Nancy katsahti Kateen, mutta Kate hengitti kiihkeästi eikä virkkanut
sanaakaan.
»Kate», kuiskasi Pete. »Tietysti Kate.»
»Katherine», sanoi Nancy ja sen nimen lapsi kasteessa sai.
Tohtori Mylechreest tuli sisään juuri kun toimitus loppui. Mummi vei
pikku Katherinen hänelle ja hän tutki tarkasti sitä.
»Ei lasta mikään vaivaa», hän sanoi.
»Tiesinhän minä sen», huudahti Pete.
»Mutta ehkäpä äiti on hieman heikko ja hermostunut», tohtori lisäsi
hiljaa.
»Luonnollisesti hän on, tyttöraukka», myönsi Pete.
»Hänen pitäisi saada enemmän seuraa», sanoi tohtori.
»Sitä hän kyllä saa», lupasi Pete.
»Jos se ei auta, lähettäkää hänet pois joksikin aikaa.»
»Se kyllä helposti käy päinsä.»
»Uusi ympäristö, uudet ihmiset; lähettäkää hänet pois koko tältä
saarelta.»
»Sen minä kyllä lupaan.»
»Hän tulee takaisin aivan toisena ihmisenä.»
»Minä tyydyn kyllä häneen, jos hän tulee entisenlaisena takaisin»,
sanoi Pete, ja toisten nauraessa hän heitti oven auki ja huudahti:
»Tulkaa sisään!» ja puoli tusinaa miehiä, jotka olivat odottaneet
ulkona, ilmestyi arkihuoneeseen. He näyttivät olevan hämillään
jouduttuaan näin hienoon seuraan.
»Tuopas meille jotakin, jolla saamme kastella kieltämme, Nancy»,
kehoitti Pete. »Älkää harjoittako kuitenkaan liian kiihoittavaa peliä»,
sanoi tohtori ja lausuttuaan tämän viisaan varoituksen hän lähti
tiehensä. Pastori seurasi häntä. Philip oli livahtanut ulos ennen
muita kenenkään huomaamalta. Mummi vei pienen Katherinen keittiöön ja
pesi sitä takan ääressä. Kate oli painautunut tyynyille nojatuoliin
muutamaan nurkkaan. Nancy toi olutta ja Pete huudahti ihastuksesta.
Caesar näytti levottomalta ja nousi mennäksensä.
»Olut on kotoisin teidän omasta kellaristanne», selitti Pete;
»pysähtykää ja maistakaa sitä.»
Mutta Caesar ei voinut jäädä, hänestä ei sellainen ollut sopivaa.
»Ei teillä joka päivä ole tyttärentyttären ristiäisiä», sanoi Pete.
»Syökää ja juokaa, hyvä herra, niin kauan kuin elätte, kuolema tulee
kyllä aikanansa.»
Caesar katosi, mutta toiset ottivat vaarin Peten neuvosta ja aikoivat
nauttia elämästä.
»Viimeiset ristiäiset, joissa minä olen ollut mukana, olivat eilen»,
sanoi lukkari John. »Se oli Christin Killipsin pienokainen, joka oli
syntynyt ennen vihkimistä, mutta siitä huolimatta otti lapsi vettä
päähänsä niinkuin muutkin lapset.»
»Viimeiset ristiäiset, missä minä olen ollut, olivat minun omani»,
sanoi Musta Tom. »Silloin minusta tehtiin perijä, mutta vielä en ole
perinyt äyriäkään.»
»Se on kyllä totta», sanoi muuan käheä ääni takaportailta.
»No ja viimeiset ristiäiset, missä minä olin mukana, olivat
Kimberleyssä», kertoi Pete, »ja sinä päivänä olin itse pappina. Pastori
Pete, siinä sen kuulette. Ja mieskummi ja naiskummi samalla kertaa ja
lapsi myöskin oli Peter Quilliam. No, no, ei se ole ollenkaan naurun
asia. Työryhmien ympärillä siellä roikkui aina kaiken näköisiä naisia
poikain lumpussa kuin takkiaiset. Likaisia ryysymaijoja ne tavallisesti
ovat, mutta ihmisiä yhtä kaikki. Joku niistä oli saanut pienokaisen ja
kun äiti oli kuolemaisillansa, ei hän voinut saada lepoa, ennenkuin
lapsi oli saanut kasteen. Pappia ei ollut viittäkymmentä penikulmaa
lähempänä ja sitäpaitsi oli yö ja eukko makasi nuotion ääressä ja
näytti olevan aivan loppumaisiinsa. »Mitä on tehtävä?» sanoivat miehet.
»Minä teen sen», sanoin minä ja minä tein sen. Joku pojista sieppasi
ruokakupin, jolla haki vettä joesta ja minä pistin käteni siihen. »Mikä
on lapsen nimi?» kysyin minä, mutta eukkoparka oli melkein tajutonna,
eikä voinut puhua. Silloin minä annoin lapselle oman nimeni, vaikka en
tiennyt, oliko äiti kala vai lintu, ja suuret pojat, jotka seisoivat
siinä ympärillä paljain päin, alkoivat itkeä kuin pienet lapset. »Minä
kastan sinut, Peter Quilliam, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,
amen.» Ja sitten se tyttö kuoli onnellisena ja tyytyväisenä ja miksi
hän ei olisi kuollut? Sanat olivat samat, vesi oli sama ja ellei käsi
nyt ollut aivan yhtä puhdas kuin tavallisesti, ehkä hän tuolla ylhäällä
ei kiinnitä asiaan niin suurta huomiota.»
Hehkuvin kasvoin nousi Kate tuoliltansa. Huoneessa oli hänelle liian
ahdasta. Pete auttoi hänet saliin, jossa paloi iloinen valkea, laittoi
hänelle tyynyjen varaan mukavan paikan ja palasi sitten vieraittensa
luokse. Sillä aikaa oli joukko lisääntynyt ja nyt siellä oli vaimoja ja
tyttöjä vieraina. He alkoivat laulaa ja leikkiä ja lopuksi tanssia.
Kate kuuli sen. Vaikka ovi oli suljettu arkihuoneen ja salin välillä,
kuului tuo ilo kuitenkin hänen korviinsa. Silloin tällöin pisti Pete
päänsä ovesta sisään, nauroi iloisesti ja oli kuiskaamaan, vaikka huusi
niin kovasti, että kaikki kuulivat: »Kuuletkos sitä, Kate, sehän on
suurenmoista!»
Vihdoin tuli myöskin Philip, hattu toisessa kädessä ja hieno
pahvilaatikko toisessa. »Kumminlahja pikku Katherinelle», hän sanoi.
Kate avasi sen ja otti sieltä sievän lasten hatun, punaista samettia.
»Te olette liian hyvä», sanoi hän hajamielisesti.
»Älkää puhuko hyvyydestä», vastasi Philip ja kääntyi mennäksensä.
»Odottakaa», sammalsi Kate, »minulla on jotakin sanottavaa teille.
Sulkekaa ovi.»