1
Otsakkeen ensimmäinen sana, jolla on harvinaisen kolkko ja
pöyristyttävä sointu, ehkä pöyristyttävämpi kuin vastaavilla sanoilla
muissa kielissä, koskapa siinä tuntuu kuvastuvan jonkinmoista kauhuteon
maalaavaa seuraussaastaa, vie keskelle romantikkojen julminta ja
luonnonvastaisinta aineistoa. Se johtaa mieleen sarjan kammottavia
kuvia, aiheuttaen samalla pelkäävän kysymyksen, mikä on saattanut niin
monet kirjailijat yhä uudelleen puuttumaan moisen kauhuaiheen
käsittelyyn.
Sukurutsaus-aihe on tullut kirjallisuuteen hyvin aikaisin siirtyen
siihen elämän muiden solmukohtien mukana. Elämä itse on yhä uudelleen
sallinut sukurutsauksen tapahtua, kiinnittäen siihen yhteiskunnan
huomion ja ikuistaen sen monina eri kertomuksina kirjallisuuteen jo
kulttuurin varhaisilta ajoilta alkaen. Iliaksen yhdeksännessä laulussa
"hepourho" Phoinix kertoo, kuinka hän äitinsä pyynnöstä liittyi isän
sivulemmittyyn, että isä sitten tämän hylkäisi, mutta siitäpä taatto
"päälleni kiivain huus kirouksin Erinnyit kolkot". Näin sai alkunsa
aihe isän ja pojan esiintymisestä kilpakosijoina. Sophokles tuo
kirjallisuuteen Oidipus-tarinan eli aiheen pojasta, joka surmaa
isänsä ja nai äitinsä, ja Euripides Hippolytoksessa aiheen äidistä,
joka vainoaa poikaansa (poikapuoltansa) lemmentarjouksilla.
Sukurutsaus-aiheet siirtyivät kreikkalaisilta roomalaisille, jatkuen
näiden kirjallisuudessa, kuten esim. Senecan Phaedrassa ja
Oedipuksessa, ja sinkoutuvat näin antiikin kirjallisuuden mukana
nykypäiviin saakka, aiheuttaen kaikissa maissa toisintoja, jäljittelyjä
ja sukurutsaussuhteiden vaihteluja. Antiikki piti historiallisellakin
kirjallisuudellaan huolta siitä, ettei mielenkiinto tähän
kauhu-aiheeseen päässyt väsähtymään: Herodotos kertoo (III, 31), että
Kambyses "surmasi sisarensa, jonka hän oli ottanut vaimokseen, vaikka
tämä olikin hänen sisarensa molempien vanhempien puolelta";
historioitsija Marcus Justinus kertoo, että Semiramiin surmasi hänen
oma poikansa, jota hän oli ahdistellut saastaisen lemmen tarjouksilla;
Ptolemaiosten historiasta tiedetään, että he säännöllisesti naivat
sisarensa, noudattaen siinä faarao-dynastioiden sisäsiitostraditiota;
ja Svetonius paljasti historiassaan kammottavia kuvia Agrippinan ja
hänen poikansa Neron suhteista — mainitakseni vain muutaman esimerkin
suuren paljouden joukosta. Heijastaen elämänkäsityksensä myytteihinsä
antiikki lopuksi niissäkin kuvasi jälkimaailmalle ajatuksensa
sisäsiitoksesta: Kronos kuohitsi isänsä Uranoksen ja syöksi hänet
valtaistuimelta, naiden sisarensa Rhean; hänen poikansa Zeus voitti
vuorostaan hänet ja nai hänkin sisarensa Heran; näin jatkuu sukurutsaus
Olympon jumalperheessä edelleen. Sukurutsaus esiintyy lyhyesti sanoen
antiikin kirjallisuudessa, myyteissä ja historiassa niin yleisenä
ilmiönä, että täytyy otaksua perheen keskeisen sukupuolielämän niinä
aikoina olleen sekä yleisempää että vähemmän siveellistä kauhua
herättävää kuin myöhemmällä ajalla. Ihmisrodun alkuaikoina, perheiden
ja heimojen ollessa ainoita yhteiskunnallisia yhteenliittymiä, ahtaassa
piirissä tapahtuva sisäsiitos oli varmaankin pakollinen ja luonnollinen
suvun jatkamisen keino kunnes vieraan veren kaipuu, jota aluksi
ruvettiin tyydyttämään sodassa vangituilla miehillä ja naisilla sekä
naisen ryöstöllä, vähitellen rupesi kehittymään sukurutsauksen
siveelliseksi esteeksi.
Edellisen lisäksi on sitten mainittava eräs toinenkin ikivanha
kirjallinen lähde, joka mieleenpainuvalla tavalla kertoo
sukurutsauksista, nimittäin Vanha Testamentti. Se on ollut se päälähde,
joka levitessään kansalta toiselle on ehkä kaikista suorasukaisimmin
sekä kertonut sukurutsauksesta että sitä myös kironnut. Kuvaus
ensimmäisistä ihmisistä ja heidän lapsistaan johtaa ajatukset
välttämättömyyden pakosta avioliittoon veljen ja sisaren välillä; Lotin
tyttäret sanoivat: "Käykäämme, juottakaamme meidän isämme viinalla, ja
maatkaamme hänen kanssansa", "ja niin tulivat molemmat Lotin tyttäret
isästänsä raskaiksi"; Saara oli Abrahamin sisar, sillä Abraham sanoi
Abimelekille: "Ja hän on tosin minun sisareni, sillä hän on minun isäni
tytär, vaan ei äitini tytär"; Juda makaa miniänsä Thamarin; kaikki nämä
tapahtuivat niistä koitumatta mitään rangaistusta ja niihin liioin
liittymättä mitään moitetta. Vasta Moseksen kolmas kirja, 18:s luku,
sisältää luettelon "kielletyistä polvista ja sekaannuksista",
osoittaen, että nuo "sekaannukset" olivat yleisiä Egyptissä ja
Kaanaassa, ja olivat myös, koskapa kielto oli tarpeellinen, tulleet
Israelinkin paheiksi; saman kirjan 20:nnessä luvussa nämä sekaannukset
luetellaan vielä laajemmin ja kielletään "kauhistuksina". Moseksen
laissa on ehkä voimakkaammin kuin missään muussa sukurutsaus kielletty;
sen sanoista kuvastuu niin läpitunkeva ja ylevä ankaruus, että se
todennäköisesti on melkoisessa määrässä yhä korostanut tuota tekoa
vastaan esiintyvää, torjuvaa kauhun tunnetta.
Tämä kolkko aihe on siis kulkeutunut kirjallisuuden käsittelemänä ja
saaden yhä uutta elinvoimaa elämän tämänlaatuisista onnettomuuksista ja
harhautumista kaukaisten aikojen takaa nykypäiviin saakka, ollen
vieläkin yhtä elinvoimainen kuin silloin. Ennen kirjallisuutta ja koko
ajan sen rinnalla se vielä lisäksi on ollut kansanrunoudessa
keskeisimpiä aiheita, luoden tummaa tragiikkaansa satuihin ja
runoelmiin, kuten hyvin näkyy esim. Kullervo-sikermästä.
2
_Shakespearessa_ lähestytään joskus sukurutsaus-aihetta. _Perikleessä_
se esiintyy peittelemättömänä, sillä kuningas Antiochus on vietellyt
tyttärensä ja pitää tätä rakastajattarenaan. Niissä näytelmissä, kuten
esim. _Talvisessa tarinassa_, joissa lapsi, tytär, joutuu heitteelle,
väikkyy myös sukurutsauden vaara lähellä, sillä kansantarinoiden ja
myyttien heitteelle pantu lapsi joutuu hyvin usein, Oidipus-sadun
mukaisesti, tällaisen kohtalon uhriksi. Vihdoin on huomattava, että
niiden monien selitysten joukossa, joilla on koetettu tulkita Hamletin
salamyhkäisyyden arvoitusta, esiintyy tähänkin aiheeseen vetoava väite.
Tämän selityksen mukaan Hamlet näkee siinä, että hänen isänsä on
poistettu hänen äitinsä viereltä, omien lapsuuden aikaisten
tiedottomien toivomustensa täyttymisen: hänen rakkautensa äitiin on
lapsen tunteen ohella ollut tiedottomasti eroottistakin, mikä puoli on
selvinnyt hänelle vasta miehuuden uninäkyjen kautta. Saadakseen
kokonaan omistaa äitinsä hän on lapsena tiedottomasti toivonut isänsä
kuolemaa, ja kun hän nyt näkee sen tapahtuneen ja ymmärtää toisen
miehen anastaneen sen paikan, joka hänen lapsuustoivomustensa mukaan
olisi kuulunut juuri hänelle, sekä samalla toteaa tunne-elämänsä
luonnonvastaisen suunnan, hänet valtaa ennen muuta inho itseään
kohtaan. Tämä itsensä inhoaminen saa hänet viivyttelemään kostoaan
kuninkaalle, jota hän lapsuustoiveidensa mukaisesti ei voi olla
identifioimatta itsensä kanssa ja jonka rikos hänen salaisinten
arviointiensa mukaan siis on kyseenalainen; inho omia ajatuksia kohtaan
panee hänet moittimaan äitiänsä sukurutsaudellisesta lemmestä ja
kiivaan mustasukkaisesti kieltämään häntä nousemasta kuninkaan
vuoteelle; tämä hänen salaisimman tunne-elämänsä todellisen suunnan
valkeneminen sammuttaa hänen lempensä Opheliaa kohtaan ja saattaa hänet
kohtelemaan tätä julmasti, koska julmuus lemmittyä kohtaan on kidutusta
ja siis samalla itseinhon vaatimaa rangaistusta hänelle itselleenkin.
Puuhatessaan siis ulkonaisesti kostoa isänsä murhaajalle Hamlet
todellisuudessa taistelee omaa itseänsä ja kammottavaa kaipaustansa
vastaan. Tämä selitys kelvatkoon niin pitkälle kuin voi. Siihen
psykoanalyyttiseen metoodiin, johon se perustuu, ja joka pyrkii
selittämään myöhemmän iän sukurutsaustaipumukset lapsuuden tiedottoman
erotiikan toteutumiksi, en voi tässä syventyä, vaan viittaan sitä
käsittelevään kirjallisuuteen.[271]
Paljoa suuremmassa määrässä kuin Shakespeare käyttivät Elisabethin ajan
muut dramaatikot sukurutsaus-aihetta. Beaumontin ja Fletcherin
draamassa _Kuningas ja ei kuningas_ (A King and no King), joka
esitettiin 1611, käytetään kauhua herättävän jännityksen luojana
kuningas Arbaceen äkkiä leimahtavaa intohimoa sisartansa Pantheaa
kohtaan; syntynyt tilanne ratkaistaan osoittamalla lopuksi, ettei
Panthea ollutkaan hänen sisarensa. Samojen tekijöiden parissa muussakin
draamassa (_Tyydytetty nainen_ — Woman pleased; _Auringon kaunis
neito_ — The Fair Maid of the Sun) esiintyy sukurutsausta, joka on
juonen pohjana _John Fordinkin_ näytelmässä _Sääli, että hän on h—a_
('Tis Pity She is a Whore). Elisabethin ajan romantikot käyttivät
mielellään tuskallisia ja kiduttavia aiheita, joista sukurutsaus on
epäilemättä eniten omiaan aiheuttamaan myrskyä katsojan siveellisessä
rauhantilassa.
Siirtyäkseni nyt käsittelyni esineenä olevaan kirjallisuuteen
huomautan, että _Walpolen Otrantossa_ sukurutsaus-aihe kummittelee
lähellä: tahtoohan nimittäin Manfred itse naida poikansa morsiamen sen
jälkeen kuin poika on kuollut, mikä suhde olisi jossain määrin
sisältänyt sukurutsaudellista sivumakua. Walpolen draama _Salaperäinen
äiti_ osoittaa, että tämä kauhu-aihe oli erikoisella tavalla painunut
hänen mieleensä. Hän sanoo lapsena kuulleensa kerrottavan, kuinka eräs
nainen oli kysynyt piispa Tillotsonilta neuvoa,[272] mitä hänen oli
tehtävä seuraavassa asiassa: hän oli synnyttänyt pojallensa tyttären,
jonka kanssa sama poika nyt aikoi mennä naimisiin, tietämättä häntä
omaksi lapseksensa tahi sisareksensa; piispa oli neuvonut olemaan
paljastamatta salaisuutta. Tästä tarinasta Walpole olisi muka saanut
aiheensa. Olkoon miten hyvänsä, joka tapauksessa Heptameronin
marraskuun 30:n päivän kertomus käsittelee incestum-sarjaa, joka on
aivan sama kuin Walpolen näytelmässä: luullen lempivänsä
rakastajatartansa poika lempiikin äitiänsä; tämä synnyttää
hänelle tyttären, jonka hän myöhemmin nai, tietämättä häntä
sisar-tyttäreksensä. Salaperäisessä äidissä Narbonnen kreivitär on
salaa asettunut poikansa rakastajattaren tilalle ja synnyttää tyttären,
jonka poika myöhemmin nai. Salaisuus tulee ilmi, kreivitär surmaa
itsensä, Adeliza menee luostariin ja Edmund hakee kuolemaa
taistelukentältä.
Jos nyt rupeaisimme tutkimaan tätä näytelmää Hamletin kohdalla esitetyn
saksalaisen psykoanalyysin valossa, täytyisi ensin syventyä Walpolen
lapsuuteen ja nimenomaan hänen suhteeseensa äitiinsä, päästä selville
hänen tiedottomista lapsuustoiveistaan, ja, jos hänen kiintymyksensä
äitiin on ollut erittäin hellä, tehdä se johtopäätös, että hän
näytelmässään tulkitsee jonkinmoisena tiedottomana mediona juuri noita
lapsuustoivomuksiaan, vieläpä siten, että hän samalla tietämättään on
koko aikansa salaisimman ja syvimmän sielunelämän tulkkina. Mutta tätä
täytyy kieltäytyä tekemästä, sillä siihen ei voi huomata pienintäkään
aihetta; tällainen selitys ylipäätään lähtee otaksumista eikä varmoista
tosiasioista, ja harhautuu sovellutuksessaan johtopäätöksiin, jotka
toisaalta usein tekevät kysymyksessä olevalle kirjalliselle tuotteelle
väkivaltaa, muuttuen toisaalta, jos mieli arvostella, niitä
kriitillisinä, laadultaan sangen epäilyttäviksi. Siihen kysymykseen,
kuinka ja miksi Walpole tuli käsitelleeksi sukurutsaus-aihetta, on
vastaus etsittävä muualta.
Edellä esitetyt lyhyet viittaukset Shakespearen aikaan ja huomautus
sukurutsaus-aiheen yleisyydestä silloin tarkoittavat sitä, että tämä,
samoin kuin muutkin kauhu-aiheet, on erikoisesti luonteenomainen juuri
romantiikalle, oli sitten kysymys Elisabethin ajasta tahi 1700-luvun
lopusta. Ennemmin tahi myöhemmin romanttiset kirjailijat, etsiessään
melodramaattisia kauhu-aiheita, törmäsivät tähän elämän kolkkoon
ilmiöön ja viehättyivät sen tarjoamiin kohtalokkaisiin ristiriitoihin.
Sukurutsaus on yleensä aihe, jota viileä ja rauhallinen kauneudentunne
luonnottomana ja repivänä kavahtaa,[273] mutta jota kohtaan
kauhuvaikutelmia etsivä ja romanttista taideuhmaa uhkuva mieli tuntee
salaperäistä kiintymystä. Kun Walpole kävi luomaan goottilaista
kirjallisuuttaan, oli aivan luonnollista, että hän miettiessänsä
haamulinnansa synkkiä henkilöitä tapasi niiden välillä
sukurutsaudellisenkin suhteen. Kun tämä aihe muiden
kauhuominaisuuksiensa lisäksi vielä tarjoaa erinomaisen tilaisuuden sen
kammottavan ja jännittävän mysteriotunnelman luomiseen, joka yleensä on
romantikkojen yhtenä päämaalina, on luonnollisena asiana odotettavissa,
että milloin kirjallisuus kääntyy romanttiseen uomaan, sieltä
ennenpitkää tulevat eteen myös incestum-suhteet. Tätä tietä,
tutkiessaan goottilaisuutta ja nauttiessaan kauhuvaikutelmista,
tehdessään kirjallisia kokeilujaan, Walpole — ehkäpä muistaen
lapsuudessaan kuulemansa kertomuksen tuli koettaneeksi, minkä
vaikutuksen mahtaisi tehdä, jos sukurutsaus sovitettaisiin tapahtumaan
hänen jo muutenkin kolkossa haamulinnassaan. Historialliselta kannalta
on sanottava, että hän sillä kokeellaan tuli esiintyneeksi samanlaisena
uudestaan elvyttäjänä kuin romaanillaankin: Salaperäinen äiti nosti
sukurutsaus-aiheen uudelleen näkyville, lähettäen sen esittämään
seuraavien vuosikymmenien romantiikassa huomattavaa osaa.
3
Aihe on niin arkaluontoinen, ettei Reeven ja Radcliffen ankarasti
sopivaisuuden rajoissa kulkeva kynä paljoa uskalla sitä lähestyä.
Radcliffellä se kuitenkin väikkyy saapuvilla, esim. _Metsän tarinassa_,
jossa markiisi de Montalt tietämättään himoitsee veljensä tytärtä;
kuten ennen on kerrottu, on _Italialaisessa_, ilmeisesti Munkin
vaikutuksesta, sukurutsaus myöskin tapahtumaisillaan, kuten tekijätär
sillä kohdalla antaa aihetta luulla. Mutta aiheen osuus on tästä
huolimatta vähäinen näiden molempien kirjailijattarien kirjoissa. Vasta
Lewis esittää sen _Munkissa_ kaikella mahdollisella räikeydellä
antaessaan Ambrosion sekä raiskata että murhata oman sisarensa, jota
hän tosin ei täksi tiedä. Kirjan kauhurealistisista kohtauksista on
tämä kammottavassa kuolleiden holvissa tapahtuva eläimellinen hirmutyö
huippusaavutus, joka varmaankin aiheutti suurimman osan kirjaan
kohdistuneista vastalauseista. Sillä Lewis kuin uhmaten uudisti
Walpolen herättämän sukurutsausmotiivin, heittäen sen kirjansa laajan
levikin kautta suuren yleisön pohdittavaksi ja väkevämpien
kirjailijoiden ajateltavaksi.
Jos tarkastetaan tämän aiheen valossa seuraavia romanttisia
kirjailijoita, saattaa huomata, kuinka se kelpaa eräänlaiseksi
kirjailijaluonteen koettimeksi. Ilmeisesti kirjailija, joka sitä
käyttää, osoittaa sillä ajatuselämänsä kulkevan erikoisilla teillä;
siinä suhteessa on se kirjailija, joka antaa jonkin henkilönsä
tietoisesti ryhtyä incestum-tekoon, pitemmällä kuin se, joka esittää
asian tietämättömyydestä tapahtuneeksi. Esim. Scott ei suoranaisesti
puutu sukurutsauteen,[274] ja me ymmärrämme, että se olisikin ollut
hänelle mahdotonta; hänen kirjailijaluonteensa oli siihen liian kirkas
ja raikas, rakastaen romantiikan kauniimpia ja luonnollisempia puolia.
Samoin oli aihe mahdoton Southeylle ja Wordsworthille, joiden
sopivaisuutta ja ulkonaista säädyllisyyttä tarkoin noudattava,
pikkuporvarillinen, puritaaninen siveellisyys ja nuhteettomuus jo
ennakolta torjui sen käsittelyn ajatuksenkin. Coleridgelle se sen
sijaan olisi ollut mahdollista, sillä hänen luonteessaan ilmeisesti
piili enemmän sitä uhmaa ja seikkailunhalua, etten sanoisi dekadenssia,
joka on edellytyksenä siihen, että kirjailija yleensä tätä aihetta
koskettaa. Hän ei kuitenkaan tullut siihen puuttuneeksi. Sitä
dekadenssia oli Walpolessa ja Lewisissä, ja sitä oli kieltämättä
melkoinen määrä Byronissa ja Shelleyssä. Yhtä outoa kuin Scottin
esiintyminen sukurutsausaiheen käsittelijänä olisi ollut, yhtä
luonnolliselta tuntuu näiden kahden tapaaminen tältä linjalta. Siihen,
että sukurutsaus-aihe oli heille molemmille näin ilmeisesti
mielenkiintoinen, on etsitty syytä heidän luonteensa ja
yksityiselämänsä alalta. Seuraava väitesarja menee tässä suhteessa
pisimmälle:
V. 1905 julkaisi lordi Lovelace, Byronin tyttärenpoika, Lontoossa
yksityistä levikkiä varten teoksen nimeltä _Astarte — totuuden sirpale
George Gordon Byronista_ (— A Fragment of Truth concerning G.G.B.;
v. 1921 uusi, laajennettu painos), joka oli tehty perheasiakirjojen
pohjalla ja tahtoi osoittaa oikeutetuksi sen vanhan syytöksen, että
Byron oli elänyt kielletyssä suhteessa sisarpuolensa Augustan
kanssa.[275] Tämä teos oli psykoanalyytikoille mieluinen löytö, jonka
perusteella esim. Otto Rank pitää incestum-syytöstä Byronia vastaan
eittämättömänä tosiasiana. Mutta kylmästi ja tyynesti arvostellen
täytyy sanoa, että niissä tämän julkaisun kirjeissä, jotka esitetään
raskauttavimpina, ei esiinny ainoatakaan kohtaa, joka objektiivisesti
katsoen todella oikeuttaisi suoraan julki lausumaan tämän syytöksen.
Niissä kyllä esiintyy oudostuttavan kiihkeätä vihjailua Byronin ja
Augustan suhteeseen, mutta siihen täydennykseen, jonka runoilijan
yksityiselämään kohdistunut häpeällinen uteliaisuus näihin vihjailuihin
lopuksi julkeasti liittää, ei ole olemassa mitään pätevää ja kestävää
todistusta. Lopuksi ei tämä kysymys kuulukaan kirjallisuuden historian,
vaan psykiatrian alalle; runoilijain yksityiselämä on kyllä omiaan
valaisemaan heidän tuotantoaan, mutta ei niin pitkälle kuin mihin tässä
asiassa on menty. Kaikkea sitä, mitä runoilijain tuotanto sisältää, ei
voida eikä saa projisoida heidän yksityiselämäänsä, eikä liioin
päinvastoin. Sille, että incestum-aihe on Byronin runoudessa hyvin
etualalla, ei kaiken sen perusteella, mitä on tullut ilmi ja
eittämättömästi todistetuksi, voida, jos tahdotaan pysyä tosiasioissa,
saada täyttä selvitystä ja kestäviä perusteita hänen yksityisestä
elämästään.
Se, että Byron ilmeisesti paljon harkitsi incestum-kysymystä, johtuu
hänen erotiikkansa voimakkuudesta ja hänen sielunelämänsä
sairaalloisesta kiihkeydestä. Uhmailevana, aina erikoisasenteita
etsivänä romantikkona, joka ylipäätään kapinoi oloja, laitoksia, tapoja
ja vakiintuneita katsomuksia vastaan, ja joka tunsi erikoista halua
esiintyä huonompana ja nimenomaan "syntisempänä" kuin mitä
todellisuudessa oli — moinen teeskentely voi joskus mennä yllättävän
pitkälle —, hän muka oli taipuvainen pitämään inhoa kiellettyjen
asteiden välistä lemmensuhdettakin kohtaan ennakkoluulona, josta
vapaiden ihmisten kyllä sopi irtautua, jos itse niin tahtoivat, jo se,
ettei sukurutsaus ole Byronilla milloinkaan mikään tietämättömyyden
aiheuttama onnettomuus, vaan tietoisesti rakentunut suhde, osoittaa,
että Byron paljon harkitsi tätä asiaa, varsinkin sen jälkeen, kun häntä
ruvettiin siitä syyttämään. Silloin hän luonteensa mukaisesti otti
salaperäisen, uhmailevan asenteen: "Entä sitten, vaikka niin olisikin?"
Aiheeseen kiinnitti hänen huomiotansa myös hänen romanttinen
kirjallinen pyrkimyksensä. Olen jo ennen huomauttanut, että Byron
rakensi suuremmassa määrässä kuin edeltäjänsä runoelmiensa vaikutuksen
sen tumman mysterion varaan, joka yleensä romanttista sankaria ympäröi;
tämä mysterio on ylipäätään synnytetty sellaisilla viittauksilla, että
ajatus johtuu epäilemään takana piilevän jotain kamalaa, tunnetta sekä
siveyttä järkyttävää; mikä olisikaan näin ollen ollut parempi ja
tehokkaampi pohja tällaisille juhlallista, pelkäävää kammoa
herättäville vihjauksille kuin salassa tapahtunut sukurutsaus? Tämä
romanttisen kauhumysterion halu ja hänen tehty uhmasyntisyytensä
riittää selittämään Byronin suhteen tähän aiheeseen, tarvitsematta
kaivautua hänen yksityisen elämänsä salaisuuksiin. Se ei ole vain hänen
aiheensa, vaan kuuluu koko kauhuromanttiselle koulukunnalle.
_Abydoksen morsiossa_ häivähtää aluksi sisaren ja veljen rikollinen
rakkaus esiin, ja lukija kiintyy odottamaan jotakin muuta kuin minkä
runoelman loppu antaa. Oliko Byronilla mielessään toinen näkemys
runoelmaa aloittaessaan kuin miksi hän sen lopussa muodosti, ikäänkuin
itsekin suunnitelmaansa peläten? Sitä tekisi mieli kysyä siksi, että
Selimin ja Zuleikan uskottelu sisaruksiksi, kuten runoelman alussa
tapahtuu, sillä lopuksi olematta runossa muuta kuin jonkinmoisen
juonikepposen tehtävä, on Byronille vierasta; sillä ei ole ratkaisevaa
merkitystä runoelman mysteriollekaan, koskapa tämä pääasiassa kasvaa
Selimin ja hänen merirosvoutensa ympärille. En pitäisi mahdottomana
arvelua, että Byron oli alkuaan päättänyt käsitellä tässä runoelmassaan
veljen ja sisaren kohtalokasta rakkautta, varsinkin kun hän itse juuri
näinä aikoina oli tällaista suhdetta koskevien juorujen esineenä, mutta
luopui työnsä varrella ja uhmansa heikennyttyä alkuperäisestä
suunnitelmastaan.
Veljen ja sisaren rakkaus on se incestum-muoto, joka kiinnittää Byronin
mieltä. Hän palaa siihen _Kainissa_, jonka puolisona on hänen
kaksoissisarensa Adah, eikä sivuuta asiaa sen luonnollisen pakkotilan
varjolla, ettei muita naisia ollut kuin Kainin sisaret, vaan perustelee
tällaisen suhteen yleistä oikeutusta. Adah myöntää rakastavansa Kainia
enemmän kuin isäänsä ja kysyy Luciferilta, onko se syntiä. Ja kun
Lucifer vastaa, ettei se tosin ole syntiä hänelle, mutta kyllä hänen
lapsilleen, ei Adah tätä ymmärrä, käsittämättä että rakkautta voisi
olla monenlaista. Raamatun aihetta käsitellessään Byron tunsi olevansa
niin kaukaisella ja puolueettomalla alueella, ettei hän pelännyt
sukurutsauden avoimen käsittelyn tässä tapauksessa, johon kristitty
lukijakunta oli ammoin ensimmäistä perhettä ja ihmiskunnan
lisääntymistä ajatellessaan alistunut, herättävän mitään paheksumista.
Veljen, ja, kuten näytelmästä voi ymmärtää, todennäköisesti sisaren
rikollisen suhteen Byron sitten asettaa sen lähes läpitunkemattoman
mysterion pohjaksi, joka alusta saakka ympäröi _Manfredia_ ja hänen
kohtaloaan.
Astarte, Manfredin ainoa ystävätär, jota hänen piti rakastaa jo
veriheimolaisuudenkin vuoksi ja jonka nimikin herättää salaperäisen ja
kammottavan erotiikan tunnelmaa, ei elä enää, ja Manfred etsii heidän
yhteisen salaisuutensa unhoitusta. Kun "seitsemäs" henki ilmestyy
hänelle kauniin naisen muodossa, huudahtaa Manfred: "Oi Luoja, jos niin
on, etkä ole hulluutta etkä ivaa, minä vielä voisin olla mahdollisimman
onnellinen. Tahdon syleillä sinua ja me tahdomme uudelleen olla —".
Kun metsästäjä tarjoaa hänelle viiniä, hän torjuu sen, sanoen näkevänsä
maljan reunalla verta: "Sanon, että se on verta — minun vertani —
sitä puhdasta ja lämmintä, joka virtasi isieni ja meidän suonissamme,
kun olimme nuoria, kun sydämemme oli yhtä ja me rakastimme toisiamme
niin, kuin meidän ei olisi pitänyt rakastaa; jo silloin tämä
vuodatettiin, mutta kohoaa yhä uudelleen näkyviin, värjäten pilvet ja
sulkien minut pois taivaasta". Manfredin rikos on se, että hänen
"syleilynsä on ollut turma"; "rakastin häntä ja tuhosin hänet", ei
kädellä, vaan sydämellä, "joka särki hänen sydämensä; tämä katsoi
minuun ja lakastui". "Oli kuolettavin synti rakastaa siten, kuin me
rakastimme", tunnustaa Manfred Astarten haamulle ja pyytää, ettei
Astarte inhoaisi häntä. Tarkastettuina ajan yleistä kauhu-aiheiden
taustaa vastaan ja Byronin oman elämän valossa, eli kuten hurskas
apotti sanoo Manfredille:
— — — — — Rumours strange,
And of unholy nature, are abroad,
And busy with thy name; a noble name
For centuries —
nämä outoon suhteeseen viittaavat, tahallisesti hämäriksi jätetyt
kohdat eivät voine tarkoittaa muuta kuin incestum-rikosta ja sen
tuottamia tunnontuskia. Näin Byron yhdistää tämänkin aiheen
sankariinsa, tehden hänestä, kuten aikaisemmin sanotusta jo on
selvinnyt, täydellisen kauhuromantiikan ideain ilmennyksen, joka kokoaa
itseensä kuin polttopisteeseen suurimman osan siitä, mitä tällä alalla
oli häntä ennen ajateltu ja esitetty, ja kohottaa sen syvästi
inhimilliseksi rikollisen tunnon ja sielullisen tuskan kärsimys- ja
sovituskuvaksi.
4
Samoin kuin Byronin, on Shelleynkin elämässä puolia, jotka tekevät
incestum-aiheen esiintymisen hänen runoudessaan ymmärrettäväksi. Tämä
eteeristen näkyjen ("By solemn vision, and bright silver dream, his
infancy was nurtured" — Alastor) runoilija oli lapsuudestaan saakka
tuntenut sielussaan suuren rakkauden kaipuuta, joka sai hänen
unelmoivan, ylimaallisiin avaruuksiin pyrkivän mielikuvituksensa
tavoittelemaan kirkastettua, ihanteellista lempeä. Lapsuudessa olivat
sisaret olleet hänen eriskummallisten käärmesatujensa hartaita
kuulijoita, äidin osuutta ei hänen elämässään voi huomata, ja isän
puolelta tuli hänen osakseen tinkimätön ja ankara alistumisen vaatimus;
tämä kaikki oli omiaan jo lapsuudesta saakka, ja varsinkin sitten, kun
hänen ensimmäiset lemmentunteensa olivat päättyneet pettymiseen ja
sammumiseen,[276] kasvattamaan hänessä sitä käsitystä, että sisarusten
rakkaus oli kestävintä ja puhtainta. Tätä käsitystä tuli tukemaan hänen
kaikkiin inhimillisiin oloihin ja vakiintuneisiin pitämyksiin
kohdistuva epäilyksensä, joka ei tutkimatta alistunut pitämään
sisarusten välistä lempeäkään luonnottomuutena. Koko elämänsä aikana
Shelleyllä oli varsinaisen "maallisen" rakkautensa rinnalla toinen,
sisarellinen, "taivaallinen" rakkautensa, s.o. hänen perheessään
vaimon rinnalla platoonisena ystävättärenä oleva nainen. Tämän
rinnakkaislempensä ja ystävyytensä kahteen naiseen Shelley runoudessaan
mielellään vei askeleen eteenpäin, s.o. veljen ja sisaren
lemmensuhteeksi, joka ei enää ollut platooninenkaan. Samalla tavalla
hän projisioi luulonsa isästään runouteensa, jossa isät edustavat
mahdollisimman rajatonta tyrannivaltaa, tullen sen sorron ja vääryyden
vertauskuvaksi, jota vastaan Shelley kävi aatteellista taisteluaan.
Samoin kuin Byronilla on siis Shelleylläkin incestum-aiheen käyttö
tarkoituksellista, kokemusten ja eroottisen herkkyyden aiheuttaman
ajattelun ja perustelun tulosta.
"Kashmirin laaksossa, kaukana sen yksinäisimmässä notkossa, jossa
tuoksuvat köynnökset muodostavat kallion alle luonnollisen aition,
Alastor ojentaa väsyneet jäsenensä lepoon kimaltelevan purosen
rannalle. Unessaan hän näkee näyn, jonka toivominen ei ollut vielä
siihen saakka saanut hänen poskiaan punastumaan. Hän uneksi
hunnutetusta neidosta, joka istui hänen vierellään ja puhui matalalla
ja juhlallisella äänellä... Hänen puheensa aiheena oli tieto, totuus ja
hyve, sekä ylevät jumalallisen vapauden toiveet, ajatukset, jotka
olivat Alastorille mitä kalleimmat. Pian neidon puhtaan sielun
juhlallinen tunnelma rupesi tulena kiertelemään hänen suonissaan...
Äkkiä neito nousi, ikäänkuin hänen sielunsa ei enää olisi voinut sietää
kuohuvaa painettansa: silloin Alastor kääntyi ja näki tuulosen kuteista
tehdyn hunnun alta hänen hehkuvat jäsenensä niiden oman elämän
lämpimässä valossa; neidon levitetyt käsivarret olivat nyt paljaat,
hänen tummat kiharansa liehuivat yön tuulessa, hänen silmänsä
säteilivät, ja hänen avautuneet huulensa ojentautuivat kalpeina ja
väristen. Alastorin voimakas sydän herpautui ja sairastui lemmen
ylenpalttisuudesta. Hän levitti käsivartensa ottaakseen vastaan neidon
sykkivän poven, ja neito, hetkeksi peräytyen, mutta sitten antautuen
vastustamattoman riemun valtaan, hurjalla liikkeellä ja tukahtuneesti
huudahtaen, sulki Alastorin syleilyynsä..." Tätä unensa ihannekuvaa
Alastor lähtee etsimään ja etsii, kunnes kuolema hänet vapahtaa, ja
tämä esittänee myös Shelleyn sielun saavuttamattomissa olevaa,
kirkastunutta lemmen ihannetta, jota hän turhaan koetti "maallisella"
rakkaudella korvata ja jota hän kuvitteli heijastuvan sisarusten
välisestä suhteesta.[277] Tätä sielunsa puhdasta sisarrakkautta hän
myöhemmin lauloi unohtumattomasti _Epipsychidionissa_, käyttäen sanoja
"sisar" ja "morsio" rinnakkain. Idyllissä _Rosalind ja Helen_, jossa
nämä kertovat lempensä kärsimyshistorian ja joka Lionelin tarinassa
läheltä kuvastaa runoilijan omaa elämää, väikkyy myöskin sukurutsauden
synkkä varjo taustalla. Paikka, jonne Helen menee tapaamaan
ystävätärtänsä Rosalindia, on todella romanttinen: siellä vallitsee nyt
hiljaisuus ja hämy; luonto on unessa, käärme nukkuu luolassaan ja
linnut unelmoivat oksallaan; vain varjot hiipivät esiin, kiiltomadot
loistavat, ja pöllöt ja satakielet heräävät; pöllöt pakenevat kuitenkin
kauas iloisempiin laaksoihin, sillä kuu nukkuu pilvensä takana;
satakieli istuu oksallaan mykkänä, murhemielin, sillä sen uskoton
puoliso on poistunut, jättäen sen yksin. Tällä synkällä paikalla on
tapahtunut vielä synkempi asia, sillä siellä olivat veli ja sisar
antautuneet toisilleen sieluineen ja ruumiineen. "Seuraten heidän
jälkiänsä tuohon metsän piilopaikkaan väkijoukko repi heidän viattoman
lapsensa jäsen jäseneltä sekä surmasi ja polki jalkoihinsa äidin; mutta
nuorukaisen pelasti eräs pappi Jumalan pyhimmän armon vuoksi,
poltettavaksi torilla roviolla". Näihin sanoihin sisältyy runoilijan
oma kannanotto tuohon tapahtumaan. Täällä nyt Rosalind ensin kertoo
tarinansa, jonka traagillisuutta sukurutsauden uhka tummentaa: hän on
jo rakastamansa miehen kanssa alttarin edessä, kun hänen isänsä palaa
kaukaisesta maasta juuri parhaiksi ajoissa ilmoittamaan, että
sulhanen onkin Rosalindin veli. Runoelmassa ovat nämä kosketukset
sukurutsaus-aiheeseen mielestäni molemmissa kohdissa tarpeettomat:
edellinen on aivan teennäinen ja ulkonainen, romanttisen synkkyyden
lisäämiseksi mukaan liitetty ylimääräinen musta raita; jälkimmäinen ei
ole ainoa kari, jolle Rosalindin lemmenliitto olisi voinut ajautua.
Käyttämällä niitä runoilija sekoitti sointuyhdistelmäänsä sora-äänen,
vähentäen siten sitä idyllin rauhaa, joka elämän onnettomuuksien
jälkeen saavutettuna surumielisenä resignationa antaa runolle sen
yleisleiman. Mutta juuri tämä sukurutsaus-aiheen asiaankuulumattomuus
tässä tapauksessa osoittaa, että se on ollut Shelleyn mietemaailmassa
hyvin esillä silloin, kun hän on runonsa kirjoittanut.
Tämä idea sisaresta ja veljestä, joiden välillä vallitsee ihanteellinen
rakkaus, mutta kuitenkin siten, että tuon rakkauden ja lemmen raja
väliin tuntuu katoavan, on tosiasiallisesti Shelleyn tuotannossa
yleinen ja erikoisesti esiintyvä. _Islamin kapinassa_ ei ole sitä
huomattavissa, mutta se on alkujaan siinä ollut. Sen alkuperäinen nimi
oli _Laon ja Cythna_, ja oli nämä nimenomaan ilmoitettu veljeksi ja
sisareksi.[278] Oltuaan kauan kohtalon eroittamina he vihdoin tapaavat
toisensa; jälleennäkemisen riemu kiihtyy silloin lemmen intohimoksi,
joka sisaruussuhdetta ollenkaan ajattelematta vaipuu kahden auringon
kierron kestävään onnen hurmioon, niin väkevään, että sitä kuvaavat
säkeet tuntuvat värisevän ruusuisen hunnun alla polttavina ja
kiihkoisina loppumattomassa ja rajattomassa antautumisen hekumassa.
Saattaa hyvin ymmärtää nämä säejaksot luettuaan, miksi Shelleyn
kustantaja vaati poistettavaksi sisaruussuhteen ja Cythnasta tehtäväksi
Laonin lapsuuden leikkitoverin. Shelley itse ei huomannut tuossa
suhteessa mitään loukkaavaa, sillä hänen mielikuvansa korkeimmasta
mahdollisesta, puhtaasta lemmestä lähti alkujaankin, kuten sanottu,
veljen ja sisaren välisestä kiintymyksestä.[279]
Mitä sitten tulee Shelleyn kuuluun incestum-draamaan _Cencit_ (The
Cenci, 1819), eroittautuu se ilmeisesti Shelleyn oman sisäisen
runoilijaolemuksen ulkopuolelle. Se ei ole syntynyt mistään sellaisista
sieluntaisteluista ja ongelmien harkinnoista kuin pääosa hänen muusta
runoudestaan, vaan on aiheutunut nuoren, kauniin naisen kuvan ja
traagillisen kohtalon herättämästä romanttisesta mielenkiinnosta, ja
kiihkeästä, humaanisesta myötätunnosta. Incestum — isän salamyhkäisin
ja pöyristyttävin sanoin lausuma uhka tytärtänsä vastaan — ei ole
siinä samaa Shelleyn suuren, ihanteellisen käsityksen tulkintaa kuin
esim. Islamin kapinassa, vaan ulkopuolella olevan kauhistunutta
sairaalloisen rikoksellisuuden toteamista. Cencit on mielestäni
etupäässä yksityinen, kammottava rikostapaus, jota sen käsittely ei ole
jaksanut nostaa runolliseen, yleisinhimilliseen voimaan.[280]
5
Nämä esimerkit riittänevät osoittamaan, kuinka tärkeä sija sellaisella
lemmen kauhuaiheella kuin mitä sukurutsaus on, oli Englannin
romantikkojen tuotannossa. Laadultaan melodramaattiseen aineistoon
kuuluvana se tosiasiallisesti esiintyykin erikoisesti viljeltynä
silloin, kun romanttinen suunta kuohahtaa lähelle äärimmäisiä,
patologisia rajojansa. Halu käsitellä tätä aihetta onkin eräs
romantikkojen sielunelämän patologisia puolia.
Ajatellessa tämän ajan kirjallisuudessa esiintyvää lemmenelämän
kuvausta yleensä siinä saattaa huomata useita eri puolia: Radcliffen
lempi on siroa ja hentoa paimenisilla-olon idylliä, jossa takana
väreilee sentimentaalinen, kyynelöivän puhdas ja eteerinen kaipuu;
Reeven lempi on samanlaatuista, mikäli asiaa yleensä kosketellaan sen
enempää kuin että sankarin sanotaan rakastavan sankaritarta ja saavan
hänet omakseen; Walpole, koulun alkaja, oli Theodoren ja Matildan
ihanteellisella suhteella antanut alun tähän sävellajiin, mutta ei
saanut yllämainituista kahdesta kirjailijattaresta seuraajia siihen
lemmen symfoniaan, joka alkaa Manfredin aikeista Isabellaa kohtaan ja
purkautuu Salaperäisessä äidissä sairaalloisen viiltäväksi
epäsoinnuksi. Tähän viimemainittuun sävellajiin yhtyy Lewis, ja sen eri
vaihtelut uudistuvat jalosointuisempina intohimon aaltoina Byronilla ja
Shelleyllä, joista edellinen viljelee myös terveen lihallista,
kursailematta ja murehtimatta omakseen ottavaa ja nauttivaa lempeä.
Scott pysyttelee yleensä porvarillisessa yhteiskunnassa hyväksytyn,
terveen, häiden toivossa iloitsevan, humoristisella silmäniskuna
kuvatun lemmen piirissä, käyttäen vain harvemmin, kuten Lammermoorin
morsiamessa, traagillisia värejä. Asteikko on siis sangen täydellinen,
mutta ei mielestäni anna tältä lajittelun kannalta syytä huomautusta
pitemmälle. Vasta sen löytäminen, mikä muodostaa kauhuromanttisen
lemmenkuvauksen yhteisen pohjapiirteen, avaa tien kauhuromantikkojen
todelliseen lemmenmaailmaan.
Walpolen, Reeven, Radcliffen ja Lewisin tuotannossa on nuoren naisen
ahdistaminen eräs juonirakenteen pääpiirteitä. Tämä ahdistaminen on,
tapahtuipa se missä oloissa hyvänsä, pohjaltaan eroottinen piirre, ja
kuvastuu siinä, esiintyipä se missä kirjallisuudessa ja milloin
tahansa, miehen aktiivinen ja naisen passiivinen lemmenvaisto.
Kauhuromantikot käsittelevät nyt tätä todellakin luonnollista,
vanhaa aihetta siihen melodramaattiseen tyyliin, joka oli heille
yleensä mieluinen: nuorta naista ei ahdistella viekkailla
viettelysuunnitelmilla, vaan suoranaisella väkivallan uhalla. Ja
tehdäkseen asian vielä kaameammaksi, kauhuromantikot, kuten olemme
nähneet, mielellään valitsevat näille ahdisteluille ympäristön, joka on
mahdollisimman pöyristyttävä, nimittäin haamulinnan yksinäiset ja öiset
käytävät, maanalaiset ja sokkeloiset holvit, luostarien katakombit
j.n.e. Tässä miljöön valinnassa ilmenee mielestäni yleensäkin, ja
varsinkin silloin, kun on kysymys erotiikasta, jotakin sairaalloista.
Siinä mielenkiinnossa, jolla esim. Lewis kuvasi luostarin salaisuudessa
ja yön hiljaisuudessa, absoluuttisesti rauhoitetussa kammiossa tahi
hautaholvien luurankoympäristössä tapahtuvaa, hillitöntä ja
eläimellisyyteen saakka menevää eroottista viettiä, esiintyy
epäilemättä sarja tulistuneita, neurasteenisen luonnottomasti
seksualisia mielikuvia, patologista sielunelämää, joka paljastaa
tekijässään, hänen itsensä sitä ehkä huomaamatta, sairaalloisen
piirteen. Kuta yksinäisempään paikkaan hän uhrinsa johdattaa, sitä
hehkuvampia ja elävämpiä ovat nämä hänen mielikuvansa. Samalta
pohjalta, vaikka kysymys ei suoranaisesti olekaan lemmenkohtauksista,
on mielestäni selitettävä myös Maturinin tuotannossa esiintyvä
kauhumässäily: ne ovat enemmän tahi vähemmän hermosairaan henkilön
tuotteita, joissa tiedottomasti on menty pitemmälle kuin tekijän kylmät
järkilaskelmat aluksi olivat osanneet suunnitellakaan, ja jotka
syvimmältä pohjaltaan ovat sukua neurasteenikon seksualiselle
kiihoitukselle. Että romanttisessa erotiikassa, silloin kun se todella
on romanttista, esiintyy lemmenelämän sairaalloisuutta, siitä on
mielestäni osoituksena koko incestum-aihe ja m.m. seuraavat _Julianin
ja Maddalon_ (mielisairaan) lausumat säkeet:
That, like some maniac monk, I had torn out
The nerves of manhood by their bleeding root
With mine own quivering fingers, so that ne'er
Our hearts had for a moment mingled there
To disunite in horror —.