1
Aikaisemmin sanotusta on selvinnyt, että jo Otranton linnassa oli
esiintynyt tumman, synkän ja intohimoisen tyrannin tyyppi, jota sitten
Radcliffe erikoisella mielenkiinnolla viljeli. Tämän tyypin
tuntomerkkeinä olivat korkea ja kalpea, mustien kiharoiden
varjostama otsa, läpitunkeva, tumma katse, kasvojen yleinen kauneus,
olemuksen miehekkyys ja menneisyyden salaperäinen tutkimattomuus.
Hänen melankoliansa takaa kuultaa Hamlet, Vathekin Eblis ja Miltonin
Saatana,[234] jotka ovat osallisina hänen tummassa katseessaan ja hänen
sielunsa uhmassa; hänen läheisyydessään hiiviskelevät ehkä Lovelace ja
Zeluco, antaen vihjauksia siitä traagillisuudesta, jonka paheiden
orjuus voi uhrilleen tuottaa. Caleb Williamsin Falkland ja Leonin
Bethlem Gabor kohoavat myöskin taka-alalta näkyviin, edustaen
ihmisvihaa ja ihmisen pelkoa, jolla on sairaalloinen piirre. Selville
on myös käynyt, kuinka sekä rikollinen munkki että Vaeltava
juutalainen, ja ruusuristiläiset viisaudenkiven omistajat lainaavat
itselleen tämän tyypin ulkomuodollisia piirteitä. Ilmeisesti on
syntynyt jonkinmoinen vakiintunut muotokuva, joka melkein kuvalaataksi
muuttuneena esiintyy siellä, missä tämän tyypin käsittelyyn näinä
aikoina ryhdytään.
Osoituksena siitä, että tämän tyypin pohjalla on englantilainen
perintöaihe, on sekin, että Radcliffen tumma sankari esiintyy
järvikoulunkin runoilijoilla, vaikkakin kesympänä ja
huomaamattomampana. _Wordsworthin_ näytelmässä Rajasissit, jonka hän
kirjoitti jo 1795-6, on Oswald tyypillinen Montoni-ilmiö, varustettuna
Jagon pahuuden lisäpiirteillä. Houkutellessaan päällikköään,
Marmadukea, murhaan, ja tämän epäröidessä hän selittää: "Voi olla, että
löytyy sellaisia raukkamaisia, puoleksi ajattelevia pelkureita, jotka
kalveten sanovat sinua murhaajaksi, ja että joudut yksinäiseksi heidän
keskuudessaan, mutta tämäkö nyt olisi suurikaan onnettomuus lujalle
luonteelle!... Yksinäisyys! Kotka elää yksinäisyydessä". Nuoruudessaan
Oswald on ollut kaikkien suosima, "joka kielen lemmikki"; hän matkustaa
Syriaan ja luulee joutuneensa laivalla kapteenin ja miehistön
salavehkeilyn esineeksi, kostaa jättämällä kapteenin alastomalle
saarelle nälkäkuoleman uhriksi ja piiloutuu luostariin, kunnes yhtyy
ristiretkeläisiin, suorittaen sankaritekoja. Mutta hän on yksinäinen
olento silti, hänen kulkunsa on "yksinäisen vaellusta", ja hänen
mietteensä sairaalloista itsetutkistelua sekä pyrkimystä "laajentamaan
ihmisen älyllistä valtakuntaa". Päälliköstänsä Marmadukesta hän tahtoo
tehdä murhaajan, saadakseen hänestä yksinäisyyteensä saman
onnettomuuden luoman toverin. Wordsworthin näytelmä julkaistiin vasta
paljoa myöhemmin, eikä ole siis keneenkään tämän ajan kirjailijaan
vaikuttanut, mutta osoittaa selvästi, kuinka 18:nnen vuosisadan lopulla
Englannissa monella taholla tunnettiin tällaisen synkän mietiskelijän
kuvan olemassaolo ja koetettiin tulkita sitä runoudessa.
Se pujahtaa näkyviin _Coleridgenkin_ tuotannossa. Hänen näytelmässään
_Katumus_, jonka ensimmäisen laitoksen hän kirjoitti jo 1797 (Osorio),
mutta joka esitettiin vasta 1819, on Ordonio, veljensä sukuperinnön
anastaja ja hänen morsiamensa tavoittelija, tällainen synkän,
omantunnontuskien raateleman rikoksellisen tyyppi; näytelmän juonessa
tuntuva Henkiennäkijän vaikutus ei oikeuta otaksumaan, että Ordonion
kuva olisi kotoisin Schilleriltä, sillä kaikilta piirteiltään se täysin
soveltuu Manfredin—Montonin linjaan. _Southeykin_ antaa näiden tummien
piirteiden esiintyä runoelmissaan: Kehaman tunnusmerkkinä on
all-commanding brow ja darkening brow, "kulmien kaikkia vallitseva
synkkyys", "kulmien synkkenevä ilme".
Saksassa oli näihin aikoihin esiintynyt vastaava tyyppi, Schillerin
_Karl Moor_, joka on erikoinen Prometheusmaisen uhmansa,
vapaudenrakkautensa ja ihmisvihansa vuoksi; hän on titaanimaisempi ja
korkeampi, vailla mysteriota, avo-otsainen kuin tekijänsäkin, syntynyt
todennäköisesti Miltonin, Shakespearen ja Götz von Berlichingenin
vaikutuksen alaisena. _Ryövärit_ julkaistiin englanniksi 1792. Tämä
ihmisvihan puoli esiintyi voimakkaasti _Godwinin_ Leonissa, jonka eräs
henkilö, unkarilainen rosvoritari _Bethlem Gabor_, on sen edustaja
Schillerin hengessä. Leonin mielestä Gabor on kuin "synkkä,
salamyhkäinen tyranni", jonka linna maanalaisine käytävineen ja
vankiholveineen vastaa täydelleen tyrannin hallitseman haamulinnan
kuvaa. Hän ei ole aina ollut sellainen, vaan vasta hänen kärsimänsä
suuret vääryydet ovat tehneet hänestä ihmisvihaajan. Koska tekojen syyt
ja vaikuttimet yleensä ovat samat kaikilla ihmisillä, ei Gabor huoli
lajitella vihansa esineitä, vaan kohdistaa sen koko ihmissukuun.
Huomattuaan, että Leonin kokemukset ovat samanlaiset, hän tuntee tätä
kohtaan ystävyyttä, mutta kun Leon onnettomuuksistaan huolimatta pyrkii
tekemään ihmisille hyvää, Gaborin ystävyys muuttuu katkeraksi vihaksi
häntäkin kohtaan, sillä hän ei sallisi kenenkään rakastavan ihmisiä.
Tässä ihmisvihassaan Gabor pysyy lujana loppuun saakka, hautautuen
rosvolinnansa raunioiden alle.
Ranskassa oli Rousseaun aloittamalla linjalla syntynyt oma
maailmantuskaa edustava sankarigalleriansa: Saint-Preux, (Werther),
René, Obermann ja Adolphe. Tässä sankarissa on sentimentaalinen
maailmantuska enemmän etualalla kuin byronilaisessa tyypissä, jossa
etualalla on mysterio ja uhma. Muistelmissaan Chateaubriand kyllä
näyttää pitävän Childe Haroldia melkeinpä itselleen kuuluvana
keksintönä, mutta René ei ole välttämätön Childe Haroldin synnylle.
Kaikki nämä linjat ovat eri heijastuspintoja samasta, koko Euroopan
silloin tuntemasta suuresta kaipuusta.
Byronilaisen sankarin sukujohto on siis, kaiken sen perusteella, mitä
Hamletin-Manfredin-Montonin-Bethlem Gaborin ja heihin liittyvien
sivuhenkilöiden linjan seuraaminen on esiintuonut, alkuvaiheiltaan
englantilaisten oma kirjallinen tyyppi, johon epäröiden on yhdistettävä
vieraita vaikutelmia. Erikoisesti on varottava sitä, ettei sukujohdon
alkupäähän aseteta Karl Mooria, sillä hän ei ole byronilaisen sankarin
isä, vaan hänen Saksassa kehittynyt rinnakkaisilmiönsä, veljensä,
yhteisenä kaukaisena isänä molemmilla Shakespeare ja Milton. Tämä
englantilainen sukujohto vie nyt, 18:nnen sataluvun alkaessa, suoraan
Walter Scottiin ja hänen runoteoksiinsa.
2
_Walter Scottin_ tapaaminen tältä linjalta on yhtä luonnollinen ja
välttymätön kuin hänen osuutensa haamulinnan kuvan kehitykseen. Olihan
hän omaksunut koko Walpolen, Radcliffen ja Lewisin maailman sekä
rikastuttanut sitä kansanromantiikan ja historian runsaalla
aineistolla. Tuntien hänen ihailunsa esim. Radcliffeä kohtaan ei hänen
oman kirjallisen tuotantonsa alkaessa voi odottaakaan muuta, kuin että
jollakin Montonin tapaisella ilmiöllä, ehkä Scottin miehekkään
temperamentin muuttamana, tulee olemaan siinä osuutensa. Katsaus hänen
runoelmiinsa osoittaakin tämän otaksuman oikeaksi.[235]
_Viimeisen runojan laulussa_ on tähän tyyppiin viittaava vain jokunen
määritelmä William Delorainesta ja lordi Dacresta. Edellinen on hurja
rajaseudun ritari, "vakaa sydämeltään ja luja kädeltään", joka on
julistettu viisi kertaa lainsuojattomaksi. Katumusta hän ei harjoita ja
tuntee tuskin ainoatakaan rukousta, paitsi ehkä Ave Mariaa. Hän on
synkkäkulmainen mies, jonka kypärän töyhtö liehuu ylpeästi. Kun hän
kohtaa vihollisensa, "ei hän huokaa, ei rukoile, ei huuda avukseen
pyhimyksiä eikä pyhää äitiä". Lordi Dacre on taas "pikavihainen mies",
"tulinen" ja "ylpeä", mikä viimemainittu liittyy hänen nimeensä
pysyväisenä mainesanana. Lisäksi vilahtaa esiin soturi, jolla on
"hiilimusta, lyhyeksi leikattu tukka, niin että hänen päivettyneet
kasvonsa esteettä näkyvät". Kun Conrad Wolfstein loukkaa "tulista ja
sisukasta" Rutherfordia ja tämä kostoksi murhaa hänet salaa, kuten
luullaan, välähtää tässä esiin ensimmäinen malli Laran samanlaiselle
rikokselle.
_Marmion_ vie läheisesti muistelemaan edellisten vuosikymmenien
kauhuromantiikkaa, ollen kuin sen jonkinmoinen runomuotoinen,
keskitetty esitys. Jo aikaisemmin on viitattu sen edeltäjiinsä yhtyviin
piirteisiin, jotka hyvin kuvaavat sitä maaperää, josta se on kasvanut;
suurinta mielenkiintoa on sitten omiaan herättämään sen päähenkilö,
ritari Marmion.
Hänen kasvoistaan näkyy, että hän on ankara soturi, joka on ollut
monessa taistelussa. Kulmakarvat ovat mustat, silmät tuliset, ja niiden
ilme osoittaa ylpeää ja kiivasta luonnetta, samalla kuin kasvojen syvät
ajatus-uurteet todistavat hänet laajoja suunnitelmia hautovaksi ja
harkitsevaksi. Hänen otsansa on korkea, viikset ovat tuuheat, tukka
kiharainen ja hiilimusta, sieltä täältä jo harmaantuva, joskin enemmän
työn kuin iän vuoksi. Hänen kulmikkaat ja jäntevät jäsenensä
osoittavat, ettei hän ole mikään siro hovin ritari, mutta taistelussa
peloittava soturi ja viisas johtaja. Kun hän saapuu kulkueensa
etupäässä Norhamin linnaan, johtuu mieleen suurta miekkaa kantava
saattue Otranton linnasta, varsinkin kun huomio erikoisesti kiintyy
hänen komeaan kypäräänsä töyhtöineen, ja hänen isoon peitseensä, jota
kaksi miestä kantaa. Hänen muotonsa käy synkäksi, kun häneltä
tiedustellaan, minne hänen kaunis knaappinsa on jäänyt; onhan tuo
nuorukainen nimittäin karannut nunna, hänen rakastajattarensa, joka
miehen puvussa on häntä seurannut. Tämä tuo etsimättä mieleen Laran
samoin esiintyvän naisseuralaisen. Kun Marmion käy yöllä taittamassa
peistä surmaamansa miehen haamun kanssa, kuten hän aluksi luulee, ja
järkytettynä tunteekin hänet eläväksi ihmiseksi, tuntuu kohtaus
sukulaiselta Laran selittämättömälle, järkyttävälle kauhunäylle hänen
linnassaan.
Yhteistä entisten kauhuromanttisten paroonien kanssa on Marmionilla se,
että hän on rikollinen ja väkivaltainen luonne. Mutta hän eroaa heistä
siinä, että häntä vaivaavat omantunnontuskat ja katumus, hänen
kuitenkaan jaksamatta seurata parempia vaistojaan, joten hänellä on
aina kestettävänään ristiriita. Hänestä sanotaan, että hän tuskin piti
evankeliumina sitä, mitä kirkko uskoi. Näin hänen nimeensä liittyy
vähitellen jonkinmoinen salaperäisyyden ja läpitunkemattomuuden
ilmakehä, joka herättää pelkoa. Runon synkille väreille antavat
lisätummuutta de Wiltonin kuvaukset kostonhimostaan, kuinka hän
"syventyy hautomaan jylhää kostoa ja veritekoja". Kaikesta huolimatta
Marmion kuitenkin ilmeisesti on romanttisen runottaren ihailun
esineenä; hänen uljas ja ehkäpä rikollisuutensa ja mistään
piittaamattomuutensa vuoksi tumma ja erikoinen olemuksensa kohoaa
"peloittavan kauniina" kaikkien muiden yläpuolelle ja vallitsee lopuksi
haahmollaan ja sankaruudellaan koko Flodden Fieldin — kuten Larakin
viimeisessä taistelussaan, molemmilla heille läheinen nainen
lohduttajana. Kun Marmion sitten vaipuu nimettömään hautaansa, jää
hänestä jäljelle urhoollisen ja ihaillun ritarin muisto. Mielestäni on
nyt tämä Marmioniin kohdistuva romanttinen ihailu, joka esiintyy
erittäin selvästi ja runon herättämin tunnelmin saa vastakaikua
lukijassa, ensinnäkin uutta edeltäjiin verraten ja toiseksi juuri sitä,
jota Byron tumman sankarinsa kuvaamisella tarkoitti. Aivan erikoisella
tavalla siis Marmion muodostuu sillaksi kahden kehitysasteen välille:
kauhuromantiikan enemmänkin yleiseen kaavaan valettujen tyrannien
joukosta astuu esille Marmion edustamaan intohimojen ja ristiriitojen,
rikosten, sankaruuden ja maineenhimon hallitsemaa, ihailtua, tummaa
romanttista yksilöä.
_Järven neito_ (The Lady of the Lake, 1810) on yleiseltä väritykseltään
heleämpi ja kirkkaampi, ja säveleeltään iloisempi kuin tumma Marmion.
Katsellessaan kaunista vuoristojärven laaksoa runoilija puhkeaa aito
Radcliffen tyyliin lausumaan: "Kuinka ihanasti sointuisikaan torven
ääni tuolla järvellä aamun sarastaessa! Kuinka ihanasti kaikuisi
rakastajan luuttu, kun lehtojen äänet vaikenevat ja keskiyön kuu kastaa
otsaansa hopea-aaltoon. Kuinka juhlallisesti kantautuisi kuulijalle
pyhän messun kaukainen sävel, samalla kuin kellojen syvä ja kehoittava
ääni herättäisi tuon yksinäisen saaren erakon majassaan rukoukseen".
Runoilijan mielestä tämän järven rannat ovat nimenomaan "romanttisia".
Näin runo kauttaaltaan helkkyy Loch Katrinen valoisaa, lyyrillistä
kauneutta, tulkittuna kaikella sillä miehekkäällä, liiasta
tunnelmoimisesta vapaalla hengellä ja kotiseudun rakkaudella, joka oli
Walter Scottille ominaista. Runon lyyrillistä vaikutusta tehostaa
sitten runoilijan "järven neidosta" antama viehättävä kuva.[236]
Romanttista tummuutta ja intohimoa edustaa runoelmassa _Roderick Dhu_
(dhu = musta), vuorelaispäällikkö. Hän on "urhoollinen, mutta hurja
kuin jymisevä aalto, jalo, mutta kostonhimoinen ja mustasukkainen; hän
on yhtä uskollinen ystävilleen kuin miekka hänen kädelleen". Vaikka
hänen jalot puolensa loistavatkin kirkkaina, "saavat ne hänen
intohimonsa näyttämään sitä synkemmiltä ja leimahtelemaan kuin salamat
keskiyön taivaalla". Ellen Douglas kertoo, kuinka jo lapsena —
I shudder'd at his brow of gloom,
His shadowy plaid, and sable plume;
— — —
His haughty mien and lordly air.
Runoelmassa on sitten vuorelaispäällikön kuvauksena usein sanoja
sellaisia kuin _moody aspect, haughty brow, darken'd brow_, jossa "viha
ja pettymys kuvasti soihdun synkässä valossa kuin matkalle yöpyneen
toivioretkeläisen tielle tummin varjosiivin laskeutunut yön paha
demooni"; "epätoivon syvä tuska", joka "purskahtaa ilmoille hurjan
mustasukkaisuuden vallassa"; _goading thought; sullen;_ "hän ei antaudu
ihmiselle eikä kohtalolle", ja kun hän kuolee, hän vetää viimeisen
henkäyksensä _motionless and moanless_, kuten runo kertoo:
His face grows sharp, his hands are clench'd,
As if some pang his heart-strings wrench'd;
Set are his teeth, his fading eye
Is sternly fix'd on vacancy.
Kertoessaan kohtalostaan Blanche kuvaa häntä seuraavin sanoin:
When thou shalt see a darksome man,
— — —
With tartan broad, and shadowy plume,
And hand of blood, and brow of gloom,
Be thy heart bold, thy weapon strong —.
Selvästi tästä mielestäni näkyy, kuinka tuo sama tumman romanttisen
sankarin kuva on tunnusmerkkeineen nytkin esillä, puettuna hurjaksi
vuorelaispäälliköksi. Jälleen myös osoittautuu, kuinka juuri hän on
runoelman keskeinen ja pelokasta ihailua osakseen saava henkilö, joka
on kohotettu suureleiseksi, romanttisine intohimoineen, ristiriitoineen
ja uhmailuineen "subliimiksi" sankariksi.
Järven neito yhtyy monilla muillakin aineksillaan aikansa ja
edeltäjiensä aiheisiin. Kun tuntematon ritari astuu saaren
pakolaismajaan, tempautuu suvun vanha miekka huotrastaan ja putoaa
maahan, siten jo Otrantosta tunnettuun ennetapaan osoittaen jotakin
tärkeää olevan tulossa; tämä sama ritari näkee muuten unessaan olennon,
jonka kypärä "hitaasti kasvoi jättiläismäiseksi" — emme epäile sanoa:
Otranton kuuluksi kypäräksi. Kun vanha runoilija nimittää Elleniä
"Vertavuotavan sydämen neidoksi" (The Lady of the Bleeding Heart),
saattaisi sanoa erään kuuluisan nunnan vilahtaneen näköpiirissä.
Lyyrillisten ihannemaisemien rinnalle ilmestyy joskus villiä
vuoristoromantiikkaa: "Se oli hurja ja oudostuttava pakopaikka,
sellainen, ettei rosvon jalka ollut konsanaan moiseen astunut; vuoren
harjanteella oleva luola ammotti kuin haava sotilaan rinnassa".
Saapuvilla on myös uskollisesti vanha haamulinna raskaine, ruostuneessa
koukussa riippuvine vankiholvien avaimineen, tulisoihtuineen,
peloittavine käytävineen, jonne kuuluu kahleiden kalina ja vankien
valitus, teilirattaineen, pyövelinmiekkoineen ja kamaline
kidutuskoneineen. Tällaiseen linnaan joutuneena ahdistettu Ellen kuulee
yhtäkkiä kaunista, romanttista laulua, joka on lähtöisin "sydänsairaan"
nuorukaisen huulilta. Nuorukaisen rakkaudentunnustus on kohdistettu —
juuri Ellenille itselleen. Kauttaaltaan näin pienetkin, jo entuudesta
tutut romanttiset aiheet tähänkin runoelmaan kutoutuvat.
_Rokebyssä_ (1813) vaihtuvat esille tummat värit ja joukko uutta,
myöhemmälle romantiikalle mieluista ainesta tuodaan näyttämölle.
Huomiota herättää aluksi ahneuteen ja julmimpaankin rikollisuuteen
taipuva Oswald, jonka "omatunto, mennen ajasta edelle, jo ennakolta
moittii aiotusta rikoksesta", häiriten hänen untansa, ja joka samalla
on heikko ja epäjalo luonteeltaan. Romanttisen rikoksellisen tavoin hän
heittelehtii kiduttavien unien vaivaamana vuoteellaan, eikä uskalla
herättyään enää nukkua uudelleen, vaan "laskee tunti tunnilta linnan
kellon lyönnit, tai kuuntelee pöllön huutoa tai surullisesti humisevaa
tuulta". Hänen epäluuloisuudessaan ja matalamielisyydessään on jotakin,
joka tuo mieleen Byronin Wernerin. Oswaldissa emme kuitenkaan voi nähdä
mitään erikoisesti juuri romantiikan sankarihenkilöille kuvaavaa
enempää kuin Wernerissäkään, vaan ovat he molemmat raukkamaisia ja
halveksittavia luonteita, vailla runouden suomaa hohdetta. Rokebyn
romanttinen sankari on varsinaisesti seikkailijarosvo Bertram, jonka
varjossa Wernerin poika Ulric osaltaan on syntynyt,[237] ja Bertramin
entinen ystävä ja taistelutoveri Mortham, joka edustaa tyyppinsä
ylevämpää ja jaloa puolta.
Kun Bertram yöllä saapuu Oswaldin luo, hän tulee "raskain askelin",
kypärän töyhdöt varjostavat hänen kasvojaan ja hän on käärinyt avaran
viitan jättiläismäisen vartalonsa ympärille. Hänen muodossaan on
paljon, joka antaa syytä pelkoon: hehkuva ilmanala ja elämä ovat
tehneet jälkensä hänen tummiin kasvoihinsa, uurtaneet otsan ja
kylväneet harmaata mustaan tukkaan, mutta jättäneet koskematta
"ylpeyden huulen", joka "kaartuen ylöspäin ei ollut milloinkaan
kauhusta kalvennut", ja "liekin silmän", joka "näytti halveksivan
maailmaa", ei tuntenut kyyneleitä, ja "leimahti ankarasti tummalla
hehkulla", joka "pilkkasi tuskaa eikä tuntenut valitusta". Kylmänä,
välinpitämättömänä, hän saattoi nähdä verta ja vaaraa; kauan ruokitut
pahat intohimot ovat kyntäneet vakonsa hänen "synkille kulmilleen" ja
"sapekkaille kasvoilleen". Poissa ovat nuoruuden kevytmielisyyden
hilpeät synnit, mutta syvään juurtuneena on paljas alaston pahe, ilman
mitään sovittavaa puolta, ja voimakkaimpana ahneus ja nautinnonhimo.
Bertramin _swarthy eye, sullen mood, stormy mind, felon deed, fruitless
guilt, gloomy train, giant form_, liittyvät alituisesti häntä koskeviin
kuvauksiin, joista seuraava esimerkiksi mainittakoon:
One ample hand his forehead press'd,
And one was dropp'd across his breast.
The shaggy eyebrows deeper came
Above his eyes of swarthy flame;
His lip of pride awhile forbore
The haughty curve till then it wore;
The unalter'd fierceness of his look
A shade of darken'd sadness took, —
For dark and sad a presage press'd
Resistlessly on Bertram's breast. —
Aito romanttiseen, uhkamieliseen tapaan ei hänen sielunsa taakka
kuitenkaan saa häntä katumaan, vaan lujana kuin kallio hän odottaa
kohtaloansa: "Sydämeni voi murtua, mutta ei kitua". Tämän synkän ilmeen
hän säilyttääkin loppuun asti. Kun hän ratsastaa kirkkoon kostaakseen
Oswaldille, kertoo runo ihaillen, kuinka "hänen viittansa, töyhtönsä ja
ratsunsa olivat mustat" ja kuinka hänen katseensa oli _grimly
determined_; hänen kuolinhuokauksensa oli "enemmän naurua kuin
valitusta". Niinpä hän kuoltuaan saavuttaakin täyden romanttisen
ihailun osakseen:
Fell as he was in act and mind.
He left no bolder heart behind:
Then give him, for a soldier meet,
A soldier's cloak for winding-sheet.
Runoelman toinen tumma sankari on Mortham, Bertramin entinen ystävä ja
taistelutoveri. Hänen elämässään on salaisuus, joka kuitenkin runoelman
lopulla selviää: mustasukkaisuudessaan hän on surmannut puolisonsa.
Nuoruudessaan hän on ollut kevytmielinen ja hurja, ja hänen mieltään
painaa nyt tämä _dark and fatal tale_. Kun lisäksi hänen poikansa
katoaa, hän lähtee vaeltamaan maailmalle, joutuen vihdoin hurjan
merirosvojoukon johtajaksi, toverinansa Bertram, joka tällöin on hänen
ystävänsä. Hän esiintyy niin, että yksin hänen toverinsakin katselevat
hänen hurjia tekojansa kauhistuen ja peläten, ja näkee paljon
inhimillistä rikollisuutta ja tuskaa kuitenkaan tapaamatta
vaelluksillaan ainoatakaan niin onnetonta, jonka suru olisi yhtä suuri
kuin hänen. Bertram kertoo hänestä, kuinka hän merirosvovuosinaan oli
synkkä mies, joka liittyi joukkoon epätoivoisena ja pelättävänä,
halveksien elämää ja kaikkia sen siteitä; hän rakasti uhkarohkeita
seikkailuja ja vaaraa sen itsensä vuoksi; hänen synkältä otsaltaan ei
ilo eikä viini saanut silitetyksi ainoatakaan ryppyä; jos hän hymyili,
niin se oli huono merkki, sillä se tapahtui vain ankaran ja uhkaavan
vaaran hetkellä, ja jos hän nauroi,[138] saattoi jokainen pitää
kohtaloansa päätettynä; ensimmäisenä hän otteli joka taistelussa, mutta
kääntyi halveksien pois, kun saaliinjakoon ryhdyttiin; usein hän koetti
suojella vanhoja tovereitaan, kehoittaen näitä osoittamaan
armahtavaisuutta ja inhimillisyyttä. Kun hän vihdoin palaa kotimaahan,
koettaa hän katumuksella keventää tuntonsa taakkaa.
Näiden molempain tummien sankarien mukana astuu nyt romanttiseen
kirjallisuuteen merirosvo. "Buccaneer"-aihepiiri, eksoottisten maiden
aarteet, niissä käydyt armottomat taistelut, kuulut merirosvot ja koko
tuo villi elämä ulkopuolella lakien ja yhteiskunnan esitetään synkin
välähdyksin aito romanttisessa valaistuksessa. Kapteeni Singleton ja
hänen maailmansa oli syntynyt uudelleen, mutta nyt täysin romanttisena.
Tumman sankarin ei tarvinnut enää tämän jälkeen olla mikään
"historiallisten" kulissien keskellä esiintyvä ritari, vaan saattoi hän
kuulua kirjailijan omaankin aikaan; ehtona eivät liioin enää olleet
Otranton kypärän mustat töyhdöt, jotka näihin saakka olivat heiluneet
joka sankarin pään päällä, eivätkä rautavarukset ja jättiläismäiset
miekat, vaan ainoastaan tumma muoto, salamoivat silmät, levoton ja
kaikkea pilkkaava luonne, salaperäinen tapahtuma menneisyydessä, hurja
ja kevytmielinen nuoruus, ja vihdoin sydämen syvyydessä alituisesti
kalvava katumus ja itsehalveksinta.
Runoelmassa herättää tämän jälkeen huomiota Scottin
kirjailijaluonteelle vieras sentimentaalisuus, joka esiintyy tässä
melkoisen runsaasti ja tyypillisesti Radcliffen tyyliin. Sen edustajana
on nuori Wilfrid, Oswald-tyrannin hento, unelmoiva ja onnettomasti
Matildaan rakastunut poika. Hentona ja haaveellisena jo lapsuudesta
saakka hän pelkäsi sotaisia aseleikkejä, "mietiskeli Hamletin kanssa"
ja "itki itsensä hiljaiseen lepoon suloisen Desdemonan kohtalon
ääressä". Hän rakasti niitä rauhaisia iloja, joita "yksinäinen virta ja
hiljainen järvi tarjoavat". Kiipeillen vuorilla hän uneksi
eriskummallisia unia uskollisesta rakkaudesta tahi loputtomasta
keväästä, kunnes ei enää voinut kestää mielikuviensa voimaa, vaan
palasi surullisena takaisin maahan. Hän rakastaa toivottomasti ja
intohimoisesti, mutta vaieten tunteestaan, joka ilmenee vain hänen
katseestaan. Parhaiten hän viihtyy "metsän yksinäisyydessä", _in some
wild and lone retreat_, jossa hänelle hänen päiväunelmansa muuttuvat
todellisuudeksi ja todellisuus unelmiksi. Öisin valvoessaan, kun lampun
himmeä valo sekoittuu kuutamon kalpeuteen, hän kalpeilla poskillaan
kuumeinen puna, ilme suruisena ja mielikuvitus harhaillen
eriskummallisissa unelmissa, tarttuu Radcliffen tapaan luuttuunsa ja
sommittelee ylen tunteellisia säkeitä "Kuutamolle", aloittaen ne tuohon
tuttuun tapaan: _Hail to thy cold and clouded beam_ j.n.e. Hän on niitä
romantikkojen henkilöitä, joiden tunnelmiin ympäröivällä luonnolla on
syvä vaikutuksensa, varsinkin sellaisella, joka herättää _awful
pleasure check'd by fear_. Kun hän kuolee, tapahtuu se äkkiä,
polvillaan rakastetun edessä ja hänen kättänsä suudellen, juuri kun
hänen rakkautensa puhtaus ja tarkoitustensa jalous on tehokkaasti
tullut ilmi.
Wilfridin vastakohtana on mainittava Redmond, joka on nuorekkaan
reippauden, miehekkyyden ja urhoollisuuden mallikuva. Rakkaus
ainoastaan voi hänestäkin tehdä uneksijan, jolloin hänkin _sought the
lonely wood or stream to cherish there a happier dream_. Redmond on
runoelmassa kadonnut valtaistuimen perillinen, jonka kavala vihollinen
on lapsena ryöstänyt ja joka tunnetaan oikeaksi hänellä silloin
mukanaan olleesta kultaketjusta. Hänen ryöstäjänsä saa ansaitun
palkkansa, ja tällöin esiintyy linnan kellokin vanhassa ankarassa
tehtävässään:
One stroke, upon the Castle bell,
To Oswald rung his dying knell.
Vanha linna esiintyy määrätyssä osassaan, kuten ennenkin. Kun Bertram
rosvoineen hiipii salakäytävää myöten linnan saliin, jossa parhaillaan
tapahtuu Scottille välttämätön minstrel-kohtaus, näyttää Lewisin
luurankoritarin saapuminen juhlaan olleen kaukaisena mallina, koskapa
_the lamp's uncertain lustre_ tulee siinä yhteydessä mainituksi.
Murhatuksi luultu Mortham esiintyy murhaajalleen kuin haamu, ja
haamutarinoiden vaikutus kuvataan kaunopuheliaasti. Koko aineisto
osoittaa, että Rokeby on ilmeisesti syntynyt Otranton linnan
vaikutelmien alaisena, ollen kuin kaukaisen esikuvan myöhäsyntyinen
runotoisinto, mutta samalla myös uusilla aineksillaan viitaten
tulevaisuuteen, nimenomaan Byronin tummiin rosvotyyppeihin.
_Saarien herra_ (The Lord of the Isles, 1815) ei ole byronilaisen
sankarin kannalta siinä määrin huomattava kuin Rokeby, vaikka viekin
lukijan jo alussa myrskyävän meren ja sen rantojen kallioniemillä
olevien feodaalilinnojen romanttiseen ilmapiiriin —
Each on its ovvn dark cape reclined,
And listening to its own wild wind...
Mutta ne säkeet, joilla runo ensi kerran kuvaa sankariansa Robert
Brucea —
Proud was his tone, but calm; his eye
Had that compelling dignity,
His mien that bearing haught and high,
Which common spirits fear —
osoittavat entisen tutun mielikuvan kiistävän itselleen oikeuksia.
Hänen nuoremmassa veljessänsä esiintyy samoja tuntomerkkejä, sillä
hänen katseensa on _quick, keen, high ja fierce_. Rosvot ovat _men of
evil mien, down-look'd, unwilling to be seen; They moved with
half-resolved pace, and bent on earth each gloomy face_. Sanat
sellaiset kuin _dark brow, dark look, dark, deadly, long hate_, ovat
osoituksena romanttisen henkilökäsityksen vaatimuksista, samoin kuin
määritelmät —
It is the form, the eye, the word,
The bearing of that stranger Lord;
His locks upon his forehead twine,
Jet-black — — — —
alkujansa lähtevät niistä kuvauksista, jotka aikaisempi romantiikka oli
sankaristansa antanut. Romanttisena piirteenä mainittakoon neidon
liittyminen miehen puvussa, tuntemattomana, rakastamansa sankarin
seurueeseen.
Runoelman kolmas laulu ja neljännen laulun alku ovat runoilijan villin
romanttisen luonnonkäsityksen tulkintaa, sisältäen samalla Radcliffen
muovailemia erikoispiirteitä. "Katsoessani polutonta laaksoa tahi
korkeita vuoria, ja kuunnellessani kallioilta syöksyvän putouksen
pauhua, johon sekaantuu kotkan huuto, tuntee sieluni ylevää, mutta
suruisaa iloa". "Yksinäisyys laskeutuu sydämeesi, erämaa väsyttää
silmäsi, ja outo ja kamala pelko rupeaa ahdistamaan sieluasi ankaran
juhlallisesti". "Sellaisia ovat seudut, joiden villi suurenmoisuus
herättää kauhun värinän, mikä sulaa huokauksiksi". "Milloinkaan eivät
jalkani ole vaeltaneet näin hurjalla ja villillä, mutta autiudessaan
sittenkin niin ylevällä (sublime in barrenness) näyttämöllä". Radcliffen
kauhuromanttinen luonnonkäsitys, johon välttämättömänä osana, kuten
olemme nähneet, kuuluvat kalliot, vuoriputoukset ja kotkan huuto,
uudistuu siis tässä hyvin tutunomaisena.
_Harold Peloton_ (Harold the Dauntless, 1817) on yleiseltä luonteeltaan
jonkinmoinen ritarisatu, jossa hurja ja lannistumaton pakanaritari
vaeltaa perinnöttömäksi joutuneena kaukaisissa maissa, kunnes saapuu
väkivallalla ottamaan perintöään takaisin, lopuksi katuakseen ja
kääntyäkseen kristinuskoon. Hänelläkin on seuranaan miehen pukuun
pukeutunut, häntä salaa rakastava nainen. Ahnaat papit, noita ja
noituus sekä Poen ruttopalatsista erivärisine huoneineen muistuttava
Seitsemän kilven linna, jossa kuolema asuu, runsaat haamulinnan
kuvaukset ja muu entuudesta tutunomainen aines antavat runoelmalle
sisällyksen. Haroldissa, vaikka hän onkin hämärän muinaisuuden hurja
pakana, kertautuvat jälleen monet romanttisen sankarin tuntomerkeistä.
"Hänen vanuttuneet mustat kiharansa riippuivat hänen otsallaan ja hänen
silmänsä loistivat niiden välitse tummalla hehkulla". Hän on _Harold of
harden'd heart, stubborn and wilful_, joka ei ole lapsuudestaan saakka
välittänyt mitään järjestä ja totuudesta; häneen liittyvät jälleen
mainesanoiksi _dark brow, sullen mood, gloomy brow, his helmets gloomy
pride, his dark habitual frown, his gloomy soul, dark and sullen hour,
his broad sable eye_, j.n.e. Harold muistuttaa paljon Bertramista,
lisänä vain viikingeille luonteenomainen ja romantikoille arvattavasti
hyvin mieluinen "berserkki"-raivo, jonka kuvaamiseen pannaan huomiota.
Sivuuttaen sitten byronilaisen sankarin kannalta vähemmän merkitsevänä
Scottin muun runouden huomautan, että Scott teki näillä runoelmillaan
romanttisen "laulun" eli "tarinan" erittäin suosituksi ja
kansanomaiseksi, aloittaen sen hedelmällisen runouden kauden, joksi
lähinnä seuraava aika muodostuu. Nimenomaan täytyy myöntää, että se
yllä selostettu maalaava tapa, jolla hän esitti romanttiset, tummat
sankarinsa, oli omiaan koskettamaan mielikuvitusta ja herättämään
ihailua tällaista uudelta ja viehättävältä vaikuttavaa tyyppiä kohtaan.
Scottin sankari muistissa on mielenkiintoista käydä tarkastelemaan,
minkälainen on sitten Byronin oma sankari, josta tämä tyyppi on saanut
nimensä.
3.
Yhtä luonnollinen kuin Scott, on Byron tällä linjalla. Hänkin oli
nuoruudessaan ollut kauhuromantiikan harras lukija ja oli eläytynyt sen
muinaisiin autius- ja rikostunnelmiin sekä subliimiin luonnontuntuun.
Ala oli hänelle yhtä tuttu kuin Scottillekin. Romanttisen sankarin
tyyppiä hänen ei tarvinnut lainata Schilleriltä, sillä se oli olemassa
alkumuodossaan Radcliffellä ja Moorella (Zeluco), joiden lukijoita hän
oli. Karl Moorilta sitäpaitsi puuttuu se mysterio, mikä on
byronilaiselle sankarille oleellinen, mutta sen alkua pilveytyi jo
englantilaisen tyypin ympärille; tämä oli siis Byronin käsitystapaa
lähempänä ja hänelle mieluisempi. Kun nyt Scott rupesi lyömään vettä
vuoresta, aloittaen runoelmillaan uuden, laulullisen, kertovan tyylin,
ja saavuttaen sillä suuren menestyksen, avautui Byronille tie, jota
kulkien hän sai tulkituksi aikaisemman romanttisen suunnan pohjalta
sieluunsa patoutuneet mielikuvat. Näin syntyvät hänen lyhyemmät,
nopeassa tahdissa ilmoille lennähtäneet kertovat runoelmansa, joissa
hänen nuoremman iän sankari-ihanteensa selvimpänä esiintyy. Katsaus
niihin valaisee hänen suhdettaan Walter Scottiin ja Radcliffeen, joka
aina on muistettava hänen sankarikuvansa sukupuuta tutkittaessa.
Nuori _Giaour_ (1813)[239] ratsastaa esiin "sysimustalla orhilla",
hiukan Lenoren tyyliin, _lash for lash and bound for bound_,
eräänlaisen kummitusnäyn tapaisen kammon tunnelman seuraamana. Runon
kertoja lausuu hänestä: "En tunne sinua ja inhoan rotuasi, mutta
kasvonpiirteissäsi huomaan jotakin, jota aika vahvistaa, vaan ei
poista: vaikka olet nuori ja kalpea, niin tulinen intohimo on jo otsasi
uurtanut. Ja vaikka meteorin lailla ohitse kiitäessäsi kohdistat maahan
pahan silmäsi, niin selvästi huomaan sinut sellaiseksi, joka Othmanin
poikain olisi surmattava". Hän on "yön demooni", "muukalainen puvultaan
ja peloittava ilmeeltään" (of fearful brow); hänen kasvoillaan vilahtaa
pelkoa, jonka sijaan kuitenkin nousee viha — ei ohimenevän
suuttumuksen punastuksena, vaan haudan marmorin kalpeutena, joka lisää
sen synkkyyttä. Kun hän pysähdyttää korppimustan ratsunsa kallion
huipulle ja katsoo kulmat rypyssä ja "lasittunein silmin" näyttämöä,
josta hän juuri on paennut, näyttävät hänen sieluunsa vyörähtävän tuona
hetkenä "muistojen talvet", ja tuohon ajan pisaraan kiteytyy kokonainen
elämä tuskaa ja aikakausi rikosta. Omantunnontuskien raatelema sielu
kiemurtelee kuin tulen ympäröimä skorpioni[240] — sopimattomana maan
päälle, taivaan hylkäämänä, pimeys yllä, epätoivo alla, ympärillä
liekit ja niiden sisäpuolella kuolema. Kun hän vuoristossa kohtaa
vihamiehensä Hassanin, kuvaa tämä häntä seuraavasti: "Se on hän! Tunnen
hänet nyt kalpeasta otsastaan ja pahasta katseestaan, joka auttaa häntä
petoksessaan; tunnen hänet mustasta (jetblack) parrastaan". Kun
taistelu on ohi ja Giaour kumartuu katsomaan surmaamaansa vihollista,
pääsevät tummat värit täysiin oikeuksiinsa:
And o'er him bends that foe with brow
As dark as his that bled below.
Tähän jo sinänsä kolkkoon kuvaan yhdistyy toivotus siitä, että
salaperäisestä, uskottomasta Giaourista tulkoon kuolemansa jälkeen
vampyyri, joka kummitelkoon synnyinpaikallaan imien verta omaisistaan.
Kuvan synkkyys enenee sitten yhä runon kertoessa Giaourin elämästä
vieraalla maalla, luostarissa, joka oli suonut hänelle turvapaikan,
vaikka hän olikin uskonluopio. Hänen nähdään yksinään seisovan kallion
huipulla ja raivoavan itsekseen; hänen tumman huuppansa alta hehkuva
katse ja ivan ilme on synkkä ja ylimaallinen (Schedoni); se kammottaa
näkijää, sillä siinä asuu nimetön lumo, joka kertoo yhäkin
kukistumattomasta ja ylpeästä hengestä. Jos pahuuden enkeli ottaisi
ihmisen muodon, niin hän se olisi, sillä tuo haahmo ei ole maata eikä
taivasta varten. Kun Giaour sitten kuolinvuoteellaan ripittää itsensä,
muodostuu hänen tunnustuksensa tumman ja etelämaisen intohimon
kannattamaksi muisteluksi itämaisesta lemmentarinasta romanttisine
ja hurjine kostokohtauksineen. "Kylmiä vereltään ovat kylmässä
ilmanalassa asuvat — heidän rakkautensa tuskin ansaitsee sitä nimeä;
mutta minun rakkauteni oli kuin Etnan liekkirinnassa kiehuva
laavavirta". Kuollessaan hän verhoutuu romanttiseen ja runolliseen
vaatimattomuuteen, pysyen salamyhkäisessä, arvoituksellisessa
tuntemattomuudessaan, ja pyytäen: "Hautaa minut vähäpätöisimpäin
joukkoon, älköönkä ristissä pääni päällä olko nimeä eikä merkkiä, jota
utelias vieras lukisi tahi joka pysähdyttäisi ohi kulkevan
toivioretkeläisen". Näin kuolee salaperäinen Giaour, joka oli omistanut
elämänsä yhdelle ainoalle suurelle intohimolleen, rakkaudelle,
jättämättä jälkeäkään nimestään ja suvustaan.
Edeltäjiinsä verrattuna on Giaourin tumma sankari saanut huomattavia
lisäpiirteitä. Koko runoelman leimana on ensinnäkin synkkä, tiivistetty
intohimo, joka voi "vain saavuttaa päämääränsä tahi kuolla", ja joka
saa sen säkeet värähtelemään pidätetystä, kuin teeskennellen salatusta,
kiduttavasta tuskasta. Se öinen, salaperäinen kolkkous, joka jo
aikaisemmin oli ruvennut pilveytymään romanttisen sankarin ympärille,
on kehitetty lopullisiin johtopäätöksiinsä: Giaourin vaiheille liittyy
selvittämätön mysterio, jonka hän vie mukanaan hautaansa, ja hänen
elämänsä ja lempensä kuvaus tapahtuu kirkkainta selvyyttä välttelevään,
katkonaiseen, ja suoraa, asiallista sanontaa kiertelevään tyyliin.[241]
Näin liittyy runoelman intohimoon salamyhkäisyyden jännitys, joka
täydentää sen aatekylläisten vertausten ja välähtelevien paradoksien
sekä syvältä kuuluvan hillityn nyyhkytyksen aikaansaamaa tenhoa. Kaikki
historiallinen koru, kypärä-, peitsi- ja varuskomeus, on karissut pois,
ja aika voi olla tekijän oma; romanttinen väritys on saatu aikaan
itämaiden hehkulla, minareeteilla, turbaaneilla ja käyrillä miekoilla;
sentimentaalinen rauniotunnelma on säilytetty mestarillisissa säkeissä
Hassanin autioituneesta linnasta, jossa "yksinäisen hämähäkin ohut
harmaa verkko heilahtelee hiljaa laajeten seinällä, yökkö rakentaa
pesänsä haaremin kammioon, pöllö valtaa merkkitulitornin ja villikoira
ulvoo kuivuneen suihkulähteen äärellä janosta ja nälästä". Vaikkakin
siis selvästi johdettavissa entisyydestä, on Giaour kuitenkin sikäli
uusi aste byronilaisen sankarin kehityksessä, että hänen intohimonsa ja
salaperäisyytensä on entuudesta tunnetun "kalpean synkkyyden" ohella
kohotettu yksinomaiseksi pääasiaksi. Seuraavasta näemme, mitä vaihtelua
Byron saattoi tämän näin omaksumansa perussäveleen ympärille
sommitella.
_Abydoksen morsion_ (The Bride of Abydos, 1813) ensimmäiset, itämaiden
romanttista ihailua uhkuvat, Goethen innoittamat säkeet johtavat
kirkkaampaan, Bosporon ja Marmaran auerta täynnä olevaan ilmapiiriin.
Niinpä on runoelman byronilainen sankarikin, Selim, aluksi hennompi ja
lyyrillisempi kuin synkkä Giaour, vaikkakin hänen katseensa uhma
kukistaa hänen isänsäkin. Mutta pian paljastuu, mikä hän
todellisuudessa on, kun häneltä uhataan riistää hänen lemmittynsä,
"sisarensa" Zuleika. Samoin kuin runon toinen laulu muuttaa näyttämön
myrsky-yöksi, jossa ainoana valona on Zuleikan kammion lamppu, ja
jolloin "myrskynpuuska huokaa oneasti", muuttaa se myös näköjään niin
hennon Selimin romanttiseksi rosvoksi. Hän ei olekaan Zuleikan veli,
vaan serkku, jonka vaiheisiin liittyy tarina synkästä veljesvihasta
ja -murhasta, ja jonka elämän päämäärä on rakkaus Zuleikaan ja kosto
tämän isälle. Merirosvon on hänestä tehnyt kahlehdittu kasvatus ja
hillitön vapauden kaipuu. Tämän synkän yösäveleen runo sitten kohottaa
Selimin hurjaksi kuolontragediaksi, romanttisessa pessimismissä
kieltäen häneltä sekä rakkauden että koston, kunnes värit ja tunnelma
vihdoin lieventyvät kypressin, "joka ei kuihdu, vaikka sen oksilla asuu
ikuinen suru", marmorin ja "epätoivon istuttaman" yksinäisen ruusun
kaipaukseksi. Runoelmasta puuttuvat näin byronilaisen sankarin
ulkomuotoa koskevat tunnusmerkit. Sisällykseltään se on tavallaan
toisinto Giaourista, mutta soinnutettuna hennompaan ja paljoa
sentimentaalisempaan äänilajiin, vailla luonteen ja ulkomuodon sanoilla
maalailtua tummuutta, mutta täynnä sekin rakkauden ja koston intohimoa
sekä salaperäisyyttä, lisänä vielä luonnon myrskyromantiikka.
Byronilaisen sankarin tyyppiä se ei siis sanottavammin kehitä.
Selimin tarina koskettaa voimakkaasti samaa aihepiiriä, josta on
syntynyt _Merirosvo_ (The Corsair, 1814), "tummansinisen meren iloisten
vesien" runoelma.[242] Kuvattuaan romanttisella, hillittömän vapauden
ihailulla meren sissien elämää ja värikästä leiriä heidän saarellaan
runo suoraan koskettaa sitä erikoista salaperäisyyden verhoa, johon
heidän päällikkönsä Conrad on kietoutunut. "Kuka on tuo päällikkö,
jonka nimi on maineessa ja pelätty joka rannikolla?" — näin kysytään
saamatta mitään tietää. Harvat ovat hänen sanansa, mutta "terävät hänen
silmänsä ja kätensä"; kaikki häntä tottelevat ja vain harvat
tiedustelevat hänen käskyjensä syitä. Mietiskellen hän usein seisoo
kallion huipulla, ja varoen on häntä silloin lähestyttävä, koska hän ei
tällaisina hetkinään siedä kutsumattomia tulijoita. Hän on _the man of
loneliness and mystery_, jonka tuskin on nähty hymyilevän ja harvoin
kuultu huokaavan; hänen olemuksessansa näyttää olevan vähän ihailun
aihetta, vaikkakin "hänen tummat kulmakarvansa varjostavat
tulikatsetta". "Hänen poskensa ovat ahavoituneet, hänen otsansa on
korkea ja kalpea, ja mustat kiharat valuvat sille hurjassa
epäjärjestyksessä". "Hänen kasvojensa syvät uurteet ja vaihteleva väri
vetävät puoleensa, mutta saattavat samalla ymmälle, ikäänkuin tuossa
hautovassa mielessä liikkuisi kauheita, mutta epämääräisiä tunteita".
Liian tunkeilevan uteliaisuuden tukahduttaa hänen ankara katseensa,
jonka tutkivaa ilmettä vain harva voi kestää. "Hänen ivahymyssään oli
naurava demooni, joka herätti sekä raivon että pelon tunteita, ja
sieltä, minne hänen vihanilmeensä synkkänä kohdistui, katosi kuihtuen
toivo ja huoaten jäähyväisensä armahtavaisuus". Pelättynä, kartettuna,
petettynä, hän on oppinut vihaamaan ihmisiä, ennenkuin nuoruus ehti
voimiansa kadottaa, ja hän pitää vihaansa pyhänä kutsumuksena, joka
käskee hänen kostaa yhden kärsimät vääryydet kaikille. Hän tietää
olevansa pahantekijä, mutta ei pidä muita sen parempina, ja viettää
elämänsä "yksinään, hurjana ja tuntemattomana, vapaana myötämielestä ja
kaikesta halveksunnasta; hänen nimensä saattoi tehdä surulliseksi ja
hänen tekonsa hämmästyttää, mutta ne, jotka pelkäsivät häntä, eivät
uskaltaneet häntä halveksia, sillä matoa kyllä uskalletaan polkaista,
mutta mietitään, ennenkuin herätetään kokoon kiertyneen käärmeen uinuva
myrkky". Mutta kukaan ei täydellisesti ole paha ja niinpä Conradinkin
sydämessä löytyi se hyvyys, jonka nimi on intohimoinen ja uskollinen
rakkaus.
Voimakkaammin lienee tuskin mahdollista kuvata tätä tummaa sankaria
kuin mitä Byron tekee yllä selostetuissa säkeissään. Conrad kohoaa
tummuudessaan ja salamyhkäisyydessään Giaourin rinnalle, lisänä vielä
voimakkaasti korostettu ihmisviha, joka tässä asteessa esitettynä on
uusi lisä byronilaisen sankarin luonteeseen. Kun hän sitten taistelussa
paljastaa "panssaroidun rintansa" ja välähdyttää "miekkansa sädettä",
on hän "kimaltelevine kypäreineen", "mustine töyhtöineen", "tummilla
kulmillaan vielä mustempi synkkyys", ja "säihkyvine silmineen"
moslemien mielestä kuin paha henki, mutta meidän mielestämme Scottin
tyyliin esiintyvä romanttinen ritari-urho voimansa huippuhetkellä. Ja
kun hän joutuu vangiksi, on hänen jäykässä ja hillityssä ilmeessään
enemmän voittajaa kuin vankia, vartijoiden silmäillessä häntä
salaisella pelolla. Ja tumma intohimo, joka kannattaa koko runoelmaa,
tiivistyy lopuksi hänen ympärilleen romanttisiksi kauhukohtauksiksi,
joiden tuloksena on Conradin ulkonainen vapaus, mutta samalla kaiken
elämisen syyn täydellinen loppuminen, mikä saattaa hänet —
salaperäisin viittauksin kerrottuna — katoamaan jäljettömiin. "Hän
jätti tuleville ajoille merirosvon nimen, yhtyneenä yhteen ainoaan
hyveeseen, ja tuhanteen rikokseen".
Tämä romanttisen sankarin ulkomuodon, luonteen ja elämänvaiheiden
kolkko puoli astuu esiin _Laran_ (1814) haahmossa mikäli mahdollista
vieläkin salaperäisempänä ja synkempänä. Tätä runoelmaa voikin pitää
Merirosvon jatkona ja loppuosana. Nuoruudesta saakka jäljettömiin
kadonneena hän (merirosvokautensa päätyttyä) ilmestyy isänsä
raunioituvaan haamulinnaan _in sudden loneliness_, ja koko tuo
hänen pitkällisen poissaolonsa aika verhoutuu mitä synkimpään
salaperäisyyteen, jota vielä lisää se, että hänen mukanaan seuraa
mieheksi pukeutunut nainen (Kaled-Gulnare) ja että häntä syytetään
jostakin kolkosta asiasta (merirosvoudesta), jota syyttäjä ei
kuitenkaan ehdi ilmoittaa, ennenkuin Lara salamyhkäisellä tavalla
hänet surmaa. Koko runoelman yllä lepää näin rikollisuuden ja
selvittämättömien, kolkkojen salaisuuksien painostava, kauhuromanttinen
korpitunnelma, jota rakkaudenkaan intohimo ei sanottavasti kirkasta.
Larassa kuvastuu Conrad uudelleen. Hänen otsallansa ovat uurteet jo
vakiintuneet, puhuen intohimoista, jotka jo kuuluvat menneisyyteen;
niistä kuvastuu nuoruuden päiväin ylpeys, mutta ei enää tulisuus,
ilmeen kylmyys ja välinpitämättömyys sekä iva. Hänen ympärillänsä on
jonkinmoinen salaperäisyyden kehä, joka kieltää lähestymästä, ja usein
hän äkkiä sulkeutuu moniksi päiviksi yksinäisyyteen. Hän on outo tässä
maailmassa, kuin heitetty tänne muualta; "hänen hulluutensa ei asunut
päässä, vaan sydämessä". Vihan hetkellä kohoaa romanttinen synkkyys
vaikuttavaksi:
For Lara's brow upon the moment grew
Almost to blackness in its demon hue —
ja kuolon hetkellä hän taas on —
So unrepentant, dark and passionless —.
Torjuvalla ilmeellä ja nopealla liikkeellä hän työntää luotaan pyhää
sakramenttia ojentavan käden, ikäänkuin se häiritsisi kuolevaa ihmistä.
Sama mysterio, joka häntä ympäröi, jää selvittämättä myös hänen
lemmittynsä Kaledin kohdalle, joka kuolee päästäkseen häntä seuraamaan.
Lara on lähinnä Giaour, nähtynä Conradin valaistuksessa, ja, ollen
vailla itämaisuutta, keskiaikaisen leimansa vuoksi, myös lähellä
Scottin Marmionia, kuten aikaisemmin on huomautettu. Byronilaisen
sankarin tyyppiä se ei kehitä sanottavasti Conradin astetta kauemmaksi.
Näissä runoelmissa on Byron jo niin runsaasti tuhlannut tummalle
sankarillensa synkkyys- ja salaperäisyys-atribuuttejansa, että hänen
oli ryhdyttävä niitä rajoittamaan, ellei halunnut toistaa itseänsä
liian paljon. Niinpä ne puuttuvatkin _Korintin piirityksestä_ (The
Siege of Corinth) ja _Parisinasta_ (molemmat 1816) jokseenkin tarkoin.
Edellisen intohimoinen uskonluopio Alp on kuitenkin sangen lähellä
Merirosvon Conradia, ja sen ankara venetsialainen vanhus Minotti,
samoin kuin jälkimmäisen prinssi Azo muistuttavat Abydoksen morsion
jylhästä Giaffarista; prinssi Hugo on Selim, muunnettuna italialaisen
kondottierihovin piiriin. Korintin piirityksen kauhuromanttinen piirre
jää, esiintyvästä haamusta ja sodan realistisista kauhukuvauksista
huolimatta, tavallista tiiviyttänsä vaille, koko runoelmankin tehdessä
hiukan hajanaisen ja liian tapahtumatäyteisen vaikutuksen, kun taas
Parisina on erikoinen romanttisen tuonenhämynsä kokonaisuutta
vallitsevassa synkkyydessä, jossa voimakkaat intohimot, julmuus ja
rikollisuus, sekä lopullinen, kammottavan toivoton kaikkien
osanottajain loppu kumottaa kuin murhapoltto pimeässä yössä. _Chillonin
vanki_ (The Prisoner of Chillon, 1816) herättää aineistonsa kannalta
erikoista huomiota sikäli, että siinä kuvataan niitä mielipuolisuuden
rajaa lähenteleviä sielun tuskia ja niitä ruumiillisia kärsimyksiä,
joita kauhuromanttiseen Burgverliessiin joutunut uhri sai kestää.
Samaten on _Mazeppa_ (1818) huomattava sen lähes koko runon täyttävän
kärsimysmaalauksen vuoksi, joka on Mazeppan kertomuksen pääsisältönä ja
johon vain romantikko "julmuuden kauneuden" janossa saattoi viehättyä.
Runoelmassa _Saari_ (The Island, 1823), joka on täynnä merimieskapinan
kauhua ja Otaheitin troopillista, idyllistä lempeä,[243] esiintyy
kapinallisten johtaja Christian tumman sankarin haahmossa, rinnallansa
lempeämpänä, sovittavampana luonteena nuori Torquil. "Ankarana,
erillään muista, seisoi Christian käsivarret rinnalla ristissä... Hänen
vaaleanruskeat, kauniisti aaltoilevat kiharansa kohosivat nyt kuin
säikähtyneet käärmeet hänen otsaltansa. Vaiti kuin patsas, huulet
yhteen puristettuina kuin tukahduttaakseen hengityksensäkin rinnastaan,
hän seisoi". "Mutta Christian, kuuluen korkeampaan luokkaan, seisoi
synkkyydessään kuin sammunut tulivuori, vaiti, surullisena, villinä,
intohimojen jälkien kuvastuessa hänen pilveytyneiltä kasvoiltaan".
"Minulle on kohtaloni se, jota olen hakenutkin: olla elämässä ja
kuolemassa peloton ja vapaa". Pyssy kädessä odottaessaan hän on kuin
"pimeä ja synkkä pilvi auringon edessä".
4
Tätä Byronin tumman sankarin ulkonaisten tunnusmerkkien luettelemista
en enää tahdo jatkaa pitemmälle. Selville käy mielestäni jo näistä
esimerkeistä, että tämä Byronin tyyppi on lähinnä romanttista
entisyyttä, ja Scottin välityksellä siitä suorastaan johdettu.[244]
Mutta käsitettynä vain tällaisena olisi byronilaisen sankarin kuva
yksipuolinen, suuressa määrässä rajoittuva vain perinnöllisiin,
muodiksi tulleisiin ulkopiirteisiin, niin sanoakseni "ontto", ilman
sitä sielullista rakennetta, josta hän myöhemmin ennen muuta oli
kuuluisa. Kuvan täydellistyttämiseksi on välttämätöntä tarkastaa, miten
Byron puhalsi siihen "elävän hengen".
Byronin nuoruudenrunot Joutilaina hetkinä ovat hänen sankarinsa
näkökannalta mielenkiintoiset, sillä jo niistä helähtää silloin tällöin
sävel, joka tulee myöhemmin hänen "symfoniojensa" johtomotiiviksi.
Runossa _Muisto_ (Remembrance) hän sanoo hyvästit rakkaudelle, toivolle
ja ilolle, haluten liittää niiden joukkoon niiden muistonkin.
Aikaisin kehittyneen, varhaiskypsän, "pikku-vanhan" runoilijan
tuotteita kun ne ovat, niistä pilkistää esiin jonkinmoinen
teeskennelty, sentimentaalinen, menneiden nuoruuden ilojen kaipuu ja
nyt edessä oleva tyhjyys, mikä kaikki ei tunnu vakuuttavalta. Mutta
niiden ja _Childe Haroldin_ kahden ensimmäisen laulun välillä ehti
tapahtua paljon, mistä johtuu, että viimemainitun sanoilla on pysyvä ja
vaikuttava teho. Räikeällä suoruudella paljastuu jo ensi säkeistä
sankarin nuoruus paheineen, hänen, "joka ei iloinnut siveyden teillä,
vaan vietti päivänsä mitä sopimattomammissa mässäilyissä",[245] ja
"jonka edessä vain harvat maalliset asiat, paitsi rakastajattaria ja
lihallista seuraa, löysivät armon". Seurauksena oli, että hän pian
tunsi "kylläisyyden täydellisyyttä" ja rupesi inhoten kaipaamaan pois
synnyinmaastansa, joka nyt tuntuu hänestä yksinäisemmältä kuin erakon
surullinen maja. Väliin pyrki hänen silmäänsä _the sullen tear_, mutta
ylpeys pakoitti salaamaan sen, ja niin hän eristäytyi "ilottomaan
unelmointiin", päättäen paeta; hän oli nauttinut niin paljon, että hän
melkein halasi kärsimyksiä, ja, ellei olisi muuten saanut vaihtelua,
olisi hakenut vaikka manalan varjoja. Oudot tuskanilmeet kuvastuvat
hänen otsallaan lähdön hetkellä, kuin olisi sydämessä piillyt jonkin
kuolettavan taistelun tahi pettyneen intohimon muisto, mutta sitä ei
kukaan tiennyt, eikä onneksi välittänyt tietää; hän ei ollut
avomielinen, vilpitön sielu, joka saa huojennusta surujensa
kertomisesta, eikä hän hakenut ystävän neuvoa ja osanottoa. Kukaan ei
häntä rakastanut ja huokauksetta hän jätti kotoiset rannat; hänen
sielussaan uinui vaikeneva ajatus eikä huulilta kuulunut ainoatakaan
valituksen sanaa. Hän oli ehtinyt saada opetuksen, jonka aina on
osoittautunut todeksi: kun kaikki, mitä on haluttu, on saavutettu, on
saalis tuskin vaivan arvoinen; nuoruus ja kunnia on menetetty, sielu
saastutettu.
Kolmannessa laulussa hän palaa tuohon "oman synkän sielunsa vaeltavaan
lainsuojattomaan", jonka tarinassa hän löytää "pitkän ajattelun uurteet
ja kuivuneiden kyyneleiden hedelmättömät jäljet". Hän on vanhentunut
tässä tuskan maailmassa tekojensa eikä vuosiensa kautta, tutkien elämän
uumenet, niin ettei hän enää odota mitään ihmeitä; rakkaus, suru,
maine, kunnianhimo ei leikkaa enää hänen sydäntään terävällä
veitsellään. Katsoessaan menneisyyteen hän huomaa liiaksi
kietoutuneensa omiin synkkiin ajatuksiinsa ja on siksi koettanut
jälleen ottaa osaa ihmisseuran pyörrevirtaan, mutta silloin hän on
uudelleen ymmärtänyt olevansa siihen aivan sopimaton ja jälleen
lähtenyt vapaaehtoiseen maanpakoon.
Byronilaisen sankarin kannalta katsottuna näyttää nyt ilmeiseltä,
että runoilija antoi Childe Haroldillaan uuden, hänen oman
oppositsionihenkensä ja teeskennellyn, muodikkaan, kalpean _spleeninsä_
mukaisen sisällön sille romanttiselle sankarille, joka pääpiirteineen
jo oli olemassa. Erikoispiirteenä on lisäksi huomattava, että tuo
Childe Harold on hyvin heikko ja läpikuultava naamio, jonka alta
voimakkaana ja selvänä kaikkialla näkyy ja puhuu Byronin oma,
todennäköisesti erikois-asennetta tavoitteleva "minä", hänen kaiken
yläpuolelle kohoava runoilijapersoonallisuutensa. Kun hän nyt Childe
Haroldina, teeskennellystä _spleenistä_ huolimatta, ylpeillen ja
uhmaillen osoitellen huonouttansa, matkansa varrella eri aiheiden
johdosta purkaa ilmoille pessimisminsä ja vastalauseensa maailman ja
ihmisten kurjuuden johdosta, sen radikalisminsa ja rajattoman
vapaudenrakkautensa, jonka profeetta hän oli, kohoaa tuo romanttinen,
tumma, mutta samalla kalpea sankari salaperäisyydessään ja mistään
piittaamattomuudessaan yhtäkkiä taistelijaksi keskelle Byronin omaa
aikaa. Yleinen käsitys sulatti helposti yhteen Childe Haroldin sisäisen
kehityksen ja Byronin itämaisten tarinoiden demoonisen olennon, luoden
täten sen mielikuvan, joka sittemmin tunnetaan "byronilaisen sankarin"
nimellä, ja jonka edustajana hänen oma aikansa ja ympäristönsä,
erittäinkin naismaailma, varsin hyvillä perusteilla piti Byronia
itseään. "Sankarin" tällä asteella se kävi päinsä senkin vuoksi, ettei
Childe Haroldissa vielä esiinny sitä kyynillistä, kaikkea repivää
pilkan piirrettä, jonka tulkiksi myöhemmin Don Juan tulee. Childe
Haroldin sanonnassa helähtää mieluumminkin jotakin vakavaa ja
juhlallista, jopa surumielistäkin, joka osoittaa runoelmassa sen
teeskennellystä asenteesta huolimatta piilevän melkoisen määrän uskoa
ihmiskunnan jaloihin, ihanteellisiin pyrkimyksiin.
Tämä näin syntynyt tyyppi, joka on romanttisen kirjallisuuden aste
asteelta kehittynyt kasvatti, on Byronin täydentämänä ja lopullistamana
hänen tuotantonsa keskeinen olento, jota hän käsittelee eri puolilta,
eri valaistuksissa, antaen sille yhä uusia tehtäviä, kohottaen sen
Kainissa ja Manfredissa[246] jumalia uhmaavaksi, kosmoksen salaisuuksia
tietoonsa vaativaksi Prometheus-haahmoksi, mutta säilyttäen sen
pohjaltaan aina samana, koskapa hänen runoutensa on yleensä
itsetunnustusta, mikä aina omituisella tavalla tuntuu sopivan siksi,
jota hänen "sankariltaan" voi odottaa. Kun hän Don Juanin alussa lausuu
"tarvitsevansa sankarin" ja pilkaten hylkää kaikki ne, joita maailma on
tottunut pitämään sellaisina, valiten Don Juanin, tekee hän tämän
vaalinsa siksi, että muu ei yksinkertaisesti ole hänelle mahdollista;
sille, mitä hänellä oli sanomista, hän ei voinut löytää muuta
esiintuojaa kuin mielikuvituksensa keskeisen sankariolennon,
nyt nähtynä siinä valossa, minkä hänen oma kehityksensä teki
tarpeelliseksi. Entisyyteen verrattuna on Don Juanin sankari suuresti
muuttunut: tumma romanttisuus on riisuttu pois, samoin kuin se tehty
asennelma, jolla seisten niin suuri osa aikaisemmasta tuotannosta oli
deklamoitu; Don Juan on tavallaan harvinaisen todellisuustuntoisesti
nähty ja kuvattu "Onnen Pekka", jonka ympärille kutoutuu romantiikkaa
vain hänen outojen intohimokokemuksiensa ja erikoisten, värikkäällä,
kauhuromanttisella realismilla maalattujen seikkailujensa kautta. Mutta
kaiken ylle laskeutuu leimaksi säälimätön, kyynillinen erittely, joka
ei löydä mitään pyhää ja kestävää, ja joka on yhtämittaista tuomiolle
käyntiä runoilijan oman ajan kanssa.
Tällainen on muutamin piirtein, nojaten Englannin kirjallisuuden
tekstiin, byronilaisen sankarin kehitys.[247] Selville on käynyt, että
tällä nimellä tunnetulla tyypillä on kaukainen esi-isä ja piirre
piirteeltä kutoutuva muodostuksen aika, kunnes se Walter Scottin kautta
tulee yleisemmin tunnetuksi ja saa vihdoin lopullisen muotonsa ja
sisällyksensä Byronilta. Nyt alkaa sen retkeily muun Europan
kirjallisuudessa, jossa se raivoaa kauan, siirtyen maasta maahan ja
kasvattaen ympärilleen suuren joukon "kalpeita ja mielenkiintoisia
sankareita", joiden korkeata otsaa varjostavat tummat kiharat, ja
joiden silmistä loistaa "maailmantuska".[248]