Kun Järvelän Santra rupesi ihmistelemään, s. o. pääsi ripille ja alkoi
ottaa vastaan kosimatarjouksia, rupesi Järvelän kartanolla yöllisiin
aikoihin olemaan oikein kansanvaellus. Santra makasi, yleisen tavan
mukaan, ruokapuodin päällä lutissa. Pyhäöinä saapasteli noita hiukan
luhistelevia lutinrappusia tusinoittain naimahaluisia nuoriamiehiä. Kun
niitä toisinaan sattui kokoutumaan lutti ja lutineteinenkin täyteen ja
toistensa poislähdön odottaminen alkoi käydä tuskalliseksi ja
kiusaavaksi, tahtoivat puheet usein mennä ristiin, joita sitten
käsikähmin koetettiin selvitellä. Nämä selvitysyritykset tavallisimmin
päättyivät siihen, että yksittäin ja joukotellen kierieltiin alas
jyrkistä rappusista. Asianomaisten luonnon sitkeydestä ja jäsenten
kestävyydestä enimmäkseen riippui kamppailun jatkaminen rappusten
alapäässä. Jos pihanurmikko osaisi kertoa, niin se varmaankin tietäisi
jutella kymmenistä ruhjoutuneista käsivarsista, kylkiluista ja polvista,
joita hammasta purren, ähkien ja valitellen on siinä yön pimeyden
suojassa salaisuudessa tuskitellen hivelty. On siinä vertakin vuotanut,
samalla tanterella. Niitä oli nuoriamiehiä, jotka lauantai-iltoina
puukkojaan tahotessa kuvittelivat asetta tarvitsevansa juuri Järvelän
lutin seutuvilla.
Tyttö itse oli varsin sievä -- tietysti. Mitäpä hänestä muuten olisi
niin alituiseen tapeltu. Rikas hän myöskin oli, sillä äidin perintöä
luettiin tuhansissa ruplissa. Muuten oli hän siksi itsenäinen, etteivät
pojat heti ensi tutustumisen jälkeen päässeet käsittämään, mitä hän
heistä kustakin ajatteli. Mutta kun noin puolisen vuotta olivat vuoro
vuoroon uhranneet rakastunutta vertansa Amorin alttarille Järvelän
lutissa, lutin eteisessä ja pihamaalla, rupesivat he pääsemään hiukan
selville muutamista Santran oikuista.
19:nnen vuosisadan keskipalkoilla, s. o. kertomuksemme aikoina, oli
useassa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä hyvin yleisenä tapana, että kun joku
nuorimies oli saanut luvan laskeutua yöksi tytön viereen, saattoi toinen
saapua aseilla varustettuna, särkeä ovet ja lukot, tulla sisään ja
ryhtyä sitten makaavan kilpailijan kanssa julkiseen kaksintaisteluun.
Se, joka jäi voittajaksi ja sai toverinsa nurinniskoin käpälämäkeen
ajetuiksi, sille jäi kosijan oikeus sillä kertaa. Mutta Santra, joka
kilpailun kestäessä oli alkanut hyvin tuntea oman arvonsa, oli melkein
säännöllisesti ruvennut seuraamaan sitä tapaa, että hän tuontapaisten
kahdenkeskisten kohtausten sattuessa useimmiten jätti huoneensa
kamppailevien haltuun ja meni tupaan siksi kuin kumpikin oli mennyt
tiehensä.
Nuorison mieliala oli sellainen, että pojat etsivät tyttöjen suosiota
hurjailemalla, ja iso osa tytöistä piti poikain tavoista. Oli niitä
tyttöjä, mutta useimmiten vähemmän huomatuita, jotka samoin kuin
Santrakin osoittivat moittivansa poikain hurjia tapoja. Mutta kun
Santra, joka juuri oli tullut useain tähtäämätauluksi, rupesi heti
alussa tuollaista vakavuutta osoittamaan, niin pojat keskenänsä
rupesivat arvelemaan, että eikö se liene körttiläinen.
»Vai pitäisi tässä nyt lampaiksi ruveta yhden tyttären tähden! Ohoh!»
Pojat nauroivat, varmistuivat yhä siinä luulossa, että Santralla on
uskonnollisia taipumuksia, ja käänsivät askelensa taas uusille maille.
Löysivät kyllä henkiheimolaisiansa ja aikoivat jättää Santran niille,
joita muka huvittaisi lammastella tyttöjen edessä.
Santran isä oli herastuomari, pikkuinen ukkokääpykkä, jolla ei suinkaan
ollut mitään kuuluisuutta sitä ennen kun tytär kosimaikään joutui.
Ainoa, mitä hänestä tiettiin, oli, että hän itse keitteli viinaa ja
ryypiskelikin, mutta harvoin häneltä riitti toiselle ryyppyä; jos
toisinaan antoi, niin silloinkin vain puolilleen lasin kaatoi, itsekseen
puhellen tolkussaan, että »maahan pian menee, jos kovin täyteen kaataa».
Lautamieheksi hän oli kuitenkin päässyt ja saanut vielä herastuomarin
arvonimenkin siitä syystä, kuten kerrottiin, että tuomariukkoa, vanhaa
koiransilmää, huvitti tehdä sielutieteellisiä kokeita ja nauraa Järvelän
äijällä sen illan, kun hänet herastuomariksi tehtiin.
Herastuomari oli toisissa naimisissa. Nykyinen emäntä oli jäntevä,
tuikea muori, joka piti miestään ohjaksissaan, jos tässä muuten mitään
ohjaksissa pitämistä olikaan. Ensi naimisesta oli ollut kolme tytärtä,
joista kaksi jo oli tiloilla ennen kuin uusi emäntä tuli, jonka käsiin
Santra siis yksin jäi.
Muori oli viisas. Laittoi ja varusti tytärpuolensa lutin mitä
monipuolisimmalla vaatevarastolla, antoi puheessa ja teossa maailman
ymmärtää, että hän piti Santran kuin oman lapsensa. Niin hän olisi
tahtonut Santrankin asiaa ymmärtävän. Mutta kotoisissa, kahdenkeskisissä
kohtauksissa, kun puheet menivät ristiin ja tahdot vastakkain, tunsi
Santra usein, että tuo vaimo oli hänelle kylmä ja vieras, että sen tahto
oli rautainen, että se etsi pääasiassa omaa mainettaan sillä, että
hänelle vaatteita laitteli ja että se purasi häntä kielellään, kun vain
syrjäisen huomio vältti. Santrassa kasvoi vähitellen halveksimisen tunne
äitipuolta kohtaan, jopa isääkin, sillä tämä näkyi olevan tuiman eukon
kädessä tahdoton kinnas.
Santra huomasi, kun ihmiseksi varttui, että hänestä pidettiin, ettei hän
ollut ihmisten mielestä hylkypala. Itsenäisyyden tunto kehittyi, oman
arvon tunto kohosi ja hän tunsi riippumattomuutensa äitipuolesta
varmistuvan päivä päivältä. Se oli siihen aikaan, kun nuoret miehet
hänen tähtensä innokkaimmin toisilleen kuhmuja jakelivat.
Mutta »yökulkijain» luku Järvelän kartanolla harveni ja melskeet
hiljenivät. Kilpailu poikamiesten välillä ei näyttänyt enää olevan yhtä
suuri. Santra sai kuulla, että pojat pilkaten sanoivat häntä
körttiläiseksi, katui jo itsepäisyyttään, mutta oli liian ylpeä
peruuttamaan. Varsinaisesti ei hän kuitenkaan vielä surrut, sillä poikia
kyllä nytkin kävi, mutta ne koettivat tulla salaa, yksin ja välttää
tappeluita.
Vanhaa väkeä rupesi enemmän arveluttamaan, että miksi ne siihen
loppuivat ne yölliset melskeet? He alkoivat ottaa lähempää selkoa
kosijoista ja vuorotellen, isä ja äitipuoli, jupista Santralle, että
tätä ja tuota saat päästää, mutta et sitä etkä sitäkään. Numero 1 muorin
kirjoissa oli Kuivasen Ella, ja herastuomari asetti sille tilalle Karhun
Esan. Vanhukset väittelivät näistä ehdokkaista kahden kesken ja yhtyivät
lopuksi asettamaan Kuivasen Ellan yhteiseksi ehdokkaaksi, tämän kotitalo
kun kuului olevan parempi kuin Karhun talo. Varmaankin emäntä myöskin
osasi asiansa paremmin ajaa, sillä hänellä oli Kuivasessa vanhoja
sukulaisia.
Näihin aikoihin ei Santra ollut vielä itse mitään vaalia toimittanut.
Hän eli vapaana, ajatteli väliin yhtä, väliin toista.
Eräänä kesäaamuna joutui vanhusten asia keskustelun alaiseksi. Emäntä
sen alkoi kerran sattuessaan olemaan hyvällä tuulella, maitoa kun olivat
lehmät antaneet hyvin ja kirkas aamu lupasi hyvää luokoilmaa.
»Kuule Santra», sanoi emäntä, kun maitokamarissa maitoja pyttyihin
kaateli ja Santra täytteli piimäleilejä päiväkunnalle.
»No?»
Emäntä antoi odottaa vastausta, saadakseen sille sitä suuremman
merkityksen.
»Sinun täytyy ottaa se Kuivasen Ella.»
»Mitä ottaa?»
»Mitä ottaa! Mieheksesi... Parasta on valita niin kauan kuin on
valikoiman varaa ja muutenkin...»
»Ei ainakaan näiden perunain aikana!» huudahti Santra suuttuneella
äänellä.
»Älä huuda... Kenenkä sinä sitten ottaisit?»
»Mutta ainako sitä nyt vain pitäisi ajatella sitä ottamista, ainako jo,
että mä vieläkin sanon, kun sitä nyt taas tässä kipuisin kiireihin
ruvetaan jaksattamaan.»
Santran posket hehkuivat suuttumuksesta. Hän tarttui leileihin ja aikoi
lähteä viemään ulos.
»Älä mene», kielsi emäntä.
»Mitä sitten vielä?»
»Sinun pitää ajatella sitä, isäsikin tahtoo... Sellainen talo, ja Ella
sen kuitenkin saa...»
»Saakoon vaikka kymmenesti ja tahtokoon isä vaikka viidesti, niin sitä
en minä ajattele, en ollenkaan. Minä ajattelen ketä tahdon, mutta en
ainakaan Kuivasen Ellaa...»
Herastuomari pisti päänsä ovesta sisään.
»Mitäh?» kysäisi hän.
Emäntä säpsähti.
»Kah, tuopa se olikin ... pelästyin että kuka siellä... Tässä minä vain
sanoin Santralle, että sen pitää ottaa se Ella.»
»Nii-in, no niin sen pitääkin, vai mitä naurat?»
»Mitä naurat», matki Santra.
»Mitä ... no eikö se ole aimo mies, vai?»
»Niin, mies käsitöilleenkin niin aimo että, ja talo...» alkoi emäntä.
»Kyllähän minä olen sen jo nähnyt vuosikausia, että minä olen liikapala
tässä», keskeytti Santra katkerasti. »Mutta kyllähän te minusta
muutenkin eronne saatte, ettei teidän nyt tarvitsisi minua ensimmäiselle
vastaantulevalle työntää.»
Nyt emäntä asettui juhlalliseen asentoon ja löi kättä yhteen sanoen:
»Kuka sinua tässä on liikana pitänyt? Kenenkä tyttärellä on paremmin
puettu lutti? Ja senkö tähden Kuivasen Ella on sun mielestäsi niin
hylky, kun se on *minun sukulaisiani*?»
Santra painoi päänsä alas. Isä jatkoi:
»Nii-in, joutavia siinä nyt riitelemään ja mistä luulet paremman
saavasi? Kuka on aina viimeiseksi jäänyt ja toiset pyristänyt, eikö
juuri Kuivasen Ella? Kyllä se on siihenkin niin mies että...»
»*Sellainenko* se sitten on parahin?» Muuta ei Santra tainnut siihen
sanoa.
»On ainakin miehenmoinen ja ... se on hyvä talo.»
»Onko isäkin ollut tappelija?» kysäisi Santra ivallisesti katsellen
isäänsä.
»Mikä tappelija», naurahti ilkkuen emäntä, joka taitavasti tahtoi ohjata
asioita jälleen rauhalliselle tolalle, sillä hän aikoi ensin sovinnolla
koettaa asian ratkaista. »Vieläpä tappelija», jatkoi hän, »aina se on
jaloissa ajelehtinut.»
»Äläs peru, saat'ei multa ole luontoa puuttunut ... vaikka oonkin
pikkuinen, mutta ... ta...»
»No juo nyt ja sano sitten...! Menee maito pitkin rintoja ... kun
pytystä rupeaa juomaan, muutama. Olisi sitä vielä tuossa kiulussakin
ollut.»
»Ään, laukallepa se maito maistaa. Niin etkö...»
»Noo, Napavainiossa ne laukkaa syövät.»
»Niin, etkö muista sielläkin, Kanki-Tupun häissä, -- olithan sinäkin --
siellä? -- Peru kun se sai naamaansa se Konsta.»
»Mikä Konsta?»
»Haaralan Konsta! Kyllä siinäkin oli ruumista, mutta oli kankea kuin
pölkky. Ja minä olen sen aina sanonut, että siinä lyhyt lykkää kuin
pitkä vielä kokottaa...»
»Lempoako niitä nyt tuossa jaksattaa. Vie jo Santra ne leilit kärryille
ja lähtekää, ettei väen tarvitse odottaa, ei siellä tule työstäkään
mitään. Anna, äijä, sen hevosen luistaa, ei suinkaan se tiellä liho...
Ja Santra, muista sanoa Maijalle, että katsoo yöllä voiaskin perään, kun
siellä on se Iso-Köpikin, niin se kyllä tyhjää voiaskin, kun vähäkin
silmä välttää.» --
Kuivasen Ella rupesi lähistelemään Santraa yhä totisemmin. Santralla
todellisuudessa ei ollut mitään erityistä Ellaa vastaan, mutta ei
hänestä liioin välittänytkään, enempää kuin muistakaan. Ymmärrettävästi
ei hän ollut ollenkaan ajatellut, että tässä on vielä mitään kysymystä
avioliitosta, ennen kuin Ella eräänä iltana toi kihlat. Santra oli
silloin hämmästynyt niin, ettei ollut tietänyt mitä aluksi sanoa.
Ensimmäinen huudahdus oli ollut:
»Mitä sinä nyt hulluttelet, Ella?» Sitten oli ruvennut itkemään ja
pistänyt kihlat peräsängyn päänalaisten päälle. Ne jäivät sinne, ja he
olivat kihloissa. Mutta Santra näytti tähän aikaan kantavan hirveän
raskasta sydäntä.
Tähän aikaan tuli eräänä arkiyönä Laitalan Valee Santran luttiin, missä
ei silloin ollut Ellaa. Valee oli nuori isäntämies Korvenloukolta. Hän
oli jo aikaisemmin parikin kertaa kilpailijoilta valloittanut Santran.
Tyttö oli usein ajatellut Valeeta, mutta kun ei tämä ollut osoittanut
erityisempää taipumusta kulkea täälläpäin eikä ollut osoittanut
suurempaa lähestymisen halua, oli suhde jäänyt kapaloonsa.
Nyt Valee tuli. Ihan varmaan on huhu siitä, että minä olen kihloissa,
jo ehtinyt sinne, ajatteli Santra. Mutta Valee ei puhunut siitä mitään,
jäi vain istumaan ikäänkuin ei olisi mistään tietänyt ja -- Santra ei
tullut sanoneeksi hänelle uutta suhdettaan, johon oli Ellan kanssa
joutunut -- eikä käskenyt pois.
Nyt Santra vasta joutui tuskalliseen tilaan. Omatunto soimasi siitä,
että kihlattuna oli vielä laskenut toisen viereensä. Mutta toiselta
puolen tunsi tavatonta vetovoimaa Valeeseen, jonka rinnalla Ella nyt
vasta oli kadottanut hänen silmissään kaiken arvonsa. Kihlaus alkoi
tuntua itsemurhalta.
Valee tuli vielä toisenkin kerran. Silloin he puhuivat asiasta.
Seuraavana päivänä oli Santra taas pitkistä ajoista jotenkin iloinen,
niin että sen syrjäisetkin huomasivat. Kun hän ensi kerran sattui
jäämään äidin kanssa kahdenkesken tupaan, virkkoi hän:
»Äiti.»
»No?»
Nyt Santra vasta huomasi, että tuimalle eukolle ei ole niinkään helppo
jutella sellaisia asioita.
»Minä en mene Ellalle», jatkoi hän vihdoin.
»Mitä sinä nyt sanot?»
»Minä en voi, en saata ... en ikänä!» Tuli itku.
Mutta nyt oli muorilla kovia sanoja. »Vai nyt, kun jo on kihlatkin ja
muuta ... vai nyt peräytymään!» Käski hävetä silmänsä täyteen ja lakata
jo vihdoinkin ruikuttamasta. Kehui, että on sitä ennenkin tyttäriä
nähty, parempiakin, ja aisoissa niitä on pidetty... Muori ei ottanut
korviinsakaan pitempiä puheita asiasta.
Jo alkoi Santra käsittää missä ollaan. Hän oli itse ehdoin tahdoin
juossut paulaan, aivan ajattelematta kihloihin. Nyt veti muori niin
kireälle, että jo tässä ensi keskustelussa tunsi varattomana heiluvansa
taivaan ja maan välillä. Äitipuoli seisoi kannallaan kuin tammi,
tunnotonna kuin kivi ... jokainen ruumiinliike, jokainen äänenväre
tulkitsi järkähtämätöntä peräytymättömyyttä.
Santran päätä huimasi. -- Niinkö sen sittenkin pitää käydä?
»Ei ikänä!» virkahti hän enemmän itsekseen. Hänen äänensä vavahti,
mutta helähti kuitenkin omituisen kolkolle.
»Suu kiinni sellaisista!» tiuskaisi emäntä, nytkin aivan niin kuin hän
olisi puhunut lapselle, joka itkien tahtoo uutta hametta, kun toisen
juuri on saanut.
Santra koetti vielä isälle puhua asiasta. Mutta tämä oli niin
mielistynyt Kuivasen taloon ja oli jo asiasta puhellut Ellan isänkin
kanssa, että Santran jutulle hän rupesi haikeasti nauramaan »niiden
mukulain juonia»!
Ei kumpaisenkaan kanssa Santra päässyt niin pitkälle, että olisivat edes
todenteolla kysyneet, ketä hän muka haluaisi.
Ellalle ei hän vielä uskaltanut mitään puhua, sillä häntä hirvitti sanoa
sellaista, jos sittenkin kuitenkin pitäisi mennä vihille.
Mutta eräänä lauantai-iltana hän laittausi makaamaan tupakamarin
nurkkaan, sanoi äitipuolelle, että hän ei lähde siitä ulkosijoille, ei
millään ehdolla. Muori ei paljonkaan pakotellut, otti vain huomioon,
milloin Ellan askeleet lutin rapuissa alkaisivat kuulua. Eikä sitä kauan
tarvinnut odottaa. Silloin pistäysi muori ulos, kuiskutti jotakin Ellan
korvaan, toi hänet tupaan, pisti kamariin ja sulki oven. Santralta pääsi
huudahdus, kun näki Ellan. Kohosi joutuin ylös lattiasta ja aikoi
rientää, Ellalle sanaa sanomatta, tupaan. Mutta Ella otti kiinni,
naurahti ja kysyi, että eikö nyt lähdetä luttiin? Santra tempaisi
itsensä irti ja juoksi ulos. Hänellä oli juuri ollut aikomus sanoa
Ellalle ... mutta ei saanut suutansa auki. Nyt hän juostessaan ajatteli,
että tottahan jo itsekin ymmärtää.
Ella tuli nolon näköisenä tupaan. Herastuomari kuorsasi peräsängyssä ja
emäntä istui uuninpenkillä. Muita ei tuvassa ollutkaan, sillä
palvelusväkikin makasi ulkohuoneissa.
Muori jo tuli ovelle Ellaa vastaan:
»Pidä sinä miehen mieli päässäs», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä.
»Se on tuollainen kuriton lunttu. Onko se sulle mitään puhunut?»
»Mitä puhunut? Mistä?»
»Ei mistään! No mene nyt vain perässä, se meni jo luttiin.» Emäntä
näytti olevan kahden päällä, jatkaako vai ei. Vihdoin kuitenkin sanoi:
»On olevinaan katumapäällä. Koeta sitä vähän miellytellä ... mitähän ne
tuollaiset kakarat ymmärtävät. Ymmärrä sinä paremmin, joka olet mies,
äläkä heti ensi sanasta nenääsi takaisin vedä, jos se nyt rupeaa jotakin
puhumaan. Tottahan ymmärrät, kun olet mies. Koko maailmahan sille
nauraisi, jos *sinä* vasikan nahat saisit.»
Ella mutisi jotakin hampaisiinsa.
»Mitä se on sanonut?» rupesi utelemaan.
»Mitähän se on sanonut...! ei mitään. Mene nyt jo.» Ella meni
luirutellen pitkää nohjoista vartaloansa, tuijotellen hiukan tyhmän
näköisillä silmillään. Emäntä jäi vielä uuni-ikkunaan peräilemään, josko
mitään tapahtuisi. Mutta kun Ella jäi luttiin ja ovi siellä vihdoin
pantiin kiinni, riisui hänkin ja meni makaamaan. Hän oli nyt tuosta
asiasta enemmän epävarma kuin koskaan ennen. Aivan ensi kerran tuntui
Ella hänestä niin kömpelöltä, että Santra saattaisi milloin hyvänsä
pujahtaa käsistä. Pitkän aikaa hän valvoi miettien, että keneen se
oikein on tuo poika tullut, kun isänsä oli nuorena niin reipas mies,
oikein teräväsilmä ja äitikin oikea ihminen. --
Huomisin kävi Järvelän emäntä Kuivasessa, jossa päätettiin, että nuoret
pannaan kuulutuksiin ensi tilassa. Kun emäntä tuli kotiin ja kertoi sen
Santralle, rupesivat viljavat kyyneleet juoksemaan tämän poskille, mutta
sanaakaan ei hän sanonut. Muori arveli, että tämä sanattomuus osoitti jo
jonkinlaista asettumista ja taipumusta välttämättömyyden alle.
Mielissään rupesi lohdutellen juttelemaan:
»Hätäkö sellaiseen taloon on mennä!»