»Mooses sanoo, että joka varastaa ihmisen ja myy hänet, eli löydetään
hänen tykönänsä, sen pitää totisesti kuoleman. Taitavat meinata ne
pitäjän pojat Valeen kanssa seurata Mooseksen lakia, vai mitä arvelette
Lukko?»
»Niin, niin taitavat, kumma ettei niitä jo ala kuulua.»
»Eivät ne näin aikaisin. Se on kovaa poikaa se Mooses, mutta ei kaikin
paikoin. Kun se säätää silläkin lailla, että koska joku lyö
palvelijatansa eli palkkapiikaansa sauvalla niin että hän kuolee hänen
käsiinsä, hän pitää kaiketi kostettaman. Mutta jos hän päivän taikka
kaksi elää, ei pidä häntä kostettaman, sillä se on hänen rahansa.»
»Ei se piikaväelle pannut kovin suurta arvoa.»
»Niin. Mutta katsokaapas kuinka niillä on hätää ja touhua tuolla
kylässä. Totta vieköön, tuolla tulee jo koulumestarikin vetäen
luuvaloista ruumistaan.»
Tämä keskustelu tapahtui pienen mökin edustalla Korvenloukolla
Mikkelilauantai-iltana. Se oli korpraali Lukon mökki ja keskustelijat
olivat korpraali ja Matin Tuppu. Mökki oli kaltevassa mäkirinteessä ja
siitä näki hyvästi alempana laaksossa sekä samalla rinteellä olevan
kylän ylitse. Vaikka olikin jo myöhäistä oli kylässä erinomaisen
vilkasta liikettä ja elämää. Siellä juoksenneltiin edestakaisin ja
huutoja kuului kaikkialta.
Korpraali Lukko oli vanha mies, harmahtavat hapset valuivat pitkinä
ohuina suortuvina ohimoille. Varsi oli sentään vielä tukeva ja jäykkä.
Matin Tuppu oli läheisen mökin mies.
Koulumestari tuli vaivalloisesti liikkuen, mutta nähtävästi kokien
kaikin mokomin kiirehtiä. Tupun suu meni veitikkamaisesti hymyyn, kun
hän huusi mestarille, joka aikoi ohitse rientää heitä huomaamatta:
»Ramman ei pidä sotaan käymän, eikä sokean toista taluttaman, sillä he
molemmat häpiään tulevat.»
»Ole vait' ja pidä suus kiinni!» Koulumestari seisahtui huomattuaan
miehet.
»Niin ne sanoivat Danin lapset Michan papille. Mutta meinaatko sinäkin
sotaan mennä?» kysyi Tuppu.
»Se on tietty, missäs kauha on muualla kuin padassa.»
»Tule istumaan tänne vain ja anna nuorten melskata», kehoitti Lukko.
»En minä ole nahkaani ennenkään säästänyt», sanoi rampa rehennellen.
»Älä ole niinkuin ne, jotka paljon lupaavat, mutta eivät saa mitään
aikaan, sanoo Syyrakki», nauroi Tuppu. »Tule istumaan tähän kivelle
vain, Lukolla on tässä jo uudistupakoita.»
Koulumestari läheni piippuansa kopistellen ja Lukko ojensi hänelle
massinsa. Istuessaan kivelle hän sanoi Tuppua katsellen:
»Moni kerskaa itseänsä viisaudesta, mutta vähän siitä tietää, sanoo
Syyrakki.»
»Niin, jottako minä?» kysyi Tuppu.
»Niin, ja moni muu.»
»Mutta et sinä piisaa mulle Raamatun tiedoissa.»
»Piisaanpa! Etpä sinä tiennyt sitäkään viime sunnuntaina, ennen kuin
minä sanoin, missä on Raamatussa, että ole vait ja pidä suus kiinni.»
»Mutta etpä sinä tietänyt sitä missä Raamatussa puhutaan härän
ruokkimisesta.»
Korpraali tunsi, että tässä on taas tulossa kova kinastus, ja koetti sen
tähden pistää väliin:
»Henttulan Jussi-vainaja oli maksanut juoppo-pappi-vainajalle kerran
korttelin viinaa, kun oli saanut tietää missä on Raamatussa se, että ole
vait' ja pidä suus kiinni.»
»Niin se antoi», tiesi koulumestari, »mutta sitten sai tilaan
Kantolais-vainajalta puoli ruplaa rahaa ja tuopin viinaa. Meni näet
sitten lyömään vetoa Kantolaisen kanssa, kun Kantolainen väitti, ettei
Raamatussa niin ole.»
»Mutta mitä hittoa ne tuolla kylässä noin huutavat, oikeinko ne
varustelevat niin kuin sotaa?» virkahti Lukko katsellen kylää kohti,
mistä hämärässä vielä erotti liikehtiviä ihmisiä ja kuului hajanaisia
ääniä.
»Varustavat ne», tiesi koulumestari. »Pitäjältä on tullut kovia
uhkauksia, uhkaavat nyt uudestaan tulla hakemaan sitä Laitalan Valeen
morsianta.»
»Koko häjy se oli se Valee.»
»Oli se. Kuulkaas kun akoillakin on ääntä. Siellä on äijätkin
liikkeellä. Lähdetään katsomaan.» Koulumestari nousi. »Antakaapas vielä
tupakkaa, ovatpa ne oikein hyviä.»
»Tuos'on», sanoi korpraali kohoten pystyyn. »En tiedä viitsiikö tässä
vanhat lähteä nuorten kisoihin. Minä puolestani olen tarpeeksi ollut
sellaisissa löylyissä.»
»Niin, no mutta katsomaan.»
Jo rupesi uteliaisuus heräämään Matin Tupussakin. Korpraali lähti tupaan
takkia yllensä ottamaan. Muori antoi siellä kovaa rippiä ja käski äijän
kotona pysymään. Mutta äijä tuli vain naureskellen ja lähti miesten
mukana. Akka melskasi vielä ovella, että kun eivät nuo vanhat, lahot
kantturat edes pysy paikoillaan yölliseen aikaan, kun lähdetään juoksuun
kuin kolmitalviaat.
* * * * *
Kaikki kylän väki näytti olevan liikkeellä. Miehet varustelivat ja
valmistelivat aseita. Tytöt ja poikaset kasasivat kiviä maantien veräjän
tienoille, missä miehet aikoivat tulokkaita vastaan ottaa. Iäkkäitäkin
miehiä liikuskeli joukoissa antaen nuoremmille kokemukseen perustuvia
neuvoja ja ohjeita. Toiset kiersivät paikasta toiseen Jumalan sanan
valossa arvostellen tappeluita, joille antoivat ankaran tuomion. Hekään
eivät kuitenkaan suorastansa kohdistuneet tuomitsemaan
korvenloukkolaisia, vaan tarkoittivat nähtävästi pitäjäläisiä
tuomioillaan, ne kun olivat ryntäämän puolella.
* * * * *
»Kas, tuollapa tulee korpraali!» huudahti eräässä ryhmässä nuori mies,
jota toiset nimittivät Konnun Iikaksi. Joukossa oli vilkkaasti väitelty
siitä, onko kanki vai puukko parempi ase tällaisessa tappelussa. Lukon
kumppanit olivat jo nähtävästi jääneet johonkin muualle, koska hän tuli
yksin.
»Sanokaapa te, eikö puukko ole aina parempi ase tappeluissa kuin kanki?»
jatkoi Iikka, kun Lukko tuli lähemmäksi.
»Se riippuu siitä, mitä asetta on tottunut käsittelemään», vastasi
soturi. »Ei koskaan kanuunamiehestä ole pajunettiin, eikä...»
»Joo», keskeytti Mäkilahden Kustaa, »kyllä, mutta ei Iikka eikä monikaan
meistä ole kuitenkaan niin hyviä puukkomiehiä kuin pitäjäläiset. Mutta
kangella, tuollaisella pihlajaisella tampiolla sitä vastoin!»
»Älkää viljelkökään puukkoa», sanoi Lukko vakavasti, »sillä katsokaahan,
se on sellainen kalu se, että kun sitä suurissa tappeluissa käytetään,
niin siinä tulee kohta murhia ja...»
»Tulkoon!» intoili muuan nuorukainen.
»Älä sinä sellaisia!» nuhteli Lukko. »Olisiko sitten niin hauskaa tulla
tapetuksi tai tappaa muita, lapsiparka? Katsoppa, näillä käsillä on
tehty neljätoista miesmurhaa julkisella sotatanterella, mutta kyllä minä
ennemmin tahtoisin, että ne olisivat tekemättä, vaikka olivatkin vieraan
kansan miehiä ja valtakunnan vihollisia.»
»Mutta mitä niistä surraan?» nuoret miehet kyselivät.
»Voi lapset», virkkoi vanhus ja kyynel ilmestyi silmään. »Jos teistä
joskus tulisi oikeita sotilaita ja joutuisitte tappamaan ihmisiä, joille
ei teillä ole mitään vihaa, kun saisitte kuolemaa katsoa vasten silmiä
sellaisella tantereella, jossa tuhannet miehet panevat alttiiksi
henkensä, jossa ei tapella vain leikin vuoksi, niin te ette enää sanoisi
niin. Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt,
joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään
antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä
annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat
pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla,
niin te pidätte puolenne.»
* * * * *
Eräässä ryhmässä keskusteli joukko iäkkäämpiä miehiä, muiden muassa
Hautalan Janne, sekä useita muita pitäjältä tulleita.
»Se on ihan varma tosi», kuului Mäkilahden Matti kiukkuisesti sanovan,
»että jos emme me rupea täällä rauhaa saamaan, jos tänne vain aina
sotaretkiä pitäjältä tehdään, niin kasakat me vaadimme laitettavaksi!»
»Mutta nekin tulevat omille niskoille elätettäviksi», huomautti joku.
»Tulkoon! Ennen sitä nyt kasakan talossa elättää, kuin tässä iankaiken
seisoo tampio kourassa tappeluun valmiina.»
»Vähätpä niistä oli hyötyä tuolla Romppalahden kulmallakaan, kun niitä
siellä oli», sanoi Hautalan Janne. »Ne pojat ja äijä siellä niitä
pieksivät yksistä käsin niin, että kasakoista ainakin pari tapettiin,
eivätkä ne lopulta enää uskaltaneet pimeän aikana ollenkaan ulkona
liikkua.»
»Niitä pitäisikin kohta saada kokonainen komppania.»
»Joo, mutta tällaisina, heikonlaisina vuosina ei niitä jaksettaisi
elättää. Muuten ovat ne aika jänishousuja koko kasakat. Eivät ne uskalla
oikean miehen kimppuun käydä yksin eikä kaksin, muuta kuin joukolla.»
»Niin no, mitä niistä sitten on hyötyä, sellaisista? Mutta kas noita
kakara-vekaroita tuossa! Niillä peijakkaillahan on puukot lyötynä
seivästen päihin? Pojat tulkaa näyttämään!»
Joukko puolikasvuisia poikasia tuli niittyaidan ylitse tielle Hautalan
Jannen luo.
»Kas tällainen se on miehen ase», virkkoi muuan näyttäen seivästä, minkä
nenään oli puukonterä lyöty, että siitä oli syntynyt teräväkärkinen
keihäs. Useat miehet hymyilivät ympärillä tyytyväisinä ikään kuin
olisivat tahtoneet kerskuen sanoa: »Sellaisia ne ovat paimenpojat meidän
kylässä!»
»Kas tuohon tutkaimeen se tänä yönä norastetaan Karhun Esa niin kuin
silakka!» muuan toinen rehennellen virkkoi samanlaista asetta näytellen.
Päätä vääntäen rupesi Hautalan Janne vihdoin sanomaan:
»Ei hiidessä tuota, eivät nämä ole lasten kaluja!»
»Ei, ei ne lasten kaluja ole, kyllä ne ovat oikein miehen aseita ne»,
todisti muuan kylänmiehistä naurahdellen.
»Mutta miehet, ei lapsia sovi näiden aseiden kanssa päästää tappeluun...
Ajatelkaahan nyt vähän, sillä...»
»Se ei ole tarkoituksenakaan», oikaisi Mäkilahden Matti. »Nämä pojat ne
vain touhuissaan niitä rakentelevat ja niiden kanssa vehkeilevät. Mitä
kakarat sellaiseen; se nyt ei tule kysymykseenkään.»
»Vai ei!» huusi parikin poikasta. »Ilman meitä te ainakin saatte
selkäänne.» Pojat rupesivat hyppimään ja kiljahtelemaan.
»Pois ne otetaan niiltä», muuan vanhahko mies virkahti, tarttuen jo
erääseen keihääseen.
»No ei!» kirkui poika ja tempoi asettaan. Toiset lähtivät pakoon
keihäineen. Päästyään pellolle kappaleen matkaa alkoivat sieltä miehille
hypähdellen kerskua ja härnäillä.
»Nuo juutalaiset!» miehet paneskelivat ja nauroivat. Muutamat
valmistausivat poikain perään menemään, mutta toiset arvelivat sen
vaivan turhaksi, väittäen, etteivät nuo kuitenkaan uskalla tappeluun
tulla. Ja siihen se jäi.
Siihen tuli nyt Laitalan Valee hiljakseen kävellen, ilman minkäänlaista
asetta.
»Mutta eihän sulia, mies, ole kättä pitempää?» setä muistutti.
»Noo, kyllähän lyöpä aseen saa, jos se sikseen tulee.» Naurettiin.
Tuohan oli niin Valeen kaltaista: nytpä tulee sinulle pakko näyttää
kurssiasi.
Joku oli ruvennut ryyppyjä tarjoilemaan ja pullo kulki miehestä mieheen.
Naisväki oli vetäytynyt jo likimmäisiin taloihin, missä alituiseen
tähtäilivät ulos milloin alkaisi pitäjäläisten joukko näkyä. Muutamia
heistä kuitenkin silloin tällöin kuljeskeli ja kierteli miesjoukoissa
ulkona, mikä milläkin asialla. Muuan nuori vaimo nyhjäisi miehensä
erilleen ja rupesi tätä pyytämään, että lähtisi kotiin. Sanoi
pelkäävänsä, että jos tulee murhia ja ... mihin hän sitten lasten kanssa
joutuu. Mutta mies vain nauroi, sanoi että ei suinkaan hän ole mikään
akka, että suotta antaisi itseään tappaa. Käski muijan mennä mukulain
luokse kotiin ja palasi itse takaisin joukkoon.
Aamuyöstä alkoivat joukot jo käydä levottomiksi. Eiköhän niitä tulekaan?
kyseltiin. Mieliala tuntui sellaiselta kuin epäilemättä on pitojen
valmistajalla, joka saatuansa kaikki kuntoon, huomaa ettei vieraita
tulekaan. Erittäinkin miehet sellaiset, joista tiettiin, että ne ovat
varsin kernaita käyttämään jäniksen passia, ne vasta melun pitivät.
»Äh!» huusi kylän räätäli Salonen, »olisivat nyt tulleet, niin...!» Hän
matkasi rautatieläisellä kangellaan aitaan että räjähti. »Tuhatta
laivaa!»
»Mitä?» kysyttiin koiruuksillaan.
»Mitä!» huusi räätäli vimmoissaan. Sappi oli näet niin täysi, ettei
saattanut edes sanoa, mitä oikein olisi tehnyt.
Toisaalla muuan pikkuruinen, Nymanni nimeltään, hammasta kiraten väitti
ja vannoi, että pelkureita ne ovat ne pitäjäläiset, sillä hän oli itse
erään kerran ajanut tanhualle koko kisaväen. Juttu oli tosiperäinen
siihen määrään, että hän oli riehunut naisten keskellä ulkona, kun
miehet tappelivat sisällä. Tytöt olivat ottaneet hänet kiinni ja
ruvenneet sulkemaan sikolättiin. Mutta mies on aina mies: hän sai puukon
tupestaan ja tytöt lähtivät vilistämään edellä. Ja silloin hän teki tuon
kuuluisan urotyönsä.
»Ja minä kriivoin» (puukolla nimittäin), jatkoi Nymanni, »niin että
ovipieliäkin minä kriivoin!»
»Joo, kyllä se on ollut miestä tämä Nymanni, mutta kaikki sekin rupeaa
olemaan.»
»Kaikki? Tule koettamaan!»
Tämäpä vasta haaste! Toinen kuin hongantyvi, toinen ... hän olikin niin
ihmeen pikkuinen! Mutta häntä kun oli aina narrattu, annettu voittaa,
eletty miehen kuin lapsen kanssa, siitä tuo uhma.
»Koettakaa! Kyllä minä Nymannin takaan!» kehoitettiin.
»Jos vain luulet olevasi paree kuin minä, niin saat kohta paikalla
koettaa!» kiljui Nymanni. »Kyllähän sulla sitä oikoista voimaa on, mutta
luonto se on joka kominteeraa ja klippari liikunto.»
Hongantyvi nauroi:
»En minä uskalla», sanoi. »Mutta jos nyt sentään koetetaan!»
Niin koetettiin rinnuspainia ja hongantyvi kaatui alle.
»Näetkös poika, että isän kourat ne ovat nämä kourat!»
Hongantyvi nousi nauruansa pidätellen.
»Kas juupelia!» ihmetteli, »en minä olisi uskonut tuota.»
»Vieläkö koetetaan, että tulet vahvemmin uskomaan?»
»Nyt!... nyt!... nyt!...», alkoi kuulua joka taholta kiivaita
huudahduksia.
»Hiljaa! hiljaa!» Korvat kaikkialla teroittuivat kuulemaan tuolta metsän
sisästä kuuluvia ääniä, noita merkillisiä ääniä, jotka muistuttivat niin
elävästi peikkojen juhlapäivällisiä.
»Nyt tulevat!»
»Miehet! Pannaan hirsi veräjän päälle!»
»Kaikki seisomaan kahden puolen tietä!»
»Niin, että joka tulee veräjästä, saa käydä katulööpin läpi!»
Yhtäkkiä oli syntynyt tavaton liike. Ei kukaan enää pysynyt paikoillaan,
veri näytti liikuntoelimissä levottomasti mellehtivän.
Laitalan Valeesta oli levollisuus kadonnut hänestäkin. Aidasta jo
kiihkeästi irralle paksua aidasta kiskoi.
»Valee hoi!» kuului vähästä matkaa pellolta ruikuttava ääni.
»No? kuka se on joka huutaa?»
»Tule tänne, saat mun kankeni.» Valee meni sinne päin ja löysi Nymannin
vaikeroimassa pellon pientarella.
»Voi ... kuule...! Katso kun on kenkä hieronut jalkaani! Panin kuivetut
kengät, ja ne hieroivat... Kuule, saat ottaa tämän mun kankeni. Katso,
se on hyvä, tuoretta pihlajaa. Mulla on vielä kaksi kotona. Kuule, mun
täytyy käydä muuttamassa kengät, minä otan sieltä uuden.»
»No, no, kyllä tämä hyvä on!» Valee jo kiirehti aseineen pois.
»Kyllä minä tulen kohta, kuule...! minä juoksen.»
Metsästä kuuluva meteli läheni yhä. Päivä alkoi jo hiukan sarastaa,
niin että näköpiiri, joka kuun kadottua taivaslaelta oli kovin
supistunut, alkoi taas laajeta. Miesjoukko oli asettunut veräjän eteen
kujaan tien täydeltä. Poikittain tien yli, toiselta aidalta toiselle,
oli nostettu paksu hirsi. Hiljaa ja asemillaan eivät miehet kuitenkaan
seisoneet, vaan levottomina tungoksessa edes takaisin seuloivat. Jotkut
yrittivät joukon etupäähän äänekkäästi pelottomuudestaan kerskaten,
toiset taas salamyhkään, mikä minkin tekosyyn varjolla, peräjoukkoon
pyrkivät, mutta niitä ei ollut aivan monta.
Jo kopistivat Hautalan Janne, Mäkilahden Matti ja moni muu tuhat
piipuistaan ja pistivät ne taskuihinsa. Vakava, jonkinlaista
harvinaisempaa tunteellisuutta ilmaiseva katse teroittui metsästä
kuuluvaa meteliä kohti. Miehiä seisoi jo koottujen kiviläjäinkin ääressä
pelloilla.
»Peräytykää vähän harvemmalle!» kuului Hautalan Jannen ääni. »Tässä
ollaan niin tiheässä, että on toinen toisensa tiellä. Niin, ja jos ne
rupeavat tulemaan tänne aitain yli eikä veräjästä, niin antaa niiden
tulla pelloille asti. Älkää menkö aidan yli lyömään, ei siitä sovi lyödä
kunnollisesti ja siinä ne voivat hyvin helposti pistää puukolla.»
Neuvo hyväksyttiin jotenkin yksimielisesti, vaikka kyllä kuului
vastaväitteitäkin. Naisia näkyi etäämmällä, kartanojen ja rakennusten
luona parvittain seisoskelemassa.
Ensimmäiset hevoset ryntäsivät ulos metsästä. Korvenloukkolaisten taaja
parvi älähti kuin yhdestä suusta kamalan älähdyksen, joka kohta, kuin
väsyneenä väreillen haipui odotellen synkkään hiljaisuuteen. Sitä
vastoin tulijat mitä kirjavimmalla tavalla rääkyivät ja melskasivat,
kunnes yhtäkkiä pidättyivät kappaleen matkan päähän veräjästä. Miehet
siellä kokoutuivat rattailtaan yhteen parveen, arvattavasti
neuvottelemaan rynnäkkösuunnitelmasta. Korvenloukkolaiset sillä aikaa
seisoivat hiljaa odotellen. Muutamia kerskailevia haukkumasanoja
vaihdettiin kahden puolen.
»No mitä, mitä sen päitäkö! Miksi ette aja?» kyseli Karhun Esa, joka
soukalla tiellä vihdoin vaivoin pääsi etujoukkoon. Kaikki heti
ryntäsivät hänelle, kuin johtajalle, selittämään:
»Siellä on hirsi veräjän päällä, eikä siitä pääse! Mikähän hiisi...?»
Muuten muka tietysti ei olisi ollut mitään estettä. Ai, miksi nyt, juuri
nyt keksivät tuon hirren? Mitä hyötyä nyt on viikatteista?
»Hirsi!» Esa tirkisteli veräjälle, mittaillen jaksaisiko musta siitä yli
hypätä.
»Mennään ottamaan hirsi pois!» hän huudahti. Toiset katselivat
hämmästyneinä, että oikeinkohan se totta tarkoittaa?
»Mennään!» moni jo sanoi.
»Tulkaa», huudettiin veräjältä, mihin puhe jo oli kuulunut. Tuo
huudahdus sai ryntääjät hiukan levottomasti liikahtamaan ja vakavammin
kääntämään huomionsa veräjän takana seisovaan miesjoukkoon.
»Tulkaa pojat!» kuului veräjältä yhä uhitellen.
Karhun Esa iski mustaansa, lennätti veräjälle, kiljahti siinä, kääntyi
takaisin ja hyppäsi alas selästä toisten luona.
»Nyt mennään pojat!» Hän etsi eräiltä rattailta kankensa, katsoi että
puukko oli povitaskussa.
»Mennään vain!» Joukkoon liittyi Iikan Antti, Kuivasen Ella ja muutamia
muita. Toiset jäivät vielä jäljelle varustellen aseitaan.
Korvenloukkolaiset seisoivat noin neljän sylen päässä veräjästä. Mutta
nähtyään, että toiset alkoivat lähennellä, alkoi siitäkin miehiä liikkua
eteenpäin, Mäkilahden Matti ja Hautalan Janne etupäässä. Juuri kuin
epäillen pidättyivät ryntääjät. Jotakin tekosyytä etsien rupesi Karhun
Esa mellastamaan perässä tuleville.
»Jos on asiaa, niin tulkaa lähemmäksi!» huusi Mäkitalon Matti ja löi
kangellaan veräjänpuolaan.
»Odota!» huudettiin vastaan. Muutamat siellä jo tasajalassa
hypähtelivät.
Laitalan Valee oli pysynyt hiukan etäämmällä, eikä ollut niiden
joukossa, jotka etunenässä veräjälle riensivät. Hänen vieressään seisoi
Mäkilahden renki-Heikki, hän, tuo hongantyvi.
Vähitellen alkoivat Valeen silmät kiihkoisasti hehkua, kun tähtäili
veräjän toiselle puolen.
»No mutta», äännähti hän vihdoin, »eiväthän ne vain pelkää niin, että
lähtevät pakoon ennen kuin... Lähdetäänkö Heikki?»
Hongantyvi oikein säpsähti, kun tuo rauhaisa, ennen melkein
pitkäpiimäinen mies niin kamalan hurjasti liikahti. Mutta sepä hänenkin
elementtinsä herätti.
»Mennään!»
Alkoivat juosta veräjälle. Kaihoten antoivat toiset tilaa, toiset
riensivät perään. Kahden puolen veräjää vielä seisoskeltiin ja
kerskaillen piiskattiin kangilla maata ja aitoja; joskus kyläläiset jo
veräjällekin iskun antoivat.
Valee ja Heikki hyppäsivät veräjän yli.
»Poika!» huudahti setä, kun äkkäsi Valeen. Ääni takertui kurkkuun, kuin
jonkin hirveän tapaturman sattuessa ihan silmäin edessä. Samassa hän
teki vaistomaisen liikkeen, juuri kuin tahtoen estää Valeeta menemästä.
Mutta se oli jo myöhäistä... Siellä iskettiin kangilla jo kahden puolen.
Kyläläisten joukot ryntäsivät aidoille kuin varikset hyppien yli. Aidat
romahtivat maahan. Sillä välin jo oli Heikin ja Valeen ympärille
keräytynyt piiriin pitäjäläisten taaja parvi. Kirkuen ja meluten
ahdistettiin heitä joka puolelta. Puukkoineenkin jo koettivat muutamat
lähennellä, mutta taajat kangen iskut pidättivät heitä tarpeellisen
matkan päässä.
Mutta kohta tuli apuakin. Korvenloukkolaisten lauma iski päälle joka
taholta. Tappelijat levisivät tien kahden puolen oleville
sänkipelloille, missä sattui ryhmäkohtauksia ja parikohtauksia. Niistä
johtui edellä juoksuja ja takaa-ajoja. Koko vainio tuli siten
tappelukentäksi ja siinä vielä seisovia kuhilaita käytettiin
suojeluspattereina, joiden ympäri peräkanaa useammat parit kiersivät.
Puukot, joita pitäjän pojat olivat ensin aikoneet käyttää, katosivat
vähitellen pois, joten kanget ja tervapiiskat jäivät yleisimmiksi
aseiksi.
Melske oli suurenlainen. Pimeydenruhtinaan nimi monenlaisissa
toisinnoissa kaikui yli kaiken sotahuutona, tunnussanana, johon sitten
mitä monenvälisin joukko yksityisiä sapenpurkauksia sekaantui.
Hevoset olivat omin valloin tiellä joutuneet tappelukentän piiriin.
Peloissaan ne vavahtelivat ja hirnahtelivat, liikkuivat vähitellen
veräjään asti, mihin tie päättyi. Siinä olisivat kenties seisoneetkin,
mutta joku korvenloukkolainen ohi kulkiessaan iski kangellaan erästä
hevosta, joka siitä pillastuneena laukkasi yli ojan pellolle. Siitä
kaikki hevoset säikähtyivät niin, että hämmästyttävässä sekasotkussa
lennähtivät rattaineen hujan hajan. Muuan kärrynaisaan köytetty viikate
tunki erään vaaleanharmaan kauniin ratsuhevosen mahaan. Ori päästi
kamalan äänen. Aukko tuli ammottavan suuri, sisälmykset sieltä valuivat
ulos. Kamalasti valittaen koetti ori vielä juosta eteenpäin ja tallasi
sisälmyksiään jotka roikkuivat maassa ja pala palalta jäivät kavioiden
sotkemana jäljelle. Tappelijatkin sen jo huomasivat ja kiintyivät
katselemaan.
»Tpruu!» huusi muuan nuori poika, joka itku kurkussa lähti tappelun
kuohinasta yllättämään kiinni kaunista hevostaan. Mutta samassa kuin hän
ehti oriin luokse, loppuivat sen voimat: se suistui pää edellä
pellonojaan ja jäi siihen viimeisiänsä korahdellen. Pojalle kävi niin
sääliksi isänsä kaunista hevosta, että purskahti itkemään ja kumartui
nostamaan ojasta sen kaunista päätä, jossa silmäin tulinen loiste jo
alkoi sammua. Samassa juoksi ohi muuan korvenloukkolainen ja iski
kangellaan poikaa. Sanaakaan älähtämättä putosi hänkin makaamaan
poikittain hevosensa kaulan päälle.
Koottujen kivilajien luona häärivät kylän paimenpojat ahkeraan
lennättäen kiviä hevosjoukkoihin. Miehiä ei sopinut heitellä, olisi pian
oman kyläläisiin sattunut.
Tappelu oli muuttunut paoksi ja takaa-ajoksi: kierrettiin kentällä
kuhilaitten ja hevosjoukkojen ympäri parittain, milloin takaa-ajajana
oli korvenloukkolaisia, milloin pitäjäläisiä. Siten oli mylläkkä saanut
vähän lauhkeamman luonteen, sillä iskut eivät enää niin alituiseen
osuneet eikä kohti sattuneet. Mutta tuimasti siinä vieläkin oteltiin.
Valee iski oikeaan ja vasempaan, ei kuluttanut voimiaan takaa-ajossa
eikä edelläjuoksussa, löi toista jo kun toinen pakoon lähti. Vielä
pelottavampana liikkui Hautalan Janne tervapiiskoineen, jonka edestä jo
pelkojaan useimmat pakoon lipittivät.
Mutta ilmaiseksi eivät lyöneet korvenloukkolaisetkaan. Iikan Antin
kamala kanki, jonka päähän oli joukko hevoskengän nauloja taottu,
liikkui kuin kuoleman sanansaattaja. Kauhistuen sitäkin paettiin, tuota
asetta, joka melkein joka iskulla miehensä maahan masensi. Puukkoonsa
oli uudestaan turvautunut Karhun Esa. Missä hän likelle pääsi, siellä
aina kipeitä älähdyksiä kuului ja veriset jäljet osoittivat hänen
kulkuteitään.
Taistelu oli hetkisen kestänyt, kun ensimmäiset pitäjäläiset tantereen
jättivät ja käpälämäkeen metsään lähtivät. Isohkolla ylivoimallaan
olivat korvenloukkolaiset heti alussa hyvästi voitonpuolella, mutta
sittenkin panivat pitäjäläiset pakoa vastaan. Mutta kun ensimmäiset
metsään katosivat, silloin heikkouden tunne toisetkin jo siksi valtasi,
että riensivät perään toinen toisensa jälkeen. Vasta viime tingassa
Karhun Esa tapasi Valeen. Tämä juuri harppaili innoissaan erään
pakenevan perässä ja hoivasi kangellaan, joka töpähtäen, esinettään
kohtaamatta koski maahan. Siinä hypähti Esa takaapäin ja työnsi
puukkonsa Valeen selkään. Valeelta pääsi tuskallinen huudahdus. Juuri
kuin Esa olisikin vain odotellut saavansa tuon tehdä, alkoi hän heti
paeta metsää kohti minkä kintuista pääsi, sillä toisia
korvenloukkolaisia jo läheni arveluttavissa aikeissa. Esa juoksi
sellaisella nopeudella, että takaa-ajajat, joita useampia heti lähti
liikkeelle, pian jättivät yrityksensä siihen.
* * * * *
Aamu alkoi valjeta. Jo tappelun kiivaimman tohinan tauottua alkoi kylän
naisväki likemmäksi pyrkiä. Siinä oli jälkiä kuin sotatantereella
ainakin. Mikä miehistä vielä pökerteli puoli taintuneena, mikä hoiteli
haavojaan, mikä ontuen yritti kylään päin. Mikä valitteli, mikä kiroili
ja uhkasi, mikä muuten jotakin sanoi.
Laitalan Valeen haava ei ollutkaan aivan suuri, sillä puukko oli
sattunut lapaluun päälle ja siinä tehnyt ainoastaan ruman viilteen.
Kun nyt ruvettiin tarkastamaan, löydettiin kaikkiaan kymmenkunta hyvin
pahasti haavoitettua, joista puolet kykenemättömiä itse liikkumaan.
Tunnetuimpia niistä olivat Mäkilahden Matti, joka kangen iskusta oli
nähtävästi tainnuksiin mennyt; Kuivasen Ella, jonka pää ja kasvot olivat
tervapiiskalla niin runnellut, ettei häntä olisi tuntenut muusta kuin
vaatteista; Iikan Antti, joka ei jalkansa tähden mihinkään päässyt,
poskessa sen lisäksi oli puukon haava. Ensinnä luultiin useampia
kuolleiksi, mutta kun niitä ruvettiin liikuttamaan, huomattiin
kaikissakin olevan vielä henki tallella. Henkeänsä ei siis menettänyt
muut kuin tuo kaunis, harmaa ori, sillä nuorukainen, joka sillä oli
ajanut, virkosi eloon sekin. Näiden haavoitettujen joukossa oli enempi
puoli pitäjäläisiä, vähempi korvenloukkolaisia. Mutta ne korjattiin
kaikki hoitoon, ystävät ja viholliset.
Kun vielä ne pitäjäläisten hevosista, jotka olivat näkyvissä, oli
korjattu kylään, jäi ottelukenttä autioksi siksi, kunnes paimenpojat
taasen ehtivät sinne äskeistä tappelunryminää matkimaan ja
osoittelemaan.