Aamu oli valjennut. Karhun Esa löysi itsensä metsästä makaamasta
huohottaen rontossa, johon oli kaatunut. Uupumuksesta puoliksi
taintuneena oli hän siihen käpertynyt. Kun kaatui kerran pitkälleen,
tuntui tuo asema niin hauskalta ja levoittavalta, ettei mistään hinnasta
olisi tahtonut siitä luopua. Levättyään siinä puolisen tuntia kohosi hän
ylös. Suuri puukko, joka kimalteli punaisesta verestä, oli vielä
kädessä. Vasta ylösnoustessaan hän nähtävästi tunsi kipua: päätä
huimasi, että vähällä oli kellistyä uudestaan kumoon, vasemmassa kädessä
oli puukon haava, josta vieläkin runsaasti tippui verta, ja koko käsi
oli melkein tunnoton.
»Voi tulimmainen!» Hän päästi sarjan sydämellisiä kirouksia, heitti
puukon maahan, tarttui oikealla kädellä haavoitetun käden ranteeseen
tuskallisesti siitä puristaen.
»Voi tulimmainen!»
Hän käperteli kuin suurissa tuskissa ainakin, mutta enemmän lie se
tapahtunut tappelussa saadun tappion kuin kivun johdosta. Sitä ainakin
saattoi otaksumaan sekin, että hän taas tempaisi puukon maasta, kiljahti
tutulla, villillä tavallaan ja ryntäsi erästä suurta kuusta vasten,
jonka kylkeä puukolla vimmoissaan viileskeli. Itseäkin alkoi ehkä
kyllästyttää, kun ei vastus vähintäkään aristellut, koska taas yhtäkkiä
iski puukkonsa pehmeään sammaleeseen päineen päivineen ja kamalasti
ulehtien: »voin sun, voi sun», heittäysi pyllyilemään maahan.
Se oli tuskaa se. Varmaan olisi vihamieskin säälinyt, jos olisi näkemään
sattunut. Mutta ei sitä kukaan nähnyt, yksin hän sai teutaroida ja
sappeansa tyhjentää jäykkää, tunnotonta luontoa vastaan.
Siten aikansa teiskaroituaan hän kuuli metsästä yht'aikaa pari hevosen
hirnahdusta. Esa kohotti päätään, kuunteli tarkemmin ja lähti kävelemään
sinne päin. Noin parikymmentä syltä siitä, missä hän oli maannut, löysi
hän hevosen, jonka heti tunsi erään kumppaninsa omaksi. Hevonen oli
hiukan arka, mutta antoi kuitenkin itsensä kiinni. Esa oli niin
ihastuksissaan odottamattomasta löydöstä, että pakkausi suutelemaan
hevosta. Tämä ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan veti turpansa pois ja
pärskyi tyytymättömästi, sillä Esa löyhkäsi vielä viinalle. Miekkonen ei
tästä eläimen ylenkatseesta kuitenkaan kovin pahastunut, vaan puhutellen
sitä ystävällisesti lähti taluttamaan ohjaksen palasesta, mikä vielä oli
suitsiin jäänyt, metsän läpi päästäkseen tielle. Se ei ollutkaan varsin
kaukana. Hän laittoi toisen ohjaksen vyöhihnastaan, leikkasi puusta
paksun kepin ja nousi selkään.
Kappaleen matkaa ajettuaan näki Esa tiellä koossa joukon tovereitaan.
Hänellä jo vilahti ajatus mielessä: ajaako ohitse sanaa virkkamatta,
niin pääsee tällä hevosella kotiin... Jos sen omistajakin on tuolla,
niin tahtoo pois. Mutta synti olisi antaa noiden pelkopöksyjen päästä
ilman muutamaa kovaa sanaa. Hän seisautti heidän luokseen.
Ensi alussa tuli jokaisesta suusta niin monenlaista yht'aikaa, että
siitä oli mahdoton saada muuta selvää kuin sen, että tässä oli joukko
miehiä, jotka olivat kärsineet äärettömän *vääryyden*. Mutta
ensimmäisessä, ihan *ensimmäisessä* tilassa se *kostetaan*. Kullakin oli
pätevät erikoissyyt pakoon lähtemiseensä; miltä oli aseet tulleet
»loppuun piiskatuiksi», miltä kangenisku oli vienyt »tärmän» kädestä
jne. Korvenloukkolaisia oli ollut »kymmenen kertaa» enemmän heidän
luulonsa mukaan. Koko loukon miehet ja vielä pitäjän pahimpia isäntiä
suuri joukko kaupan päälle, -- kertoivat ja uskottelivat itseänsä.
»Mutta kos-te-taan!» Tuo sana tuntui ikään kuin synkkämielisessä
sävellyksessä verhoovan koko keskustelun ja peittävän sen kamalaan
syleilyynsä.
Mutta ketähän sinne jäi, sinne tappelukentälle? Mahtoiko siellä tulla
monta murhaa? Keskustelu tuli siitä alakuloisemmaksi, näkyivät hekin
panevan jotakin merkitystä sille, että mahdollisesti useampia olisi
temmattu tuonentuville. Parhaimpia miehiä oli jäänyt, Iikan Antti ja
Kuivasen Ella. Ei Antti ainakaan vielä äsken ollut kuollut, muutamat
tiesivät näkemänsä johdosta kertoa, mutta Ella? Ei kukaan tiennyt
hänestä niin mitään. Jollei ollut jo aikaisemmin pyyhkinyt pakoon? Ei se
Ella niin lähde, ei. No mutta kun se sitä morsiantansa niin... Vaikkapa.
Mutta olikohan se Santra siellä Laitalassa?
Sitäpä ei kukaan osannut sanoa.
-- Voi turkanen, jos tämä reisu olisi onnistunut, niin siitä olisikin
tullut vähän komea juttu! -- Älkääs muuta, saakelit! -- Eikä sitä
Santraa Ellallekaan niin vain olisi annettu. -- No, ei, hui, hai,
olisihan tässä muitakin.
»Esimerkiksi tällainen poika!» Karhun Esa röyhähtäen huudahti.
»Niin, sellainenkin kyllä kelpaa!»
Mutta uudelleen kääntyi puhe mahdollisesti murhattuihin tai
haavoitettuihin. Niistä haavoista, mitä heillä itsellään oli, ei juuri
mitään puhuttu, vaikka nekin kyllä olivat sen muotoisia, että nykyaikana
sellaistenkin tähden jo tohtoria etsitään. Päivitettiin mentäisiinkö
takaisin hakemaan niitä. Mitäs se hyödyttäisi? Tulisi vain uusi tappelu
ja -- sinne ne jäisivät. Ei kukaan sanonut, vaikka epäilemättä jokainen
sitä ajatteli, että mahdollisesti tulisi myöskin -- uusi tappio. Kyllä
Karhun Esassa ja parissa muussa olisi ollut miestä lähtemään, mutta kun
kaikki muut löivät koko puuhan maahan, niin siihen se jäi. Viimeinen
keino siis oli antaa tietoa niiden kotiin, että tietävät noutamaan
mennä. Karhun Esalle, jolla oli hevonen, annettiin velvollisuudeksi
tietoja viedä, he muut, kun käymäjalassa tulevat, eivät niinkään pian
ehdi.
Esa kirosi ja vannoi, että hän ei ikänä mene sellaisia murheen ja
samalla häpeän sanomia viemään, antoi hevoselle iskun ja lähti. Toiset
huusivat ja kirkuivat perään, mutta Esa ei mitään kuullut.
Ja huimaa vauhtia hän riensi ripeällä ratsulla. Jo kiidätti ohi
murrosten, missä yöllä oli ensimmäiset urotyöt tehty. Päivän valossa
näki nyt nuo valtaiset puukasat, jotka siinä hujan hajan heitettyinä
remottivat kuin mikäkin valloitettu varustus. Maantien kamara, joka
raiteiden välissä rauhallisilta kulkijoilta oli ruohittumaan päässyt, --
kun ei pitäjäläisillä vielä ollut herännyt aavistusta tämän tien
varsilla löytyväin mainioiden kasvimaiden povessa makaavasta kullasta,
-- oli nyt ravalle tallattu. Se näytti kuin peikkojen tanssikentältä
täällä rauhallisen, alkuperäisessä viattomuudessaan lepäävän luonnon
helmassa.
Esa pidätti ratsuaan. Yöllisen kahakan muisto heräsi hänessä elävästi.
Silmistä, joista tähän saakka oli loistanut jonkinlainen toivottomuuden
ja pettymyksen synkkä ilme, leimahti taas innostuksen tulinen lieska.
»Ketähän ne kaikki olivatkin?» hän vahteja tarkoittaen ääneen virkahti,
suu hymyssä.
Hetkisen aikaa pyörähdeltyään ja nähtävästi muistissaan ihailtuaan tässä
ottelussa saatua voittoa lähti hän uudestaan ajamaan. Vähän matkan
päässä tuli eteen pienehkö niittyaukea, jonka toisella laidalla Esa
äkkäsi oman heponsa rauhassa syömässä. Sepä vasta löytö! Kuinkas moni
muu sieltä omalla hevosellaan kotiin tulee!
Pian oli hän muuttanut suitset oman mustansa päähän. Olisi mieluisasti
toisenkin hevosen mukaansa vienyt; olisi ollut niin uljasta tulla sieltä
kahdella hevosella, kun muut, epäilemättä kaikki, tulivat
jalkapatikassa. Mutta kun ei ollut mitään keinoa saada toista perässä
seuraamaan, heitti hän sen siihen ja lähti omalla mustallaan
lennättämään. Hevonen, joka oli tielle jätetty, katsoi hetkisen ikään
kuin kummissaan menevien perään. Hirnahti sitten tyytyväisesti juuri
kuin olisi tahtonut sanoa: »sama se!» ja poikkesi tiepuoleen syömään.
Jo sivuutti Esa taloja ja kyliä. Kirkkopukuisia ihmisiä oli muutamia
tiellä kulkemassa Herran temppeliin, sillä täältä päästä pitäjää oli
sinne pitkä matka. Jo etäältä ihmiset syrjään väistyivät, kun kuulivat
lujan hevoskavioiden paiskeen. Jo valuivat hikipisarat valtaisina
vaahtokokkareina alas mustan kylkiä, mutta se näytti melkein nauttivan
tästä hurjasta menosta. Kulkijoita sivuuttaessaan Esa aina jotakin
huudahti hevoselleen, ikään kuin tämä vielä olisi sellaisia kiihottimia
tarvinnut. Ja ihmiset, jotka kirkkoon menivät, kallistelivat
surullisesti päätänsä ja virkkoivat:
»Hyvä Jumala, mitä tuostakin vihdoin tullee!»
Tunsivathan kaikki hänet.
»Saas nähdä», jatkoivat arveluitaan, »eikö siinäkin vielä tule isäin
pahat teot lasten päälle. Kyllä Jumalan rankaiseva käsi tuohon ulottuu.»
»Kyy-yllä.»
Ja kylissä juoksi miehiä ja naisiakin tielle katsomaan.
»Karhun Esako se siinä meni?»
Se oli mennyt, tiettiin.
»Ajoi kuin ilmassa.»
»Sillä on hyvä hevonen, sillä häjyllä.»
»Hevonen ja mies kuin yhteen valetut.»
»Mutta kuinkahan lie Korvenloukolla käynyt?»
Tämä oli kysymys, jota ahkerasti pohdittiin, josta väiteltiin ja
arveltiin, että kyllä ne siellä kummia ovat tehneet. Tuntui puheista,
että useat olisivat suoneet korvenloukkolaisten voittaneen, toiset,
useimmat taas pitäjän poikain. Mutta melkein kaikkien puheista kuulosti
siltä, ettei kukaan olisi tahtonut luopua huvista saada kuulla Karhun
Esan tehneen jotakin kamaloita, »sillä se poika se on kumminkin ensin,
edellä kaikkien muiden». Niin ne kehuivat, osalta heistä tuntui kovin
ikävältä, korvaamattomalta vahingolta, ettei ollut ennen tielle ehditty
ja saatu pidättää sitä »itseään», että olisi saatu tietää...
Nämä uteliaat ryhmät olivat kokoelmia kyläin väestöstä, renkejä ja
isäntiä, joilla ei ollut kiirettä kirkkoon, eivät olleet heränneitä,
eivätkä luontaisista syistä ahdasmielisiä, vaan olivat aikansa lapsia,
jotka saattoivat sydämestänsä iloita jokaisesta rohkeasta, karskista ja
raa'astakin teosta, mikä tehtiin ja mikä miehuutta heidän käsityksensä
mukaan osoitti.
Esa oli kiitänyt ohitse kuin meteori, jota mieluisasti olisi enempikin
aikaa katseltu ja ihailtu.
Kun Esa ajoi kirkon ohi, poikkesi juuri hänen edessään tieltä
kirkkotarhaan seurakunnan kappalainen Mallenius, paikkakunnan
herännäisyysliikkeen innokas, ponteva johtaja. Esan silmä kohtasi papin
terävän, vakoilevän katseen. Vaistomaisesti, vasten tavallisuutta
kohosi käsi lakin keulaan ja hän teki pastorille hyvänpäivän. Pastori
vastasi ystävällisellä pään nyökäyksellä, seisahti hiukan ikään kuin
tarkoituksella sanoa jotakin. Ohitse mentyään Esa tunsi ikäänkuin
jonkinlaista omantunnon vaivaa siitä, että ajoi ohitse, kun oli hänkin
huomannut pastorin aikeen, ja että tämä ystävällisesti tervehti. Ei hän
mikään ystävä ollut papin kanssa, päin vastoin oli monesti ollut joukon
johtajana, kun oli heränneille kolttosia tehty. Mutta se vaikutti hänen
herkkään luontoonsa niin omituisesti, että pappi *hänelle* saattoi niin
ystävällisesti tervehtiä, hänelle, joka kaikissa oli osoittanut olevansa
julkinen vastalause tämän toimille. Silmänräpäyksen vallitsi hänessä
halu palata takaisin ja kysyä oliko pastorilla jotakin asiaa. Esa
katsahti vielä taaksensa, näki papin nyt vasta kääntävän katseensa
hänestä. Esa rupesi ajattelemaan, että olisiko tuo katsellut hänen
mustaansa, joka märkänä ja vaahtoisena jo näytti jotenkin uupuneelta,
taikka kysellyt mistä tullut, taikka...? Hänen mielikuvituksensa loi
sarjan kysymyksiä, joita pappi olisi hänelle mahdollisesti tehnyt.
Körttiläisviha heräsi, tähdäten nyt sattumalta pastoriin, jota juuri oli
ihaillut. Hän jo katui sydämestään, ettei sittenkin kääntynyt,
seisahtunut, kysynyt tuolta körttipapilta karskisti: »Oliko jotakin
asiaa, vai?» Pappi olisi ruvennut saarnaamaan, mutta hän olisi kironnut
ja sanonut, ettei hän ole kirkon kipeä eikä Jumalan sanan vaivainen.
»Mitä sen tarvitsee häntä katsella!»
Esa oli kiukustunut siitä, ettei ollut näin menetellyt. Musta sai sen
nyt tuntea ja kärsiä, sillä uusia lyöntejä alkoi kepistä sataa sen
hikiseen selkään. Kirkkoväkeä tuli paksulta vastaan. Mustan laukatessa
alkoi Esa loilottaa. Oli mielestään sopivampi ja näytti hurjemmalta ja
komeammalta siten, kuin mennä nohjotella hiljaa ja ikään kuin
häpeissään... Mitä hän häpeäisi...? Tulkoon vaikka ken, niin paikalla
hän on valmis koettamaan, vaikka tuota kättäkin niin kirotusti särkee...
Hän se on kumminkin sittenkin Karhun Esa, hän!
Tuo oman nimensä paino, sen kuuluisuus herätti hänessä yhtäkkiä niin
paisuvat tunteet, että karjaisi:
»Itse minä oon Karhun Esa, minä!» Ihmiset, jotka tuon kuulemaan
sattuivat, katsoivat oudostellen ja peloissaan, eivät uskaltaneet sanaa
virkkaa. »Tuo saattaisi pian kirkkotiellä tappaa, ja milläpä tässä
vastustaisikaan, kun ei asettakaan ole...» Ja he hiipivät maantien
äärimmäistä reunaa.
»Kyllä tuo on nyt saanut selkäänsä», ajattelivat ohi päästyä. »Siitäpä
pitäisi nyt oikein Jumalaa kiittää.»
Musta alkoi väsyä. Sen askel tuli epävarmaksi ja horjuvaksi, se poikkesi
tiepuolesta toiseen, vaikka Esa teki ruoskineen parastaan saadakseen sen
suoraan kulkemaan. Mutta kun hevosraukka ei ollut jalkainsa herra, ne
kun muuttelehtivat toistensa edelle vaistomaisesti, tahdottomasti, niin
ne menivät myöskin mihin tahtoivat... Yhä armottomammin pieksi Esa
eläintä, joka koetti potkiakin, mutta voimaton kun oli, ei siitä ollut
mitään apua, sekin kävi väsyneesti ja hiljaa ja tuotti uusia lyöntejä.
»Poika, poika!» huusi muuan tuttava mies erään kylän ohi ajettaessa,
»tapathan sinä mustasi.»
»Mitä se sinua koskee? Tapan kyllä sunkin, eikä se maksa kuin kolme
kopeekkaa.» Esa riensi edelleen. Jo näkyi tuolta koti, vanha,
taitekattoinen asuinrakennus, jonka savupiiputkin entisinä hyvinä
aikoina olivat rapatut, mutta nyt niitä ei paljon ollenkaan yli
katonkamaran näkynyt. Asuinrakennus olikin ainoa, mikä näkyi, sillä se
oli korkeampi muiden rakennuksia, joitten sekaan Karhun muut huoneet
etäältä katsoessa peittyivät.
Esa kääntyi maantieltä kotikujalle. Käänteessä on silta, »isät» kun
olivat siitä veden laskun laittaneet. Mutta nyt on silta jo kauan ollut
huonossa kunnossa, hevoset saavat hyppäämällä yli kulkea.
Musta sai jo sarjan iskuja ennen siltaa, että tietäisi vauhtia ottaa.
Mutta mustalta ovat voimat loppuneet: se hyppää, mutta takajalat
vajoavat sillan rakoon, siihen painautuu hevonen pitkälleen värähdellen.
Panee päänkin levollisesti tien reunaan.
Esa sai pudotessaan vamman jalkaansa. Tuimasti hevosta kiroten nousi hän
ja otti siltapuun kappaleen ojasta.
Hevonen puhaltelee raskaita henkäyksiä, sen pää lepää pitkin tietä muun
ruumiin kanssa suorassa viivassa. Hevosen jokainen jänne värisee. Sen
silmät ovat ummessa, mutta parhaiksi juuri raottaa niitä ja katsoo,
nöyrästi armoa rukoillen, isäntäänsä, kun isku tähtää hänen päätänsä;
heikosti se heittää sitä vielä ylöspäin, ikään kuin suojellakseen. Mutta
isku kohtaa. Tärkeään paikkaan se kohtaakin, ihan korvanjuureen,
ohimoon. Pää valahtaa takaisin tielle. Muutama nykäys vielä -hevonen oli
kuollut. Siinä se makasi kohtaloonsa tyytyväisenä ikään kuin kuiskien
isännälleen: »Armoniskunpa annoitkin, ystäväiseni!»
Esa iski vielä, vaikka hevonen jo oli kuollut. Eihän sitä sellaista
sappea vähällä saa tyhjäksi! Vasta sitten hän ikään kuin horroksesta
heräsi. »Kuoliko se...? Katso vetelystä, eihän se... Nouse ylös,
musta...!»
Esa potki, nosti mustan päätä. Mutta se oli kuollut. Esa rupesi harmista
kiroilemaan, kiroili oikein itkussa suin, sillä tuo hevonen oli ollut
hänen kumppaninsa melkein jokaisessa urotyössä, joilla hän oli mainetta
niittänyt. Ja nyt se makasi tuossa.
»Musta, musta parka!»
Ei se enää taputtelemisista välitä. Esa menee, istahtaa ojan
pientareelle, laskee ryömälleen kättensä päälle.
»Voi jumaliste!»
Tuo oli toivoton huokaus: siitä helähti jonkinlainen kamalan aavistuksen
sävel, siitä ymmärsi, että Esa jo käsitti tekonsa: koko talossa ei ollut
kunnon hevosta, paitsi musta.
Esa juuri ajatteli mennä vielä hyväilemään hevosvainajataan, mutta näki
jonkun kyläläisistä lähestyvän tuolta. Kiukusta leimahtivat tuliset
silmät: tuletko surkuttelemaan? Esa pui nyrkkiä, ähähti sapekkaasti,
katsahti vielä kuin jotakin toivoen mustan silmiin. Toivo näkyi pettävän
ja sai tuskallisesti päätä vääntämään. Kyläläinen läheni, Esa lähti
raskaasti astelemaan kartanolle päin.