»Mutta ... mutta ... mikähän J--sen nimessä nyt on ta-pah-tu-nut?» huusi
emäntä aamulla, kun tuli jo kolmatta kertaa Santraa herättämästä ja nyt
oli vihdoin mennyt luttiin, jossa oli löytänyt Ellan kihlat hujanhajan
arkulle heitettyinä eikä tyttöä ensinkään.
»Mitä, mitä nyt sitten on tapahtunut?»
Rengitkin lensivät kerrankin venyttelemättä sängystä puoli lattiaan,
isäntä hypähti hölmistyneenä jalkeilleen ja piikain suut jäivät kauhusta
ammolleen, sillä emännän ääni oli niin epätoivoinen, että olisi
saattanut luulla hänen puhaltelevan viimeisiä henkäyksiä. Sakarin Jassu
se vain kuorsasi ylisängyssä, että kattoa nostatti.
Emäntä pääsi hädintuskin vetäytyneeksi takan ääreen tuolille, johon
ohahtaen valahti, kädet syliin. Koko väki piiritti häntä siunaillen ja
udellen mikä nyt oikein on? Toiset jo riensivät uloskin selkoa ottamaan.
»Noo ... saamari, sepä nyt kamalaa on, kun ei saata sanoa, kun siinä
vain ruikuttaa», tuskastui herastuomari sanomaan haikaillen ja pyörien
sinne tänne.
»Kamalaa!» kirkaisi muori, jonka herkkä luonto jo nousi tuollaisesta.
»Kun Santra on kadonnut.»
»Kadonnut?» kuului joka suusta.
»Kadonnut! -- ja, sys siunatkoon!»
»Mitä?»
»Mitä...! kun Ellan kihlat on heittänyt sinne hujanhajan!»
»Ellan kihlat!... herra ... no mutta...»
»Menkää katsomaan, ottakaa lyhtyyn valkeata...!»
»Mitä?»
»Ettei ole oikein surmillensa...»
Syntyi kamala meteli, juostiin tiedottomina sinne tänne, huudettiin ja
meluttiin. Ja tuo unikeko, joka tuolla ylisängyssä saattoi tällaisen
elämän aikana nukkua ja kuorsata niin kauheasti, että se väliin kuulosti
kuin harakan naurulta. Naapureitakin alkoi jo paikalle rientää. Käsiänsä
paukutellen ja siunaillen naisväki otti osaa, miehet hiljakseen
kummastellen ja kädet housuntaskuissa seisoskellen. Arveltiin monelle
taholle.
Viime aikoina oli jo ollut julkinen salaisuus, että Santra oli
vastahakoinen menemään Ellalle. Naisväelle ominaisessa juonikkaassa ja
pisteliäässä tarkoituksessa nämä vuorovuorona kävivät emännältä
kyselemässä, oliko sitä Santraa pakotettu Ellalle vastenmieltään?
Ensimmäisiä kyselijöitä koetti emäntä tyydyttää hiljaa kuiskaillen
vakuuttamalla, että ei kukaan ihminen, ei ristin sielu ollut Santraa
pakottanut. Mutta kyselijät yltyivät yhä nenäkkäämmiksi, kiertelivät
emäntää alituisilla mestarillisilla hyökkäyksillä siksi, että vaikka
puhelut itse asiassa, sanamuodosta päättäen, kuulostivat emännän
surkuttelemiselta, niin ne lopulta kuitenkin olivatkin purevia
syytöksiä. Emäntä tunsi niiden tarkoituksen ja koetti taitavasti paeta
ja kiertää. Mutta kun se lopulta näytti mahdottomalta, rupesi hän
suututtelemaan. Sitten ruvettiin riitelemään. Ne, jotka eivät riitaan
osaa ottaneet, jotka siis voivat maltillisemmin tapauksen johdosta
johtopäätöksiä tehdä, ymmärsivät heti hylätä sen ajatuksen, että Santra
»surmilleen» olisi mennyt.
»Kyllä se vielä löytyy», vakuuttivat suu salaperäisessä hymyssä, »löytyy
kuin löytyykin», naurahtelivat. »Parempiin paikkoihin on vain hetkeksi
mennyt.» Arveltiin, että hän on lähtenyt pakoon, joko tätinsä tykö
Taipalsaareen tai sisarensa luokse Sarvijärvelle.
»Taikka», kurotti äänensä muuan eukko hyvin tolkussaan, »sen ovat pojat
vieneet!»
Sepä vasta ajatus!
»Pojat vieneet? Niinkö sanot, kuule?»
Niin hän sanoi ja kehui seisovansa sanansa päällä. Siihen kertyi asiaa
siltä puolelta harkitsemaan suuri joukko. Toiset väittivät, etteivät he
sitä ikänä usko, mutta toiset alkoivat pitää mahdollisena, jopa ihan
varmanakin.
»Onhan sellaista nähty!»
Olihan sitä joskus nähty. Ei mitään uutta auringon alla. Ruvettiin
tuumimaan, kuka tuon ehkä olisi käynyt nappaamassa? Olisikohan Karhun
Esa...? Taikka...? Niitä oli koko pataljoona, joita lueteltiin, jotka
olivat Santran ympärillä pyörineet. Kun kerran tällaisten arvelujen
alalle päästiin, rupesi asia saamaan kaikkien mielessä vähän hupaisemman
luonteen. Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus, että tyttö
surmilleen olisi mennyt. Ja kun ei sitä kerran uskonut todeksi, niin
eihän asiassa sitten ollutkaan enää mitään ikäviä puolia, hauskoja vain.
Kiiteltiin jo Santran reippautta, kun tohti karkuun mennä ja
sirautettiin syrjäsilmällä emäntää, joka tuikean näköisenä jurotti.
»Kyllä sen nyt olla kelpaa», juttelivat, »sianlihaa ja pannukakkua saa
popsiskella ja lukittujen ovien takana kultansa kodin kamarissa
herrastella -- juuttaan tyttö!»
Akat panivat asian niin sopivalle värille, että emäntä ja
herastuomarikin jo rupesivat uskomaan. Emäntä ei saattanut olla
kiukkuansa näyttämättä. Mutta herastuomari, tuo laupias sielu, hän ei
voinut olla pitkälle edes kiukussa, vaan tunki akkain sekaan ja kyseli
yhdeltä ja toiselta, ketä kukin luuli Santran varkaaksi. Joka luuli
jotakin rikkaampaa ja enemmän huomattua poikaa, se sai herastuomarin
hymyilemään: »Olisikohan se peru?»... Mutta kun joku arveli sellaisten
syyksi, joita hän piti toisen luokan lapsina, silloin käänsi ukko kohta
selkänsä ja kirosi tuimasti, arvellen, että tuosta tytöstäpä nyt tuli
sen vastus...! Kyllä hän sen nyt opettaa, kun käsiinsä saa, naulaa lutin
oven taakse, tekee pienen reiän, josta silloin tällöin ruoan murenan
heittää. Ei tässä auta minun kanssani kakarain leikkiä...! Sitten kirosi
ja näytti julmalta ja peräsi aina emäntäänsä, että mitä tämä mahtanee
ajatella.
Kyllä tässä muistettiin Laitalan Valeekin. Ei häntä moni tuntenutkaan,
mutta ne kun tunsivat, sanoivat komeaksi mieheksi. Taloa arvailtiin
pieneksi.
»No, mutta jos vain on rakkautta, niin kyllä Jumalall' on rikkautta.»
»Onhan se niinkin.»
Kun oli jo näin pitkälle ehditty toimeentulostakin huolehtia, äkkäsi
muuan kysyä, että onko se Valee täällä kulkenutkaan?
Jaa'a, sepä olikin pykälä: ei kukaan tiennyt. Vasta kun yksi tuli
syrjemmältä ja sai kuulla, mistä oli kysymys, kertoi:
»No on se ollut!»
»Mistä tiedät?»
Kyllä hän sen sanoi tietävänsä, että ainakin pari kolme kertaa oli
ollut, mutta ei huolinut sanoa enempää muka.
»Ainoastaan pari kertaa?» Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus,
että Laitalan Valeella olisi mitään edesvastuuta tästä merkillisestä
ryöstöstä.
Ihmiset alkoivat kotiinsa hajota päivitellen. Muutamain vanhempain
mielestä tuollainen teko oli Santralle anteeksi antamaton. Nuoremmat
taas arvelivat, että olisivat muka tehneet ihan samoin, jos heitä olisi
vasten mieltään pakotettu jotakuta ottamaan. Tultiin keveämmälle
tuulelle, jopa ruvettiin naureskelemaankin.
»Ennen paimentaa kapan kirppuja, kuin kaksi rakastunutta.»
Oli enää ainoastaan pari vierasta akkaa tuvassa, kun emäntä jo
kiukuissaan pauhasi palvelijoille, kun eivät ymmärrä itsestään töille
lähteä, nähdessään minkälaiset touhut hänellä ovat. Ei suinkaan sitä nyt
sovi koko renki- ja piikajoukolla ruveta ristissä käsin kotona istumaan
ja voivottelemaan, »ei tuo nyt liene maan päältä kadonnut». Isäntää hän
komenteli lähtemään Sarvijärvelle katsomaan, oliko se luntus sinne
mennyt.
»Panisko tuon Jaskan toisella hevosella Taipalsaareen?» kysyi
herastuomari.
»Sitä nyt vielä! Mene itse Taipalsaareen, jos et Sarvijärveltä löydä.»
Ukko tyytyi inttämättä. Pääsihän tuossa ajelemaan, eikä tarvinnut
työhön, kun se tahtoi jo vähin ruomiin ottaa.
»Horoo-groo horoo-grooh», kuului ylisängystä taas entistä kovemmin.
»Kuka tuolla teidän ylisängyssä makaa?» kyseli toinen kylän akoista.
»Sakarin Jassu. Yötyi tähän illalla», sanoi emäntä. »Nostakaa sitä jo
ylös, kun hornaakin niin ilkeästi, että... Mene äijä repimään sitä.»
Herastuomari nousi penkille ja rupesi Jassua tyrkkimään.
»Mahdat nousta jo, suutari!»
»O-hoogrooh», huokui suutari.
»Nouse, nouse.»
Suutari vihdoin oli heräävinään ja laskeusi kismittelemään ja
venyttelemään lattiaan.
»Hullua», rupesi paneskelemaan, »kuinka kovin minua on unettanut ja olen
nähnyt niin kamaloita uniakin että... Enkö minä ole edes unissani
puhunut?»
Sakarin Jassulle kerrottiin nyt ne kummat, mitä yöllä oli tapahtunut.
»Noo», sanoi Jassu, kun oli aikansa kummastellut, »sillä lailla niitä
komeita kuljetellaan.» Hän arveli tytön varkaaksi Karhun Esaa.
Herastuomari jo johtui kyselemään Esan talon asumisiakin, kuinka ne
menevät, kun ne niinkin hurjastelee? Mutta Jassu kiitti Esaa mieheksi
aina pilviin asti. Sitten lähti ja sanoi menevänsä työhön toiselle
puolelle jokea.
Parhaiten pääsi Järvelän vanhoissa vakautumaan se ajatus, että Santra
olisi mennyt joko tätinsä tai sisarensa luokse. He odottelivat vähin,
että nämä sukulaiset vakavammin asiaa mietittyään lähettäisivät tyttöä
kyyditsemään kotiin. Niissä toiveissa kun oltiin, myöhästyi isännänkin
lähtö jälkeen puolisen. Ellaa odotettiin tänä päivänä tulemaan ja emäntä
mietti tuskitellen, miten tälle selittäisi Santran poissa olon, jollei
tuo jo siksi kotiin tulisi.
Juuri kun hän parhaillaan syvissä mietteissään näitä tuumiskeli, istuen
penkillä kädet ristissä, alkoi maantieltä kuulua kovaa ajamisen jyryä ja
vielä kovempaa laulua. Hän hypähti katsomaan toiselle ikkunalle ja
isäntä torkosi pöydän päästä samaan joukkoon. Kun he tunsivat yhden
tulijoista Ellaksi, menivät oudot tunteet karsien pitkin selkäpiitä.
* * * * *
»Hurjasti, komiasti, kotkotti,
vaikka paikalla kulkuri tulit!
Vaikka meitä vietäisiin linnasta linnaan,
niin ei nämä pojat suris!»
Niin huusivat he kaikin täyttä kurkkua, Esa, Ella, Vennu ja Siukku, kun
huimaa nelistä ajaen Vennun silkkimustalla ajoivat Järvelän pihaan.
Iikan Antti näkyi joukosta pois jääneen. Siihen jättivät he vaahtoisan
hevosen kiinnipanemattomana seisomaan ja riensivät tupaan meluten ja
räyhäten.
»Holou! No hyvää päivää lautamies, eli herastuomari, eli mikä saakuri te
olittekaan? No nitsavoo, tuos' on käsi!» melusi Vennu tupaan tullessaan,
mennen tarjoomaan kättä isännälle, joka pöytäpenkillä istuen koetti
vääntää suutansa nauruun. Vennu istahti viereen.
»Perhana, tuota, olettekos te aina noin muikean näköinen, vai vävyäkö te
ujostelette? Häh?... Hoi Ella! Älä siellä nyt pyöri takan ääressä kuin
olisit märissä housuissa! Ka tuoko on anoppimuori? Onpa se lihava mamma.
Mutta minkälaiset tavat tässä talossa on, kun ei ihmisille viinaryyppyjä
suihin anneta? Äijä, niinhän sinä olet -- voi sen tuhat! -- olet niin
kuin olisit kipeä ja köyhä!»
Nyt sivui Vennu herastuomarin rintapieliin ja retuutteli.
»No ... no ... älähän nyt ... kaa... Olehan ihmisten lailla, minä olen
jo vanha mies, en minä jaksa ... ka, no ... mutta ... sinäpä nyt olet
vasta...»
Vennu nauroi kurillisesti, kun herastuomari kitisi ja uikerehti hänen
käsissään.
»Tuhatta laivaa! Jos ei ole pian kannu viinaa ja sianreisi pöydässä,
niin...»
Tämä oli kaikki aivan tavallista ja luvallista leikkiä. Toiset hyvät
nauroivat sille, kun näkivät, miten äijän kasvot olivat vääristyneet ja
miten hän henkihieverissä koetti saavuttaa sirkilöiville jaloilleen
tasapainoa. Ella oli vähän kuin hämillään vetäytynyt syrjään penkille
istumaan, mutta Karhun Esa käveli hoipaten edestakaisin lattialla ja
lauleli täydellä kurkulla:
Lauletahan vain nuoret poijat
kylämme kunniaksi,
jottei tämä nuoruuden aika
käysi tukalaksi.
Eletähät poijat hurjasti,
kyllä kruunu palkan maksaa,
jos vaan nämä nuoret poijat
herrastella jaksaa!
Puukko tuppehen ja malmari povehen,
kun kylälle lähdetähän,
niidenpä tähden karskia poikia
aina peljätähän.»
Siukku kyhösti piippuunsa takan ääressä, löi pontevasti tahtia ja säesti
kähyäänellaan rönöttäen Esan kirkasta tenoria. Emäntä vetäytyi
peloissaan Ellan luo...
»Onko sitä viinaa?» kyseli Vennu.
»Laskehan irti», pyyteli herastuomari.
»Menehän sinä edes auttamaan tuota äijää», pyysi emäntä, »kun tuolla
lailla vanhan ihmisen rääkkää.»
»Ei se minusta huoli.» Mutta Ella kuitenkin meni ja tarttui Vennun
käsiin riistääksensä niitä irti ukkoparan kauluksesta.
»Hää!» karjui Vennu, »mitä? Sinäkö sen!...» Ella sai korvapuustin, joka
lennätti hänet nurin. Vennu rupesi aivan hullun tavoin hyppimään. Emäntä
ja isäntä pääsivät karkaamaan pois tuvasta. Karhun Esa tempaisi
ensimmäisenä puukon.
»Hiljaa pitää olla!» hän ärjyi ja iski pöytään puukkonsa kirahtaen.
Vennulla oli myöskin jo puukko.
»Hurskus murskus!» hän huudahti hypähtäen korkealle ja kyykähtäen
lattiaan asti. Ella hyppäsi kirvesvinkkaan, tempasi sieltä kirveen ja
ruhjoi sillä erään tuolinpohjan, vaatien hiljaisuutta. Koipi-Siukku kun
näki vihurin lähestyvän, puikahti peloissaan ulos.
Kesti kenties kymmenen minuuttia tuota hyppimistä, ulvahtelemista ja
huonekalujen ruhjomista. Mutta he eivät kukaan hyökänneet toistensa
kimppuun, joko peläten henkeänsä, ettei siitä selvitä ilman murhia,
taikka jonkin muun vaiston vaikutuksesta. Kukin tiesi toisensa niin
säästämättömäksi, pelkäämättömäksi, armottomaksi, hurjaksi, että saattoi
olla varma: jos kohottaisikin kättänsä toista kohti, toinen olisi
valmis surkeilematta pusertamaan sydämeen asti. Mutta toiselta puolen ei
kukaan taas olisi tahtonut ensimmäisenä lakata kirkumasta, kiroilemasta,
uhkaamasta ja aseillaan ruhjomasta huonekaluja ja esineitä, sillä se
olisi näyttänyt pelkurimaiselta. Vennu oli epäilemättä voimakkain. Hän
oli suurehko ja hyvässä lihassa. Kun hän suuren puukkonsa kanssa
hypähteli lattialla, notkahtelivat paksut lattianiskat ja tuon ihmisen
olisi saattanut luulla jaksavan ruhjoa allensa puolen kylää. Mutta
Karhun Esa, hän, joka oli pieni ja laihankalpea mies, hän lensi ympäri
tuvan melkein kuin raivotautinen kissa, riipoi puukollaan rikki sängyn
esiripun, vaatteet seinillä, ja liikkui kuin orava. Hänen kiljuntansa
muuttui vähitellen kummalliseksi, hiljaiseksi ulinaksi, melkein
valituksen tapaiseksi, joka alkoi oikein hirvittää.
Ella, pitempi kuin Esa, roikalemainen velmustelija, teuhui kirveensä
kanssa ainoastaan oviloukossa, poskilla kalpeus, josta epäilemättä
johtui hänen liikkeissään huomattava jonkinlainen vetelyys.
Mutta noita kahta oli merkillinen katsella. Kumpaisenkin silmistä,
äänestä ja liikkeistä sädehti niin verraton verenhimo. Kuitenkin olivat
kumpainenkin ihan erilaiset; tuo himokin, vaikka niin yhtäälle tähtäävä,
kuitenkin eri vivahteinen. Vennun raskaista, jyryävistä, musertavan
näköisistä liikkeistä ja melkein tyhmistyneen näköisistä silmistä olisi
saattanut otaksua, että hän olisi tällä hetkellä ollut valmis iskemään
puukkonsa kaikkeen eteen sattuvaan, elottomaan ja elolliseen; mutta hän
olisi antanut veren juosta maahan, hän olisi vain *iskenyt*. Sitävastoin
*Esa*, jos hän olisi uskaltanut, niin hän olisi ensimmäisenä laskenut
*Vennun veren* ja *juonut sen*, tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin
verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn
huimauksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä. Kun häntä kuitenkin
tästä nautinnosta esti omituinen heikkoudentunne, pelko, jonka vaikutti
tuon jättiläisen suuri maine ja mahtava persoona, niin hän kärsi tästä
siksi hirveästi, että ulvomisensa kuului kuin häkkiin suljetun pedon
valitukselta, pedon, joka häkin ulkopuolella näkee poikiansa
teurastettavan. --
Herastuomari ja emäntä olivat rientäneet kylään ihmisiä apuun hakemaan.
Mutta ne miehet, joita he kotokädeltä löysivät, eivät uskaltaneet
lähteä, kun kuulivat keitä ne olivat, joita heidän olisi pitänyt mennä
asettelemaan. Ainoastaan muutamia kokoontui Järvelän kartanon välysistä
ja nurkista katselemaan. Likimpäin talojen ovet suljettiin ja tuettiin
paksuilla teljillä ja varustettiin kunnollisia aseita käsille, jos
tarvitsemaan satuttaisiin. Ne, jotka välysissä pälyilivät, kuulivat
tuvasta Vennun kauhean melskeen ja kuvittelivat siellä murhia tehtävän
ja veren virtana vuotavan. Halu paloi monella mennä ikkunoista
tirkistelemään, mutta ei kukaan rohjennut. Herastuomari ja emäntä
voivottelivat tuskissaan sitä tuhoa, jonka sillä hetkellä arvasivat
huonekalujaan ja kaikkia tuvassa löytyvää omaisuuttaan kohtaavan.
Koipi-Siukku oli juossut päätäpahkaa vainioon ja heittäytynyt makaamaan
erääseen ojaan.
Vihdoin alkoi meteli tuvassa vähitellen heiketä. Mikähän siellä nyt
tuli? Kurkistelivat kurottivat kaulojaan... Mahtoiko jo murhia tulla? Ei
aikaakaan, niin tuvan ovi räjähti selkiselälleen ja toverukset
ilmestyivät ulos toistensa kaulasta pitäen, remuten ja rallattaen.
Kumpaisenkin, niin Vennun kuin Esankin silmistä loisti mitä hurjin ilo
ja he näyttivät kumpikin nauttivan voitostaan: olivat nähneet, ettei
toinen uskaltanut lyödä jos ei toinenkaan. Pelkäsipähän!... ajattelivat.
Ella kiikkui hänkin Vennun kaulassa ja koetti sanansa sanoa samaan,
hurjan ilon verrattomaan sanatulvaan, joka niin kuin loiskien virtaavana
purona vieri toisten huulilta, mutta häntä näkyivät pitävän kuin
viidentenä pyöränä vaunuissa, liikana ja tällä verrattomalla voiton
hetkellä heidän joukossaan kelvottomana. He retustivat, kuin
monijalkainen merkillisyys hevosen luo, joka tyynenä seisoi paikallaan,
mihin se oli jätetty. Karjuivat siinä muutaman kerran talon väkeä,
joitten luulivat lähteneen hiiteen. Vennu ja Esa menivät vihdoin
naureskellen rattaille, mutta Ella oli puikahtanut nurkan taakse, josta
omituisella kiireellä jatkoi matkaansa välysien kautta muiden talojen
kartanoille. Toiset kun huomasivat Ellan katoamisen, alkoivat huutaen
häntä kutsua. Ella ei kuitenkaan enää tullut näkyviin. Mutta eipä
hänestä näytty paljon välitettävänkään. Huutaen Ellalle matkaeväiksi
terveisiä manalaan lähtivät he hevosta hutkien täyttä lentoa maantielle.
Heti alkoi ihmisiä tulla näkyville solista ja välysistä, isäntä ja
emäntä muiden mukana. Kokoonnuttiin tupaan katselemaan hävitystä, mikä
siellä oli tapahtunut. Useita tuoleja oli mäsäksi ruhjottuna, pöydässä
ja ikkunalaudoissa kymmeniä syviä ja rumia puukon viilteitä, lattia oli
ovipuolesta pirstottu kuin olisi siinä silppuja survottu. Sängyistä
olivat edusvaatteet alasrevityt ja yksin sänkypeitotkin puukoilla
viillellyt. Siunaillen katseli akkaväki tätä kaikkea ja arvelivat, että
ne ne nyt vasta olivat niitä päähulluja.
»Voi vaivaisia häjyjä!» herastuomari korvantaustaa raapien ja
kohennellen rikottuja kaluja paneskeli.
»Voi vaivaisia häjyjä!»
Emäntä jo vihdoin kyllästyi tuohon, hänen mielestään ämmämäiseen
voivottelemiseen.
»Voivottele nyt siinä...! Mitä se sillä paranee, mitä jo. Jos minä
olisin mies, niin ei tuollaista saataisi tehdä», hän tuiski.
Isäntä ei ollut kuulevinaan, mutta muuttui kuitenkin karvaisemmaksi
ikään kuin itsestään.
»Piru vieköön, minä lähden paikalla vallesmanniin.»
»Teille nyt vasta vastahakoisuuksia tulee, kun Santra niin tietämättä
katosi ja Ella nyt häjyjen joukon kanssa tulee. Eikö hänkään olisi
sellaiselta reisulta saattanut ihmisittäin tulla. Mutta jopahan sitä
pitää komiaa olla», puheli muuan naapurin eukko.
»Tässä tulee oikein huutavaan hukkaan», myönsi emäntä. »Lähde jo sinä
sinne sisaresi tykö, että saisi siitä kakarasta edes jotakin tietoa»,
sanoi isännälle.
»Ensin minä lahden vallesmanniin.»
»Sinne sinä nyt menet, sitten saat ne iankaikkisesti ristiksi niskaasi
ja vihamiehiksesi.»
»Mutta...»
Samassa tuli Ella tupaan renttuisen ja väsyneen näköisenä. Tästä
jouduttiin vähän suuttomiksi. Isäntä käänsi selkänsä Ellaan päin ja
emäntä koetteli naurua teetellä hyväksi tekevän näköisenä. Nololta Ella
näytti ja loi pariin vieraaseen akkaan vihaisen katseen, mutta meni
suorastaan emännän luo ja rupesi Santraa kyselemään.
»Santrako?» kysyi emäntä nähtävästi tyhmistyen.
»Missä se on?» uudisti Ella vaateliaammin.
»En minä tiedä Santraa.»
»Ette tiedä?»
»En minä tiedä ... kuka ne nuoret tietää missä kulloinkin ovat. Etköhän
sinäkin mene nyt makaamaan, kun olet noin väsyneenä?» Emäntä näytti jo
kuin pulasta päässeeltä ja puhui muuten kovin ystävällisesti. Hän ei
ollut vielä ollenkaan ruvennut ajattelemaan, ettei Ellan ja Santran
naimiskaupasta mitään tulisi. Siitä syystä hän tahtoi hyvitellä Ellaa,
eikä edes ajatellut nuhdella äskeisestä. Kun Ella muljotellen toisinaan
katsoi hänen silmiinsä ja näytti olevan ymmällä mitä tässä olisi
tehtävä, kun ei Santraakaan löydetty, tarttui emäntä vihdoin tämän
käsivarteen äidillisellä hellyydellä ja virkahti uudestaan:
»Lähde makaamaan, että vähän virkistyisit, Ella. Mennään tuonne
kamariin, minä teen sinne sinulle vuoteen.» Ella lähti melkein
vastustelematta, nähtävästi koettaen kaikin keinoin salata juopumustaan.
Kamariin tultuaan istahti hän tuolille, jonka emäntä tarjosi, odottamaan
niin kauaksi, kun tämä vuoteen valmistaisi.
»Missä se Santra on?»
Kysymys tuntui emännästä nyt niin selvältä ja vaativaiselta, jopa hän
oli siinä ongelmoivinaan jonkinlaista epäluuloakin, että hän säpsähtäen
katsahti Ellaan.
»Teidän pitää sanoa se», virkahti Ella uudelleen.
Emännästä näytti mies yhtäkkiä selvinneeltä. Ella istui tuolillansa kuin
ainakin joku oikeudenomistaja. Emäntä katsahti häneen pari kertaa hätien
ja epäröiden. Kun huomasi Ellan häntä kiinteästi tarkastelevan, joutui
niin levottomaksi, ettei enää huomannut mitä olisi sanottava. Jotakin
vain pitäisi sanoa.
»Mitä sinä nyt sillä tiedolla teet, ennen kuin nukut?»
»Santran pitää tulla tänne», ärähti Ella.
»Noo...», nauroi emäntä.
»En minä mene makaamaan, minä tahdon Santran, vaikka...»
Ella nousi.
»Sanokaa nyt, missä hän on?»
Vieläkin koetti emäntä kierrellä, mutta Ella esiintyi niin vaativana,
että muorilta lopulta pääsi joitakin sanoja, joiden merkitystä Ella
alkoi tarkemmin perustaa. Emäntä ei päässyt enää muulla tavoin: hänen
täytyi ilmoittaa koko asia. Hän kertoi, että Santra oli yöllä kadonnut
eikä yhtään tiedetä, mihin hän on mennyt. Ella tuli melkein täydellisen
selväksi tuon uutisen kuultuaan. Hänen suunsa valahti auki emännän
kertoessa. Vähän aikaa istui mies kuin huumauksessa.
»Ja ettäkö Santra olisi karannut sitä varten, että?...» Ella ei voinut
jatkaa pitemmälle, mutta ymmärsihän emäntä liiankin hyvin kysymyksen.
»Mistä, herran nimessä, minä sitä tietäisin!»
»No kuka, kuka ... kuka hänet on vienyt? Voi sun...»
»Mistä minä, hyvä ihminen, sen tiedän.»
Ellan päästä näyttivät viinahöyryt haihtuvan kuin tuuleen.
»Mutta missä hän nyt on?»
»Kaa!»
Ella kiroili hiukan hillityllä äänellä.
»No onkohan hänet joku vienyt tai?...»
»Mistä minä tiedän.»
Hammasta kiraten lähti Ella tuvan kautta ulos. Hän melkein juoksi
luttiin. Ovi oli lukossa, mutta sen hän potki auki, nähtävästi
jonkinlaisessa toivossa tavata Santra. Siellä jäi seisomaan
keskilattialle, kuin toivossaan pettynyt ainakin ja silmään tuli heti
kihlat, suuret silkkihuivit, jotka vielä olivat arkulle heitettyinä.
Häneltä pääsi kamala nauru, kun astui likemmäksi ja tempasi huivit
käteensä. Samassa putosi huivien sisästä lattiaan käärö. Vikkelästi
tempasi hän sen ylös ja siinä olivat hänen Santralle antamat sormukset,
kaksi kultaista ja kaksi hopeaista.
»No voi sun!...» Nyt hän vasta oikein ymmärsi, alkoi täydellisesti
käsittää, että tässä oli vasikannahat... Ja hän, joka oli jo puolen
pitäjää naittajaisiin kutsunut!
Ella pisti sormukset silkkihuivien sisään, rutisti ne kourassaan
sykkyrään, heilutti myttyä jonkin aikaa kädessään ja viskasi vihdoin
raivokkaasti nurkkaan.
»Mitäs nyt on tehtävä?... mitä ... mitä...» Yhtäkkiä hän hypähti
lattialla, juoksi kiireesti ulos ja tupaa kohden. Heti oven auki
saatuaan kysyi:
»Meinaakohan se Santra, ettei ... hän huolikaan minusta?»
»Häh?» kysyi isäntä, joka oli hiukan huonokuuloinen.
»Ei suinkaan se ... en suinkaan minä ainakaan tiedä», vastasi emäntä.
Nyt pääsi Ellan kieli valloilleen. Hän vannoi taivaan ja maan kautta
hakevansa ylös »sen ihmisen», ja kehui, että joka luulee olevansa
parempi kuin hän, niin sille hän näyttää... Hän ei sanonut olevansa
kerjuulla, vaikka kulkeella, ja ihmetteli, että mikä tuhat häntä oli
johdattanutkin tällaiseen nälkäpesään? Sitten hän taas hypähti,
kiljahti, sivui tuolin ja löi sen säpäleiksi takkakiveen, jonka tehtyään
lähti ulos haukkuen vaikeasti sulavia sanoja isäntäväelle, joka mykkänä
kauhusta katseli raivostunutta miestä. Kun näkivät Ellan menevän
maantiellepäin, henkäsivät helpotuksesta.
He rupesivat nyt toden perään keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Isäntä
halusi mennä oitis nimismiehelle asiasta ilmoittamaan ja sanoi antavansa
linnaa noille roistoille. Emäntäkin oli samaa mieltä ensin, mutta sitten
rupesi pelkäämään kostoa. Tuo pelko saavutti vihdoin herastuomarinkin
siihen määrään, että nimismiehelle ilmoittaminen päätettiin jättää. Sitä
vastoin Santran etsintään nyt todenteolla alettiin valmistautua. Isäntä
lähti, jättäen emännälle määräyksen, että rengit pitää huomenna pitää
kotona siihen asti kun hän palaa, jos sattuisivat uudestaan tulemaan.