Korvenloukon kylä oli samaa seurakuntaa, mutta melkoisen taipaleen
takana metsässä. Se oli voimakasta kylää kaikin puolin: oli kyllältä
millä eletään ja miehet voimakkaita ja omintakeisia. Ennen olivat he
kuuluisia tappeluistaan, nyt jo viime aikoina körttiläisyydestään.
Nuoria miehiä huvitti vieläkin kuitenkin ennemmin tapella ja pitää siten
muistissa kylänsä vanhaa mainetta, kuin körttinuttuun pukeutua ja
rukoilla Jumalalta apua ja voimaa lihanhimoja vastaan. Omalla kylällä ja
keskenään eivät he paljoakaan tapelleet, sillä ukkomiehillä, jotka
olivat ruvenneet rauhaa rakastamaan, oli melkein riittämään asti voimia
pitämään nuoria kurissa. Mutta pyhäöinä kulkivat nuoret pitäjällä ja
tappelivat siellä. Kostoksi tulivat pitäjäläiset taas vuorostaan
Korvenloukolle oikein miehissä, joten siellä monta monituista kertaa
oteltiin hyvinkin lujasti. Mutta harvemmin se pitäjäläisille oli mikään
riemuretki, sillä kylän ukkomiehissä oli vielä siksi vanhaa verta, että
he eivät koskaan saattaneet joutilaina katsella, kun ryntäys kylään
tehtiin, vaan riensivät kilvassa näyttämään, että täällä on vielä vanhaa
kurssia omaksi tarpeeksi.
Siis oli olemassa alituinen sotakanta pitäjän ja Korvenloukon
nuortenmiesten välillä. Luonnollisesti Korvenloukon ukotkin, jotka eivät
koskaan enää käyneet tappeluissa ulompana kotikylää, sälyttivät syyn
pahasta sovusta pitäjäläisten niskoille. Heidän omat poikansahan olivat
kotikylässä niin siivoja ja jos joskus pistäysivät pitäjälle, mitä syytä
niiden siellä oli heti kimppuun käydä? Tällä perusteella he usein
sanoivat pojillensa: »Älkää vain pelätkö, antakaa, kun kimppuun käyvät,
antakaa niin, että vielä huomisinkin tietävät, missä korvenloukkolaisia
on kulkenut.»
Täällä se oli Laitalan talokin. Valee oli jo isäntä, isänsä kun oli pari
vuotta sitten kuollut. Leski oli heti jättänyt talon pojan haltuun.
Valee oli suuri, roteva mies. Kyläläiset pitivät hänestä hyvin paljon.
Sillä liekö se ollut heränneen isän ankaran kurituksen tulos, vaiko
luontainen taipumus, hänessä jo alle kahdenkymmenen nähtiin vakavia
taipumuksia. Eikä hän juuri juopotellut eikä kulkenut tappeluissa. Mutta
silti oli hän kuitenkin nuorten mukana ja näytti joskus kuin vahingossa,
että hänellä on luontoakin, kun siksi tulee, ja voimia sitten! Totta
tosiaankin, sellaisella verevällä, karskilla pojalla niitä saattoi olla
oikein hirveästi! Niin ainakin toiset ensin kuvittelivat ja sitten jo
rupesivat uskomaan, pitämään sitä ihan varmana ja kehuskelemaan Valeeta
takana päin. Kun hän ei näyttänyt ollenkaan ylpeilevän voimistaan ja
luonnostaan, rupesivat toverit kunnioittamaan häntä, oikein tietämättä
itsekään mistä se johtui.
Valeen äiti oli pikkuinen körttiläismuori, joka silloin kun seuroissa
kävi, istui hiljaa hiiskumatta, kun jotkut toiset hoihkasivat, meni yhtä
hiljaa kotiinsa eikä pitänyt sinne päästyään rippiä kotiväelle. Vaikka
Valee oli isäntä olevinaan, näytti siltä kuin isännyys olisi ollut vain
muodon vuoksi, sillä muori se oikeastaan johti.
Kylässä asui myöskin Valeen setä, Mäkilahden Matti, kirpeä mies. Asui
taloansa kunnollisesti ja tuli hyvin toimeen. Setä oli suuri
leikinlaskija, kävi melkein joka päivä Laitalassa ja kehuskeli Valeelle
väliin yhtä ja väliin toista tyttöä, ja neuvoi tätä jo naimaan menemään.
Siitä sitä leikkiä kesti, jopa setä usein hyökkäsi äidinkin kimppuun ja
uhkasi laittaa tälle sulhasia, ellei Valee kiiruhtaisi, ja sanoi ettei
hän jaksa iänkaiken häitä odottaa. Koko väki toisinaan nauroi yhtenä
helinänä. Silloin oli setä riemussaan, kun sai kaikki nauramaan.
Iloinen, viaton nauru oli hänelle elämänehto. Muuten hän kyllä olisi
pitänyt heränneistä, mutta ei jaksanut suvaita »niin iankaikkisen
muikeita naamoja». Mutta itsestään oli hän arka. Jos vähänkin joku
kosketti, sanoi sopimattoman sanan tai koetti maksuksi vanhoista
asettaa iloisen naurun alaiseksi, niin jo suuttui. Jos uskalsi sitten
vielä jatkaa, rupesi Matti selkään tarjoamaan. Se ei ollut enää joka
miehelle leikin asia. Hänestä kuitenkin pidettiin, kaivattiin aina
miesjoukoissa, sillä silloin oli juttua kyllältä, saatiin nauraakin ja
unohtaa elämänhuolia. Matti kulki pitäjän kokouksissa, tunsi hiukan
lakia, toimiskeli joskus pitäjän asioissa ja oli tuttava kirkkoherran
kanssa. Kun siis iltaisin ja sunnuntaisin keräydyttiin miehissä
juttuamaan kylän raitille, Matti se oli, joka siellä puhetta johti. Joko
se tuli siitä, että hän kertoi toisinaan asioita, joita eivät muut
tietäneet, taikka että hän juttusi laveammalta kuin oikein itsekään
tiesi, -- valehtelijana ne toiset tahtoivat häntä pitää. Mutta eivät ne
silti häntä ensinkään halveksineet, arvelivat vain, että mitä sen puheen
hyvyydestä, kun sitä vain piisaa.
* * * * *
Omituisesta aikeestaan tuoda Järvelän Santra salaisesti kotiinsa ei
Valee ollut äidillensäkään mitään virkkanut. Muori oli hämillään, ja
ihmeissään siunaili, kun poika yösydännä tytön kanssa tuli. Saatuaan
Santran porstuan kamariin lähti Valee hevosta korjaamaan ja muori hiipi
perään ja alkoi nuhdella ja kysellä tarkoituksia. Mutta Valee oli tällä
kertaa äkeä ja päättäväinen, sanoi vain, että asia on hänen ja Santran,
eikä siihen tule muiden mitään eikä auta vaikka papille valittaisi.
Muori oli kovin tuskallinen ja levoton. Eikä se siitä parantunut, vaikka
vähitellen sai Valeelta urkituksi selvitystä. Suostuneekohan Järvelän
herastuomari ja emäntä tähän koskaan? Mitähän ihmiset sanovat...? Kun
saisi edes pastorin kanssa puhua...! Mitähän pastori sanoo...? Mutta
kovimmin kaikista rasitti häntä pelko kostosta, jota pelkäsi Ellan ja
muidenkin pitäjän poikain puolelta.
Hullun yritys se oli tuo yritys hänen mielestään alusta loppuun. Jos ei
herastuomari olisi suosiolla, niin riidallakohan se nyt ainakaan
suostuisi! Hui hai! Hän odotti miesjoukon tulevan millä hetkellä hyvänsä
hakemaan tuota... Ihmeellinen tytärpä se kanssa on, kun tuollalailla
lähtee...
Aamulla muori jo tuskissaan ajatteli mennä Mäkilahteen sanomaan
sedälle. Mutta ei uskaltanut sinnekään, sillä hän oli alkanut
hiljaisesti toivoa, että tyttö edes tulevana yönä lähtisi itsestänsä
kotiinsa.
Muori ei ollut tyttöä katsonut ennen kuin aamulla, jolloin työväen
takamaille lähdettyä rupesi ruokaa laittamaan hänelle. Siellä hän istui
tuolilla kamarin pöydän päässä ja loi ujon katseen muoriin ja sitten
niin kuin häveten kääntyi toisaanne. Muori näki, että tyttö oli kovin
nuori ja sievä. Ei viitsinyt tarkemmin katsella, kun se niin näytti
hämillään olevan ... mahtaa kai jo hävetä tuhmaa tekoaan, mietti. Santra
koetti ruveta puhetta teettelemään ja ilmaa kauniiksi kehumaan, mutta
muori ei vastannut mitään, meni vain joutuin pois. Hänestä tuntui, kun
piti vielä ruokaakin laitella tuolle, että hän sillä sekoittuisi,
hänkin, vanha ihminen tuohon juttuun ja tulisi kuin varastetun kalun
salaajaksi... Hän oli sellaisessa tuskassa, että pillahti toisinaan
tuskalliseen itkuun. Kun sai Valeen käsiinsä, puhkesi tälle sanomaan,
joko: »Voi surkiaa, mitä sinä teit!» taikka: »Olisithan sinä nyt saanut
ihmisten lailla.» Useimmiten Valee naurahti, eikä virkkanut mitään.
Mutta näki kyllä, että hänelläkin oli mietittävää.
Santra ei toisilla kerroilla enää yrittänytkään puhetta. Häneen koski,
kuin olisi kylmällä vedellä virutettu, se, ettei muori puhunut mitään,
niin murheellisen näköisenä ja tuikeasti vain katseli. Siihen asti ei
tyttö ollut tekoansa juuri ensinkään ajatellut, olihan vain kuvitellut,
että nyt on ainakin Ellasta vapaa. Melkein koko aamupuhteen oli
odottanut muoria, että tämän kanssa pääsisi puheisille ja tutustuisi.
Kun se ei onnistunutkaan, alkoi yksin jäätyään tutkistella. »Mitä
Jumalan nimessä minä ajattelin?» hän virkkoi. Oli kuvitellut täällä
syntyvän iloa ja riemua ... muorinkin kaksin käsin vastaanottavan!
Täällä vain olikin nurpean näköinen, tyytymätön muija, joka tuntui
haluavan antaa hänelle matkapassit ja sanoa melkein vaikka mitä. --
Valeella oli toimia ulkokädellä ja siitä syystä oli Santralla kyllä
aikaa miettiä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä kamalampina hänelle
alkoivat esiintyä tekonsa seuraukset. Vihaa kotona, ylenkatsetta
täällä... Vapauttavaa, helpottavaa, ilahduttavaa ajatusta ei saanut
kiinni mistään. Koko tapaus alkoi näyttää aiheettomalta silmänräpäyksen
työltä, sillä melkein varmalta tuntui, että jos hän olisi kotona tehnyt
jyrkän tenän, sanonut suoraan, ettei huoli Ellasta, ei vaikka ... niin
mikä niillä olisi muu ollut kuin suostuminen. Mutta nyt, nytkös kelpaa
mennä kotiin jälleen! Oikein värisytti, mitä äitipuoli sanoisikaan, jos
sinne nyt pitäisi armoa kerjäämään lähteä.
Vähitellen alkoi kypsyä ajatus, että hän katsoo sopivan tilan ja karkaa,
menee sisarensa luo ... jää sinne pitkäksi ajaksi ja antaa palttua
kaikille.
Yhtäkkiä loi vilkas mielikuvitus täydellisen karkaussuunnitelman, jossa
hän näki ainoan pelastuskeinon näistä pulista. Sisarensa luona hän
pysyisi siksi, kun isä ja äitipuoli vakuuttaisivat, etteivät enää tahdo
Ellalle ... ja tulkoon sitten Valee ja aloittakoon uudestaan... Mutta
nyt, nyt hän karkaisi! Hän näyttäisi tuolle muijalle, ettei hän ole
kauppakalu!
Tyttö oli oikein innoissaan tuota ajatellessa, kun Valee tuli sisään.
Santra hiukan säpsähti, sillä nyt tuntui, kuin Valeekin olisi *vartija*.
Kun Valee sanoi jotakin, rupesi Santra itkemään.
»Mutta mikä sinun on, Santra? Vai joko?...»
Valeen teki mieli kysyä, joko Santra katuu. Mutta yht'äkkiä hän
pelästyi: jos Santra sanoisi katuvansa? Sitä ei hän tahtoisi kuulla. Hän
estäisi millä keinoin tahansa, ettei Santra saisi sitä sanoa. Koetti yhä
uskotella itseään, ettei Santra itkenyt *sitä*. Mutta siitä huolimatta
näytti se kuitenkin yhä mahdollisemmalta. Sydämessään itse oudosti
vapisten koetti hän keksiä mitä mahdottomimpia huvituskeinoja, välttäen
ottaa ensinkään puheeksi pääasiaa.
Santra kyllä lakkasi itkemästä, mutta oli muuten hyvin omituinen ...
ehkä hiukan salaperäinen ja jäykkä. Siitä Santra hiukan virkistyi, kun
Valee rupesi kyselemään, jokohan pian tulee totta Karhun Esan ja
Rekipellon Sannan kaupoista? Sitä ei Santra tiennyt. Mutta nyt oli
kuitenkin päästy juttuun, joka ei heitä kumpaakaan koskenut ja
livahdettiin siten ikään kuin ulos nykyisestä piiritystilasta.
Silloin tuli Valeen äiti sisään. Santra oikein säpsähti ja Valee
katseli tuikeasti: kun äidin nyt siinä pitää juosta, ajatteli, vaikka
tämä vasta kolmatta kertaa huoneessa kävi. Nyt oli juuri oltu
pääsemäisillään hupaiseen juttuun, niin tuleepas! Valee aikoi jo kysyä,
että mitä se äiti nyt täällä? -- kun muori samassa loi pitkän, syvän
katseen heihin kumpaiseenkin, laski tuomansa juomatuopin pöydälle ja
lähti samaa päätä ulos. Valeeseen teki tuo niin tuskallisen vaikutuksen
Santran puolesta, että oli menemäisillään äitinsä perään, antaaksensa
tälle nuhdesaarnan. Mutta silloin tuli muori uudestaan, meni heihin
katsomatta suoraan kaapin luo, joka seisoi toisessa loukossa, ja rupesi
siellä jotakin askartelemaan.
Valeeseen oli äidinkunnioitus kiintynyt niin syvästi, että ei Santran
kuullen uskaltanutkaan tälle sanoa mitään, vaikka olo tuntui niin
tuskalliselta.
Kun muori oli hetkisen kaapilla kopaillut, käännähti hän ja näki Santran
tuijottavan ikkunapielestä ulos ja Valeen neuvotonna vääntelevän
piipunvartta. Äkkiä, ilman että toiset sitä vähääkään osasivat odottaa,
hän virkahti:
»Niin se on, lapset, ajattelematon teko tuo kannoillaan katumuksen.»
Se tuli kuin ukonnuoli.
»No äiti!» pääsi Valeelta tuskallisesti.
Mutta Santra purskahti itkemään ja virkahti:
»Niin se tuo!» Myönnytys tuli ehdottomasti.
Muori säpsähti: ei ollut ehdotonta myönnytystä osannut odottaa, oli
luullut, että ruvetaan vastaan väittämään. Hän istui, kasvoilta alkoi jo
väistyä ankara ilme. Hänessä oli jo äidillisyyttä, kun uudestaan alkoi
puhua. Santra ikään kuin janosi sellaista puhetta kuin muorilta nyt
tuli. Muori sai ihan vaitelematta avonaisen tunnustuksen, sai kuulla,
ettei Santra sitä katunut, että oli Valeen kanssa lähtenyt, mutta sitä,
ettei ollut ensinnä kotona koettanut kaikkeaan saadakseen asiaa toiselle
kannalle.
Muori ymmärsi pian, että tässä oli *lapsi*, joka oli ryhtynyt
ajattelemattomasti huimaan tekoon; hän ymmärsi, ettei tämä tässä
ollutkaan noita varsinaisia maailman tyttöjä, jotka puolen ikäänsä
kihloja vaihtelevat, jotka eivät osaakaan rakastaa, vaan huvikseen
vaihtelevat sulhasia ja näitä henkiin veriin asti tappeluttavat. Lapsi.
Oikein oikea lapsi, jonka elämä oli aiottu iäksi uskoa sellaisen miehen
käsiin, jota ajatellessakin tuossa nyt vapisi. Lapsi, joka oli kovin
kiintynyt tuohon hänen poikaansa, hänen silmäteräänsä, hänen
vanhuudenturvaansa, hänen ainoaan poikaansa, jonka vertaista, hänen
mielestään, ei ollut, ei mailla ei missään, -- vaikka ei Jumala
ollutkaan vielä häntä ohjiinsa ottanut eikä herättänyt.
»Kuinka vanha sinä olet?» kysäisi muori hellästi.
»Helluntaina täytin seitsemäntoista.»
»Seitsemäntoista!... Hyvä isä sentään, vai niin nuori...»
»Ja niin miellyttävä», oli vähällä päästä jatkoksi. Muorin hyvä sydän
valloitti lopultakin kaikki ennakkoluulot, äidilliset tunteet olivat
voimakkaammat ja paremmin kotiutuneet siellä. Lapsiraukkaa on sillä
lailla piinattu. Eihän tuo ole vielä edes mikään ihminenkään, tuskin
tietää vielä erottaa, mikä on oikea ja mikä on vasen käsi. Ja tuosta
poikakultasestako tuo niin kovin pitää, että oikein karkuun...? Muoria
yhtäkkiä tahtoi naurattaa, mutta oikeastaan siitä tulikin itkua.
Santra tutkaili, ensin salaa ja sitten jo rohkeammin, noita vanhoja
kasvoja ja niiden eleitä niin syvälle, että alkoi luulla olevansa vanha,
hyvin vanha tuttu tuon mummon kanssa, niin vanha ja niin hyvä tuttu,
että nyt kun häntä oli niin tuskalliset tunteet rasittaneet ja hän oli
tuntenut toivottomana häilyvänsä avutonna, turvatonna, -- tunsi
vastustamattoman halun langeta muorin syliin, sanoa häntä äidiksi ja
pyytää, ettei äiti olisi vihainen siitä, että hän on niin ymmärtämätön
ja lapsellinen...
Niin hän tekikin.
Valee istui syrjässä ujostellen ja vaiti niin kauan kuin se tapahtui.
Mutta sitten hän ihastuksesta räjähti nauramaan. Mieli oli niin
kiihottunut, että naurun perästä alkoivat kohta kyyneleet vuotaa, joita
pyyhkien ja hämillään ollen koetti huolellisesti salata.
Kun oli tyynnytty, johtui puhe itsestään järkeviin asioihin. Muorin
mielestä oli selvä asia, että ensimmäinen tehtävä on mennä koettamaan
sopia Järvelän haltijain kanssa. Vaikka ei Valee silloin, kun yritykseen
ryhtyi, ollut ensinkään ajatellut sitä, oli vain otaksunut, että se
menee itsestään, huomasi hän nyt, että se saattoikin olla hyvin
vastuksellinen tehtävä. Tätä seikkaa miettiessä kääntyi ajatus
itsestänsä Matti-setään, joka kaikissa muissakin asioissa tapasi olla
apuna ja neuvonantajana. Arvelutti sentään hyvinkin kääntyä tässä
asiassa hänen puoleensa... Olisipa ollut melkein parempi, kun olisi
siitä voinut omin voimin suoriutua. Mutta pakko käski. Muori otti
mennäkseen puhumaan asiasta Matille. »Käyköön sitten miten käy», hän
sanoi.
Mäkilahden Matti tuli illalla. Muori ei ollut silloin kotona ja Valee
vei hänet kamariin. Santra istui siellä loukossa puolittain seinäänpäin
kääntyneenä ja katsahteli arasti vastatullutta. Matti ei ollut Santraa
näkevinänsä, piippuansa vain kävi muuriin kopistelemassa ja alkoi
jälleen täytellä kysellen:
»Mitä asiaa täällä nyt sitten on? Äitisi kun kävi tänne hätähypäkällä
käskemässä ja sanoi sulia asiaa olevan.» Kurillinen piirre väreili
suusopissa ja Valee joutui hämille.
»Olisihan sitä asiaa vähin. Eikö äiti jo siellä mitään sanonut?»
»Ei sanonut. Arveli vain, kun kysyin, että on se Valee jo siksi iso,
että taitaa itsekin puhua. Mutta mikä ihminen tämä on, joka täällä
istuu?» Matti astui lähemmäksi Santraa, joka paeten kyyristyi yhä
lähemmäksi seinää. Valeeta nauratti.
»Tytärihmisiähän tämä onkin. Tulehan nyt näyttämään itseäsi.» Setä veti
käsipuolesta, mutta Santra ponnisteli vastaan.
»No noh.» Setä rupesi nauramaan. »Taitaa tämä olla emännän alku.
Tulepahan nyt näyttelemään itseäsi. Vasikka naamaansa häpee.» Hän veti
tytön keskilattialle. Santra oli hädissään, punasteli ja peitteli
kasvojaan. Valee nauroi ja setä nauroi.
»Älä nyt moiti sentään», pyyteli, »täällä Korvenloukolla ovat tällaiset
tavat.» Hän laski Santran, yhä kuitenkin tätä mieltyneenä katsellen.
»Jaahah», rupesi sitten sanelemaan. »Noo, mutta saakuri tuota, et sä
nyt tarvitse enää puhemiestäkään ja sinä olet aina luvannut, että otat
minut, kun tarvitset, junkkari! Kuka sinulla on ollut?»
»Tuota», pääsi Valeelta, ja hän rupesi hämillään päätänsä kynsimään.
Muori tuli samassa sisään.
»Tämä nuoripari on täällä aivan mykkiä, ei niiltä saa selvää asioista.»
Muoria vähän nauratti.
»Vai eivät selvitä.»
»No ei, minä luulin, että se on nuoripari, mutta nyt en usko, että ne
tuntevatkaan toisiaan.»
Muorin välityksellä saatiin puhelu matkaan. Setä-Matille selitettiin
asia. Kokkapuheilla ja toisinaan kiivailla kysymyksillä hän
tuontuostakin selityksiä keskeytti.
»Saakeli soikoon!» hän vihdoin kiukkuisesti huudahti. »Se oli tyhmä
teko. Ja mitä tässä nyt minulla olisi tekemistä?»
Muori selitti, että pitäisi lähteä Järvelän herastuomarin puheille.
»Enpähän minä pistä lusikkaani siihen puuroon, en jumaliste pistäkään!»
Matti syleksi lattiaan kiukkuisesti pieniä tipposylkiään matkien yhä
vakuutustaan:
»En se-ollen!»
»Mutta kuka sinne sitten, jos et sinä?» tuumi muori.
»Menkööt itse! Oliskin pyytänyt minua silloin, kun tämä», hän viittasi
Santraan, »kun tämä oli kotona, niin silloin se olisi tapahtunut ja
olisi pidettykin siellä aika harjalliset. Perhana, kun olitte hulluja!»
Mutta tämä moitiskeleminen vaikutti Valeeseen toisella tavalla kuin
kiusoitteleminen.
»No, jos ei setä tahdo tulla minun mukaani, niin saan minä muitakin.»
»Ota sitten!»
»Täytyy ottaa, jos ette te lähde. Ei sitä ensi hädässä pyörretä!»
Setä katsahti pikaisesti Valeen silmiin: tuohan kalskahti velivainajan
rautaiselle luonteelle! Sitten katsahti hän Santraan, imi mietiskellen
muutamia savuja piipustaan.
»Tämä nyt ei ole ensimmäinen eikä taida olla viimeinenkään tällainen
tapaus. Ja olkoon mitä olikin, kun ei se muuten tapahtunut, niin se
tapahtui näin», sanoi Valee.
»Saat nähdä, että ne tulevat sieltä oikein miesvoimalla tänne»,
huomautti setä.
»Tulkoot!» Valee löi nyrkkiä polveensa.
Santran silmistä juoksivat taas kyynelet.
»Luuletko, että meidän kyläläiset tulevat sinun puolestasi?» uteli
Matti.
»Pojat tulevat jok'ikinen, sen tiedän varmaan. Äijistä minä viisi!»
»Äläs, mutta jos eivät päästä poikia.»
»Kyllä niitä aina niin monta tulee, ettei tässä hätää tule.»
Valeella todellakaan ei näyttänyt olevan mitään hätää eikä pelkoa.
»No, tuota, annas ryyppy», virkkoi Matti, joka näkyi jotakin päättäneen.
Valee haki pullonsa ja kaatoi. Setä sanoi viinan olevan
pohjaanpalanutta.
»Minä nyt tuumin, jos lähdetään, niin lähdetään tänä iltana», sanoi setä
vihdoin, »kukapa sinne sentään likeisempi.»
Muori heltyi kiitollisena tunnustamaan, ettei kukaan ole sen likeisempi
eikä sopivampi ja että pitäähän niitä jollakin tavalla auttaa, kun ne
ovat sellaiseen kolmiloukkoiseen joutuneet.
Mäkilahden Matti lähti kotiin, luvaten tulla pian takaisin. Setä näytti
mennessään niin »lupaavalta», että kaikki jäivät toivoon, että tämä asia
päättyy vielä hyvinkin.
Kotiin mennessään poikkesi Matti naapurinsa Mäkilahden Iisakin taloon,
jonka kanssa oli hyvä ystävä, vaikka Iisakki oli körttiläinen. Tälle
Matti nyt selitti vasta kuulemansa asian ja pyysi Iisakkia mukaansa
Järvelään. Kyllä Iisakki oli ensin hyvinkin harvasanainen, mutta Matti
osasi selittää asiansa sillä tavalla, että täydellisesti näytti kuin
Santra olisi jostakin todellisesta kidutuspenkistä pelastettu. Se veti.
Iisakki tunsi hyvin Kuivasen Ellan ja piti miestä sietämättömänä
retkaleena, jolle olisi ollut synti siivoa tyttöä antaa. Herastuomarin
tunsi niinikään. Kun hän sen lisäksi piti Valeesta paljon, päätti hän
lähteä.
Keskenään tuumivat he jättää Valeen kotiin ja mennä nyt aluksi vain
kahden, sillä oli hyvin luultavaa, että Ella joukkoineen ilmestyisi
yöntienoissa Korvenloukolle, jos vain ovat tietoonsa saaneet Santran
olinpaikan. He lähtivät uudestaan tuumimaan Valeen kanssa. Siellä
päätettiin, että parhaita kylän poikia kutsutaan yöksi Laitalaan, jos
niin sattuisi, että hätä tulisi. Valeesta muuten oli mieluisaakin jättää
sovitteleminen ukoille, joiden ymmärsi siinä paljon paremmin osaavan
toimia kuin hän itse. Illan tullen kävi Valee kuiskimassa viisi
kappaletta parhaita tovereitansa heille. Kun he sinne kokoontuivat,
pääsivät kamariin, saivat kuulla, mitä heillä tehdään, mitä varten heitä
oli kutsuttu, pojatpa vasta innostuivat. Valee kasvoi heidän silmissään
yhtäkkiä jättiläiseksi. He olisivat tapelleet tämän erinomaisen
urhoollisen teon puolesta vaikka koko rykmenttiä vastaan. Santran kanssa
useimmat olivat tuttuja. Syntyi niin iloista juttua, että humussa
melkein jo unohdettiin, että asioissa olikaan enää mitään selvittämistä.
Kamarin ikkunasta näki maantielle. Sinne kokoontui illalla kylän ukkoja,
nuoriamiehiä ja paimenia pyöränlyöntiin. Toiset vähän etäämmällä
pystyttivät kapuja ja rupesivat niiden ääressä hyörimään. Huudot ja
kokkapuheet kuuluivat kamariin helposti. Tyttöparvi tuli erästä kujaa
kimakasti laulellen. Olikin niin ihanan lempeä syysilta, aivan kuin
juhannuksen aikaan. Kylän koulumestarikin siellä jo kankeita luuvaloisia
jäseniään joukkoa kohti johti, toisaalta tuli Matin Tuppu, oivallinen
viisastelija, joka oli lukenut Raamatun moneen kertaan ja tiesi sieltä
luetella sadoittain arvoituksia ym. ja väitteli aina koulumestarin
kanssa.
Siellä jo pyöräpuut heiluivat ja vihainen pyörä lensi pilviä piirrellen
paeten oivallisia iskuja. Kavut kaatuivat tarkkaan tähdättyjen heittojen
alla. Miehet ryhmässä nojailivat aitoihin ja näyttivät kiinteästi
juttelevan. Tytöt hyppelivät katrillia nurmikolla ja saivat mukaansa
poikia yhden toisensa perään.
Laitalan kamarin ikkunan edessä kasvoi suuri pihlaja, pihlajasta vähän
etäämmällä tuomi. Niiden välillä kasvoi Valeen rehevät, suurilehtiset
kessut ja äidillä oli pari tarhaa räätiköitä sekä sitten vielä jossakin
nurkassa perunoita. Muuten oli se kivikkomäkeä. Pihlaja ja tuomi estivät
siellä tienvarsilla puuhailevia näkemästä Laitalan kamarin ikkunaan ja
huomaamasta, että siellä joukottain oli ihmisiä, mutta kamarissa olijat
näkivät ulos. Halu paloi sinne. »Mennään joukolla», ehdoteltiin. »Santra
tulee myöskin.» »Mennään!» Santra empi ensin, mutta humussa jo innostui
ja oli menemäisillään, väkisten kun jo jotkut vetivät. Tuttuja
tyttöjäkin kun tuolla nurmella riehui ja kun kerran täällä oltiin, niin
pitäisihän tavata. Eikä Valeekaan estänyt. Mutta oltaessa lähdönhommassa
tuli muori.
»Ei, ei», hän sanoi ja veti Santran poikain käsistä vakavasti päätään
pudistaen. Vasta nyt nuoret huomasivat, että pitäähän tässä vähän
julkisuutta kartella. Toiset lähtivät vähäksi aikaa, luvaten olla
Santrasta vielä hiiskumatta. Mutta Santra ja Valee jäivät ikkunasta
kurkistelemaan, miten siellä pyörä lensi humisten ja pilviä piirrellen,
kavut kaatuilivat ja pojat elämöiden juoksivat, miten tytöt katrillissa
rallattivat ja riehuivat, että pellavankeltaiset patukat tuulessa
hulmusivat. Santra ei enää uutta pakoa ajatellut. Uteliaana hän katseli
metsäkyläläisten iloista elämää ja tunnusteli ihmisiä. Valee oli kärkäs
neuvomaan tuntemisessa. Siinä vallan keveässä keskustelussa kului ilta
siksi, että rupesi hämärtämään. Nuoriso alkoi heittää leikit ja hajota
pois. Viimeisinä näkivät Matti-sedän ja Mäkilahden Iisakin ajavan tietä
pitäjälle päin, istuen punaisissa, puuvieterisissä kieseissä. Iisakin
hattu oli painettu syvälle päähän, mutta Matti-sedän leveäperäinen lakki
oli enemmän takaraivolla. Joku pojista tuli sisään ja kertoi toisten
menneen noutamaan tervapamppujaan ja pannunvarsiaan. Santran sydänalaa
kouraisi omituisesti: Vaikka ei hän sitä juuri ajatellut, huomasi
kuitenkin, ikään kuin vaistomaisesti, että nämä ihmiset antausivat
vaaraan hänen tähtensä. Yhtäkkiä tunsi kovasti kaipaavansa noita
rallattavia tyttöjä, pyöränlyöjiä ja koko äskeistä elämää siellä tiellä.
Niiden sijaan nyt vain pelottava yö yllätti.
Mutta tulevathan miehet jo aamulla ja tuovat tietoja kotoa!
* * * * *
Kyllä kohtasi kova vihuri Mäkilahden miehiä Järvelässä. Ennen heidän
tuloaan ei siellä oltu saatu vähintäkään vihiä, mihin Santra oli
joutunut. Kun miehet kamariin käskettyinä alkoivat kiertelemättä
selittää asiaansa, niin emännän luonto laukesi kuin pyssy:
»Minä juuri sitä samaa ajattelin, kun näin teidän tulevan, että siso,
nyt on puhemiehet paikalla!»
Sitten hän rupesi mellastamaan, antoi Valeelle, Santralle ja
puhemiehelle sanan ruoskalla ympäri korvia, että sen piti tuntua. Mutta
löysipä vastuksensa, ennen kuin pääsi Mäkilahden Matin kynsistä, jo
vähän naurahtelikin. Herastuomari ei puhellut sitä ei tätä, istui
jurrotti vain ja kuunteli. Mutta kun emäntä ensi kerran suunsa hymyyn
veti, silloin hänkin jo naurahti ääneen. Sulhasmiehen velaton talo sekä
puhemiesten arvokkuus vaikuttivat, että asiasta verraten pian sovittiin.
Sitten emäntä alkoi uudestaan jaksattaa, että kun eivät muutamat
kelvottomat saattaneet asiaansa ihmisten lailla toimittaa, kun
tuollaisen kamalan kolttosen tekevät... Hän ei ollut osannut
aavistaakaan, että se olisi ollut Valee... Jos sen olisi tiennyt, niin
ei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, ettei Laitalaan emännäksi
mennä olisi saanut...
Eikä siinä puhemiehetkään nuorikkoja säästäneet. Kyllä asetettiin heidän
menettelynsä kaikin puoliseen valoon.
Asian vakavin puoli, junkkarijoukon kostonpelko, antoi vielä miettimisen
aihetta. Päätettiin lopuksi, että pidetään Santra Korvenloukolla nyt
muutamia päiviä, että ensimmäinen vihuri ehtii ohi mennä, sillä
herastuomari valitteli, ettei hän täällä taida niille mitään, hyvä jos
saa henkensä pitää.
Tiettiin, että pitäjällä liikkuu mitä kamalimpia uhkauksia ja huhuja ja
kertomuksia siitä, miten pojat jo miehissä valmistelevat Santraa
takaisin hakemaan, vaikka eivät vielä olinpaikkaakaan tunne. Mutta he
turvautuivat siihen selvään johtopäätökseen, ettei elävä ihminen voi
kauan salassa pysyä.
Päättäen toimia asiassa parhaansa mukaan lähtivät puhemiehet yöllä
Järvelästä. Heidän mentyään jäi herastuomari-parka muorinsa käsiin: sai
kuulla nyt, miten tämän oli täytynyt myöntyä ainoastaan ihmisten hävyn
tähden, ettei hänen puolestansa tarvitsisi mitään riitoja jatkaa, sillä
muutenkin hän kyllä huonon äitipuolen nimen kantaa... Ja mitä hän sitten
huolii, kun isää vain näkyy huvittavan ja naurattavan kaikki juonet,
joita puolimielinen tytär tekee... Mutta sen hän vain sanoo, että yhtään
näljänpäätä ei hän tule Laitalasta tukkimaan, eikä avaa sen talon
ovea... Sillä hän ei tahdo olla tekemisissä ihmistenvarkaiden kanssa...
Hänen sukunsa on niin puhdasmaineinen, itki hän, ettei siitä ole kukaan
vielä varasten kärryille istunut. -- Mutta hänellä onkin, jumalankiitos,
ollut isä, joka on kurituksessa ja herrannuhteessa opettanut lapsensa
tottelemaan itseänsä... Tässä suvussa näkyy olevan toiset tavat, mutta
eihän Jumala ole niin ankara, että vaatisi häntä, äitipuoli-raukkaa,
niistä tilinteolle...
»Noo älä nyt siinä», paneskeli herastuomari tuon tuostakin, kunnes
vihdoin pakeni tupaan ja meni makaamaan.