Oli vielä aikainen aamu. Karhun väki nouseskeli ylös. Renkikin istui jo
ylisängyn laidalla koipiansa heilutellen ja iski tulta piippuunsa. Kovin
aikaiselle Matista sentään vielä tuntui, koska oikaisi itsensä takaisin
vuoteelle venymään. Rupesi kuitenkin kohta tyrkkimään vieressään
makaavaa poikaa, jukittaen tätä hevosille heinätukkoa antamaan. Poika
ärisi unissaan, kohosi jo kontalleen, mutta lojahti uudestaan pitkälleen
ynisten ja uristen.
Matti hellitti pojan nukkumaan, koska uni vielä sillekin näkyi niin
hyvältä maistuvan. Mutta hevosten ruokkiminen tahtoi silti sydäntä
painaa, koska piialle, joka takan ääressä askarteli, virkkoi:
»Mene sinä, Maija, heittämään niille koni-raukoille heinätukko.»
»Mene itse tai aja Jussi, kyllä mulla on muutakin työtä.»
»Ethän sinäkään siinä väsyisi. Jussiakin näkyy vielä niin nukuttavan, ja
minä polttaisin tässä piipullisen.»
Muori tuli kamarista tupaan ja kuuli Matin viime lauseen.
»Miks'ette vienyt hevosia hakaan illalla?» kysyi.
»Kun oli niin myöhä jo. Ja mitäpä ne siellä enää tekevät.»
»Kyllähän ne heinät ehtisi talvellakin syöttää, kun tuli niin vähänkin.»
»Älkää mummo murehtiko, kyllähän nuo kaksi luuskaa talven yli menevät
vaikka puhtailla oljilla. Ja parempihan olisi, jos kuolisivat pois tämän
maailman vaivoista. Huutokaupallahan ne muuten myydäänkin. Annetaan
kuolla ja ostetaan parempia tilaan.»
»Älä niin kovin revi suutasi.»
»Mitä suun repimistä se on, ihan puhdasta Suomen totuutta. Mitä
sellaisilla luuskilla tehdään, kun ei isäntäkään enää niillä ajella
viitsi. Nuijaa otsaan minä antaisin.»
»Hääh?» kysäisi poika unenpöpperössä, kun kuuli puheen nuijasta.
»Hääh», matki toinen, »sulle antaa muori nuijaa, kun et nouse antamaan
suurusta loseteille, vaikka sua nostais kivin tai seipäin.»
»Valehtele nyt pojalle, muutama isosuu», torui muori lattialla, kun
ryhtyi piian kanssa askarepuuhiin.
»Nuijaa?» kyseli poika levollisesti ja kääntyi vielä suulleen makaamaan.
»Nuijaa, kokkarenuijaa. Mene nyt lattialle joutuin, taikka... No älkää
nyt muori, se tulee jo tämä Juho-poika.»
Piika ja muori rupesivat naureskelemaan. Mutta pojalla näytti kuitenkin
olevan itsellä suurempi huoli ylösnoususta kuin Matilla, sillä hän tuli
lattiaan, puki vaatteet päällensä ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua hän
tuli takaisin, pidättyi unisin silmin nojailemaan takkapieleen. Hetkisen
siinä mietiskellen ja tulta katsellen virkahti:
»Kenenkähän hevonen tuolla meidän siuvariladossa on?»
»Mikä hevonen?» alettiin kysellä.
»Oikea hevonen!» tiuskaisi Jussi.
»Minkälainen hevonen?» kyselivät naiset.
»En minä nähnyt, kun on niin pimeä, minkälainen se oli, mutta hevonen
siellä vain on ja rattaat.»
»Valjaissako?»
»Valjaissa.»
Muori ja poika lähtivät katsomaan. Matti könti alas ylisängystä ja
rupesi nuttujansa etsimään.
»Oliko siellä sitten hevonen?» kysyi vielä Jussilta.
»Koska sin'oot ennen mun valheisiini kompastunut? Mene katsomaan.»
»Niinpä se Jussi on nyt kuin väärältä kyleltä noussut. Etkö sinä ole
mun lakkiani nähnyt?» Matti etsiskeli paitasillaan lakkiansa,
hajoitellen vaatekasoja penkeillä.
»Aina sun lakkisi on kateessa.»
Matti kävi ottamaan tulta päreeseen.
»Oliko?» kyselivät rengit.
Kuului olleen. No tuliko hevosella se isäntä? Ei Maija tiennyt. Kertoi
vain olleensa oven avaamassa ja sitten makuulle menneensä. Isäntä oli
istunut vähän aikaa pöydän takana ryömällään ja oikaissut sitten
vaatepäällä peräsänkyyn. Sen oli Mattikin nähnyt. Tämänpä oli tehnyt
mieli kysyä, että mikä sitä nyt surettaa, mutta ei ollut viitsinytkään.
Muori sanoi maanneensa ja nukkuneensa niin, ettei ollenkaan ollut
kuullut Esan tuloa.
»Mutta mitä Matti siinä kroikottelee ja hakee paitasillaan, kun ei pue?»
tutki Maija.
»Lakkiani. Saakuri, kun en tiedä mihin se lie joutunut.»
Muori aikoi pärevalkea kädessä mennä Esaa herättämään ja hevosen
historiaa kyselemään, mutta toiset jokainen yksistä neuvoin liittyivät
ehkäisemään sitä tuumaa. Sanoivat, että kun se on niin myöhään tullut ja
tullessaan ollut väsyksissä, niin jos sen nyt herättää, ei tässä kukaan
saa silmillään olla. Olkoon hevonen kenen tahansa, kyllähän kotonsa
löytää, jos löytääksensä on.
»Ja jos ei löydä, niin on sitä tilaa meidänkin tallissa. Tainnut onkin
isäntä sen ostaa. Minkälainen hevonen se on?» tiedusteli Matti, joka nyt
oli päässyt niin pitkälle, että lakki oli päässä ja housut jalassa.
»Liinaharja se on, korea, sievä hevonen», kehui piika
Talonväen tällä tavoin haastellessa tuli tupaan Kulkuri-Kaapo.
»Hou edes», Kaapo virkkoi ja muuripieleen seisahti.
»Hou, hou», vastasi Jussi, joka yhä seisoskeli muuripielessä hänkin ja
omaksui itselleen Kaapon tervehdyksen. Kaapo meni istumaan takalle,
kehui vähän viluttavan ja pyysi Jussilta tupakkaa piippuunsa.
»Pyydä Matilta, mulla on niin vähän.»
»Hyvä antaa vähästänsä, paha ei anna paljostansakaan. Annatko Matti
mulle piipullisen tupakkaa?»
»Pane tuolta pöntöstä, se on tuolla penkin loukossa. Mutta pane ihmisten
lailla.»
»Jottako älä varasta?»
»Niin, tai, jotta et korjaa huolimattoman tavaraa.»
»Ei niin köyhiltä kannata varastaa, kun sinäkin oot. Kas, tämäkö se
pönttö on?»
»Se se on. Liika hyvä pönttö kerjäläisen piippuun panna, kun en
havainnut panna penkille sulle tupakkaa.»
»Tällainen pönttö! Jos minä olisin isäntä, niin minä en pitäisi
tuollaista renkiä talossani, kun tuo Matti on, ei vaikka olis omin
ruokinsa ja vaikka maksais palkan siitä, että saa olla. Onko
karvakenkäsi kadonnut, vai mitä sä haet?»
»Tuki nyt suus, taikka... Mihinkähän se kenkä on joutunut?»
»Vastaani tuli kaksi laukkuryssää korennolla kantaen.»
»Tuki suus, taikka...»
»Tuki itse taikka. Joko Esa on tullut kotia?»
»Esa», matki muori, »puhuttele kaltaisias Esaksi.»
»Älkäähän nyt muori suuttuko. Onko huspunti kotona?»
Nyt kuului huoahdus peräsängystä juuri kuin syvästä unesta heräävän
ihmisen ääni. Samassa ummessa ollut esirippu vedettiin syrjään ja Esa
katseli lattialle kohmeloisin silmin.
»Onko tuo Kaapo ollut yötä täällä?» kysyi hän ensimmäiseksi kun pojan
huomasi.
»En olekaan, mutta eihän sitä köyhän kannata maata 'hospuntien' unia.»
»Onko sun sitten nälkä?»
»Ei mun nälkä ole juuri, mutta kyllä mä syönkin, jos annat.»
»Onko sulia uusia juttuja?»
»On paljo ja pitkältä.»
»No tule tänne makaamaan ja kertomaan. Vai onko sun kaprokissasi täitä?»
»Ei niin ristin sielua.»
»Tuota nyt tuollaista sinne vetää!» rupesi muori, ja meni vuodetta
kohti. »Esa, kuulitko... Mitä sä nyt hulluttelet, kun tuota
täikopelia...»
»Tuu, tuu vain Kaapo!» huusi Esa.
»Täikopeli pääsee kerrankin oikeaan sänkyyn», tuumaili Matti.
»Hyvä isä!» piika naurussasuin pani.
»Esa, kuuletko, kun -- -- --», muori koetti jukittaa.
»Tule, tule vain Kaapo, jos sulla on sukkeloita juttuja. No no, saakurin
poika, älä nyt noita riekaleitas vedä tänne ihmisten sänkyyn! Sun pitää
riisua ilki alasti.»
»Alasti?» kysyi Kaapo hiukan nolostuen. Toiset alkoivat nauraa ja muori
mutisi: »Entä tuolla nyt on juonet.»
»Riisu pois, joutuin!»
»Sinä narraat», tuumi Kaapo ja alkoi poistua sängyn luota.
»En, en narraakaan! Älä mene.» Esa nousi sängystä, juoksi Kaapon perään,
sai tämän niskasta kiinni. Kaapo kitisi.
»Hellitätkös!»
»En, riisu pois nyt, taikka...»
»Mitä tuossa nyt, Esa», muori suhditti, »tuollaista retaletta sänkyyn
vetämään. Saisit itsekin jo laittaa itsesi taas johonkin touhuihin.
Kenenkä se hevonen on?»
»Hevonen?» Esa nähtävästi sävähti ja muisti nyt, että hän todellakin oli
tullut hevosella kotiin.
»Kuule Jussi», sanoi hän vähän aikaa mietittyään, »mene ja aja se koni
tuonne karjakujalle, aja vähän edemmäksi. Kohta nyt.»
»Valjainensako?»
»No vaikka kuinka...! Aja menemään kaikkinensa. Saakeli!» Hän katsahti
neuvotonna lattiaan ja kynsäisi korventaustaa. »Aja menemään sinne!»
huusi hän vielä perään ja hoivasi kädellään.
»Kenenkäs se hevonen on?» kysyi Matti naurussasuin.
»Pahuus itsekään tiesi, kenen se on.» Rupesi sitten pahkiloimaan, ettei
jo illalla ajanut sitä mailta halmeilta. Muorikin sekautui samaan
juttuun, arveli ettei pitäisi omia hevosiaan niin hyppyyttää, että
kuolevat, kun pitää sitten muiden närällä ajaa. Esa arveli, että
*sellaiset* ämmät, sellaiset (hmh ... hmh) saavat pitää koreasti kiinni
leipälaukkunsa; että hän on sellainenkin poika, joka vastaa tekonsa ja
tietää mitä tekee, eikä itke yhden hevosen kuolemaa koko elämänikäänsä,
eikä paljon surkeile vaikka...
Tämä hevosjuttu oli saanut Esan taas sille tuulelle, että Matti ryntäsi
muuten hitaiset säärensä ulohtaalle, sitten tuli piialle ja muorillekin
sinne asiaa.
Jäätyänsä kahden kesken Kaapon kanssa, joka yksin sai olla tuvassa,
penkin loukossa imeä piippuaan, rupesi Esa uudestaan Kaapoa
riisuttamaan. Eikä tämä paljoa vastaan pannutkaan: jättihän ryysynsä,
tukkien ne piiloon penkin alle, ja pistäysi sänkyyn, johon Esa seurasi.
Kiukku oli nähtävästi jo mennyt ohi, sillä esiripun takaa alkoi heti
kuulua vilkas kuiskutus ja toisinaan ylisängyn pohjaa täristävä
naurunhohotus. Väet palasivat vähitellen tupaan, mutta koettivat olla
millään tavalla herättämättä Esan huomiota.
Paljon tiesikin Kaapo juttuja tuolla edustan takana. Paitsi muita, tiesi
hän kertoa, että ensi sunnuntaina aiotaan vihdoinkin kuuluttaa
ryöstöhuutokauppa.
»Tulkoon!» Esa kiljaisi ja käyristyi kokoon kuin palava tuohi, puhisten
ja kiiristellen.
Muuten oli Kaapo kuullut, että Saviojan Ville ei olisi enää tohtinut
sitä tehdäkään, mutta körttiläiset olivat yllyttäneet, luvanneet
joukolla tulla huutokauppapaikalle ja muutenkin puolustaa Villeä.
»Tulkoon!» kiljui Esa uudestaan ja kähisi nyt kuin höyrypannu, josta
höyryä lasketaan.
Kuului olevan körttikokous Toivolassa tänä iltana ja sinne aikoo iso
joukko poikia. Kaapo oli tullut Esalle sanaa tuomaan.
»Menevätköhän? Ketä menee, tiedätkö?»
Miksei Kaapo olisi tiennyt, joka oli käynyt useammille tietojakin
viemässä. Ainakin Kuivasen Ella.
»Mitä sellainen mies!»
»Ellako?»
»Niin. Mutta ketä muita?»
»Levalan Lomppi, Iikan Antti ja...»
Jo lupasi Esakin mennä.
»Joko sinä olet kuullut, että Valeen ja Santran häät ovat tällä
viikolla?» kyseli Kaapo.
»Jo. Ja sieltä sinä saat kuulla kamaloita! Muista mun sanani.»
»Menetkö sinne?»
»Saa nähdä. Kamaloita sieltä vain kuuluu.»
»Karin isäntäkin on kenkkäriksi kutsuttu.»
»Olkoon.»
»Se sanoi, että niissä häissä ei tapella.»
»Niissäkö? Niissäkö? Voi sun! Ja hänkö sen estäisi?»
»Kyllä se on luja mies, se Karin isäntä, mutta sinä olet vikkelämpi.»
»Niinkö meinaat, vikkelämpikö vain?»
»Luonto sulia on pahempi.»
Ikään kuin tyynesti nauttien sisällisestä tunteesta, jonka tuo tunnustus
Esalle tuotti, veti hän kirkkaan puukon tupestaan, kohotti sen ja
virkkoi hammasta purren hiljaisesti hönisten:
»Kun tuolla sais...»
Kaapo ymmärsi. Tunne ikään kuin tarttui häneen ja pani virkahtamaan:
»Sepä!»
Esa laski puukonterän vasten Kaapon paljasta rintaa.
»Esa, älä nyt!»
Esaa nauratti pojan pelko.
»Mitä sanoisit, jos mä tuosta painaisin?»
»Kuuletko sinä, Esa! Älä hulluttele!» rukoili Kaapo.
Mutta Esaa, pitäessään puukkoa tuossa paljaan rinnan päällä, nähtävästi
oikein värisytti intohimoinen halu painaa. Puukon kärki jo koski rintaa.
»Esa-a!»
Tuvassa olijoita riensi sängyn luo. Esa hyppäsi lattialle puukko
kädessä. Kaikki lensivät minkä kintuista lähti, ovesta pihalle. Esa löi
puukkonsa pöytään, otti sen siitä irti, pisti tuppeen ja rupesi
sydämellisesti nauramaan. Meni uudestaan sänkyyn, jossa Kaapokin jo taas
nauroi ja näytti veristä viirua rinnassaan.
»Pelkäsitkö sinä, että minä puserran?» kysyi Esa. Toinen tunnusti, että
hänellä oli vähin ollut sellaista pelkoa.
»Kylläpä joutavaa pelkäsit», sanoi Esa. »En minä ikänä viattomia ihmisiä
lyö, kun ei minua suututeta. Mutta kun suututetaan, niin silloin minä
annan. Kuule, muista se aina, että kun lyöt puukolla, niin älä ikänä
niin lyö, että se hengenpäälle käy, siitä tulee linnaa ja hittokos
siellä istumaan. Mutta kun lyöt, niin lyö vain sillä tavalla, että se
ottaa hyvin kipeästi. Kipeästi sen ottaa pitää! Ja ... ja pitää osata
lyödä silloin, kun ei toinen aavistakaan. Silloin aina voittaa. Etkö ole
nähnyt, että minä olen aina voittanut, vaikka en ole koskaan murhaa
tehnyt?»
Kaapo tunnusti, että Esa oli ollut mestari.
»Hoi, muori!» huusi Esa lattialle esirippua raottaen, »joko ne miehet
ovat menneet töihin?»
»Eiköhän ne siitä menneet.»
»Mihin ne menivät?»
»Riihen luona niillä kai on jotakin tekemistä. Eilen oli jäänyt riihi
puoli täyttämiin.»
»Kuinka ei sitä täyteen saatu? Tavataanpa se saada.»
»Mistä minä tiedän, hyvä ihminen. Etkö sinä nyt tänä päivänä menisi
sinne vähän katsomaan.»
»Mikä päivä nyt onkaan?»
»Tiistai.»
»Taitaa olla. Onko muorilla jotakin hampaan alle sopivaa mulle ja tälle
Kaapolle, niin me lähdemme riihelle ja näytämme kuinka se työ liikkuu.»
Muori ihastui tästä. Kyllä hänellä ruokaa oli, rupesi sitä heti pöytään
laittamaan. Valitteli, ettei ollut edes ruokaryyppyä antaa. Esa oli
hyvällä tuulella, ei kehunut ryypystä välittävänsä, uhkasi pian ruveta
»viina friiksi», jos pahat päähänsä panee.
Pojat tulivat lattialle ja olivat tuimassa työn innossa. Esakin muutti
arkivaatteet. Syötyänsä aamiaisen lähtivät miehuullisissa aikeissa
riihimäkeä kohti.
* * * * *
Isännän joukkoon tultua alkoi työ riihen luona sujua kuin rasvattu.
Esalla olikin taas monen joutilaspäivän lepo selässään, ja sellaisten
jälkeen hän työnsi kuin hullu. Väet seurasivat mukana, sillä he
arvelivat, että kyllä sen ajan aina kestää kuin isäntäkin kestää. Ilkeä
ei Esa ollut työpaikalla koskaan. Hän oli ystävällinen ja puhui leikkiä,
ei haukkunut, eikä kimppuun yllytellyt. Tuntuipa toisinaan hänen
leppoisuutensa siltä, kuin olisi työ tuottanut lohdutusta pahalle
omalletunnolle ja siitä vuotanut ikään kuin anteeksipyytävänä tuo
hyväntahtoisuus muita kohtaan. Väki teki työtä hänen mukana ollessaan
kuin tuulessa, keveä ja reipas mieli hohti kaikkien kasvoista.
Matti oli parsilla ja pisti riihtä. Kohti nokisia riihenparsia kohosivat
suhisten elolyhteet noraan nenässä, jota Esa noreasti käytteli. Kaapo
veteli lyhteitä esiin reippaana ja iloisena ikään kuin olisi hänkin nyt
sattumalta tullut ajatelleeksi, että työ on iloa. Maija ajoi kotisarasta
riihen eteen viljaa, laulaen ja rallattaen ja sanoi Jussille, joka
pellolla eloja antoi, silloin tällöin ystävällisen sanan.
»Hikipä tippuu jo Kaaponkin otsasta», nauroi Esa, »ei sen pojan tarvitse
usein hikoilla. Sinun jo pitäisi ruveta rengiksi, ennen kuin liian
laiskaksi opit.»
»Tuonko Kaapon?» kysyi Matti parsilta. »Kuka tuon ottaisi?»
»Kyllähän aina siinä kuin sunkin», virkkoi Kaapo.
»Niin, no, mutta kun ei minuakaan pidä muut kuin tämä meidän isäntä,
eikä se varmaankaan enää kolmatta renkiä tarvitse, niin ei sulle ole
tilaa.»
»Älä murehdi, taikka mä pistän noraalla!»
»Noras on paremman miehen kädessä.»
Esa nauroi.
»Riidelkää vain, niin paremmin kasvatte. Kuule, Matti, jääkö nyt vielä
monta riihtä eloa ulos?»
Matti ei muistanut varmaan. Arveli kolme tai neljä.
»Tuliskohan vielä neljä?» kysyi Esa mielihyvän äänellä ja kohotti
lyhdettä ylös. »Mitäs? --» pääsi häneltä samassa, kun taaksensa
katsoessa huomasi miehiä seisovan riihen ovella. Esa pisti kahta
kiivaampaan toisen lyhteen noraaseen ja katsahti vieläkin vain
syrjittäin ovelle.
»Hyvää päivää. Riihtäkö täällä pistetään?» kysyi Hautalan Janne, jonka
jykevä vartalo etunenässä näkyi riihen ovella.
»Riihtä. Mitä miehet kulkevat?» kysyi Esa, mutta ei hellittänyt
työstänsä.
»Hevonen on kadonnut», vastasi joku toinen mies ja tunkihe likemmäksi
ovelle.
»Vai on hevonen kadonnut.» Esa jatkoi kiivaasti työtänsä. »Minkälainen
hevonen?»
»Ruskea, liinaharja, viidenvuotias salvia.»
»Vai niin. Minä en ole nähnyt.»
Miehet iskivät silmää toisilleen ja näkyi niitä olevan kaikkiaan viisi.
»Noo», alkoi Hautalan Janne pitkään, »oletko sinä nähnyt mun hevostani?
Sen sinä ainakin tunnet?»
»Mitä hevosta?»
»Suotia.»
»En.»
»Kenenkä hevosella sinä siellä Taipaleen takana ajelit?»
»Taipaleen takana? Mitä teidän siihen tulee?»
»Aina vähin tuleekin», tuumi Janne hymyssä suin. »Mitä sä nyt siitä
kiukuttelet, emme suinkaan me tästä ainakaan juoksemaan lähde.»
»Poika vietävä!» kiljui Esa Kaapolle, »vedä esiin lyhteitä.»
»Kyllä se nyt on, kuule Esa, parasta, että tunnustat paikalla», alkoi
Hautalan Janne.
»Tunnustat!» huusi Esa. »Sitäkö, että minä olen sun hevosellasi ollut
Taipaleen takana? En minä sitä kielläkään! Sillä onkin ollut matkassa
sellainen poika, joka ei haikaile, jolla on luonto kuin korento ja
omatunto kuin torpan tunkio. Ei tämän näköinen poika pelkäämään rupea,
eikä jänistämään, älä luulekaan!»
Miehet nauroivat.
»Mitä nauratte?» kysyi Esa, keksi tanassa.
»Mihinkä sinä jätit sen mun hevoseni?» kysyi Hautalan Janne.
»Sellaisista en minä ole tottunut tiliä tekemään.»
»Ohoh! Entä jos opetettaisiin.»
»Sinäkö?»
»Minäkin, jos siksi tulisi», hymyili Janne.
»Ei tämän taivaan kannen alla!» huusi Esa ja hypähti lattialla.
Miehet eivät näyttäneet olevan vähintäkään peloissaan, vaikka elokeksi
tekikin vaarallisia käänteitä Esan kädessä.
»Sano pois mutkailematta», alkoi Tamppilan isäntä, jonka tuo liinaharja
hevonen oli ollut. »Mihinkä sinä panit sen mun hevoseni? Sinä sen
kuitenkin otit, kun kerran tämän Hautalaisen hevosen tilaan jätit.»
»Ja meidän pihasta otit kärryt ja liiteristä silat», jatkoi jyrkällä
äänellä kolmas, joka ei ennen ollut puhunut. Esa katsahti taaksensa tuon
äänen kuultuaan.
»Mikähän sinäkin luulet olevasi?»
»Olin mikä olin.»
»Et sinä näy olevan paljon mikään.»
»Älä nyt joutavia mölliköitse miesten kanssa, kun voit arvata, ettei
meillä ole jalassa jäniksen housuja. Sano suoraan, missä on tämän
Tamppilaisen hevonen?» vaati Hautalan Janne.
Esa sanoi, että hänkö nyt olisi tuollaisten miesten hevosten paimen!
»Älä, kuule, narrittele», jatkoi Hautalan Janne. »Me olemme sitä varten
matkassa, että me otamme asiasta selvän. Sinä olet tähän asti saanut
elää niin kuin mielesi on tehnyt ja lentää niin kuin kärpänen joka
miehen nenälle. Mutta kyllä sinä nyt lensit sellaisten miesten nenälle,
jotka panevat pian lapsen *itkemään*.»
Esa tuntui kuin sävähtävän viimeistä sanaa.
»Itkemään!» matki hän, koettaen tehdä äänensä niin pilkalliseksi kuin
suinkin. Mutta se onnistui huonosti.
»Itkemään», uudisti Hautalan Janne.
»Kyllä täällä on itku veri vieras ja pelosta ei ole kuultu
puhuttavankaan.»
»Mutta me opetamme niitä tuntemaan aina aanpuustavista alkaen. Emmeköhän
lähde katsomaan, eikö siellä kartanolla saada jotakin selvää, eipä se
tässäkään näytä paremmaksi tulevan?» kysyi Hautalan Janne, kääntyen
toveriensa puoleen.
»Menkää!» huusi Esa.
»Sinulta emme siihen lupaa kysy», vastasi Janne. Toiset suostuivat
lähtöön.
Mutta juuri kuin aavistaen jotakin vaaraa, katsahtivat he heti selkänsä
käännettyä taaksensa ja ehtivät hyppäämään syrjään, kun elokeksi Esan
heittämänä lensi vinkuen riihen ovesta. Ilman väistöä olisi se
varmaankin lävistänyt Hautalan Jannen. Mutta nyt se sen sijaan lensi
kauas riihen eteen. Janne tempaisi hirmustuneena keksin ja aikoi suoraa
päätä juosta riiheen. Mutta toiset pidättivät hänet väkisin. Noraan
otti Janne mukaansa ja käski Esan *odottamaan*.
Miesten lähdettyä Esan luonto kohosi täyteen raivoon. Hän vannoi taivaan
ja maan kautta, että hevosvarkaudesta ei hän ikänä mene linnaan. Jos
linnaan kerran pitää, niin tekee sellaista, josta puhutaan edes
kahdeksassa pitäjässä. Hän tohtii tehdä ja hän kykenee tekemään.
Sitten hän istui riihen kynnykselle, laski pään käsien nojaan ja mietti.
Vähän ajan kuluttua nousi kiivaasti, kun piika taas elokuorman kanssa
läheni.
»Täyttäkää riihi», sanoi hän, »minä käyn kotona.» Hän meni raskaasti
astuen. Näkyi selvästi, että tunsi joutuneensa entistä ahtaammalle.
Esa tuli kotiin, muutti vaatteita. Muori kertoi miehistä, jotka olivat
käyneet hevosta kyselemässä ja sanoi, ettei hän ollut ilmoittanut siitä
mitään tietävänsä. Itki muuten ja valitteli, ettei tiennyt mihin tässä
vihdoin joutuu.
Esa antoi äidin puhua, avata sydämensä. Kun oli pukeutunut, meni hän,
seisoi hetkisen peräikkunan edessä ja katseli takamaille päin, mihin
miehet kuuluivat lähteneen hevosen perään.
Muori jatkoi yhä, luuli nyt pojan sydämen löytäneensä, kun tämä ei
vastaan sanonut. Itki, puhui Jumalan nimessä ja kehoitti Esaa jo vähän
asettumaan ja alkamaan olla ihmisten lailla. Vihdoin meni Esa äidin luo,
joka nuuskatoosineen uunin penkillä istui. Suu oli pojalla hymyssä.
»Tekö neuvotte minua?» hän kysyi ja otti käteensä äidin käden, jossa
vielä oli nuuskatoosa.
»Tuollako kädellä te sitä myrkkyä isäni kurkkuun kaadoitte?»
Muori alkoi vapista kuin haavanlehti ja älähti valittavasti, mutta ei
saanut sanaa sanotuksi, kun henkeä näkyi niin ahdistavan. Esa käänteli
kättä kädessään, ikään kuin tutkien tai etsien siitä todistusta tuohon
rikokseen, jota ei oltu voitu täysin todistaa. Tarkastelun kestäessä
ilmeni Esan silmiin villi hohde ja yhtäkkiä hän kumartui ja puraisi
äidin nimettömään sormeen. Muori parkaisi ja Esa päästi kamalan naurun.
»Ottiko kipeästi?» kysyi.
Muori siunasi, valitti ja itki kättänsä heiluttaen.
Esa muuttui jälleen totiseksi, jopa entistä kalpeammaksi.
»Minä jätin tuon muiston teille, äiti, jos en enää tältä reisulta palaa.
Olkoon se kipeä, karvastelkoon kuin olisi siinä alinomaisesti polttavaa
helvetintulta. Sen te kyllä ansaitsette, se on palkka vaivoistanne,
kasvatuksestanne.»
Muorin rintaa ahdisti hirveästi ja kun hän joskus silmänsä rukoillen
kohotti poikaan ei hän jaksanut kestää tämän tuomitsevaa katsetta.
»Jos haavat paranevatkin», jatkoi Esa, »jäävät arvet. Ne ovat aina
silmissänne, kun nuuskalootan esiin vedätte. Muistakaa silloin, että
tapoitte isän ja kasvatitte pojasta perkeleen... Minä olen perkele!»
kiljaisi hän ja riensi ulos kuin villi.
»Älä ... mene!» huusi äiti perään, nousi ja kurotti käsiään ikään kuin
pakenevaa kiinni ottaaksensa. Mutta kun muori ehti portaille, ei Esaa
näkynyt enää.
»Esa!»
Ei mitään vastausta kuulunut, vaikka ääni oli niin sydäntä särkevä.
»Esa ho-o-oi!»
Ei kuullut. »Oo-oih!» pääsi muorilta pitkä, tuskallinen huuto. Hän
riensi takaisin tupaan, vaipui polvilleen pöytäpenkkiä vasten ja älähti:
»Herra Jeesus armahtakoon!»
Tuo rukous tulkitsi niin ääretöntä tuskaa, että saattoi kyllä uskoa
kokonaisen rikosten vuoren painavan sitä sydämestä.