Kuin takaa-ajajia paeten riensi Esa takamaille yli peltojen,
vasikkahakain, ojain ja aitojen. Kun juuri sitä tietä oli pääsemässä
metsänrantaan, loi hän sattumalta katseen toisaalle ja säpsähti
huomatessaan vähän etäämmällä miehet kujaa pitkin tulemassa kylään
mukanaan hevonen, jolla hän viime yönä oli ajanut. Hänet valtasi
kummallinen heikkouden tunne: viimeyöllinen huvi saattaisi tulla
maksamaan enemmän kuin tavallisesti...
Kyllähän sitä oli satoja kertoja ennenkin sillä tavalla huviteltu,
ajettu toisen hevosella, mutta tämä tuntui väkisinkin toisenlaiselta.
Nuo miehet eivät tuntuneet ymmärtävän leikkiä. Ja juuri tuo tahallinen
leikin ymmärtämättömyys tuntui Esasta niin auttamattomalta, että häntä
uudelleen omituisesti herpaisi. Lamaavan arkuuden valtaamana piilousi
hän joutuin puitten varjoon metsään. Sinne päästyään heti ajatteli
jonkinlaisella riemulla: jos ne tulisivat tänne, voisin helposti paeta,
juosta heidän edellään, juonissani, kiusallakin. Hän ajatteli, että ne
tavoittaisivat häntä kiinni, muisti jalkainsa tavattoman nopeuden.
»Enpähän juoksekaan!» melkein voitollisena virkahti. Mutta kaikki uhka
oli hänestä näinä silmänräpäyksinä kateessa. Hän ajatteli vain pakoa.
Esa tirkisteli puitten raoista ja huomasi miesten jo saapuvan kylään.
Ikään kuin kahle olisi pudonnut sydämeltä kuvitteli hän nyt olevansa
joutilas, vapaa menemään mihin ikänä itse tahtoo. Kukaan ei aja takaa...
Joutavaa pelkoa...! Kiittävät kun saivat koninsa... Hän menee mihin itse
tahtoo, eikä kukaan ota häntä kiinni...
Hän lähti kävelemään metsään jonkinlaisessa äkkinäisen vapaudentunnon
tuottamassa miellyttävän tunteen puuskassa.
* * * * *
Vielä iltapäivällä käveli Esa samassa metsässä. Omituiset asianhaarat,
jotka hänet olivat metsään tuoneet, sekä viimeaikain kokemukset
tuottivat siellä yksinäisyydessä niin äärettömän paljon ajatustyötä,
että hän viivyskeli tuntikausia samoissa paikoissa tehden tuota työtään
kuin ahkera urakkamies.
Ja jonkin aikaa oli hänessä elänyt ajatus tehdä elämässään jonkinlainen
muutos, sillä entinen elintapa oli alkanut hiljoilleen kyllästyttää.
Jotakin uutta hän kaipasi ja ajatteli. Mutta niin kauan kuin hän pysyi
hurjuuden kukkuloilla, oli tuo ajatus hyvin hämärä ja tunkeusi mieleen
vain harvoin. Viime aikoina oli se sinne tunkeutunut useammin.
Korvenloukon tappio oli ollut kova kolaus. Melkein jokaisen
vastaantulijan hän siitä lähtein oli otaksunut ajattelevan hänen
häpeätänsä. Siihen liittyi velkojain ahdistelemiset. Oli ensin ajatellut
kostamalla hankkia kaikki hyväksi, mutta monet seikat esiintyivät
tekemään mahdottomaksi tätä ajatusta.
Se oli vähitellen imenyt hänestä entisen sisällisen voiman.
Mutta sittenkään ei hän mitenkään sietänyt ajatusta, että hän tulisi
halveksittuna ja huomaamattomana vastaisuudessa elämään.
Monien tuskallisten kamppailujen perästä sai hän selville, että hän
voisi elää vakavan miehen tavoin. Ja vaikka se tuntui hänestä suorastaan
mahdottomalta, tunsi hän joskus jonkinlaista myötätuntoisuutta
körttiläisiä kohtaan, ei sentähden, että olisi heidän vakaumuksiaan
ihaillut, vaan sentähden, että heissä oli juhlallista voimaa. Sitä Esa
ihaili.
Nämä mietelmät kaikkine käänteineen ja johtopäätöksineen hän päivän
kuluessa moneen kertaan kävi läpi. Ajatukseen, joka neuvoi kääntämään
elämän purjeita, liittyi itsestään joka käänteessä kysymys vaimosta. Nyt
kävi selvemmäksi kuin koskaan ennen, että hän oli jo pitkiä aikoja
ajatellut, että Rekipellon Sannasta tulisi hänelle vaimo. Mutta nyt,
niin usein kuin se päivän kuluessa mieleen tulikin, tuli se aina viime
yöllisen käynnin muiston rinnalla ja teki joka kerralla saman
vaikutuksen.
»Tphyi!» hän sylkäisi, »en totta tosiaan, en tässä matoisessa
maailmassa...! Juoppo, sika ja muuta ... ihan kuin äitini! Lempoko minua
lie siihen villinnytkin?»
Hänen tunteensa Sannaa kohtaan olivat niin kummalliset. Hän inhosi -- ja
rakasti, ajatteli ettei hänen ja Sannan välillä vielä saisi ollakaan
kaikki lopussa. Se oli jokin intohimon viehättävä tunne, joka tuota
rakkautta säilytteli ikään kuin jonkinlaisena ikävöittävänä leluna
iloisilta ajoilta. Järvelän Santraa hän ajatteli aina rinnan Sannan
kanssa. Tämä ajatus tuotti vielä tuskallisempia tunteita, sellaisia,
jotka polkivat ja asettivat hänet kovin nöyryyttävään asemaan. Hänhän
oli jokin päivä takaperin käynyt ikään kuin puolihulluna Järvelässä
vielä kosimassa Santraa. Vasta sieltä tultuaan oli käsittänyt, että se
oli ollut äärettömän naurettavaa. Nyt hän kärsi intohimoisesti
rakastavan, hylätyn ja naurun alaiseksi itsensä tehneen kosijan kaikki
tuskat aste asteelta. Tämä tuotti hänelle päivän ankarimmat
raivokohtaukset. Jospa olisi keinoa saada Santra *vieläkin*!
Käsivarsissaan tunsi hän olevan voimaa, sisussaan luontoa murtamaan
mahtavimmatkin esteet. Hän huitoi riukeilla käsivarsillaan ilmaa, takoi
nyrkeillään kiviä ja puunrunkoja, iski niitä puukolla ja tunsi olevansa
herra, mitä voimaan tulee. Mutta sitten, niin kuin tippuva vesi
sammuttaa lieskan ja tuli silloin tuskallisesti sihisee, samoin herpaisi
voimakasta, hurjaa rakkaudentunnetta tieto, että jos kaikki muut esteet
poistaisikin, -- Santra ei huoli hänestä, ei välitä *vähääkään*...
Hän värisi intohimoisesta mielenliikutuksesta. Koko huolten kuorman
erilaiset ainekset vyöryivät yht'aikaa ylitse...
Hän, joka oli ollut kaikki kaikessa, pitäjän paras poika, jonka suosiota
kaikki olivat etsineet, jota kaikki olivat pelänneet, jota oli pidetty
rikkaana, jota ei kukaan ollut tohtinut estää, teki hän mitä tahansa, --
hänenkö omaisuudestaan uskalletaan huutokauppoja kuuluttaa, häntäkö nyt
ahdistetaan joutavasta hevosenajosta, hänellekö tytötkin jo alkavat
selkänsä kääntää?
»Samassa liitossa koko maailma!»
Epäluulo heräsi ystäviäkin kohtaan. Karin Vennusta ei hän ollut koskaan
oikein pitänyt, ei koskaan häneen oikein luottanut; Ella oli varmaankin
hänen kiusaksensa mennyt Rekipellon Sannan luokse; Koipi-Siukkua oli
aina halveksinut; Iikan Antti piti itseään liiaksi Esan vertaisena...
Hän meni lävitse koko ystäväsarjan. Ei yhtään ollut, josta olisi voinut
sanoa: tuohon luotan, tämä on ystävä hädässä ja kykenee auttamaan.
Näytti selvältä, että saattoi ottaa lukuun ainoastaan oman voimansa ja
kykynsä, kun selvityksen ratkaiseva hetki lähestyy. Kiihko pimitti
järjen, sai hetkiseksi hairahdetuksi siihen ajatukseen, että kykenee
kostamaan kaikille. Silloin hän hurjasti tanssi ja loikki, riemuiten
koston autuaallisesta esimausta. Ja hän ihaili puukkoaan, kuin
metsästäjä uutta, oivallista pyssyä, riemuitsi kuuluisuudesta, jonka
hänen käräjäjuttunsa herättäisi, lauluista, joita hänestä
sepitettäisiin, hänen tekonsa olisivat »kau-he-ammat kuin kenenkään
muiden»!
Mitä se oli?
Metsästä, jotenkin läheltä kuului virrenlaulu, ääni oli miehen. Esa
seisahtui ja kuunteli henkeä pidätellen. Kenen ääni? Tutulta se tuntui,
mutta ei sittenkään...
»Se on körttiläinen...! hänet tapan!» hän hiljaa äännähti, tempaisi
puukon käteensä ja alkoi kuin lintua väijyvä kissa hiipiä ääntä kohti.
Hän koetti jokaisesta puunraosta väijyä ja tirkistellä nähdäkseen
kulkijaa.
»Tuttaviin, ehk' uskaltaisin, ei sekään mitään auttais', -- -- -- Heill'
on suu voita liukkaampi, Puhe myös öljyä sileempi, kuitenkin paljaat
miekat.»
Esa unohti äkkinäisen kiukkunsa tuntematonta kohtaan ja kiintyi
kuuntelemaan laulua, sillä se vaikutti häneen omituisesti. Hän istahti
ja pani veitsen viereensä mättäälle. Itsekään sitä ymmärtämättä taikka
edes ajattelematta mistä se johtui, unohti hän kokonaan murhahalunsa ja
tirkisteli yhä puitten raoista ajatellen, että jos tuo mies tulisi
tähän, hän lähtisi näkyvistä juoksemaan, pakenisi metsään...
Mutta laulaja eteni, eikä Esa nähnytkään häntä. Siinä, kun hän pääsi
tästä jännityksestä, ja ajatukset hervahtuneina hajausivat ikään kuin
työalaa etsimään, huomasi hän, että ilta alkoi lähestyä. Muisti samassa,
että heränneitten kokous on tänä iltana Toivolassa ja että oli ollut
puhe poikamiesten kokoutua sinne lähtöä varten. Oikeastaan tunsi hän nyt
itsensä vastenmieliseksi lähtemään sinne, sillä oli väsynyt ja muutenkin
haluton. Mutta kun ei oikein tuntenut halua mennä mihinkään muuallekaan,
kaikkein vähimmin kotiin, eikä metsäänkään viitsinyt yöksi jäädä, lähti
kävelemään kokoutumispaikalle.