Siellä täällä pilkistelee uinaileva valo ikkunoista. Muuten onkin niin
hirvittävän pimeä. Hoilaavia ääniä kuuluu sieltä täältä. Penttalan
töllistä kuuluu väittelyä ja sanasotaa, -- »pränmestari» lie ollut
juovuksissa ja sai nyt muorilta tuikean ripin. Joku tuli sieltä juosten,
kaatui rapakkoon ja särki viinapullonsa, josta päästi surkean älän.
Könti siitä kiroillen tien toisella puolella olevaan saunaan ja siellä
ne vasta kuuluivat markkinat nousevan. Mahtoi miekkonen rapakkoon
vuodattaa korttiyhtiön omaisuutta!
Totta tosiaankin -- sydäntä hiukan ellostelee tässä pimeydessä, vetää
väkisten valoa kohti: tietäähän silloin edes väistää, kun lyönti
suunnataan.
Mitä Toivolassa tehdään? Valoa loistaa ikkunoista, ihmisiä näkyy siellä
kuhisevan. Nepä eivät pelkää valoa. Harjoittanevat kai valkeuden töitä?
Täyteen on iso tupa ahdattuna, enimmäkseen vanhempia ihmisiä, mutta
osalta nuoriakin. Peremmällä, pitkillä penkeillä ja tuoleilla istutaan
vakavina, hiljaa. Keitä ne ovat? Miehillä ja naisilla harmaat nutut,
liepeet takapuolilta halki leikatut.
Kenpä niitä ei tuntisi, heränneitä, »körttiläisiä».
Ovipuolella, enimmäkseen seisomasijoilla on toisia, -- ne eivät ole
heränneitä. Ovat sinne vain tulleet ihmeitä kokoomaan: saapihan
sittemmin sopivissa tiloissa niistä hauskasti ilvettä laskea ja loistaa
»jumalattomuudellaan».
Pastori Mallenius paitahihasillaan seisoo pöydän takana. Vakavan
näköinen mies, enemmän lujat kuin nöyrät kasvojen piirteet, silmät
läpitunkevat, nöyryyttävät, puhetapa halkaiseva, koristelematon,
kansanomainen. Kaksi rätisten palavaa talikynttilää valaisee pöydällä
avoinna olevaa suurta perheraamattua. Raamatun päällä ovat pastorin
silmälasit, jotka hikeytymisen tähden on täytynyt tilaltaan ottaa.
Muutamia virsikirjoja on pöydällä vieraitten varalla.
Pastori seisoo. Vasen kämmen lepää avonaisen Raamatun päällä ja oikealla
hän sanojaan säestää, vahvistelee.
Naisten joukosta, joilla kaikilla on mustapohjaiset, sinireunaiset
huivit, kuuluu hiljaista itkun uikerrusta, salaamattomia, huomiota
herättäviä huokauksia ja kipeästi valittavia purkauksia. Miesten joukko
tarjoo vielä kuvaavamman näyn. Katsoa noita vanhuksia, joista useimmat
aikoinaan olivat hurjissa maailman leikeissä ensirivin miehiä, miten
heidän valkosänkinen leukansa tärisee, miten silmäkin teroittuneena imee
opettajan sanoja, miten sormet puristuvat lujaan ristiin ja miten
jokaisesta ilmeestä heidän kasvoissaan voi lukea eittämättömän
tunnustuksen pastorin sanoihin, miten autuuden tie nyt on heille *kaikki
kaikessa*. Sitten *miehiä*, keski-ikäisiä, jäykkiä, vahvoja miehiä,
joiden jykevät jäsenet ja lihakset ikään kuin kapinoiden ahdasta röijyä
vastaan tahtovat niiden saumoja rikki ratkoa; heidän kasvojaan, joita
miehuuden jäykkä vesi raudistaa, kasvoja, joissa useissa rumentavat
arvet loistavat lahjomattomina todistajina nuoruuden synneistä, kasvoja,
joissa tulisen luonnon intohimon merkit niin helposti ilmenevät, mutta
nyt ovat kätketyt näkymättömiin, ja rypistyneet silmäkulmat ja yhteen
kohti tuijottavat terät tulkitsevat syvää hartautta ja vakavaa
luottamusta *tämän asian oikeuteen*. Vihdoin muutamia harvoja
nuorukaisia, joiden kasvoista loistaa jonkinlainen riemullisen tunteen
tuottama uhka, pahasta saadun voiton ilo. Vanhoja tuttujakin näemme
siellä, Talvikosken Hermanni poikineen istuvat vierekkäin. Kalpea on isä
ja hengittää raskaasti, sillä Mikkeli-yön vammat eivät ole vielä
hellittäneet. Mutta silmissä kimaltelee tyytyväisen ilon loiste, sillä
istuuhan nyt vierellä poika, jonka luonnon pastorin voimakas nuhde oli
murtanut, avannut sielun silmät näkemään syntitaakan kammottavan
suuruuden. Ei ole Köpillä vielä varmaa rauhaa, sillä näyttää tälläkin
hetkellä sydäntä painavan raskas tuska, jota levottomat silmäin ja
ruumiinliikkeet tulkitsevat. Näemme siellä Kasarin Tommin, jonka tuuhea
tukka on silmille valahtanut, mutta ei näytä välittävän sen
poistamisesta, ja Koivulan lautamiehen, jonka silmät tuon tuostakin
tuikeasti kääntyvät oviloukkoon, missä tahdotaan pitää hillittyä sohinaa
ja rähinää. Suutari Erkki istuu hänkin pöydänpäässä, lukkarin tilalla,
sillä hän toimitti lukkarin virkaa, ja kenties jonkinlaisella omanarvon
tunnolla päätään nyökkäilee pastorin sanain vahvikkeeksi.
»Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaiken ihmisten jumalattomuuden
ja vääryyden tähden, jotka totuuden vääryydessä pitävät.». Siitä pastori
puhui. Hän puhui luonnollisista pakanoista, jotka eivät koskaan Jumalan
totuutta kuulleet ole, hän puhui niistä pakanoista, joille Herran sana
puhtaasti ja selkeästi opetetaan, niistä pakanoista, jotka Herra jo on
kutsunut, heille evankeliuminsa valon tienviitaksi lähettänyt, mutta
jotka ovat Herran kutsumuksen tyhjäksi tehneet, nauraneet Herran
pyhälle, nostaneet synnin elämänsä kruunuksi, langenneet riettauteen,
pahoihin menoihin ja pakanalliseen elämään. Hän sanoi, että ne pakanat,
jotka sen tehneet ovat, ne ovat juuri tämä kansa, Suomen kansa.
Himoissansa elää tämä kansa, synnin loassa rypien. Mutta siksipä onkin
Jumalan vanhurskas viha yltynyt. Hän ampuilee vihansa vasamoita ja antaa
sokean kansan rypeä himojensa surkeassa rapakossa.
»Voi sinua, kansa!» huusi hän, »sinua kansa, jokas nukut synnin unta,
vaikka perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien ketä hän
nielis! Sinun poikasi mässäävät juoppoudessa ja korttisaunoissa,
tappelevat ja murhaavat toisiaan niin kuin vanhurskasta Jumalaa ei
olisikaan, niin kuin tuomion päivää ei olisi odotettavissakaan ja niin
kuin ei heillä olisi palkkaa töistään odotettavana! Kullassa ja silkissä
ja narisevissa kengissä koreilevat tyttäresi, hyllyen maailman hekumassa
ja makaavat miesten kanssa riettaassa haureudessa. Missä on lapsen
puhdas sydän, neitosten siveys ja viattomuus? Missä on tosi
miehuullinen ja ylevä, puhdas luonne? Uhrattu Baabelin portolle ja
Beelin riettaalle alttarille!
Kirkossa te käytte, mutta mitä varten? Eikö saastainen, synnillinen halu
vedä teitä sinne ainoastaan itseänne näyttelemään ja muita katselemaan?
Eikö jokainen Herran valittu näe, miten päänne pyörii ja silmänne
pälyilee ympäri Herran huonetta silloinkin, kun teidän pitäisi nöyrästi
kumartuneena rukoilla armoa ja laupeutta Häneltä, joka yksin meidän
veriruskeat syntimme voi puhdistaa? Taikka luuletteko sillä autuuden
löytävänne, että te tällä tavoin kirkossa käytte?
Tähän suuntaan puhui pastori. Syvän vaikutuksen tekivät hänen jyrisevät
sanansa nyt, niin kuin tavallisestikin. Tuo syvä henkinen lankeemus,
johon kansa oli vajonnut, tarvitsi voimallista nostoa.
Lopuksi hän kääntyi puhumaan lasten kasvatuksesta. »Jos juuri on huono»,
hän sanoi, »niin kuinka voi toivoa, että siinä terve puu kasvaisi? Niin
on lastenkin kasvatuksen kanssa. Jos kasvattaja itse yhä elää synnissä,
eikä itse itseänsä paranna, kuinka taitaa hän silloin kasvattaa niitä
lapsia, jotka Herra hänelle uskoi? Kuinka voi hän vastata näistä
taimista, jotka hän pahalla esimerkillä ja väärillä opetuksilla
perkeleen palvelijoiksi kasvattaa? Herra sanoo, että joka pahentaa
yhdenkin näistä pienimmistä, parempi olisi että myllynkivi
ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen.
-- -- --
Nyt syntyi väkijoukossa levotonta liikettä. Muuan tunki pöydän ääreen ja
ilmoitti pastorille, että suuri joukko jumalattomia häjyjä oli tulossa
tänne pahoissa aikomuksissa. Mielen ilme papin kasvoilla ei sanottavasti
muuttunut. Ihmisille, jotka nyt jo järkiään nousivat istuviltaan,
levottomasti liikehtivät ja kuiskuttelivat, ilmoitti hän saarnansa
keskeytettyään:
»Kuuluu taas olevan tänne tulossa jumalattomain joukko, mutta älkää
vapisko, sillä Herra sotii meidän puolestamme. Asettukaa kukin
paikoillenne ja aloitetaan virsi numero viisikymmentä kaksi. Veisatkaa
kukin kovalla äänellä ja sydämen pohjasta.»
Joukkoja ovensuusta, niitä jotka eivät olleet heränneitä, tunki ulos.
Mutta heränneitä nähtävästi rauhoitti papin vakava luottamus
Kaikkivaltiaan voimaan, sillä he jäivät paikoilleen ja rupesivat
selailemaan virsikirjainsa lehtiä. Ulkoa kuului jo räikeä laulu. Sisällä
muutamat miehet kun sen kuulivat, juoksivat kirveitä ottamaan ovenpäällä
olevasta kirvesvinkasta.
»Mitä, tekö kirveitä? Pois se!» kielsi pastori.
»Ei», selittivät miehet, »me tuomme ne ainoastaan pois, etteivät ne ole
heidän saatavinaan. He toivatkin kirveet peremmälle ja kätkivät
vaatteiden alle sänkyyn. Pastori nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Mutta
saatuaan kirveet talteen ottivat miehet kukin halon kouraansa ja
palasivat paikoilleen. Toiset seurasivat ensimmäisten esimerkkiä. Ulkoa
kuului yhä kammottavaa kiljuntaa. Pastori näkyi kuuntelevan sitä,
samalla kun synkkä kajastus otsalla katseli miesten varustaumista.
»Kätkekää nuo aseet», virkkoi hän vihdoin, »pankaa niin, etteivät ne ole
näkyvissä, pistäkää penkin alle. Ehkä Herra on nähnyt hyväksi taas tällä
kertaa itse sotia meidän puolestamme ja vapauttaa vainoojistamme.
Ainoastaan viimeisessä hätätilassa täytyy niitä käyttää, jos näkyy, että
Herra jättää tilaisuuden ihmisille, jos hän vaatii, että jumalattomain
pitää meidän kädestämme saada ruumiillista kuritusta, niin kuin
pahankurisen lapsen vanhempainsa kädestä.»
Miehet tottelivat käskyä, heittäen halkonsa penkin alle, saataville.
»Muistakaa se», jatkoi pastori, »joka miekkaan rupeaa, se miekkaan
hukkuu... Ainoastaan hätätilassa...»
Hänen äänensä sortui. Lujapiirteisten kasvojen lihakset vavahtelivat
liikutuksesta. Horjuiko hän? Epäilikö hän Herran läsnäoloa? Sitä ei hän
tehnyt, sillä niin monissa koetuksissa oli hän tullut sen huomaamaan,
että hän ei voinut sitä epäillä. Mutta hänen sydämellensä kävi kansan
kurja henkinen tila, nuorison lankeemus, kansan ja maan tuleva kohtalo,
joka hänestä näytti joutuvan villien ohjattavaksi. Se hänen sydäntänsä
liikutti, vapisutti häntä, joka oli tällaisen viinamäen vartijaksi
joutunut. Hän muisti tuossa omia ajatuksiaan, miten toisinaan *ihminen*
oli hänessäkin vallan saanut, miten hän joskus, kun herätys näytti
olevan mahtavampi ja suurempi, oli erehdyksessä ajatellut, että iso
ansio siihen oli hänellä itsellään. Nyt hän taas seisoi kuin alaston
paimen kalliolla myrskyn ja tuulen käsissä, tuntien mitättömän
vähäpätöisen yksilönsä katoavan näkymättömiin hyrskyävässä maailman
meressä...
Tätä hänen sydämensä itki, tätä vavahtelivat poskilihakset, tätä
olkapäät nytkyivät...
Mutta taas hän päätänsä nosti. Näki nyt, miten naiset olivat
sulloutuneet peremmälle tupaa, miten miehet olivat asettuneet riviin
seisomaan pitkin penkinvierustaa. Hän hiukan säpsähti tarkastaessaan
tuota pariinkymmeneen nousevaa miesjoukkoa, ymmärtämättä itsekään
säpsähtikö hän ilosta, vaiko tuskasta: miesten silmät hehkuivat niin
omituisesti. Heidän kasvoillaan oli yht'aikaa syvän hartauden ja uljaan
pelkäämättömyyden jäykkä, kunnioitusta ja arvonantoa herättävä ilme.
Muutamilla olivat virsikirjat avoinna käsissä, toiset näyttivät
ulkomuistiin turvautuvan. Käskyä alkamiseen vain näkyivät odottavan kuin
sotilaat. Päällikköään, jonka tuskan he kasvoista näkivät ja ymmärsivät,
tähtäilivät he vakavin, kunnioittavin katsein... Ja korviin tunki yhä
ääniä ulkoapäin, missä kuului joukon roiske jo rappusten edessä.
»Herra, sinä olet meidän luja kilpemme, haarniskamme ja muurimme,
armahda meitä!» rukoili pastori kovalla äänellä. Miehet ja naiset
kallistivat päänsä alas ja pastori kohotti silmänsä korkeutta kohti...
Portaille astuttiin, sen kuuli tupaankin.
»Alkakaamme virsi», käski pastori.
»Linna luja on Jumala, Meidän myös vahva vuori», kajahti kuin yhdestä
suusta. Porstuasta kuului rähinää ja kopinaa, mutta ääni oli hiljennyt
siellä.
Veisaajain äänet, jotka alussa hiukan vavahtelivat, varmistuivat yhä, ja
heränneitten veisun kuuluisa, rytmillinen, marssin tapainen tahti alkoi
saavuttaa tasaisuutensa.
Ovi tempaistiin auki. Nuoria miehiä tulvahti sisään...
Kuin pitkäinen jylisi virren sävel miesten rinnoista, täristäen
ikkunaruutuja ja riidellen kattolautojakin kuoroon.
»-- -- Kyll' Jeesus meitä varjelee, Ja paulat poies syöksee. He ympär'
käyvät, Kuin jalopeurat, Aikovat ain' meit' alaspainaa, Vaan Herra heit'
estää.»
Naisten heleät, pelosta vapisevat äänet säestivät miesten jykevää,
luvalla sanoen, lihallista laulua, antaen siten kokonaisuudelle
omituisen, liikuttavan värityksen.
Mutta hiljaahan ne seisovatkin nuo vastatulleet, yhdessä joukossa oven
puolessa! Ei soraäänet heidän keskuudessaan laulua häiritse. Päät
alkavat paljastua.
Yhä mahtavamman kaiun saa laulu. Sen sointu ei enää kuulu sotamarssilta,
se ennemmin kajahtelee voitetun voiton riemusäveleeltä.
Karhun Esa seisoo sängynpaaluun selkäänsä nojaten. Hänellä on lakki
päässä, toiselle korvalle sysättynä. Se on ihmettelyn kysyvä, hieman
pilkallinen ilme tuo väänne suusopessa, tuo katse vetistävissä silmissä.
Se puhuu sisällisestä taistelusta, ei kuitenkaan sen syvemmästä, kuin
siitä, että *hän ei tahdo* itselleen tunnustaa hurmautuneensa tästä
laulusta. Hänen vieressään seisoo Iikan Antti lakittomin päin, pää
alaspäin käännettynä ja liikkeistä päättäen taistellen ainoastaan
häpeäntunteen kanssa. Miksi ne vetäytyvät yhä toisten takapuolille nuo
ryhmän etumaiset? Miksi heidän kasvoistaan sellainen neuvottomuus
loistaa? Miksi muutamat näyttävät ikään kuin vapisevan?
Vapisevan!... Nuo pojat, jotka sataa kertaa ovat vannoneet, etteivät he
pelkää ketään?
Joku avaa oven. Silmänräpäys -- ja koko joukko on taas porstuassa.
Karhun Esa yksin seisoo paikallaan liikkumatta. Yhtäkkiä hän, ikään kuin
salaa, katsoo pitkin miesriviä ja näkee, että ne kaikin katsovat häneen.
Epäröiden vilkaisee hän vielä naisten puolelle ja nekin häntä
katselevat, yksin papin silmät eivät häntä tarkkaa, ne kun kohti
taivasta ovat tähdättyinä. Esa liikahtaa, luo huimasti katseensa ympäri
huonetta, tahtoen välinpitämättömyyttä osoittaa. Sitten hän asettaa
suupieleensä pilkkahymyn, tahtoo sen näyttää kaikille ja astuu
kiirehtimättä, hyvin vitkalleen ulos.
Virren viimeiset säveleet kajahtavat, sammuvat hiljaiseen
äänettömyyteen. Ei ulkoakaan kuulu ääniä. Pastori laskee nöyrästi
kätensä ristiin ja ääntää:
»Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä ja hänen laupeutensa pysyy
iankaikkisesti, amen.»
X