Noin pari päivää pysyi Santran olinpaikka tietämättömissä, mutta vihdoin
sen joku nuuskija keksi ja sittenpä se pian tiettiin jo kaikkialla.
Muutenkin teki häjyjen joukko tähän aikaan suurta levottomuutta
pitäjällä. He olivat matkalla alituiseen ja tuskin meni yhtään yötä,
ettei jotakin mainittavaa olisi tapahtunut.
Mikonpäivä lähestyi. Yleiseksi tavaksi oli tullut, että nuoret miehet
ottivat lupaa kysymättä hevosia laitumilta, ajoivat niillä mielinmäärin.
Toiset koettivat kuljettaa hevoset paikoilleen takaisin, mutta toiset
jäivät mihin sattui. Sitä harjoitettiin kaiken kesää, jopa talvisin
talleistakin hevosia otettiin. Mutta erityisinä merkkiöinä, helluntai-,
juhannus- ja mikkeliöinä, välttämättä täytyi joka sielun liikkeessä
olla. Hevosten omistajatkin olivat tähän jo siksi tottuneet ja
alistuneet välttämättömyyteen, että useat antoivat hevosensa suosiolla,
ja ne jotka eivät mieluisasti olisi antaneet, nekään eivät uskaltaneet
ajajia edesvastuuseen vaatia. Hurja tapa oli tullut laiksi.
Melkein ainoat, jotka uskalsivat panna vastalauseensa villiytyneitä
tapoja vastaan, olivat heränneet, »körttiläiset». Seurakunnan pastori
oli innokas herännäisyyden mies. Hänen vaikutuksestaan oli liike viime
aikoina saanut mahtavan vauhdin. Pontevaluontoiset miehet herätettyinä
kristillisyyden valossa arvostelemaan ajan elämää panivat jyrkän
vastalauseen sitä vastaan. Sanan voimalla, hengellisen lain mahtavalla
ruoskalla iski tämä liike ensi iskunsa itse jokapäiväiseen, ulkonaiseen
elämään. Iskut olivat kuin kaksiteräisen miekan, ne tunkivat luihin ja
ytimiin, ne pyrkivät erottamaan lihan hengestä. Sielu, jonka
olemassaolo oli unhotuksiin jäänyt, josta hurjissa joukoissa tiettiin
kertoa kaikenlaisia hullunpäiväisiä kaskuja ja tarinoita, ikään kuin
tarunperäisestä puolijumalasta ainakin, jota ei kukaan uskonut enää
olevankaan, -- esiintyi lukuisain, erittäinkin elähtäneempäin miesten ja
naisten silmäin eteen nälkäisenä jättiläisenä, jonka oikeuksia on
hirveästi loukattu. Monet järeät sydämet vavahtelivat kauhusta, kun lain
miekka salamoitsi ja ukkonen jyrisi. Henkisiä konkursseja tehtiin
laumoittain.
Mutta heti kun luovutus oli tehty, kun ruvettiin tutkimaan niitä etuja,
joita saarnamies tarjosi konkurssin tekijöille, silloin heräsi rajaton
innostus heissä: pelkkää voittoahan se tuottikin koko luovutus!
Sanomaton ilo täytti heidän sydämensä. Entinen elämä, jota nyt
katselivat kirkastetuin silmin, näyttäytyi niin hirvittävässä valossa,
että monetkaan eivät voineet uskoa Kristuksen veren ulottuvan kaiken
tuon lian pois pesemiseen. Ja kun heillä siitä oli epäilystä, asettivat
he ikään kuin vaistomaisesti elämänvanhurskauden jyrkän vaatimuksen
autuaaksi tulemisen ehdoksi Kristuksen ansion rinnalla. Muutamain
vaatimukset tässä kehittyivät melkein puritaaniseen mittaan.
Kun he sitten »ottivat elämänsä kiinni», voivat useatkin mahtavalla
tahdonvoimalla melkein täydellisesti hillitä pahat taipumuksensa. Kun
sellaiset nyt johtuivat itseänsä arvostelemaan vielä entisessä loassa
rypeväin rinnalla, nousi heidän rintansa ihastuksen ja kiitollisuuden
tunteesta. Mutta kun he, erittäinkin nuorison keskuudessa, tapasivat
melkein järkiään pilkkaa ja häväistystä, kun ei heidän ankarat saarnansa
eikä hengenmiekka näkynyt pystyvän tähän joukkoon, heräsi heissä
voittamaton halu käsivarren voimalla kukistamalla kukistaa nuorisossa
elävä hävyttömän ylpeydenperkele. Pantiin kova kovaa vastaan. Taistelu,
joka oli alkanut hengenaseilla ja jumalansanan miekalla, jatkui
sittemmin luonnollisilla aseilla ja väkivaltaisilla keinoilla. Näytti
siltä, ettei herännäisyys voisi ihanteittensa voimalla nostaa loasta
aikansa nuorisoa, sen täytyi siihen ensin iskeä ruumiin voimalla,
kukistaa, alas polkea ja nöyryyttää ruumiillisesti ja sitten tarjota
sijaan henkisen elämän ihanne, tulevaisen elämän toivo. Mutta nuoriso
ei oppinut ajattelemaan kuolemaa, se eli olevaa elämää, se hankki
sielullista nautintoa niistä ihanteista, jotka sillä olivat tätä elämää
varten. Nuoriso ymmärsi heränneiden taistelevan vain vallanhimosta,
paatui ja rupesi myrkyllisesti vihaamaan.
Vihdoin alkoivat useat heränneistä ajatella, että he olivat menneet
liian pitkälle. He koettivatkin saada oikeuden eteen pienimmätkin heitä
vastaan tehdyt rikokset, he rankaisivat ja löivät kun käsiinsä saivat,
ja heillä oli voimaa. Niinpä olivat päässeet siihen, että heidän täytyi
melkein aina olla puolustuskannalla. Silloin heräsi rauhallisemmissa
ajatus, että olisi kenties ollut parempi vaikuttaa vain sydämiin ja
heittää rankaiseminen Jumalan ja esivallan haltuun.
Mutta nyt oltiin jo niin pitkällä, ettei se enää näyttänyt käyvän
laatuun. --
Kuten äsken sanottiin, läheni Mikkeli. Jo parin viikon ajat oli taasen
kovasti melskattu, juopuneita ja ajajia oli ollut liikkeellä yhteen
jaksoon ja kaikenlaisia pienempiä kolttosia oli tehty. Suurta huomiota
olivat herättäneet tapaukset Järvelässä. Karhun Esa ja Ella kuuluivat
käyneen naapuripitäjissäkin Santran jälkiä etsimässä. Saatiin sitten
tietää Santran olinpaikka. Kovin kireä oli pitäjäläisten ja
korvenloukkolaisten väli jo ennestään. Jokainen ymmärsi, että tuo oli
tapaus, jota eivät pitäjän pojat saattaisi jättää mitenkään kostamatta.
Mikkeliä, jonka kohdalle vallattomat hurjuudet itsestään kuuluivat,
odotettiin todellisella levottomuudella, sillä huhuja ja uhkauksia alkoi
liikkua.
Huhut ne olivat ja myöskin varmat otaksumiset, jotka pääasiassa olivat
saaneet muutamia heränneitä eräänä ehtoona kokoutumaan Kasarin Tommin
luo.
Istuttiin pienessä kamarissa. Miehiä oli kaikkiaan seitsemän, Tommi
itse, Hautalan Janne, Talvikosken Hermanni ja suutari Erkki
huomattavimpia. Nähtävästi oli pieni, satunnainen hartauskokous
juurikään päätetty, sillä kaikki istuivat ja tupakoivat lakittomin päin,
suutari Erkki pöydän luona, kyynäspää postillan päällä, mistä oli
saarnan lukenut. Muutamia naisiakin oli ollut läsnä, mutta olivat jo
tupaan poistuneet, mistä kuului hiljaista pakinaa. Talikynttilä paloi
himmeästi pöydällä ja valaisi noita rotevia, enimmäkseen keski-ikäisiä
miehiä, jotka miettivän näköisinä tupruttelivat savuja piipuistaan. Niin
ikään näkyi kynttilän valossa kartiinittomain ikkunain lävitse lasien
edessä ulkopuolella olevat uudet luukut eli ovet. Huoneessa haisi
vahvasti omakasvuinen tupakka, jonka savua se oli ihan täynnä.
»Ahaa!» virkahti vihdoin äänettömyyden katkaisten Talvikosken Hermanni,
»sinä olet laittanut lautasuojat ikkunoihisi, Tommi.»
»Täytyi laittaa», vastasi Tommi, »sillä alkoi elämä sen jälkeen, kun
kävin niiltä lurjuksilta lampaan hintaa vaatimassa, tulemaan niin
vaaranalaiseksi, ettei tässä öisin ajoin tiedä ollenkaan olla
hengestänsä varma. Olet kai kuullut, että Karhun Esa on jo kahdesti
yrittänyt tänne?»
»Kyllä sen olen kuullut.»
»Sitten», sanoi Hautalan Janne hymyillen, »sinä olet joutunut heidän
kanssansa samanlaiseen välikäteen kuin minäkin?»
»No samanlaiseen, sillä vahteja minunkin täytyy aina öisin pitää, tämä
suutari ja naapurin Hermanni, ne täällä tapaavat öisin olla. Ilman heitä
jumalaties', miten tässä olisi käynyt, kun Karhun Esa kävi tois'yönä ja
kolme muuta hyvää.»
»Miten silloin kävi?» kysyi Hautalan Janne.
»No oikeastaan ei paljon mitenkään, sillä kun he ajoivat pihaan, ampui
suutari ovesta yhden laukauksen ilmaan. Sitten katsoivat parhaaksi
pötkiä kirkuen tiehensä, kun näkivät, että täällä ollaan vastassa. Mutta
samana yönä ammuttiin kaksi kertaa tästä kamarin ikkunasta ja toinen
luoti meni tuohon sängyn päähän ja toinen tuohon seinään. Siis he
selvään näkyivät tarkoittaneen sänkyyn, mutta silloin emme onneksi
emännän kanssa sattuneet täällä makaamaan, vaan tuvassa.»
Siitä oli kuultu, sitä oli jo kerrottu pitäjälläkin.
»Kyllä ne ovat hyvät olemassa nuo laudat ikkunoissa», sanoi suutari,
»sillä vaikka sanassa sanotaankin, että Jumala on minun kilpeni, minun
haarniskani, mitä minä pelkään, niin on asia kuitenkin käsitettävä sillä
tavalla, että jos pahanretkinen tulee minun luokseni ja aikoo tappaa
minut, niin täytyyhän minulla olla oikeus puolustaa itseäni.»
»Aivan!» myönnettiin yhtenä hyminänä. Puhuttiin sitten
puolustuskeinoista pahanretkisiä vastaan vieläkin ja pidettiin ne täysin
oikeutettuina.
»Mutta», otti puheeksi Kasarin Tommi, »nyt pian on taas Mikkelinpäivä ja
Mikkeliyönä ne kaikki, jotka vain kynnelle kykenevät, ovat matkassa
tekemässä pahojaan. Niistä kylän vahdeistakaan ei ole mitään haaraa, kun
ne monessa kylässä ovat nuorten kanssa vanhatkin samaa mieltä. Eikö sitä
pitäisi saada toimeen, että kaikki heränneet lähtisivät silloin vahtiin
ja kokoontuisivat aina isompi joukko yksille paikoille ja otettaisiin
niiltä kerrankin holtit pois?»
»Noo, mutta mitä siitä olisi hyötyä?» arveli Talvikosken Hermanni.
»Sillä kertaa ehkä saisimme hevoset osalta pois, ja ehkä voisimme niitä
vähän rangaistakin, mutta siinä kaikki. Heistä saisimme yhä suurempia
vihollisia.»
»Se on kyllä totta», myönsi Kasarin Tommi, »että suurempia vihollisia
heistä saisimme. Mutta välimme heidän kanssansa on jo tullut
sellaiseksi, ettei se siitä voi paljon pahemmaksi tulla. Kun me sen
lisäksi näemme nuorisomme ympärillämme elävän sellaista synnillistä ja
pahanretkistä elämää, niin emmehän me, heränneinä ihmisinä, voi olla ja
seisoa ristissä käsin ja katsella miten he pahuudessansa yhä paatuvat?
Me emme voi Kainin lailla sanoa, olenko minä veljeni vartija, emmekä
hiljaisuudessa kotonamme huutaa rauha, rauha, kussa ei rauhaa olekaan.
Jos me veltostumme, annamme heidän ruveta jälleen vapaasti ja
häiritsemättä harjoittamaan saastaista ja synnillistä elämäänsä, niin me
olemme niin kuin huolimattomat isät, jotka vitsaansa säästävät ja
vihaavat lastansa.»
»Oikein!» äänsi Hautalan Janne ja hänen järeätekoisesta naamastansa
hohti rautainen varmuus.
»Niin, se voi olla totta sekin», myönsi Talvikosken Hermanni, »mutta
meidän olisi koettaminen yhä enemmän vaikuttaa seurainpidolla ja
saarnalla, sillä Vapahtajamme sanoo, että joka miekkaan rupee, se
miekkaan hukkuu.»
»Niin Hän sanoo, mutta...» Jannen teki mieli sanoa, ettei Vapahtaja
sillä ollut luultavasti tarkoittanut sellaisia oloja kuin tässä kunnassa
nykyään on, mutta hän jätti sen arkatuntoisuudesta sanomatta. Sillä hän
ei oikeastaan ollut varsinaisesti körttiläinen, vaikka seurustelikin
paljon heidän kanssaan. Seurusteluun oli kenties suurimpana syynä näiden
kanssa yhteiset toimet kukistaa hurjailijain vallattomuutta.
Sen sijaan otti puheeseen kiinni suutari-Erkki:
»Mutta kun meille on annettu Jumalan sanan valo, niin eikö meidän pidä
sitä ympärillemme levittää?»
»Tietysti», myönsi Talvikosken Hermanni.
»Niin, no, milläs tavalla me levitämme valoa näiden paatuneitten
sydämiin, jos emme me ensinnä kukista heidän ylpeyttään? Meidän täytyy
näyttää heille, että meidän puolellamme sotii Jumala ja Gideonin
miekka!»
Tuo pienehkö teräväsilmäinen, laihankalpea mies puhui niin, että
säkenöitsi innosta.
»Sen nyt täytyy jokaisen myöntää», jatkoi hän, »että meidän,
heränneitten ponteva vastustus ja pelkäämättömyys on saanut heitä hiukan
kavahtamaan. Jos me rupeamme pelkäämään, niin...»
»Ei paljonkaan», virkahti joku, »eivät ne välitä paljon eivätkä pelkää
meitä. Ja mitäpä heidän tarvitsee välittää, kun ei heitä oikeuteen
haasteta. Eivät ne siitä huoli, vaikka joskus saavatkin loikaansa,
paatuvat vain.»
»Se on totta», myönsi Hautalan Janne, »siinä mekin olemme tähän saakka
menetelleet liian laimeasti, ettemme ole haastaneet heitä useammin
oikeuteen ja antaneet kruunun kouran oikaista sen sijaan, että itse
olemme oikaisemaan ryhtyneet. Mutta kenties on se tullut siitä, että
olemme liiaksi luottaneet omiin voimiimme.»
»Kyllähän niinkin, mutta ymmärtääkseni olisi se vallesmannin asia ja...»
»Ei meillä ole ennenkään herroista apua ollut», sanoi suutari.
»Niin, ja eikä se uskalla tämäkään, kun se niin kuuluu kostoa pelkäävän.
Ja mitä sellainen hengellisesti kuollut ihminen jaksaa välittää muusta
kuin itsestänsä ja omasta hyvinvoinnistaan», valitti Kasarin Tommi.
»Semminkin kun se on herroja», lisäsi Hautalan Janne hymyillen.
»Oli se herra tai talonpoika, niin ei se oikea velvollisuuden tunto
herää, ennen kuin silmät avataan tutkimaan elämää Kristuksessa», lausui
Talvikosken Hermanni.
»Se on kyllä totta», myönsi Hautalan Janne. »Mutta vihaahan vallesmanni
pastoriakin uskonsa tähden, eikä siihen siis sen kautta voi vaikuttaa.
Mutta häneen pitäisi saada vaikutetuksi jollakin tavalla, muuten tässä
on aivan huutava hukka kädessä, jos ei kruunun mieheltä mitään apua
saada.»
»On tosiaankin», liittyi joku sanomaan. »Se Tarha Herkon murhajuttukin
näyttää jäävän tutkimatta.»
»Sillä laillahan ne menevät, kun ei saada todistajia, kun eivät ne
raadot todista toistensa päälle.»
»Kun oikein kovistaisi, niin kyllä täytyisi todistaa.»
»Mutta kun ei kovisteta.»
»Siinäpä se on. Saapa nähdä, mitä ihmeitä nyt taas Mikkelin aikana
tapahtuu.»
Puhe kääntyi yksistään siihen. Olikin juuri tapahtunut kyllä kumma
tapaus, tuo Järvelän Santran. Kaikki arvelivat sen johdosta syntyvän
jotakin levottomuuksia. Laitalan Valeesta olivat he ennen kuulleet
hyvää. Nyt sitävastoin hän esiintyi oikein aikansa urhona ja miehet
tuomitsivat häntä ankarasti: parhaimmatkin nuorisosta näkyvät
hullaantuvan!
Hautalan Janne siitä oikein tulistui.
»Jos me tahdomme järjestystä pitää, ei meitä auta muu kuin Jumala ja oma
nyrkkimme!» virkkoi hän puristaen isoja nyrkkejään. »Me emme ole miehiä,
ei mitään, jos me annamme tuon villityn lauman niskoillemme tulla.
Meidän täytyy ruveta vielä kovemmiksi, eikä hellittää yhtään. Niiden
täytyy ruveta pelkäämään! Jos nyt rupeamme alistumaan, niin pian sitä
sitten tässä jokaisen nahka saadaan kuivamaan ripustaa, poltetaan talot
ja tavarat ja meistä tulee keppikerjäläisiä.»
Janne käveli raskain askelin lattialla ja kiukkuinen innostus hehkui
hänen silmistään. Kiihko tarttui toisiinkin, yksi ja toinen liittyi
häntä innostuneena säestämään. Ainoastaan Talvikosken Hermanni ja muuan
toinen vastustivat, puolustaen rauhallisia toimia. Aprikoitiin sinne ja
tänne. Ehdotettiin, että pienimmätkin rikokset koetettaisiin tästälähin
saada rangaistukseen, ei koskaan antaa mitään anteeksi, panna ne oikein
vavistuksen alaisiksi. Pitäisi ruveta miehissä pitämään yövahtia ja
lopettaa ajoleikki kerrassaan!
Talvikosken Hermanni, laupias mies, puolusti yhä evankeliumin mukaisia
keinoja, saarnaamista, rukouksia. Toiset kyllä eivät niitä halveksineet,
mutta eivät voineet uskoa tällaisen elämän keskellä niiden avulla
päästävän kulkemaan. Puhe rajoittui siis vihdoin yksinomaisesti
poliisitoimiin. Arveltiin, ryhtyisikö nimismies lopultakin heidän
kanssaan noihin raakuuden kukistamispuuhiin?
»Hänen täytyy», arveli Hautalan Janne, »hänen täytyy ruveta todellisesti
miehistelemään ja heittää pois veltto välinpitämättömyytensä. Ja jos ei,
niin minä olen sekin mies, joka menen maaherran luo vaatimaan tänne
sellaista nimismiestä, joka on nimensä arvoinen.»
»Mitäs sitä meikäläisten ränttää ruveta herrain kanssa kissanhäntää
vetämään», epäili Talvikosken Hermanni.
»Koetetaan!»
»Koetetaan!» säesti suutari Erkki ja terävät silmät sädehtivät innosta.
»Mutta nyt miehet», jatkoi hän, »meidän pitäisi heti mennä nimismiehen
luo ja vaatia, että hän ottaisi määrätäksensä miehen talosta vahtiin
Mikkeli-yöksi. Muuten ei hän määrää kuin tavalliset, neljä vahtia
kylään.»
»Sen hän kyllä saattaa tehdä», arveli Tommi, »sillä Karhun Esan
johtamana ovat niiden ajot taas tulleet kahta raivommiksi.»
»Niin, mutta sitä meidän täytyy mennä vaatimaan, sillä muuten ei hän
mitään välitä, kun vain saa olla rauhassa.»
Miehet päättivät nyt, että Kasarin Tommin ja Hautalan Jannen olisi
käytävä nimismiehen luona esittämässä tuo asia. Juuri kun he vielä
suunnittelivat tehtäväänsä Mikkeli-ajojen suhteen, astui sisään
Mäkilahden Matti. Kaikki hiukan oudostuivat tämän myöhäistä matkaa,
sillä se oli melkein uhkarohkeata tähän aikaan. Käskettiin painamaan
puuta, pantiin tupakaksi ja ruvettiin kuulumisia kyselemään.
»Minä olen vähän oudonlaisella asialla», alkoi Matti, »minä olen tullut
hakemaan apuvoimia täältä, sillä meidän kylään, luulemma, aiotaan
Mikkeli-yönä tehdä oikein rosvoretki ja uhkauksia käy, että kaikista
miehistä tehdään kaarneen tuokaa.»
»Ohoh! No mistä syystä?»
»Niin, nähkääs se on sen veljenpojan, Laitalan Valeen jutun tähden.
Olette kait kuulleet siitä?»
Oli siitä kuultu. Ellako aikoo rynnäkön tehdä, vai?
»Minä luulen», kertoi Matti, »että johtajana siinä puuhassa on Karhun
Esa, hän niitä terveisiä ainakin lähettelee... Tietysti on siinä sitten
suuri joukko muita, Ella ja... No ettekö ole kuulleet, että ne jo viime
yönä kävivät siellä?»
Ei, sitä ei oltu kuultu. Siksipä Matti kertoi, että Ella, Karhun Esa ja
viisi muuta olivat viime yönä murtautuneet väkivalloin Laitalaan,
aikeessa viedä Santra, joka vieläkin on Laitalassa. Porstuan oven olivat
jo ehtineet panna sisään, mutta silloin olikin ehditty tuvasta vastaan,
siellä kun miesjoukko oli Valeen kanssa varalta, kun epäiltiin ja
pelättiin jotakin tällaista rynnäkköä. Noo, pitemmälle eivät päässeet,
vaan lähtivät käpälämäkeen kuuman ottelun perästä. Kuuluvat ne saaneen
vammoja, miekkoset, koska Ellan ja Koipi-Siukun kehutaan olevan haavain
parannuksilla. Olivat hekin saaneet haavoja, mutta eivät vaarallisia.
»Vai niin, soo'o, noo... Kuinka se Valeekin sellaisiin ryhtyy, eikös hän
ole siivo mies? Salaako se vei sen Järvelän tyttären?» kyseltiin.
»Salaa tietysti, yösydännä... Noo, onhan se nyt niin ja näin,
lapsellista tietysti, sillä poika on siivo mies ja tyttö näyttää samoin
olevan. Mutta pelkäsivät, ettei herastuomari antaisi enää naimalupaa
heille, kun Kuivasen Ellan kanssa jo oli niin varmat kaupat. Sitten
karattiin.»
»Ahaa, no mitä herastuomari sanoo?»
»Mitähän se sitten, taskuunsahan sen mies myttää. Minä olin siellä
puhemiehenä -- mutta mitäs minä näitä jaarittelen, ne ovat akkain
asioiksi joutavia. -- Suostui hän, kun kuuli että Valeella on velaton
talo ja kun näki pojan olevan miehen näköisen.»
»Entä muori, mitä hän sanoi?» uteli Suutari-Erkki.
»Näyttihän tuo ensinnä vähän olevan tureissaan, mutta kun ei luvattu
antaa tytärtä takaisin, niin rupesi naureskelemaan.»
Miehet tutkivat Matilta nyt tarkemmin asiain menoa. Siitä, mitä
kuulivat, laimeni heidän tuomionsa kokolailla. Kun vanhemmat sen lisäksi
nyt jo kuuluivat suostuneen, kuulosti asia olevan melkein selvä.
»Asia on nyt siis hyvällä jäljellä?» kysyttiin.
Niin, niin se oli muuten, mutta pelättiin Mikkeli-yönä syntyvän aika
ottelun. Sitä varten Matti oli lähtenytkin, ensin Hautalaan, ja kun
siellä kuuli, että isäntä oli täällä, niin tänne, että eikö
pitäjäläisetkin ryhtyisi Mikkeli-yötä varten jonkinlaisiin
varokeinoihin, ettei ne häjyt saisi koko maailmaa ylösalaisin kääntää.
»Ja ylösalaisin ne kääntävät koko pitäjän, jos ei niitä aikanansa kiinni
oteta», lopetti Matti.
»Se on kyllä pelättävää», tunnusti Kasarin Tommi, »sillä nuo hyväkkäät
ovat nyt ottaneet sen tavan, että ampuvat ikkunoistakin.»
»Niin, mutta niin kuin sanottu, täytyy opettaa niitä!» huudahti Hautalan
Janne.
»Ja yksi keino siihen on: että ne köyhtyvät», huomautti suutari
hymyillen.
»Se onkin hyvä keino, se.»
»Kyllä Karhun Esankin nyt ovat pian tutkaimet piossa. Saviojan Ville on
jo pannut saatavansa kuvernööriin.»
»Ahah, joko vihdoinkin uskalsi.»
»No on se nyt pannut. Totta se jo alkaa nähdä, että koko Karhu pian
menee tyhjäkatoon.»
»No sitten Esa saa laputtaa Karhusta.»
»Varmaan.»
Tämä oli kaikille hauska uutinen. Keskusteltiin vielä yövahdiston
järjestämisestä ja päätettiin lähettää tarpeen varalle joukko miehiä
Korvenloukollekin avuksi, jos vain niitä saadaan liikkeelle lähtemään.
Tuo seikka kyllä epäilytti, eikä ollut toivomistakaan saada miehiä
vahtiin, jos ei saada nimismiestä innokkaammin asiaan ryhtymään. Janne
ja Tommi lupasivat siinä asiassa tehdä parastaan.