Karin Vennun talo oli metsänreunassa, avaran vainion kyljessä. Se oli
»nuorten», »hurjain», »junkkarien», »komeain» ja, kuten julkisena
salaisuutena kerrottiin, yöllisiin aikoihin roistojenkin
kauttakulkupaikka. Kuka ensin mainituista uskalsikin ohi kulkea ja
Vennun unohtaa, sille tämä selkään tarjosi ensi tapaamassa. Mutta
Vennulta kyllä viitsikin selkäänsä ottaa, sillä mies oli kuin
honganjuuri. Olisi ruvennut sitä vastaan tappelemaan, niin se olisi
näyttänyt kuin sallimusta vastaan kapinoitsemiselta. Nuoret »junkkarit»
pitivätkin kunnianansa, kun Vennu heitä kuritti; tuo jykevä kämmen ei
ilennytkään koskea kelvottomiin!
Vennusta juoruttiin, kuten jo sanottiin, että hän suojelee varkaita ja
varasten tavaraa. Sen sijaan kyläläiset ja naapurit kehuivat Vennua mitä
oivallisimmaksi kylänmieheksi. Kun ei vain sekaantunut hänen asioihinsa
eikä ruvennut hänen kanssaan riitaa haastamaan, niin oli mitä oivallisin
ja hyväluontoisin naapuri. Mutta mitään härnäilemistä ei kärsinyt. Sitä
ei niin ikään, että joku luuli itseänsä häntä pahemmaksi tappelijaksi,
väkevämmäksi taikka turskiluontoisemmaksi. Jos joku sinnepäin viittasi,
sai kohta koettaa.
Vennun talous oli naisväen käsissä, itse ei hän siitä paljon välittänyt,
ajeli vain pitkin pitäjää, pelasi korttia, joi ja tappeli. Kotona ei
usein jaksanut päivää yksin olla, tuli ikävä, jos ei sattunut ketään
tulemaan, ja sitten hän lähti. Ihmiset etäämmällä pelkäsivät häntä kuin
paholaista, jotkut pitivät Anti-Kristuksena, piruna; ja kun joku uskalsi
hänen kanssaan tappeluun, sepä vasta mies oli; sitä tahtoivat kaikki
nähdä, jos eivät ennen olleet nähneet. Sellaisiakin oli joitakuita. »On
niitä sentään miehiäkin vielä», sanottiin niistä.
Yleisesti nuoret miehet ihailivat Vennua, pitivät isänään, ihanteenaan.
»Se on poikaa se, on oikein mies, saakuri, se Vennu!» niin sanelivat
nuorukaiset. Siitä kait se sitten johtui, että Vennu luuli olevansa
kaikkien herra. Nuoriso piti häntä miehen mallina -- sehän vaikutti
elähdyttävästi kahden puolen.
Etteivät vakavammatkaan ihmiset Vennua oikeastaan aivan ankarasti
tuominneet siinä merkityksessä kuin ehkä myöhempinä aikoina olisi tehty,
johtui epäilemättä käsitteistä ajan luonteesta ja hengestä. Sillä
»hengessä» oli silloin omat omituisuutensa. Esimerkiksi lampaan varkaus,
jonkalaisesta edellisessä on kerrottu, ei oikeastaan ollut varkaus
yleisessä käsitteessä, eikä sellaisesta usein lakiin menty. Siksipä
melkein jokainen nuorimies oli sellaiseen syypää! Lammasnavetta ja
naurishuhta olivat melkein yhteistä omaisuutta.
Varastiko Karin Vennu, sitä ei oikeastaan kukaan voinut todistettavasti
väittää. Mutta että hän antoi rosvoille sijaa, se tiettiin, siitä häntä
moitittiin, se meni jo yli sen rajan, minkä yli ei koskaan millään
tekosyyllä voinut viedä »siivon miehen» nimeä.
* * * * *
Oli aikainen aamu. Karin Vennu venyi vielä vuoteessaan. Ruskea paksu
tukka oli pörrössä kuin rohdinkuontalo. Sängyn esiripun oli vetänyt pois
edestä päänsä taakse, punaiset terveet posket olivat lattialle päin.
Silmät ummistuivat toisinaan, toisinaan taas avautuivat, näyttivät siinä
kuin paennutta unta etsivän. Työväki näkyi olevan päiväkunnalle
lähdössä, ja emäntä, isokokoinen, muhkean näköinen muija, antoi käskyjä
ja ohjeita päivän varalle, ohi kulkiessaan aina soutaen kätkyttä, missä
pienoinen makasi. Penkin loukossa venyi makuullaan pitkä pojanroikale,
rikkinäiset, oikein kerjäläisen vaatteet päällä: kaikkialta paistoi
aatamin nahka.
»Iikka», virkahti sängyssään Vennu, »pudota lattiaan se Kaapo siitä
penkiltä, vedä tukasta.»
Iikka, pojanroikale hänkin, mutta arvoltaan talon renki, meni oitis,
tarttui Kaapon pitkiin hiuksiin ja nykäisi lattiaan. Poika kiljahti, loi
uniset villit silmänsä pahantekijään. Nepä vasta olivatkin silmät:
mustat, terävät ja niin tulisen villit, että niiden olisi luullut sähköä
iskevän kuin mustanketun kaunis talja.
»Saatanoitako sinä!» kerjäläinen kiljui, kavahti ylös kuin kissa ja
toisen tukkaan. Pojille syntyi totinen tappelu, kierielivät maassa kuin
tappelevat koirat. Vennu nauroi sängyssään hengetönnä.
»Kas se, Kaapo! No, no, Iikka! Älä hellitä», härnäsi hän.
Emäntä kävi kätkyttä soutamaan. »Herättävät lapsen», mutisi ja alkoi
hissittää. Mutta nauraa hänenkin täytyi: olipa se koko peijakas, tuo
Kaapo!
»No, no ... no... Iikka! Annatkin Kaapon repiä koko tukkasi... Lempoako
siinä makaat suullasi kuin ahma. Tule pois alta! Ha haa, itkemäänkö?...
No voi sun perhana. Tuosta Kaaposta tulee mies!»
Vennu oli noussut istuvilleen sängynlaidalle, nauroi yhä henkihieverissä
ja usutteli poikia.
Nyt tulivat tupaan meluten ja hauskasti suuta piesten lampaanlihan
syöjät. Kerääntyivät kohta asiantuntijoina, ihastuneina tappelevain
poikain ympärille kiillottelemaan:
»Ähäh! No no no ... ota Iikka puukko!» kehoitteli Esa. Mutta Iikalla ei
ollut puukkoa. Esa jo aikoi salavihkaa pistää hänelle käteen omansa,
mutta Vennu, joka oli vihdoin tullut pois sängystä, kiljaisi:
»So so, Esa!»
Esa päästi raa'an naurun ja pisti suuren puukon tuppeensa. Samassa pääsi
Iikka juoksemaan ja kapisti pihalle. Niin kylliksensä oli Kaapokin
saanut, ettei halunnut ajaa edemmäksi kuin ovelle asti, josta
huohottaen, pää paljaisiin paikkoihin revittynä, kasvot ja sormi verta
vuotaen palasi alas valuneita housujansa kohotellen, mielihyvissään
naureskellen ja noituen:
»Vietävä tulee toista nukuksissa penkiltä pudottamaan! Puree kuin koira,
kun ei muuten mitään voinut... Olisi vain ollut puukko, niin olisin
sille vietävälle antanut ikuisen torpanmaan.»
Toverit nauroivat: -- tuohan kuului miehekkäälle!
»Missä sun puukkos oli?» kysyi Esa.
»Varastettiin eilen, ja...»
»Etkä ole vielä toista hankkinut?»
»En ole löytänyt vielä niin hyvää», sanoi Kaapo, sovitellen rääsyjänsä,
jotka tappelussa olivat vielä kurjemmiksi riutautuneet. »Minkälainen
puukko sulia on, Esa?» Hän meni Esan ääreen ja rupesi tämän tupesta
puukkoa vetämään. Kaapo katseli ihaillen kuusituumaista kiiltävää terää.
»Kelpaisiko se?»
»Mukiin tuo nyt menisi paremman puutteessa.»
»Kas tällaista», näytti Ella omaansa.
»Tuo nyt ei ole mistään kotoisin, parempia niitä mies tieltä ojiin
potkii. Taitaa piimään vähinsä pystyä, mutta voihin jo töpähtää.»
»Entäs tämä?» Siukku näytti omaansa.
»Näkyy olevan puukko miestä myöten, taitaa olla varastettu, enkä minä
huoli varastetusta vaikka kuinka koreasti pyytäisit. Koetetaan onko se
varastettu... Varastettu on, kosk'ei lattiaan pysty. Minä olen varkaalle
niin kovin vihainen että... Minkälainen puukko isännällä on?»
»Tällainen se on miehen puukko.»
»Tuo nyt on puukon näköinen, tuon viitsisi ottaa ja Esan puukon kanssa.»
»Mutta mitenkä ne saisit?»
»En tiedä... Piisaako sinun puukostasi, Esa, jos mä hyppelen ryssää ja
tappelen kalajokista?»
»No, jos saat sen sitten varastetuksi, niin saat pitää.»
»Ka en mie varasta, eikä taattonkaa varasta, mut ihte myö otetaah, ku
kohal satutaah. No saanko?»
»Saat.»
»Saanko? Koetas vannoa.»
Kaapon silmät säkenöivät innosta ja kalpeat, likaiset posket
punoittivat. Miehet katselivat erinomaisesti huvitettuina häntä. Esa
vannoi.
»Mutta etkö lyökään sitten minua?» Poika jo puki luudanvartta
kalajokiseksi.
»En, en, mutta sun pitää se varastaa.»
»Ka, ka, Esa jo pelkää», ilkkuivat toiset.
»Tämä poika ei varasta, mutta oon minä vähän vaarallinen mies pimeällä
aikaa, mä tahdon ottaa itse», toimitteli poika toimessaan ja miehiä
nauratti oikein vatsan täysin.
»Tiedätkös...! isäs tupen krapa...! äitis pirttiviinan juoja! tunkion
pönkä! kun varastit mun äidiltäni mennyt vuonna, kun lehmä kantoo,
kengän paulat! Tiedätkös!...» Kaapo riehui kalajokisen kanssa tukkaansa
repien. Tuo satakertaa nähty kerjäläispoikaleikki kävi Kaapolta paremmin
kuin muilta ja siksipä se miehiä niin hassusti huvittikin.
Isäntä oli tällä välin pukenut päällensä. Kun pojan temput olivat
loppuneet, siirryttiin kamariin, Kaapo muiden mukana. Isäntä otti pullon
kaapista ja tarjosi aamuryypyt. Istuttiin, ryypättiin, pakinoitiin ja
kiusattiin Kaapo laulamaan kaiken maailman renkutukset, jotka väliin
innostuttivat niin, että muutkin yhtyivät mukaan. Väsyttämään tämäkin
vihdoin rupesi ja Vennu veti kortit esiin. Pöytä oli niin täynnä
kaikenlaista kädestä heitettyä, ruokatavaraa, vaatteita ym. että
otettiin tuoli, jonka päällä nyt ruvettiin korttia lyömään.
»Saanko minä olla piruna?» kysyi Kaapo.
»Sinä olet huono piru», sanoi Siukku.
»Aina kuitenkin sinua parempi.»
Kaapo asettui hyöriskelemään pelaajain ympärillä eikä kukaan enää häntä
estänyt. Kohta kun peli alkoi, vetäytyivät naamat totisiksi ja jokaisen
silmistä alkoi loistaa kiihkeä, himokas tunne. Välistä keskusteltiin
yhtä ja toista. Muun muassa kertoi Karhun Esa, että he viime yönä söivät
Kasarin Tommin uuhen.
»Kasarin Tommin?» kysyi Vennu kulmiansa rypistäen.
»Niin, mitä sinä siitä?»
»Perhana, se teidän olis pitänyt jättää tekemättä.»
»Mitä varten? Uhalla se syötiinkin.»
»Niin, mutta minä en ole ollut riidoissa Tommin kanssa. Läheisten
naapurien kanssa pitää aina olla ihmisiksi, pojat, oli kaukaisten kanssa
miten hyvään.»
»Mutta eihän me olla hänen naapureitaan», puolusti Ella.
»Mutta kun *minä olen*, ja kun te olette täällä meillä kuin kotonanne,
niin... Ei perhana, se oli hullua, miksette ennen hakeneet vaikka
meidän navetasta. Kun te nyt olette täällä ja jos tietää saavat, niin
luulevat, että minäkin olen joukossa ollut.»
»Eihän se suuri erehdys olisikaan!» nauroi Iikan Antti, »kyllä sinä olet
monen lampaan niskassa ollut, sinäkin.»
»Naapurienkinko?»
»Sitä minä nyt en tiedä. Mutta lihaahan se on naapurinkin lampaan liha.»
»Ei pojat, jos te komeasti ja hurjasti elää meinaatte, niin älkää
*naapureitanne* suututtako, sen minä sanon! Kun naapureissa kehutaan ja
kaukana pelätään, niin silloin se on niin kuin ollakin pitää, pojat!
Ottakaa ryypyt... Pian minä annan teille selkään, jok'ikiselle... Annas
Esa vähän puukkoasi tänne.» Vennu nauroi, Kaapo seurasi jännityksellä
toisten peliä. Esalta pääsi kirous ja teeskennelty nauru: puukko oli
poissa. Toisetkin nyt huomasivat, mistä oli kysymys, ja rupesivat
nauramaan.
»Onkos se nyt sulla, Kaapo?»
»Häh, mikä?»
»Mikä!»
»Niin, mikä?» Kaapo haukotteli.
»Saakurin poika!»
»Pidä vain Kaapo, se on saatu, mikä on annettu», vakuuttivat toiset.
»Ei mulla ole», sanoi Kaapo haukotellen, »rupeaa uudestaan
nukuttamaan... Onko sun puukkos sitten kadonnut?»
Esa löi Kaapoa puolipiloillaan korvalle ja kiroili, että tuo poika se on
oppinut koko mestariksi... Kaapo pistäysi tuvassa ja tuli jälleen
takaisin asettuen kamarin uunin eteen makaamaan.
»Saanko minä tulla, Ella, sun häihisi?» kysyi hän, kun oikoili uunin
edessä lattialla.
»Tietysti.»
»No mutta sun pitää oikein käskeä. Teille minä tulen, Esa, huomenna.
Joko sinä oot silloin kotona?»
Esa ei sitä tiennyt, mutta käski tulla, kyllähän ämmät ruokaa antavat.
Lupasi sitten kyyditä viikoksi pastoriin.
»Pastorin kanssahan se onkin hyvä tuttu, tämä Kaapo?» kyselivät toiset
naureskellen.
Poika kavahti ylös lattialta, hyppäsi tuolille ja rupesi kamalasti
silmiänsä muljotellen ja suutansa vääristellen matkimaan pastorin
saarnaa.
Juuri kun hän parhaillaan pauhasi ja toiset vatsojaan pidellen
nauroivat, työnnettiin kamarin ovi auki ja Kasarin Tommi astui sisään.
Jykevä mies, jonka leveät hartiat ahdas körttinuttu teki vielä
jykevämmiksi. Mustan, matalan huopahatun alta tiirotti kaksi
vaaleanharmaata silmää niin peräytymättömästi ja varmasti, että olisi
saattanut uskoa tuon miehen ajavan aiotun asiansa vaikka maailman
loppuun asti. Tommilla oli iso kirves vasemman käden koukussa. Oikeasta
kädestään viskasi hän lattiaan tuoreen lampaantaljan, jonka sisästä
vyöryi lattialle verinen lampaanpää ja jalat. Sitten hän otti kirveen
oikeaan käteensä, pysähtyi keskilattialle, tuijottaen kuin
kuolemanenkeli Karhun Esan silmiin.
»Kenenkä työtä tämä on?» kysyi hän äänellä, joka olisi ollut tarpeeksi
panemaan hampaat tavallisten miesten suussa kalisemaan, sekä tarttui
vasemmallakin kädellä kirvesvarteen. Suupielessä väreili omituinen
hymyily.
Kaikkien kamarissa olijain suut jäivät ammollensa tästä hämmästyttävästä
rohkeudesta ja liikahtamatta istuivat he kaikin tuijottaen
käsittämättömin katsein vasta tullutta. Poikakin jäi tuolille seisomaan
kuin eloton patsas.
»Niin totta kuin nimeni on Tommi, niin saatana ottaa joka ainoan, joka
liikahtaa hiukankin, ennen kuin saan tietää kenenkä töitä tämä on?»
Kirves kohosi.
Jos olisi toisilla ollut kirveitä tai vain jotakin muuta asetta käden
ulottuvilla, niin voi Tommi-parkaa! Mutta hänen onnekseen ei koko
kamarissa ollut mitään. Sitä paitsi oli tuon miehen rohkeus ja maine,
vaikka ei hän ollut kymmeneen vuoteen ollutkaan varsinainen tappelija,
niin suuri, ettei voinut olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hän
panisi uhkaustansa toimeen, vaikka olikin »heränneitä». Vennu loi synkän
katseen Karhun Esaan, ikään kuin vaatien tätä tunnustamaan. Esa ymmärsi
tuon. Huulet vapisivat, kun hän virkkoi röyhkeyttä tavoittelevalla
äänellä:
»Minä...» Poskilihakset pullistuivat ja katse meni alas, ei sen tähden
että piti tämän *teon* tunnustaa, vaan sitä varten, että se tässä näytti
kuin pelosta tapahtuvan.
»Meinaatko sen maksaa?» Kirves oli yhä kohotettuna ja tärisi kuin olisi
ollut kiinnitettynä täydellä voimalla käyvän höyrykattilan kylkeen.
Vastausta ei tullut vähään aikaan.
»No, jos sen...» alkoi jo Karhun Esa. Toiset nähtävästi odottivat, että
hänen pitäisi jotakin sanoa. Tommi jo ymmärsi, että häntä pelättiin ja
kunnianhimo kiihotti menemään pitemmälle. Kun ei vastauksesta tullut
mitään, iski hän kirveensä tuoliin, missä kortit olivat.
»Tuleeko siitä mitään?»
Kirves tunki läpi kasattujen korttien ja halkaisi tuolin pohjan. Tuoli
kohosi kirveen mukana ylös. Nyt kavahti Vennu sylisin kiinni Tommiin,
Antti kiljahti ja tempaisi toisen tuolin, ja Esa sivui kirvesvarteen,
jonka terä vielä istui kiinni tuolin pohjassa.
»Hiljaa pojat!» kiljaisi Vennu niin rajusti, että toiset vavahtivat.
Hänen ja Tommin välillä oli syntynyt kahden kamppailu.
»Kiskokaa kirves pois ja heittäkää se tupaan!» komensi Vennu ähkien.
Kaksi miestä tarttui kirveeseen ja väänsi sen pois Tommilta. Esa otti
kirveen ja kohotti jo sitä.
»Kirves pois!» kiljui Vennu. Esa laski sen vastahakoisesti, sillä
eleistä näkyi, että hän olisi sitä mielellään, kovin mielellään
käyttänyt.
Vennun ja Tommin painiskelusta oli leikki kaukana. Kenties oli siihen
syvemmätkin syyt kuin tuo tapaus, joka heidät oli yhteen saanut. He
tunsivat toistensa maineen, mutta eivät olleet sattuneet koskaan ennen
»koettamaan». Nyt oli satuttu ja nyt »koetettiin». Siinä ei tapeltu,
niinkuin tavallisesti, ei revitty tukkaa, ei etsitty aseita. Sylikkäin
puristivat, heittelivät, tempoivat, kampistivat toisiaan. Ei hiiskunut
kukaan sanaakaan, kuului ainoastaan painijain ähkinä, hampaitten kirinä
ja raskas rusahteleminen. Ihmetellen asettuivat toiset syrjästä
katselemaan. Helposti teki heittonsa Tommi, mutta melkein helpommin
Vennu. Lattia notkui ja jymähteli kuin olisi vahvoilla hirsitaltoilla
jompoteltu. Tuolit ja pöytä menivät nurin, sohvasta katkesi jalka,
verinen lampaan pää kieri lattialla palkarehtain jaloissa, ja kortit,
joista suurin osa oli äskeisestä iskusta rikkoutunut, tallattiin
jaloissa. Kukaan ei korjannut mitään. Kaikki syrjäiset näyttivät
ymmärtävän, että tässä oli kysymys kunniasta ja maineesta. Hattu oli
pudonnut Tommin päästä, harmaat silmät tuijottivat intohimoisina ja
palavina. Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, siis noin kuutisen vuotta
Vennua vanhempi. Toisinaan erosivat huulet, näyttäen kaksi riviä vahvoja
hampaita, jotka lujasti olivat toisiinsa isketyt, niin lujasti, että
niistä olisi luullut kappaleiden irti kirpoavan. Vennun huulet sitä
vastoin olivat tiukasti kiinni, jopa pitkälläänkin, hän hengitti
kokonaan suurten sieraimiensa kautta, ja näytti, kun painiskelu venyi
niin pitkälle, asettuvankin vain puolustusasemaan. Tuon tuostakin, kun
Tommi hampaita irvistäen teki onnistumattoman heiton, vetäysi Vennun
silmiin kuin jonkinlainen pilkallinen hymynkierre, mutta aina se katosi
kohta. Kovasta ponnistelusta väsyneenä alkoivat Tommin heitot olla
heikompia. Yhtäkkiä vetäisi Vennu henkeä sisäänsä, vetäisi niin rajusti,
että koko mies alaspäin kyykähti, hampaat iskivät yhteen kuin
viilapenkin leuat, poskille ilmestyi turmiota tuottavan näköinen lontto
ja -- sitten hän heitti. Tommi kierähti lattiaan pitkin pituuttaan,
Vennu pani molemmat polvensa rinnoille. Tommin rinnasta tunki nyt
väkisten jonkinlainen tuskallinen älähdys, mutta se oli yksinäinen. Hän
saavutti malttinsa jälleen.
»Sinun *täytyy* tunnustaa, naapuri, että minä olen parempi kuin sinä»,
virkahti Vennu nyt huohottaen.
Tommi ei puhu mitään, makaa vain kuin kuollut, kenties tekee hän tiliä
elämästään, jonka ei luule ulottuvan tämän pienen putkan ulkopuolelle.
Toiset kiroilevat ympärillä, kiljahtelevat hillityllä äänellä ja
liikahtelevat levottomasti kuin merkkiä odottaen, koska saisi rynnätä ja
lopettaa tuon... Mutta he eivät uskalla tehdä mitään, he eivät tiedä,
mitä Vennu ajattelee...
Vennu hypähti ylös.
»Nouse ylös, naapuri», virkahti, »näet sen, ettei mikään estäisi minua
lähettämästä sinut Paapeliin, jonka hyvin ansaitsisit, kun sillälailla
(hän väänsi raivoisasti päätänsä ja puhui hampaittensa välistä) tulet
meille! Mutta emme riitele siitä, se on nyt sovittu ja sinun *täytyy*
tunnustaa, että minä olen ensinnä, ja sinä olet sitten vasta.»
Tommi nousi, nähtävästi tappiostaan enemmän häpeissään kuin peloissaan.
»Mutta rohkea sinä olit, se minun täytyy tunnustaa», jatkoi Vennu. »Piru
ollen, kun tällaisten miesten joukkoon uskallat yksin tulla!»
»Luuletko sinä sitten, että minä nyt vapisen?» kysyi Tommi verrattomalla
kylmyydellä.
»Et, lemposoikoon, näytä siltä. Mutta ottakaa miehet tuoleja tuvasta,
näkyvät nämä menneen vähän rikki. Istu Kasari.»
»Minä en istu», virkahti Kasari ja kurkussa loksahti ikään kuin olisi
tahtonut ottaa kiinni sanan, jota aikoi sanoa. »Nyt aseettomana minä
olen kyllä teidän armoillanne, teitä on viisi ja minä olen yksin. Mutta
minä olen tullut tänne oikealla asialla ja tiesin, että sellaisissa
asioissa ei auta muu kuin kirves. Minä en vieläkään peräytä
vaatimustani, minä vaadin lampaani hinnan, koska on jo tunnustettu, että
se on otettu. Tappakaa minut, jos tahdotte, teitä rukoilemaan en minä
rupea.»
Toiset hyrisivät yhteen ääneen, josta saattoi selittää tarkoituksen: no,
mutta eikö sille anneta sellainen selkäsauna että...
»Voi Kriste!» kiljahti Vennu, »jos sinä olisit toinen mies, etkä
naapurini!...» Hän hypähti ylös. Kohta hillitsi kuitenkin itsensä ja
kysyi toisilta:
»Otitteko te sen lampaan?»
»On se otettu, mutta sitä ei makseta», vastasi Karhun Esa. Iikan Antti
murahti jotakin samaan suuntaan.
»Mutta sinä maksat sen!» Esa vaaleni, sillä nyrkki oli jo häntä kohti
ojettuna. »Mitä se kraappa maksaa?» kysyi Vennu.
»Kolme ruplaa.»
Esa tempasi taskunsa.
»Onko teillä rahaa?» kysyi hän toisilta. Iikan Antti ja Ella ottivat
sanaa sanomatta taskunsa ja kukin nakkasi pöytään ruplan. Pitemmittä
mutkitta korjasi Tommi rahat taskuunsa.
»Korjaa nyt joutuun luusi, taikka...» uhkasi Esa.
»Taikka ... ei mitään!» ärjäisi Vennu. »Minä olen isäntä meillä, ja
meillä ollaan niin kuin minä sanon! Niin te kuin muutkin. Naapureille ei
tehdä täällä mitään. Te olette varastaneet häneltä lampaan kuin siat, ja
hän on vaatinut siitä maksun kuin mies. Ilman minua olisi Kasari ottanut
sen teiltä pakolla. Sellaisia miehiä tällä kulmalla kasvaa. Istu,
Kasari.» Vennun äänessä oli tuskin huomattava imartelun vivahdus.
Kasarin suu vääntyi hiukan hymyyn.
»Totta puhut, Vennu», hän virkahti varmasti. »Mutta minä olen saanut,
mitä olen kaivannut ja lähden.» Hän otti nyt vasta hattunsa, joka oli
pudonnut lattiaan.
»Ota sitten edes piiskaryyppy, eihän meillä ole riitelemisen syytä,
naapuri», sanoi Vennu ja kaatoi lasiin.
»No, jos tahdot antaa, niin ... mitäpä se riitelemälläkään paranee.»
Tommi astui pöydän luo, kallisti ryypyn ja kiitti. Sitten hän astui oven
luo ja aikoi mennä, mutta pyörähti puoleksi takaisin.
»Olisi mulla jotakin sanottavaa sinulle, naapuri, mutta...» hän yritti
katsoa syvälle Vennun silmiin. Vennu kiinnitti tarkkaavaisuutensa
häneen.
»Uskostako, vai?»
»Siitäpä juuri.» Kasari huokasi raskaasti ja katsoi melkein rukoilevasti
Vennua silmiin. Nuortenmiesten suut menivät ivanauruun, yksi kirosi
ääneen, mutta Vennu virkahti:
»Jätä toiseen kertaan, naapuri, en minä nyt tunne olevani kirkon kipeä
enkä Jumalan sanan vaivainen.»
Surkuttelun sävy värähti Tommin silmäkulmassa ja sanaakaan enää
ääntämättä meni hän tupaan, otti sieltä kirveen kainalokoukkuunsa ja
lähti kotiin päin.
Kasarin mentyä olivat nuoretmiehet kovin nolon näköisiä. Vähitellen
pääsivät kielenkannat valloilleen, eivätkä he saattaneet Tommille
mitenkään anteeksi antaa sitä, että tuli heiltä, niin pelätyiltä ja
kuuluisilta, lampaan hintaa väkivallalla ottamaan. Kun sitten vielä
eivät olleet saaneet käsin koskea, niin se vasta aatamille kävi. Isäntä
yksin sai ylpeillä ja hän ylpeilikin. Ei ollenkaan häntä näkynyt
painavan toisten häpeäntunne. Vihdoin toisiakin innostaakseen sanoi:
»Nythän oli *minun* vuoroni ... minähän olin vanhin ja...», hän nauroi
kurillisesti. »Minä tahdon kermat...! Ymmärrättekö?» Hän ärjyi silmät
säihkyen ja räjäytti suuren nyrkkinsä pöytään.
»Vietäväkö teitä estää tuolle selkään antamasta jossakin *toisessa*
paikassa? Ja teidän *pitää* antaa sille selkään, jos miehiä olette.
Mutta ei minun talossani, ei sinnepäinkään. Ymmärrättekö?» Vennu nauroi.
Kyllä toiset sen ymmärsivät jo! Siitäpä syntyikin riemua. Nuo miehet
hykertelivät mielihyvän humussa käsiään, karjuivat väliin kuin karhut ja
toisinaan kuiskivat kuin viekkaat noitaämmät. Meni kokonainen tunti,
ennen kuin mielet hiukan tyyntyivät ja sakka ehti painua sydämenpohjalle
varmaan talteen. Kaapo oli istunut tuolilla jossakin nurkassa hiljaa ja
melkein nöyrällä kunnioituksella katsellut tätä elämää, erittäinkin
olivat hänen silmänsä yhtäpäätä kiintyneinä Karhun Esaan. Tuossa vimman
hetkellä Esan pienehkö, notkea vartalo liukui toisten mukana, välissä ja
ympärillä varmana, erehtymätönnä kuin höyrykoneen silinteri. Silmäin
hehku se poikaa ihmetytti, miellytti ja samalla hirvitti.
»Kaapo!» huudahti Esa vihdoin, kun huomasi taas tämän, »saarnaa saarnasi
loppuun!»
Kaapo vavahti. Kuin nuoli nousi hän tuolille ja alkoi. Toiset ryhtyivät
heti nauramaan ja Esa sekaan sotkemaan. Tämä vaikutti, että kummallinen,
vaistomainen pelko, joka ensin sai pojan äänen oudosti värähtelemään,
katosi. Yksin Esaa hän katseli. Hänessä heräsi niin sanomaton innostus
ja halu tehdä tuolle miehelle mieliksi, että todella saarnasi kuin
»seitsemän pappia».
Päivä kului jälkipuoleen ryypätessä ja hupaisessa elämässä. Lopuksi
päätettiin miehissä lähteä Ellaa kyytiin morsiamensa luo -- Vennukin
mukaan, kun ei sanonut morsianta ollenkaan nähneensä, mutta paljon kehui
puhuttavan kuulleensa. Tästäpä vasta syntyisi iloinen retki, komeain
retki! Ja Järvelän herastuomarin viinat ne nyt juodaan...! He nauroivat
vatsansa täyteen jo etukäteen siitä huvista, miten kitsas ukko
kimmurtelee, ennen kuin viinansa heidän käsiinsä antaa.