Kun ensimmäiset laineet Korvenloukon tappelun jälkeen alkoivat asettua
ja junkkaritkin, ikään kuin aristellen selkänahkaansa, jättivät Valeen
rauhassa rakastamaan Santraansa, rupesivat ihmiset arvelemaan, että
saapa nähdä raskitseeko Järvelän herastuomari-kitupiikki pitää häät
tyttärelleen.
Mutta oikeastaanhan tässä olikin kysymys siitä, mitä emäntä asiasta
sanoo. Ja emäntä sanoi, että ne pidetään. Se oli herastuomarille
mieleen. Vanhukset sopivat siitä siis varsin hyvin. Emäntä kyllä pisteli
Santralle usein ja kipeästi. Mutta ihmisten aikana hän oli mitä hellin
äiti. Santran iloinen luonto ei liioin pistoista välittänyt, jopa pisti
vastaan kun sattui -- ja nauroi: pure vain äitipuoli, pure kylliksesi,
sulla on enää lyhyt aika jäljellä! Hänelle olivat nuo puremiset oikein
nautintoa, kun tiesi kuinka sydämestä ne tulivat ja että ne niin pian
loppuvat, ja hänelle alkaa kokonansa uusi elämä.
Kuinka kovin hän pitikin Valeestaan! Sitten hän vasta oli tullut sen
oikein käsittämään, kun oli itkien levännyt Valeen äidin rinnalla, tämä
oli lohdutellen päätä silitellyt ja puhunut niinkuin äiti... Se oli niin
toisenlaista kuin kotona. Juuri sitä, jota hän oli ikävöinyt...!
Mutta Valeen äiti vastusti häiden pitämistä. Hänestä ne olivat
synnilliset ja sopimattomat. Valee pani jyrkästi sitä vastaan ja
puolusti häitä. Santra, joka kyllä halusta oli ajatellut häitä, myöntyi
kuitenkin heti muorin ajatukseen: jos muori vastustaa, hän ei mitenkään
niitä tahdo. Jo oli vähällä siihen loppua koko häiden ajatus. Mutta kun
Mäkilahden Matti sen sai kuulla, hänpä vasta melun nosti: hän ei
leppyisi ikänä, jos ei ainoan veljen ainoan pojan häissä saisi olla!
Muori mietti asiaa vieläkin päänsä ympäri. Uskontoverit houkuttelivat
lujana pysymään. Mutta eipä pysynyt. Äideillä on niin omituiset
mielijohteet, ne ratkovat hyvinkin yleisiä, kylmiä sääntöjä. Ei ole
nuoruutta ihmisellä kuin kerran, hän ajatteli, eipä näitäkään kenties
kuin kerran... Joutaisipa nähdä tuon lapsen seppelöitynä... Kun hän
huomasi, että hänkin sitä halusi, niin hän johtui ajattelemaan, että
tuolla pojalla lie siihen paljoa suuremmat syyt...
Silloin oli päätös valmis. Kun hän sen ilmoitti nuorille, tuli se
kaksinkertaisen lujaksi siitä riemusta, jonka se näissä herätti.
Uskonsisaret koettivat häntä loukkiakin, mutta muori sanoi, että hänellä
ei ole muuta kuin yksi sydän, se on joutunut noiden *lasten* haltuun,
eikä hän jaksa repiä sitä pois. »Kun omatuntoni ei sitä vastaan sano,
niin mahtaneeko Jumala siitä rangaista?» Ne sanoivat, että rankaisee,
lukivat hirmuisen tuomionsa. Mutta muori vetosi uudestaan
omaantuntoonsa, sanoi, että hän on aina koettanut sen neuvoja seurata,
eikä ole huomannut sen väärään vievän. Päätöksensä hän piti.
Yhdeksi pelottimeksi häitä vastaan ilmestyi vielä pelko, että jos
vihamiehet tulisivat häihin, niin -- siitäpä vasta hirmuiset seuraukset.
Siitä keskusteltiin Järvelässä sekä Laitalassa. Olikin siinä pelon
syytä. Kuitenkin vihdoin keino keksittiin: päätettiin kutsua Karin Vennu
yhdeksi kenkkäriksi, silloin junkkarit kyllä hiljaa ovat. Keino
hyväksyttiin. Vennu muuten olikin kenkkärinä melkein kaikissa häissä,
häntä yleensä ei uskallettu olla kutsumatta. Nyt ei häntä olisi kutsuttu
muuten, mutta varovaisuus käski.
Ja Vennulle päätettiin antaa »se kunnia». Siivosti hän muuten aina oli
käyttäytynytkin tällaisessa luottamustoimessa... Antaa Vennun tulla!
* * * * *
Vieraita tulvailee Järvelään häihin idästä ja lännestä. Keittopuuhat,
viinan tarjoilemiset ovat niin runsaskätiset, että ihmiset heti tultuaan
kodistuvat, näkevät, ettei tässä todellakaan pelätä yhden miehen pöytää
katkaisevan. Jo pääkenkkäritkin erityistä huomiota herättävät. Ne ovat
Karin Vennu ja Hautalan Janne. Vierekkäin ne pöytäpenkillä istuvat ja
tuttavallisesti tarinoivat kuin parhaat ystävät. Aina uusien vieraitten
saapuessa vakavina ja juhlallisina rinnakkain astuvat näille ryyppyjä
tarjoomaan.
Ihmiset kuiskailevat tuosta; jokaisesta on hiukan omituista, että juuri
nuo miehet, toinen junkkarien kuuluisa johtaja, toinen järjestyspuolueen
vankka etumies, ovat rinnakkain kenkkäreinä samoissa häissä. Mutta
kuiskutukset selvittävät asian. Vieraat ihastuvat, ovat kaikin
yksimielisiä siitä, että tuuma on viisaasti harkittu. Kaikki tuntevat
itsensä kuin turvallisemmiksi: ovatpa nuo sentään kelpo rauhanvartijat!
Iloinen mieli pääsee heti valloittamaan väet.
Valee on usein uteliaisuuden esineenä, sillä on monta, jotka eivät ole
häntä tunteneet.
Naiset tutkistelevat: Onkin siinä jotakin, on kokoa, on ryhtiä
vartalossa, mies on komea. Mutta ei tuon luulisi mitenkään sellaiseen
temppuun ryhtyvän... Kun hän esiintyy morsiamensa kanssa vihkituolin
eteen, on poskilla helakka puna, silmät ujosti välttelevät ja suu hieman
hymyilee... Kuinka sellainen varkain morsiamen kotiinsa vie?
Hänen vierellään astuu saman tuolin eteen hoikkanen Santra, jonka
terävät silmät aina tositeolla katsovat mihin katsovat, nyhjäisee
sulhoaan tuontuostakin joidenkin satunnaisten seikkain vuoksi. Morsiamen
liikkeet ja muoto... Akat arvelevat, että pikemmin olisi uskonut, että
Santra on vienyt Valeen kuin Valee Santran. Santralla on musta,
kultareunustainen leninki, päässä seppeleen muotoinen kruunu... Valeella
on kyllä syytä olla hämillään, sillä on miesluonteita, jotka ovat
silloin hämillään, kun ovat varmoja siitä, että koko maailma pitää heitä
äärettömän onnellisina.
Kirkkoherra toimitti vihkimisen. Se oli tietysti juhlallinen, semminkin,
kun tiettiin että nuoripari oli tähän tilaan kulkenut ahtaan portin
läpi.
* * * * *
Jo vihelsi klarinetti, jo lauloi viulu, jo roiskui Järvelän vierastuvan
lattia; kilvan tanssivat vanhat ja nuoret rakasta, reimaa polskaa. Mikä
riehakas ilo, mikä vallaton tanssihalu olikin nyt vallannut vanhat ja
nuoret! Poikkeusta ei tapahtunut nytkään säännöstä: häissä, missä sulho
ja morsian ovat iloisia, siellä ovat hauskat häät.
Valeesta on jo ujous kadonnut, kasvoille on ilmestynyt päättäväisyyden
kuvaava piirre. Se kertoo luonteesta, joka ei turhista läiky, mutta
kerran läikkymään ruvettua läikkyy kovasti. Ei se nyt läiky. Iloisesta
tyytyväisyydestä vain kasvot hohtavat, kaikista herttainen, hupainen,
miellyttävä mies.
Alkaa jo joitakuita juopuneitakin näkyä seurauksena ahkerasta
viinantarjoilusta. Soraääniä kuuluu pihalta, tuvasta ja häätuvasta.
Reippaina, vaanivina, voimansa tuntevina valvovat kenkkärit joka
nurkassa, ovat aina läsnä, missä joku katsoo tarpeelliseksi ilmaista
repäisevän halunsa. Ja niin painava on kenkkärien sana, että häjytkin
asettuvat, lannistuvat ja koettavat itseään tasapainossa pitää. Itse
kenkkäritkin tuon huomaavat. Se heidän varmuuden tuntoaan kohottaa ja
luo miellyttävän tyytyväisyydenhymyn kasvoille. Se Karin Vennun ja
Hautalan Jannen ikään kuin veti lähemmäksi toisiaan. He tiesivät, että
heidän kummankin persoonat yhteenlaskettuina vaikuttivat tuon, -- sitä
heille muut jo mielissään kehuivatkin. Riitaveljekset toisinaan voivat
tuntea suloista rauhaa, kun jossakin asiassa yhteistyössä voivat olla
toisilleen avullisia ja yksimielisiä.
Lähestyy ilta-aterian aika. Tuskin malttavat tanssijat siksi heittää,
että pöydät sisään saataisiin. Kuka tässä joutaisi ruokaa muistamaan!
Ihminen elää häissä paljaasta tanssimisesta, tällaisissa häissä
semminkin. Harvoin niitä on näin iloisia häitä, harvoin näin paljon
väkeä, harvoin sellaista nuortaparia, harvoin sellaisia kenkkäreitä...
Mutta saadaanhan ne pöydät sisään. Juosten, tanssien, kilvassa niille
ruoat kiidätetään. Muutamat »tupa-akat» ovat hiukan hutikassa,
juostessaan laskevat sukkeluuksia, nauravat, huvittavat. Täällä on
jokaisella osalla oma hupaisuutensa, ei koskaan näy tulevan ikävä.
Syödään. Siinä on ääntä. Pidetään satoja pöytäpuheita yht'aikaa.
Herastuomari tuolla pöydänpäässä vävylleen kertoo, sanoo niin sakeaan ja
paljon, että ruoka suusta pirisee. Ukko on tuitukassa. Näkyy hyvin
pitävän vävystänsä, kun se niin viitsii häntä kuulla, todistella hänen
juttujaan ja naureskella niille. »Syökää vieraat!» hän yleisölle huutaa,
»kun meillä on, kun Jumala on meille antanut... Ja vaikka mä itse sanon,
niin ei se tähän lopu.» Tätä herastuomari tuontuostakin uudisti, huusi,
että kuului yli huoneen. Emäntä suhditti ja pyysi, poikajunkkarit
huutelivat, vastailivat ja kehuivat.
Oli siellä muitakin, jotka tahtoivat saada äänensä kuulumaan.
Korvenloukon koulumestari selitti maapallon pyöreyttä ja pyörimistä sekä
että se palaa sisästä. Siitä sekautuivat muut väittelemään.
»Valehteletpa!» huusi Matin Tuppu toisesta pöydästä. »Maa on niinkuin
varileipä ja taivas on päällä kuin knapinkuori.»
»Lieköhän varileivän näköinen», arveli kolmas, »mutta ohut kuori sillä
ainakin on. Kun kovasti ajaa rattailla niin maankuori oikein tutajaa.»
Siitä tietomiehet väittelivät.
Pihalta kuuluu rattaiden jyräkkää. Muutamat, jotka sen huomaavat,
arvelevat: »Tulee kuokkijoita.» Tulkoon, ajatellaan. Tuntuu hyvältä olla
kutsuvieraiden joukossa...
Syntyy yht'äkkiä hirveä möyhy. Kaikki kääntyvät katsomaan ovellepäin.
Kaikki näkevät sen:
Karhun Esa, suuri lahtaripuukko kädessä, juoksee pitkin pöytää, jolle
heti ovesta hyppää, potkii voilautaset, leipäkorit, peruna- ja
lihavadit, juoma-astiat -- kaikki kumoon. Melkein halvatun näköisinä
katsovat syöjät. Ei yksikään käsi kurotu vielä pidättämään tuota
juoksua.
Jo astuu hän pitkälle pöydälle, kääntyy sen ylipäätä kohti, kamalasti
tuijottelee sulhasta...
Kauhistuneina lyyhistyvät ihmiset pöytäin alle. Huudetaan ja melutaan..
Miehiä muitakin jo nousee pöydille ... eihän tässä ahdingossa muuten
tuohon hirviöön käsiksi pääsekään...!
Riemastunut kiljahdus kuului yhtäkkiä joka suusta: Mäkilahden Matti oli
ensinnä ehtinyt, temmannut Esan jalasta. Kamalasti kiljuen tämä
potkaisi, horjui, kaatui pitkin pituuttaan pöydälle. Vielä kaatuessaan
puukkoaan päämaaliin kurotti, mutta se ei osunut. Pöytään vain sitkahti
ja vajosi syvälle.
Puukko on jo Mäkilahden Matilla, miehiä makaa Esan päällä pöydällä
kiinni pidellen. Melu on valtava. Ovensuussa jo tiedetään, että Valee on
rintaansa puukon saanut. Pöytäin välissä ihmisiä tunkeilee ahdingossa...
Esaa tuodaan ulos -- kantaen, Hautalan Janne yksin pääpuolesta pitelee,
toiset jalkapuolesta.
Esa lasketaan jalkeilleen porstuassa. Siellä ainoastaan muutamat
kynttilät himmeästi valaisevat. Ihmiset kuhisevat, tungeksivat.
Melkeinpä luulisi noiden Hautalaisen silmäin voivan katsoa läpi
ikivuoren tuossa, kun hän Esaa silmillään mittelee. Esa oli ensin kuin
tajuton, melkein tahdottomana näkyi antavan itseään kuljettaa. Mutta jo
heräsi, kiljahti, tarttui hänkin Hautalaisen rinnuksiin ja polkaisi
jalkaa... Toisetkin taas Esaan kiinni käyvät.
»Pois tieltä!» Hautalan Janne huudahti. Ihmiset lakosivat syrjille ja
toisiin huoneisiin.
Ja julmistunut mies tempasi Esan kuin lapsen... Kattoa piirtelevät tämän
saappaankannat, sieltä jyrähtäen lattiaan selkäpiilleen, että mäsäksi
luulisi rutistuvan jokaisen luusolmun. Kolmeen kertaan uudistuu tuo
entisajan miesten mahtava mestarinäyte. Lattialle on jäänyt avaraa
tilaa, ihmiset lyyhistelevät sivuille, pois edestä.
Vihdoin hellittää Hautalainen. Esa saisi nousta, mutta ei nouse. On
alkamaisillaan uusi leikki, mutta ihmisiä tulee väliin, pyytävät,
rukoilevat, ettei Hautalainen enää löisi. Eikä hän lyö.
Mahtavan voimakkaana seisoo hän lattialla, kukistettu puukkojunkkari
jalkainsa juuressa makaa ruumiillisesti ja henkisesti rusenneltuna. Esan
ystäviäkin kyllä on häissä, mutta ei kukaan uskalla kättänsä nostaa
ystävää puolustamaan.
Missä on Vennukin? Tuvassa, rauhallisesti penkillä istuu ja piippuansa
polttaa. Kaikki ihmiset näkyy vallanneen yliluonnollinen kunnioituksen
ja pelon alainen tunne. Tuntuu hetkisen siltä, kuin aikakauden vallaton
ja hurja henki vapisten silmäilisi toivotonta tulevaisuuttaan, turhaan
etsien lohdutusta menneeltä suuruudeltaan, joka näytti auttamattomasti
alkavan kukistua väkevän käden alle.
»Kelvoton ... mitä sinä tarkoitit!» ärjäisi Hautalainen, kun Esa vihdoin
nousi ja he taas vastakkain seisoivat.
Esa oli tuskallisessa sieluntilassa, puri hampaita, väänsi päätä ja
katseli mitään puhumatta lattiaan. Hän kärsi: tarkoitus kun oli niin
kokonaan tyhjiin rauennut.
»Mitä sinä nyt ajattelet?» kysyi Hautalainen ja laski kätensä Esan
olalle.
»Mitä se sinua koskee?» Vastaus tuntui jotenkin nololta.
»No eipä tosin. Tuo nyt sitä köyttä, Mäkilahti.»
Esa katsahti säpsähtäen ympärilleen.
»Köyttä?» kysyi.
»Köyttä tietenkin!»
»Kenenkä luvalla minut köytetään?» kysäisi Esa ikään kuin lakiin
turvaten.
»Omalla luvallani ja edesvastuullani», vastasi Hautalainen. »Syytä kyllä
on ja kiitä Jumalaa, ettet sattunut saamaan aikaan enempää.»
»Sepä se olikin perkeleintä!» kiljui Esa.
Mäkilahden Matti toi köyttä, mutta lausui epäilyksensä siitä, olisiko
lupa Esaa köyttää.
»Lupaa! Hän on varastanut kaksi hevosta... Ja yksin tämäniltaisesta
hänet kytkisin.»
Nyt Esa vasta huomasi, missä mennään. Häntä siis todella aletaan syyttää
*hevosvarkauksista*! Hänestä tulisikin vain kurja, maineeton vanki,
vilahti ajatuksissa.
Vaistomaisesti meni käsi tuppeen, se oli tyhjä. Äkkiä hyppäsi hän jonkun
likellä seisovan tuppea koettelemaan, mutta sekin oli tyhjä. Hurjasti
kiljahtaen hän suinpäin työntäysi väkijoukkoon. Samassa täytyi hänen
kuitenkin jo rauhoittua monien vankkojen käsien pitelemänä kuin pihtiin.
»Ei nyt ole puukkojunkkarilla puukkoa!» ilkkuivat pitelijät.
Hautalan Janne köytti Esan kädet. Ei kukaan oikaissut sormeaankaan häntä
puolustaaksensa. Esa oikein kiemurteli tuskallisen raivonsa käsissä ja
silmäili tuon tuostakin ympärilleen, eikö kenties edes joku
puolustamaan rupeaisi. Äkkäsi Santrankin siinä muiden joukossa
seisomassa. Ikään kuin pelästyen jotakin hän vavahti ja jäi suu auki
muutamaksi silmänräpäykseksi tuijottamaan morsiameen. Sitten leimahti
tulinen, intohimoinen liekki silmissä, jotka Santrasta kääntyivät
Valeeseen. Taas hän kyykähti ja riuhtaisi kiroten:
»Olisivat nuo kädet olleet vielä muutaman minuutin irti!»
Valee säpsähti ... häntähän se *taas* juuri katsoi ja Santraa, häntä
siis tarkoittikin... Hän hyppäsi läiskyvänä esiin:
»Päästäkää irti se vielä...! mun tekee mieleni...»
»Hiljaa!»
Lattia jysähti Hautalan Jannen alla ja tuima katse kohtasi Valeeta, joka
hämillään poistui perässään vetävän Santran kanssa tupaan.
Vennua ei Esa vain nähnyt. Neljä miestä varustausi jo kyyditsemään
häntä, niiden joukossa Mäkilahden Matti. Ulos vietäessä Esa joutui
mielettömään epätoivoon ja alkoi katkerasti purkaa sappeansa, joka
loppui vihdoin raivoisaan itkuun.
»Minähän sanoin, että minä opetan sun itkemään», muistutti Hautalan
Janne.
Muistutus herätti Esan tajuntaan. Uhka palasi. Suuntäysin syyti hän nyt
uhkauksia vastaisen varalle, kun irti taas pääsisi ... eikä se
elämänikää kestäisi. Se ajatus, ettei vankeus näistä syistä tulisi kovin
kauan kestämään ja että silloin taas olisi tilaisuus uudestaan tehdä
»ihmeitä», se hänen uhkansa niin täydelleen palautti, että rattaille
astuessaan jo tunsi itsensä *suureksi junkkariksi*, josta kyllä sopii
lauluja tehdä.
Pöytä järjestettiin uudestaan. Vennukin siellä taas oli muiden joukossa.
Suupielissä oli peittämätön, ilkullinen hymyily. Esan mellastaminen
kuului ulkoa tupaan. Vennua ihmetytti, ettei siellä ole ketään, joka
tuota puolustaisi. Toisinaan hänen kasvojensa väre muuttelehti, se oli
silloin, kun mieleen meni, että noinko ne pelkäävät Hautalan Jannea?
Sitä ei *hän* olisi tahtonut. Toiselta puolen miellyttää häntä, että Esa
nyt tulee menemään hänellä kiusana olemasta. Luulee, että se on hän,
joka Esan on kukistanut puolustamattomuudellaan.
Istutaan uudelleen pöydissä, jatketaan keskeytettyä ateriaa ja humistaan
äskeisestä tapauksesta.
»Syökää vieraat, kyllä ruokaa on», kuuluu herastuomarin ääni taaskin.
Mutta sitten hän yhteen jaksoon juttelee, että se on jotenkin luja mies
tuo Hautalainen. Siitä samasta asiasta nyt muutkin puhuvat, kaikki
kehuvat ja ihmettelevät Hautalaista... Pitävät kunnianansa, kuka
parhaiten ylistää osaa.
Yhä uusia ruokia kantavat kenkkärit pöytiin. Joukossa on Hautalan Janne
totisena, vakavana, ajattelevan näköisenä. Vennulla on yhä hymyilynsä
suusopissa, kun muutaman kanssa laskee melkein imelää leikkiä. Mitä
syytä hänellä nyt on sellaiseen leikinlaskuun? ihmiset kysyvinä
ajattelevat. Vennu näyttää melkein lörpöltä? Suosiotako hän tuolla
tavalla etsii? Miksi hän sitä nyt etsii...?
Mutta Hautalan Janne on harvasanaisempi kuin ennen, ei lörpöttele, mutta
ei loukkaakaan ketään. Jos Vennu huomaisi nuo silmäykset, joilla Janne
tuon tuostakin salavinkaan silmäilee häntä silloin, kun hän jonkun
kanssa laskee imelää leikkiään, niin kenties huomaisi Jannen
silmäkulmissa jonkinlaisen salatun voitonriemun. Ja jos voisi syvemmälle
katsoa, löytäisi sieltä itseänsä koskevan ajatuksen: sinun kukistamisesi
on ainoastaan ajan kysymys.
Mutta sitä ei Vennu huomaa. Hän ei vielä luule asemansa horjuvan. Hän
riemuitsee onnellisena siitä ajatuksesta, että ihmiset kunnioittavat
häntä nyt, kun hän siivon miehen tavoin antoi vastustelematta hyvän
ystävänsä, Karhun Esan kytkeä. Hän riemuitsee siitä, etteivät ihmiset
tiedä hänen syitänsä: hänhän oli vapautunut vaarallisesta vihollisesta
-- ainakin vähäksi aikaa.
Ateria on päättynyt, hääväki hälisee ja pauhaa.
Sulhanen ja morsian seisovat rinnakkain pitkän pöydän takana. Kyllä
varmaankin tuo sulhanen kykenee miehen tehtäviin, ainakin luulisi...
Pöytiä kannetaan ulos. Nuoriso jo porstuassa hypähtelee ja tanssii. Ei
kukaan tällä hetkellä näy enää muistavan Esaa. Niinkö vähän he
kunnioittavatkin puukkojunkkarien kuningasta, niinkö vähän huomiota
panivat tuon viimeiselle, uskaliaalle hullunyritykselle!
Viulut ja klarinetit soivat. Tanssi on alkanut. Hautalan Janne ja
Valeekin yhdessä polskaa tanssivat! Lähtevät sitten kamariin. Totta
heillä on siellä jotakin kahdenkesken puhuttavaa...
Noista miehistä luulisi joskus tulevan hyviä liittolaisia.