"Kohta kolme!" Irene painoi kouristuksentapaisesti kädellään rintaansa,
hänen silmänsä painuivat umpeen, huulet vaalenivat ja alkoivat väristä.
Dorn pelästyi, sillä Irene näytti aivan kuolevalta. Kuuma, vihainen
tuska vihlaisi häntä — olikohan tässä joku kohtaus tulossa?
"Älä pelkää", sanoi Irene hitaasti ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa,
"minä pysyn rauhallisena. Pian on aika!" Hän irroittautui miehestä ja
alkoi järjestää tavaroitaan asettaen hattunsa kohdalleen ja napittaen
päällystakkinsa. Sitten hän istui suorana kuin kynttilä tähystellen
silmät suurina yöhön. Jalopiirteisenä, suurena, surun kivettämänä
kuvastui hänen profiilinsa pimeää ikkunaa vasten.
Mieletön kaipaus valtasi miehen ja samalla raivo kohtaloa, maailmaa,
morsiantaan, kaikkia ihmisiä kohtaan; siihen sekaantui myös hiljaista
itsensä halveksimista. Hän voihki: "Irene, anna anteeksi! Voitko antaa
minulle anteeksi?" Hän puristi Irenen kättä.
Irene koetti hymyillä, mutta suupielet vain vääntyivät. Hän aikoi sanoa
jotakin — silloin — vihlova vihellys, junan ratina hidastui. Erik tunsi
sen hänen sormiensa värähtelystä — oli saavuttu asemalle.
"Junanvaihto — viisitoista minuuttia!" Junailija tempasi ovet auki.
Harvat matkustajat poistuivat junasta, melkein yksin seisoivat Dorn
ja Irene autiolla asemasillalla. Heidän ympärillään kuljeksi joku
uninen asemamies, mutta hänkin hävisi pian niukasti valaistuun
odotushuoneeseen. He eivät halunneet mennä sinne sisään.
Jäätävä tuuli värisytti Ireneä; ilmassa tuntui jo aamu. Harmahtava hämy
verhosi vielä kaikki. Idässä näkyi taivaalla likaisenkeltainen viiru.
"Katsos", sanoi Irene oudon rauhallisesti kohottaen kättään, "aurinko
tahtoisi tulla esiin, mutta ei voi. Me eroamme, ennenkuin se alkaa
paistaa. Voi hyvin!" Hän ojensi miehelle kylmän kätensä.
"Irene!" Syvästi liikutettuna mies painoi hänen sormensa huulilleen,
kyyneleet sumensivat hänen katseensa. "Lupaa, että annat minulle
anteeksi! Lupaa minulle, ettet tule onnettomaksi — en voisi muuten
koskaan enää olla iloinen! Lupaa minulle, että toimitat jotakin suurta,
että taiteesi on oleva sinulle johtotähtenä, että saavutat korkeimman —
niin, Irene, sano, uskotko niin?"
"En tiedä." Hän taivutti päätään, tuuli vei hänen soinnuttomat sanansa.
Lyhyitä, hätäisiä minuutteja, mutta kuitenkin tuskallisen pitkiä kuin
iäisyys. Heitä ympäröi harmaa aamuilma. Jossakin lähellä kuului kukko
kiekuvan päivää ennustaen. He katsoivat toisiinsa ikäänkuin heidän
täytyisi kuolla. Aamuhämärässä häämöittivät naisen kasvot valjuina ja
kuihtuneina. He seisoivat käsi kädessä, sormet toisiinsa kietoutuneina,
mutta he eivät syleilleet toisiansa. Heidän välillään oli jotakin
erottavaa.
Etäisyydestä tulla jyrisi asemalle juna — se oli idän juna — Dornin
oli ensin lähdettävä; Irenen täytyi vielä odottaa, odottaa kuten aina.
Ahnaan hirviön tavoin puhkui höyryävä veturi kiskoja pitkin; lämmittäjä
seisoi kattilan ääressä, nokisena, mustana kuin paholainen, ja katseli
välinpitämättömästi tuota yksinäistä paria.
"Irene, hyvästi!" Dorn suuteli kiireesti hänen otsaansa — viimeinen,
epätoivoinen katseiden toisiinsa imeytyminen, sitten käheä, puoleksi
tukahtunut "hyvästi" Irenen huulilta. Mies hypähti nopeasti astuimelle
— nyt hän seisoi jo vaunussa, juna jo nytkähti.
Suonenvedontapainen puristus kouristi miehen sydäntä, ja kuitenkin
nousi helpotuksen huokaus hänen rinnastaan. Kärsimättömänä hän siirtyi
jalalta toiselle — oli kylmä ja häntä paleli; rauhattomasti hän
silmäili ympärilleen — olikohan hänellä kaikki tavaransa, kyllä, ei
ollut mitään unohtunut.
Jo alkoivat pyörät liikkua, ne pyörivät nopeasti, yhä nopeammin. Mies
seisoi avoimen akkunan ääressä, piteli toisella kädellä hattuaan
vinhassa aamutuulessa, toisella vilkutti.
Siellä seisoi nainen avaralla asemapihalla — yksin — kädet veltosti
sivuilla, hämärässä. Lohduttomin silmin hän tuijotti kohisevan junan
jälkeen ja sitten lohduttomaan tyhjyyteen.