tuhkimo hieroo.)
TUHKIMO. Saisinko minä hiukkasen vain sormellani koskea teidän
valkoista hopeakruunuanne?
KUNINKAANTYTÄR. Hupainen poika, no kosketa vaan!
TUHKIMO. Ja sitte varpaillani seisten oikein kaukaa...?
KUNINKAANTYTÄR. Mitä?
TUHKIMO. Teidän korvalehtenne alimmaista syrjää.
KUNINKAANTYTÄR. (Nauraa.) Sinä se siinä, no kosketa vaan!
TUHKIMO. (Hypähtää hiukan). Ai, ai, mutta saisinko minä pikkuruikkusen
vielä?
KUNINKAANTYTÄR. Pikkuruikkusen vielä...?
TUHKIMO. Silittää teidän sametinhienoa poskeanne.
KUNINKAANTYTÄR. Sinä olet sellainen näppimiekka, no kosketa vielä tämä
kerta, mutta olkoon sitten viimeinen kerta; voi, ettei vain kukaan
näe...
TUHKIMO. Ei meitä kukaan näe.
(Tuhkimo koskettaa.)
KUNINKAANTYTÄR. Sinä kutitat, hyi, sinä!
TUHKIMO. Ihannelma, prinsessa Ihannelma, ah, mikä ihanuus, teidän
kädestänne käy tuoksu kuin yökukkakimpuista.
KUNINKAANTYTÄR. Hellitä jo! Mistä yökukista?
TUHKIMO. Metsässä kasvaa salaisia yökukkia, päivällä ei niitä huomaa,
sillä silloin ne eivät tuoksu, mutta yöllä levittävät ne auki suloiset
kupunsa, silloin tuoksuaa koko seutu pitkän matkaa, ja siitä tuoksusta
löytää yksinäinen kulkija yökukat, seisahtuu niiden ääreen, huumaantuu,
hullaantuu ja nukahtaa nurmelle ja näkee unissaan ihania kuvia
paratiisin autuuden ahoilta.
KUNINKAANTYTÄR. Mistä sinä olet saanut tuon kauniin sulan lakkiisi?
TUHKIMO. Teirinsulka se on. Tapiolta sen sain.
KUNINKAANTYTÄR. Tapiolta, metsän kuninkaalta? Anna se minulle!
TUHKIMO. Ah, antaisinhan minä sen, mutta Tapio kielsi, sulkani sisässä
piilee taika.
KUNINKAANTYTÄR. Metsän taika? No teeppäs sillä taikoja!
TUHKIMO. Niin, nythän muistan. Teillä on teirinpilkkuja kasvoissanne.
KUNINKAANTYTÄR. Hyi, sinä olet ilkeä!
TUHKIMO. Anteeksi armollinen... en tarkoittanut mitään. Antakaa minun
sulalla sipaista kasvojanne!
KUNINKAANTYTÄR. Kovin olet hupainen. (Nauraa.) Sipaise nyt sitte!
TUHKIMO. (Sipaisee). Sis, sas, pilkut pois, kuin ei niitä ollut ois!
Katsokaa nyt peilistä!
KUNINKAANTYTÄR. (Katsoo peilistä). Iloinen ihme! Mitä, näenkö väärin,
pilkut, voi ihme, (Taputtaa käsiään.) Pilkut ovat poissa, ihan poissa!
TUHKIMO. Mutta minusta ne kaunistivat.
KUNINKAANTYTÄR. Mitä minä sinulle nyt antaisin? Kas, tässä kultainen
kaulakoristeeni, siinä on kuvani.
TUHKIMO. Sydämmen muotoinen koriste, teidän sydämmenne on kultaa
kirkkaampi.
KUNINKAANTYTÄR. (Nauraa). Mutta etkö sinä sillä ihmeellisellä sulallasi
voi tehdä jotain vielä kummempaa?
TUHKIMO. Saisinhan minä tuon vanhan tallinseinän hopealle hohtamaan.
Sipaisenko?
KUNINKAANTYTÄR. Siitä tulee hauskaa, sipaise pian!
TUHKIMO. Sis, sas, vanha pois, niinkuin aivan uusi ois! (Talli
muuttuu.)
KUNINKAANTYTÄR. Tallihan on ihan kuin uusi, ihme ja kumma.
TUHKIMO. Ja saisinhan minä koko linnankin kullalle välkkymään, jos
tahtoisin.
KUNINKAANTYTÄR. Sipaise, sipaise!
TUHKIMO. Sis, sas, vanha pois, niinkuin kaikki kultaa ois! (Linna
muuttuu.)
KUNINKAANTYTÄR. Kuinka linna loistaa ikäänkuin sisäisestä valosta.
Kunnon poika, et itseäsi muistanut, tästä sinulle isäni kauniin palkan
antaa.
TUHKIMO. Älkää siitä vielä kuninkaalle puhuko!
KUNINKAANTYTÄR. En puhu, jos niin tahdot.
KUNINGAS. (Tuke tallista).
On ihmeellistä kuinka kaikki muuttui,
ilmassa kävi niinkuin suhahdus,
ja täällä, -- katsos, linna kimmeltää
kuin isänisän aikaan, -- ihmeellistä!
TALLIMESTARI.
Tään ilon salaa teille valmistin
jo monta vuotta; tämä vanha linna
vain oli esirippu, jonka takana
työmiehet työtä teki päivin öin,
nyt näätte kaiken alkuloistossaan.
KUNINKAANTYTÄR.
Ei, isäni...
TUHKIMO.
Ei sanaa siitä, pyydän.
KUNINGAS.
Sua kiitän, silmäni nyt aukenee,
kuin unessa oon käynyt kolme vuotta,
nyt muistan hökkelit ja laihat lapset,
tee loistaviksi kansan kasvotkin,
kirkasta sydämet ja mustat mielet,
yöt silloin keveämmin nukkuisin!
Jos tämän teet, saat riikin valtasauvan,
nyt aarrekammiota hoitaa saat,
sa sitä hoidat paremmin kuin Markkus,
mies juo, voi hoitaa viinikellaria.
TALLIMESTARI.
Ma koitan parastani, kuningas.
KUNINGAS.
Mut mitä loistosta, se haihtuu pois,
mun rakas vaimoni vain pysyy poissa,
ma tahdon häntä vielä etsiä.
-- Paranna tapojasi, tallipoika,
satuloi ratsu, vie se portin eteen,
matkalle lähden, tule tyttäreni!
(Menee.)
TALLIMESTARI.
Nyt kuulit.
TUHKIMO.
Kuulin kaukaa hukan huudon,
nyt ajatte mun pois.
TALLIMESTARI.
En aja, kuules,
veitikka verevä, näin ihan selvään,
prinsessa antoi sulle koristeen,
toivotan onnea; näin vielä senkin,
mitenkä seinää pitkin sivalsit,
en loitsuniekaksi sua oisi luullut,
myy mulle taitosi!
TUHKIMO.
En sitä myy.
TALLIMESTARI.
Ylhäisen viran saat.
TUHKIMO.
En sittenkään.
TALLIMESTARI.
Voit prinsessankin saada.
TUHKIMO.
Sit'en usko,
se mahdollista oisi silloin vasta,
kun löydän kuningattaren.
TALLIMESTARI.
Ahaa, siis tahdot löytää kuningattaren.
TUHKIMO.
Niin, tahtoisin.
TALLIMESTARI.
Ma neuvon sulle paikan,
vallassa vuoren kuningatar on,
ilmaise, millä seinät siirtelit!
TUHKIMO.
En ilmaise, ma silmissänne näin
kuin viekkaan ketun hännän vilauksen,
te väärin neuvoisitte.
TALLIMESTARI.
Usko mua,
saat kaksi suurta säkillistä kultaa,
ens aluksi, kas tässä.
(Antaa kultakolikon.)
TUHKIMO. (Tarkastelee rahaa.)
Katinkultaa. Kuninkaan kuva? Miksei teidän kuva?
TALLIMESTARI.
Kai luulet, että pyrin kuninkaaksi,
ei, ota pois, saat vielä enemmän!
TUHKIMO. (Ivallisesti.)
Te ootte antelijas.
TALLIMESTARI.
Ota vaan!
TUHKIMO.
Mut jos te saatte tunnon vaivoja,
ja pahat rienat teitä öisin riivaa,
unessa ehkä näätte itsenne
kuninkaan kukkaroihin kurkistavan.
TALLIMESTARI.
Ei mull' oo koskaan tunnon vaivoja,
siis pistä raha taskuun!
TUHKIMO.
Oikeaanko?
TALLIMESTARI. Niin ettei vasen tiedä oikeasta.
TUHKIMO.
Kun punnitsen ma tätä asiaa
ja rahaa kädessäni, mietin tälleen...
TALLIMESTARI.
Saat viisi säkillistä, mieti tarkkaan!
TUHKIMO.
Niin mietin, että tämän kullan kiilto
on huonon oppaan soihtu onnen tiellä,
siks illalla, kun maata panette...
TALLIMESTARI.
Noin kello yhden taikka kahden aikaan.
TUHKIMO.
Siis kello kahden aikaan voitte löytää
sukasta vasemmasta kultarahan.
(Pudottaa rahan tallimestarin niskan ja paidan väliin.)
TALLIMESTARI.
Kirottu poika, tämä sulle maksaa!
TUHKIMO.
Niin, vaikk'ois teillä kultaa torniin saakka,
en myisi itseäni sittenkään.
TALLIMESTARI.
Kauppaasi tulet vielä katumaan,
kuninkaan korviin vihaa supsutan
ja sanon: halpa tallipoika uhkaa
kadonneen valtijattaremme löytää,
ja kärkkyy, kehno, pientä prinsessaamme.
Sun pois hän ajaa niinkuin kulkukoiran;
hoi, tänne Kyssäselkä, Vääräsääri,
tarkasti vartioikaa Tuhkimoa,
jos linnan portista hän livahtaa,
niin ripustan ma teidät hirven sarviin!
(Osoittaa tallin otsikkoa, menee linnaan.)
TUHKIMO. Katala! Jääkää! Ei! Hän meni, menköön! Pahaa aavistan.
Kuningas on jo silmitön kaikille kuningattaren etsijöille. Hän ajaa
minun pois, hän ajaa minun pois. Mikäs tässä muu auttaa, reppu selkään,
käteen sauva, edessä loppumaton tie ja takana loistava linna ja siniset
Ihannelman silmät.
VÄÄRÄSÄÄRI. Kas, kas, kuinka poika vääntelee käsiään.
KYSSÄSELKÄ. Ja vääristelee suutaan kuin marakatti. (Haukoittelee.)
Hohoo, kuinka haukoituttaa.
TUHKIMO. Mutta ennenkuin minut kulkukoirana karkoittavat, lähden itse,
pää pystyssä minä lähden. Vereni saattaisi nousta kapinaan ja minä
pahoittaisin sairaan kuninkaan mielen. Tallista käyn hakemassa reppuni
ja jouseni, sanon hyvästit ratsuilleni.
(Menee talliin.)
KYSSÄSELKÄ. Piikkitynnöriin se poika joutuu.
VÄÄRÄSÄÄRI. (Nojautuen muuriin). Tai terva- ja höyhenpötkyyn.
(Haukoittelee.) Kovinpa raukaisee. Tuli taas koko yö juotua Markkus
rahavartijan kanssa.
KYSSÄSELKÄ (Nojautuen muuriin). Niin tuli. Silmäni eivät tahdo oikein
auki pysyä.
VÄÄRÄSÄÄRI. Markkus on iloinen kannun kallistaja, mutta nyt se menetti
virkansa, kuulitko, että kuningas tekee hänestä ylimmäisen
juomanlaskijan.
KYSSÄSELKÄ. Niinpä niin, sehän sopii kuin avain reikään tai tulppa
leilin suuhun. Hohoo! (Torkahtaa.)
VÄÄRÄSÄÄRI. Markkus taitaa taas olla viinikellarissa. Ethän sin kuule,
torkutko sinä?
KYSSÄSELKÄ. Hm.
VÄÄRÄSÄÄRI. (Nuokkuu). Hm. Kovin minä olen väsynyt.
(Torkkuu.)
TUHKIMO. (Tulee tallista). Paeta minun täytyy, sillä enhän voi löytää
kuningatarta. Voi, ihanan ajan katoavaisuutta! Minne minä nyt menen?
Kotiinko? En. Menen kiertotähtien suuntaan. Tahdon vielä kerran häntä
katsella. (Katselee ikkunaan.) Tuolla hän hopeakruunu päässä astelee,
ja autuas on hänen hymynsä.
VÄÄRÄSÄÄRI. Puhutko sinä unissasi?
KYSSÄSELKÄ. Siristän vain silmiäni paremmin nähdäkseni. Hm.
VÄÄRÄSÄÄRI. Hm.
TUHKIMO. Jäähyväissoittoni minä tahdon hänelle soittaa. Ei ole minulla
ritaritorvea eikä linnanlaulajan kannelta, mutta minä soitan isäni
pienellä perintöpillillä.
(Soittaa kerran.)
NYYRIKKI. (Ilmestyy tallinseinän takaa). Mikä sulla hätänä?
TUHKIMO. Sinäkö Nyyrikki, ystäväni?
NYYRIKKI. Sinä käskit mua.
TUHKIMO. Ah, se oli kuin ihanaa unta, kun Tapiolan pyhään hakaan
eksyin.
NYYRIKKI. Mitä nyt tahdot minulta?
TUHKIMO. Soitin surussani prinsessalle, minun täytyy tästä ihanasta
linnasta lähteä, sillä en voi löytää metsään eksynyttä kuningatarta ja
kuningas ajaa minun pois.
NYYRIKKI. Älä suotta sure, Hiiden vuoressa on kuningatar vankina,
seurasin jälkiä, kun hänet ryöstivät, tiet rastin, oksat taitoin, tule,
etsivän silmä ei polkuamme näe, koko seutu on hämähäkinseitin peitossa!
TUHKIMO. Nyt en pelkää hiisiä, en hirviöitä, minä tulen.
(Menevät linnan portisla.)
MARKKUS (Kömpii kellarista viinileili kädessä). Kopsis, kompastuinko!
Mikähän aika nyt on? (Tirkistelee sormiensa läpi aurinkoa.) Aurinko
näyttää suurelta leilin pohjalta, taivas tanssii sen kanssa
alku-aikojen hääpolskaa, pilvet käyvät tahdissa, ja koko maailma minun
ympärilläni aaltoilee kuin punainen viinimeri, jossa minun vanha,
ravistunut ruumislaivani laskee ja nousee, (huojuu) nousee ja laskee,
ja kaukana pilkoittaa kuoleman musta ranta. Kuoleman malja! Mutta mitäs
nuo torakat torkkuvat, tuossa saatte hiukan keisarin viheriää.
(Nostaa leilin Vääräsäären ja Kyssäselän huulille.)
VÄÄRÄSÄÄRI. (Hieroo silmiään). Minä tunnen nenässäni viinin hajun,
mitähän se merkitsee?
MARKKUS. Se merkitsee, että nenäsi on suusi yläpuolella, älköön siis
nenäsi halveksiko suutasi, jos siihen tilkan tipahutan.
KYSSÄSELKÄ. Sinä Markkus puhut ikäänkuin kuulisin äänesi unissani. Onko
sinulla viiniä?
MARKKUS. Sinä taidat juoda unissasikin, nyt on keskiyö, ja kuun sarvet
punoittavat.
VÄÄRÄSÄÄRI. Kissa vie, poika on livistänyt.
KYSSÄSELKÄ. Mitäs sanot, auta armias, se on sinun syysi!
VÄÄRÄSÄÄRI. Eipäs kuin sinun syysi, sinä kyhnytit kyhmyäsi muuria
vasten ja haukoittelit.
KYSSÄSELKÄ. Lyhyet valheen jäljet, sinä ojentelit sitä pitempää
jalkaasi ja torkuit.
MARKKUS. Niin, pitäkää te suukopua, tomppelit, minä katselen ja
kulautan.
VÄÄRÄSÄÄRI. (Huutaa talliin, tulee). Tallimestari, tallimestari!
TALLIMESTARI. Mitä on tapahtunut?
KYSSÄSELKÄ. Tuhkimo on pölähtänyt kuin tuhka tuuleen.
TALLIMESTARI. Taulahatut! Kiusa ja kuolema! Raskailla raipoilla minä
selkänne kirjailen.
(Kuningas tulee linnanportaille.)
MARKKUS. Nyt tuli itku ja irvistys. Minä pelastan leilini.
(Kulkee takaperin pois.)
KUNINGAS. Mikä meteli?
TALLIMESTARI. Tuhkimo on karannut?
KUNINGAS. Hänen pakonsa olkoon vapaa. Onko ratsuni satuloittu?
Esirippu.
TOINEN NÄYTÖS.
(Hiiden vuoren sisusta. Oikealla etu-alalla vuoren portti, sen takana
hämäriä vuoren halkeamia, vasemmalla etualalla pajavehkeet, vasemmalla
nurkalla kaukaa näkyy Hiiden omituinen linna. Perällä vuoren seinä,
jossa on vankikomero ja ovi, oven vasemmalla puolella ympyrän muotoinen
ristikolla varustettu aukko. Hiidet ovat raajarikkoisia ja kääpiöitä,
kaikilla on musta tukka ja nokinen naama, leuvoissa pukinparrat, puvut
omituisia ja kirjavia sepän pukuja. Hiidet ovat muuten ihmisten
näköisiä.)
HIIDEN ORJAT laulavat.
Hahhahhaa, hahhahhaa,
kaunis on aurinko,
kaunis on maa,
polkekaa, painakaa
paljetta näin,
takokaa, takokaa
tulta päin,
tahdomme kultaa
ahjosta nostaa,
ihminen on multaa;
Tahdomme kostaa!
Kulta se hurmaa
ihmisen,
suistaa sen surmaan
turmellen,
yössä me lietsomme vankeina vuoren,
kerran me murramme rautaisen kuoren,
meidän on aurinko, meidän on maa,
takokaa, takokaa,
hahhahhaa, hahhahhaa!
ISO-HIISI. (Iso avain riippuu vyöllä).
Ken vuoren porttiin yöllä kolkuttaa,
kultaako taasen janoo kurja sielu?
TUHKIMO.
Ihana polku eessäin kisailee,
puun juurilla nään kultakolikoita;
Nyyrikki neuvoi: "niihin älä koske!"
pois viekas kulta!
(Potkaisee kolikot menemään.)
ISO-HIISI.
Vältti kiusauksen,
siis esiinloitsin kolme impeä,
ne virvatulillansa vietelkööt!
(Vuoren halkeamaan ilmestyy kolme impeä, joista keskimmäinen on
prinsessan näköinen.)
TUHKIMO.
Prinsessa! Mitä, oisko mahdollista!
ei -- Ihannelma, kylmä on sun katsees,
kai harhanäky silmää häikäisee!
"Vastaasi astuu kolme kaunotarta",
Nyyrikki neuvoi, "niihin älä koske!"
(Lyö jousellansa ristiin rastiin kolme kertaa.)
Pois irvikuvat ihanat! Pois tieltä!
ISO-HIISI.
Maanalainen on hällä mahti varmaan;
mies, terve tänne kerran tultuasi,
mik' olet, mitä haet uhkamieli?
TUHKIMO.
Oon oman onnen seppä.
ISO-HIISI.
Seppä, sanoit,
seppäähän täällä juuri tarvitaan,
siis tartu seppä väkivasaraan,
niin yhdessä me kultaa kalkutamme!
TUHKIMO.
Mut mitä täällä tehdään sydänyöllä?
ISO-HIISI.
Kruunua taomme me yötä päivää.
TUHKIMO.
Kruunua himoitsee siis itse Hiisi?
ISO-HIISI.
Kruunu on lasten lelu, siitä viisi,
kuninkaan lintu mull' on häkissäni,
nyt vanhaa kruunuaan se kaipailee
ja samannäköistä nyt taomme.
TUHKIMO. (Teeskennellen tietämättömyyttä).
Kuninkaan lintu?
ISO-HIISI.
Tuolla!
TUHKIMO. (Itsekseen).
Kuningatar.
ISO-HIISI.
Se ensin pyristeli siivillänsä,
löi päänsä vasten rautalankoja,
nyt istuu ikävissään puikollansa
ja miettii mykkänä vain menneisyyttään.
TUHKIMO.
Miks'ette päästä sitä lentämään!
ISO-HIISI.
Kas, Iso-Hiidelläkin sydän on,
se kipenöi kuin helmikuuma rauta,
omaksi ilokseni linnun liitän.
Hei, orjat, lietsokaa, on ahjo kylmä,
enemmän kultaa, jalokiviä!
(Heittää ahjoon kultaa.)
TUHKIMO.
Kovinpa kultaa tuhkaan tuhlaatte.
ISO-HIISI. Katsos, minä halveksin kultaa. Kerran oli maa tuolla ulkona
meidän, sen taivaat ja auringot, kukat, lähteensilmät, musta,
siitineloa kuohuva multa, kaikki oli meidän. Mutta ihmiset karkoittivat
meidät pois auringosta ja valkeuden ihanuudesta vuoren mustaan,
ikuiseen yöhön. Siksi me taomme taukoamatta, vuoren suonia pitkin me
kultaa juoksutamme, puroissa se kimmeltää, salajyrkiltä kuiluilta se
kuihuttelee. Ja ihmiset katsovat alas multaan ja mujuihin, unohtavat
katsoa ylös, unohtavat taivaan suuren silmän, etsivät, kaivavat kultaa,
syövät, lyövät toisiansa, menehtyvät, mätänevät. Ja kun ne
sukupuuttoonsa sortuvat, puhkaisemme me vankilamme ja meidän on taas
maa, taivas ja sen kuvaa kantava meri, elämä ja valkeus. Hähhähhää. Me
lietsomme kateutta ja kiukkua, lähetämme kipuja ja kuoleman kauhua.
Kavahtakaa rasvakupuiset teitänne! Hei, ontuvat orjat, painakaa
paljetta että vuori vapisee!
(Siirtyy ristikon luo.)
Ihana linnanjoutsen, kaarikaula!
KUNINGATAR.
Mun kruununi, mun kruununi!
ISO-HIISI.
Se tehdään,
ei muuta vastausta teiltä saa,
"mun kruununi!" te varhain valitatte,
en tänne kruunuanne tuottaa voi,
se linnan kappelissa kätköss'on
piirissä ristin, jota täytyy kiertää.
AARTEENKAIVAJA. (Tuhkimolle).
Kuulehan, kerran autoit mua suosta
Tapion tanhuvilla, muistatko?
TUHKIMO.
Sinäkö täällä, Aarteenkaivaja?
AARTEENKAIVAJA.
Niin, kovaonni tuli osakseni,
ma vuorenporttiin yöllä koputin,
kun kiiltokasoja ma kopeloin,
pois sammakkoina hyppi kultarahat;
nyt olen onnettomin Hiiden orja.
Oi, ole viisas sekä varova,
kavahda Ropaa, Hiiden tytärtä,
hän joka nurkan takaa hähättää,
nyt Hiisi hänet varmaan sulle naittaa,
miks tänne tullitkaan?
TUHKIMO.
Mun aikoo naittaa?
Ei, ennen jauhan Rovan ruumeniksi.
AARTEENKAIVAJA.
Ei, ole niinkuin kaikkeen suostuisit,
lie sulla voima suurempi kuin mulla,
voit vielä paeta!
TUHKIMO.
En pakene,
ma vuoren vangin tahdon pelastaa.
AARTEENKAIVAJA.
Se varmaan nousee yli voimiesi,
rautaista ovea ei kukaan murra,
ei Hiisi jätä koskaan avaintansa
ja vaikka avaimen hän antaisikin,
niin turhaan päin ja vasten saisit vääntää.
(Tuhkimo ja Aarteenkaivaja takovat.)
ISO-HIIlSl. (Kuningattarelle).
Te ette koskaan täältä päästä voi,
ma huvinaisekseni teidät tahdon,
suurempi mull'on voima, valtakunta
kuin kellään kuninkaalla maailmassa;
ihana vapaus tai musta luola,
valitkaa ihana!
KUNINGATAR.
Mun kruununi!
ISO-HIISI.
Enemmän tulta ahjoon, nokinaamat,
eikö jo kruunu ala valmistua?
AARTEENKAIVAJA.
Puuttuu vain otsarengas, kolme naulaa.
ISO-HIISI.
Hio se Hiiden tulta kirkkaammaksi;
nipistä koru tiukkaan pihtiisi,
jos kruunu putoo sinun käsistäsi,
niin korvas kekäleellä kärvennän.
AARTEENKAIVAJA.
Se tuossa tuokiossa valmis on!
ISO-HIISI.
Kas niin, ma siihen kiinnitän
kalleista kallehimman timantin,
sen arvo kolmen valtariikin on,
kuin auringosta siitä säde sinkoo.
TUHKIMO.
Se loistaa niinkuin itse aurinko.
ISO-HIISI.
Hähhää, sen sinä sanoit oikein, poika.
AARTEENKAIVAJA.
Kas noin, ei siin'oo pihdin piirtoa,
vasaran jälkiä ei missään näy,
se puhdas on kuin puhtain uusi lumi
ja kirkas niinkuin itse Hiiden silmä.
ISO-HIISI.
Tuo tänne orja, minä vien sen itse,
suloinen kuningatar, täss'on kruunu!
TUHKIMO.
Kovin on kuningatar kalpea.
AARTEENKAIVAJA.
Ei hällä ole ilonpäiviä,
hän ensin huusi, itki hajahapsin,
ei syönyt, juonut, vihdoin uupui,
-- teräsi, kulki ristiraudan luo,
siin' irvisteli vuoren riettaat peikot,
pois kauhuissaan hän käänsi kasvonsa;
niin kolme päivää, yötä raukka riehui,
väsähtyi viimein, silmä sumeni,
suu mykistyi ja sydän yksin löi,
nyt hiuksiaan hän yhä palmikoi,
taas purkaa, punoo, heittää hajalle
kuin punois muiston lankoja hän.
ISO-HIISI.
Ei ääntä,
ei hiiskausta, päätään ravistaa,
kas, täss'on kruununne.
KUNINGATAR.
Mun kruununi, ei tämä ole minun kruununi.
AARTEENKAIVAJA.
Hän houreistansa ehkä selvenee.
ISO-HIISI.
Tulinen, kipenöivä kirous,
nyt kruunun paiskaan minä palasiksi!
TUHKIMO.
Hän pelkää teitä, tuokaa kruunu mulle,
ma vien sen, käykää syrjään!
ISO-HIISI. (Siirtyy ahjon ääreen).
Koeta, houkko!
TUHKIMO. Kuningatar, kuningatar, kuuletteko?
KUNINGATAR. Älä minua kiusaa, irvistävä peikko!
TUHKIMO. Minä en ole peikko.
KUNINGATAR. Mikä sinä sitte olet, jollet peikko?
TUHKIMO. Olen kuninkaan tallipoika. Minä tulen linnoilta.
KUNINGATAR. Minä en tunne sinua, sinä ilkamoit.
TUHKIMO. En ilkamoi, tallimestari ilkamoi, muistatteko tallimestaria?
KUNINGATAR. Tallimestari!? Uu, oletko sinä tallimestarin äpärä,
tallimestari on paha, hänellä on musta naamari?
TUHKIMO. Hänen muistonsa on hämärä.
KUNINGATAR. Sitte, sinä kuitenkin olet peikko. Minä en pistäkkään
päätäni ansaan, minä en ole puhunut pahaa tallimestarista, te löisitte
minua.
TUHKIMO. Ei teitä kukaan lyö, minä varjelen. Kuningatar, tässä on
kruununne!
KUNINGATAR. (Ravistaa päätään). Minun kruununi, minun kruununi!
ISO-HIISI. Hän ravistaa päätään.
KUNINGATAR. Kuka se tuo on? Uh, kuinka se on ruma!
TUHKIMO. Iso-Hiisi. Te olette joutunut Iso-Hiiden valtaan, mutta minä
olen tullut teitä pelastamaan.
KUNINGATAR. Sinä et puhu totta, minua ei kukaan pelasta, sinä koetat
punoa ajatuksiani solmuun, en sano, sinä pistäisit minua tulipää
piikillä.
TUHKIMO. Kuningatar, teitä on kovin kiusattu, surulla minä sen näen,
koettakaa toipua, koettakaa muistaa, tehän olette suuren valtakunnan
kuningatar.
KUNINGATAR. Sellaista unta minä joskus olen nähnyt. Mutta kruununi minä
muistan. Kun minä sen ensi kerran päähäni laskin, soivat kappelin
kultaiset urut, ihana kuoro lauloi heleitä hymnejä, päivä paistoi
akkunasta suoraan minun kruunuuni ja tuntui kuin aurinko olisi
laskeutunut sydämmeeni ja minä itkin ilosta. Mutta sitten muistan vain
hämärästi. Ei, unta on kaikki! Minähän olen vaan palmikon punoja,
katsos, kuinka minulla on pitkä palmikko!
TUHKIMO. Pitkä se on, hyvin pitkä. Voi, surkeutta, miten minä silmänne
aukaisisin!
ISO-HIISI. Hähhähhää, sinä oman onnesi seppä, mitä hän sanoi?
TUHKIMO. Tämä ei ole minun kruununi, sanoi, mutta jos voit tehdä
samanlaisen kuin minulla linnassa oli, niin minä suostun Ison-Hiiden
kanssa häihin, sanoi.
ISO-HIISI. Hähhää, niinkö sanoi kiiltävä kuninkaan lintu?
TUHKIMO. Niin sanoi.
ISO-HIISI. Olisipa nyt kaava, johon katsoen se kruunu pitäisi tehtämän.
TUHKIMO. Kuulkaas, minä kävin usein linnan kappelissa,
kirjolasikaapissa minä näin sen kruunun.
ISO-HIISI. Hiisi vieköön, sanonpa sen itse, ettäkö sinä sen todellakin
näit?
TUHKIMO. Omilla silmilläni näin ja muistan sen muodon tarkalleen.
ISO-HIISI. No, mitäs muuta, sinä teet sen, kuoleman haastolla sen
käsken. Jollet kruunua valmiiksi saa ennenkuin huuhkain vuoren rotkossa
kolmannen kerran huutaa, niin panen sinun pahimman palkeeni polkijaksi,
se palje, näetsä, lyö sinua, joka kerta kun polkemasta lakkaat. Mutta
jos sinä kruunun valmistat, niin tyttäreni, hyvä ruskea Ropa on omasi,
Ja sttte me vielä tänä yönä vietämme hurjia, kiimaisia kaksoishäitä.
TUHKIMO. Ropa?
ISO-HIISI. Niin, Ropa on mielestäsi ehkä ruma ensi näkemältä. Hähhää,
teillä ihmisillä on silmät nurin päässä, sanoo usein Ropa, Ropa onkin
viisas ja kaunis, hänen vertaistansa ei ole koko vuoren valtakunnassa.
TUHKIMO. Kiitos kunniasta!
ISO-HIISI. Tässä on kultaa, keltakiviä, vihreitä ja punaisia kiviä ja
hohtokiviä niin paljon kuin vaan tarvitset.
TUHKIMO. Kyllä tässä on tarpeeksi. (Itsekseen.) Ajatukseni käyvät
ristiin. (Ääneen.) Mutta minä tahtoisin olla kahden tämän
aarteenkaivajan kanssa.
ISO-HIISI. Niin, menkää sysisilmäiset sikiöni, yöllä saatte ehkä ikenet
irvissä tanssia leiskuvan, vihreän tulen ympärillä.
HIIDEN ORJAT. Ikenet irvissä, hähhähhää!
(Menevät.)
ISO-HIISI. Minä menen nyt, muista, kolmasti kun huuhkain huutaa... Älä
yritäkkään paeta, et pääse täältä kuuna kulloinkana. Ja kuninkaan
lintu, hähhää, pysyy häkissäni, katsos tämä (näyttää avaintaan) hänet
pintehestä päästää.
TUHKIMO. Kummallinen avain, siinä on riimuja ja kukon kynsiä ja sen pää
on kuin häntäänsä pureva vesikäärme.
ISO-HIISI. Niin näes, tällä avaimella ei voi lukkoa avata kukaan muu
kuin itse Iso-Hiisi, ovi lupsahtaa itsestänsä kiinni, eikä tällä
avaimella sisäpuolelta ulos pääse, ei pahinkaan hiisi pääse. Tietysti
minä pääsen, minulla on vielä kolme avainta kolmen vaskisen seinän
sisällä. Hähhähhää, nyt et tullut siitä hullua hurskaammaksi.
TUHKIMO. (Itsekseen). Kyllä muistan salaiset sanasi.
ISO-HIISI. Minä tulen hetken päästä työtäsi katsomaan.
(Menee.)
TUHKIMO. Voi riivattu! Mitäs tästä lopulta tulee?
AARTEENKAIVAJA. (Ottaa kruunun). Älä siinä toimetonna seiso, vaan tule
takomaan!
TUHKIMO. Olisinpa nuorempana ollut edes sepän opissa.
AARTEENKAIVAJA. Minä olen täällä sitä tointa hiukan oppinut, sano
muististasi, millainen se kruunu oli!
TUHKIMO. Niin, kappelin kruunu oli hiukan pienempi ja otsarenkaassa
oli seitsemän kiveä vuoroin viheriäisiä ja keltaisia, etupuolella
loisti iso timantti, kruuunun lehdestä nousi kultainen risti, sen
ympärillä kolme tähteä. (Vaipuu ajatuksiinsa.) "Kolme tähteä", aina ne
kummittelevat aivoissani. Siitä pouvasi Musta-Mirjakin.
AARTEENKAIVAJA. Hiiteen pouvaamiset! Lietso! Ristin minä pian
valmistan.
KUNINGATAR. Oi, jumalainen armias, muroita minulta tämä kivinen,
sydämmetön seinä!
TUHKIMO. Kuules kuinka vaikertaa!
KUNINGATAR. Päästä päivääsi näkemään, ilmaasi ihailemaan!
AARTEENKAIVAJA. Minusta tuntuu kuin hän saisi tajunsa ja tuntonsa.
KUNINGATAR. Tai lennätä tulinen vaaru, puhkaise pohjaton vuori, iske
nuolesi verta vuotavaan sydämmeeni, jossa kuolema jo käy! Minä kuihdun
ja kuolen.
TUHKIMO. Tämä jo tuskaksi käy, minä tukehdun, täällä ei ole tarpeeksi
ilmaa.
AARTEENKAIVAJA. Lietso, ei ole aikaa rupatukseen, risti on jo valmis!
TUHKIMO. Kruunussa oli vielä puoliympyrän muotoisia kaiverruksia pitkin
otsarengasta.
AARTEENKAIVAJA. Kaikki käy kuin naulaan. Jos kuningatar tämän omaksensa
tuntee, niin luulen, että hänessä tapahtuu suuri, sisällinen muutos.
TUHKIMO. Luoja sen suokoon!
(Ropa tarttuu toiseen palkeeseen.)
AARTEENKAIVAJA. Mutta kuinka sinä lietsot, ihanhan kekäleet ahjosta
lentävät!
ROPA. Hähhähhää!
AARTEENKAIVAJA. Ropa! Mitä sinä täällä!
ROPA. Tulin sitä uutta seppää katsomaan. (Käy Tuhkimon kainaloon.) Tule
likolammille kapaloimaan!
TUHKIMO. Hyi, kuinka olet tahmea, naljasilmä, ihan kuin mudassa kuteva
kiiski. Kapaloimaan?
ROPA. Kapaloimaan niin, teidän kielellänne sanotaan kuhertamaan. Sinä
sanot vain sulia sanoja. Inehmoilla on silmät nurin päässä.
TUHKIMO. Syöjättären sikiö!
ROPA. Ylen sinä minua mairittelet. Katsos, Syöjättären suku tässä
vanhassa vuoressa on vanhaa, jaloa sukua.
TUHKIMO. Olkoon vaikka rikkikoiran sukua.
ROPA. Minulla on kuningaskäärmeen nahasta tehty hame, voi, jospa
näkisit sen hameen, liepeissä roikkuu sudenkorennon päitä ja sisiliskon
silmiä, ja vyö on tehty sirisevän heinäkirpun luista, ja sitte on
minulla ruosteesta ja homeesta kudottu vaippa, hallatar sen kutoi
syysyönä, kun punainen pyrstötähti lensi läpi mustan taivaan.
TUHKIMO. Hiiden narttu, mene siitä, minun täytyy takoa kruunua!
ROPA. Tao se pian, sittenhän olet omani! Häävuoteella yöllä minä sitten
käännän silmäsi. Mikä maailmassa on rumaa, sen me täällä kauniina
pidämme. Esimerkiksi, sinä salassa sentään rakastit äitiäsi, Annikka
siskoasi ja Tähkimö veljeäsi, se oli pahasti tehty, sinun olisi pitänyt
salaa yöllä pistää heiltä silmät puhki ja sinun äitisi...
TUHKIMO. Älä mainitse saastaisella suullasi vanhan äitini nimeä!
Sekoitathan pyhimmät ajatukseni.
ROPA. Silloin kuin sinä sanoit, että äidilläsi on linnun naama, silloin
olit sinä kelpo poika.
TUHKIMO. Mistä sinä kaikki tiedätkin? Häpeän väri poskelleni nousee,
kun sitä muistelen. Kiusa ja kuolema, mitä se sinua liikuttaa!
AARTEENKAIVAJA. (Kuiskaa). Älä kiihdy! Sano kauniita sanoja, niin Rovan
silmät käyvät nurin!
ROPA. Pistikö, hähhää, pisti että kirveli. Mikset ampunut jousellasi
keskelle veljesi maksaa, maksan olisit polttanut hiljaisella tulella
suupalaksi Rimmesuon nälkäisille kurjille.
TUHKIMO. Mitä sinä veljestäni? Sinun maksasi minä paistan omissa
kyyneleissäsi.
AARTEENKAIVAJA. Puhu hänelle kauniisti, siitä ruoja suuttuu!
TUHKIMO. Niin, sinulla on silmät kuin taivaalla tähdet.
ROPA. Hyi sinua!
TUHKIMO. Ropa, sinulla on ihan enkelin sydän.