Seuraavana aamuna Kate meni kirkkoon kirkkoonotettavaksi. Hänen
emännän velvollisuutensa olivat näihin aikoihin menettäneet kaiken
viehätyksensä, ja hän jätti Nancyn valmistamaan päivällistä. Pete
oli tarjoutunut pitämään huolta lapsosesta. Sen hän alkoi siten,
että hän heittäytyi mukavasti nojatuoliin kehdon ääreen ja vedellen
ankarasti savuja tuijotteli lasta kasvoihin, kunnes se heräsi. Sitten
hän keinutteli sitä, penkoen muististansa esille kaikki hiljaiset
kehtolaulut ja vuoroin tupakoi ja vuoroin lauloi.
»On sammakon retki nyt kosimaan,
Kittynen tuo, Kittynen tuo
— puh, puh —
Mutt' kosija saa rukkaset kerrassaan,
Kittynen tuo ja Pet!»
— puh, puh, puh —
Aurinko paistoi ovesta sisään ja miehen varjo lankesi kehdolle. Tulija
oli Philip. Pete asetti suunsa suppuun sanoaksensa »vaiti» ja Philip
istui hiljaa, kun Pete tupakoi ja lauloi.
»Mutt' rouva rotan mies kun palajaa,
Kittynen tuo, Kittynen tuo,
Hän vieraista tietoa halajaa,
Kittynen ja Pet!»
— puh, puh —
Pete oli ehtinyt laulun puoleen, kun hiljainen kitinä kehdossa lakkasi
ja muuttui tasaiseksi hengitykseksi.
»Vihdoinkin nukahti, Jumala sitä siunatkoon», sanoi Pete. »Mitäs
sinulle kuuluu, Philip? Joko meidän anomuskirjelmämme on valmis?»
Philip istui pää käsien nojassa ja tuijotteli tuleen kuulematta, mitä
hän sanoi.
»Joko meidän anomuskirjelmämme on valmis?» kysyi Pete taas.
»Siitähän minä juuri tulin puhumaan», selitti Philip. »Kirjelmä on
kyllä ollut aikaa sitten valmis, mutta surukseni minun täytyy sanoa,
että sen vaikutus on ollut sangen huono. Se on vain tuonut päivänvaloon
sen surullisen tosiasian, että Man-saaren kalastajat eivät maksa
satamaveroa.»
»Ja siinä he tekevät aivan oikein», kimmastui Pete. »Satamat ovat
meidän isäimme satamia ja ne ovat olleet vapaat jo neljäkymmentä
vuotta.»
»Siitä huolimatta», sanoi Philip, »tullaan verot nyt vaatimaan.
Kuvernööri on antanut siitä määräyksensä.»
»Silloin me nousemme sitä vastaan — jokainen kalastaja tällä saarella»,
kiivasteli Pete. »Ja kun sinusta tulee tuomari, sinä ajat meidän
asiaamme Tynwaldissa.».
»Pidä varasi, Pete, pidä varasi», sanoi Philip.
Silloin tuli Kate kotiin kirkosta, ja Pete lausui hänet riemuhuudolla
tervetulleeksi. Philip nousi ja kumarsi äänettömästi. Viikon kestävät
rukoukset olivat painaneet jälkensä Katen kasvoihin, mutta ne eivät
olleet antaneet hänelle lohtua. Uskonnosta hän oli luullut löytävänsä
lievitystä tuskallensa, mutta jokainen uusi hartaushetki tuntui repivän
auki vertavuotavat haavat, niin että hän oli menehtyä.
Hän riisui takin yltänsä ja astui kätkyen luokse. Lapsi nukkui
rauhallisesti, mutta hän kuvitteli, että pienokainen oli sairas. Hänen
omat kätensä olivat kylmät ja kosteat, ja kun hän asetti ne pienokaisen
otsalle, tuntui hänestä, että se oli kuumeinen. Pian hänen kätensä
tulivat lämpimiksi ja kuiviksi ja kun hän silloin asetti ne lapsen
otsalle, tuntui se hänestä hikiseltä.
»Minä olen varma, että hän on sairas», hän sanoi.
»Eikö mitä, lemmittyni», lohdutteli Pete, »se ei ole kipeämpi kuin
minäkään.»
Kuitenkin haihduttaaksensa hänen pelkoansa Pete meni noutamaan
tohtoria. Mutta tohtori oli maalla sairaan luona eikä voinut saapua
ennenkuin muutaman tunnin kuluttua. Katen pelko yltyi. Joka kerta kun
hän katsahti lapseen, näytti siinä ilmenevän samat sairauden merkit
kuin hänessä itsessäänkin.
»Lapseni on kuolemaisillaan — siitä olen aivan varma», hän valitti.
»Turhia juttelet, rakas ystävä», sanoi Pete. »Tuskin tuntia on siitä
kulunut, kun se katseli minua kirkkaasti kuin orava.»
Äkkiä yllätti Katen uusi kauhea ajatus ja hän huudahti: »Lapseni kuolee
kastamattomana.»
»No, se asia on pian autettu, rakas ystävä», päätti Pete. »Minä noudan
pastorin heti paikalla.» Ja hän sieppasi hattunsa ja riensi ulos.
Suoraa päätä hän meni pastori Quigginin luo ja tämä lupasi heti
paikalla saapua. Sitten hän kiiruhti Sulbyyn kutsumaan Caesaria ja
Mummia ja muutamia muita vieraita, sillä lapsen puolesta ei hän
ollut ollenkaan hädissänsä, mutta hän toivoi kuitenkin, että Katen
surumielisyys haihtuisi iloisen ristiäisjuhlan humussa.
Sillä aikaa olivat Philip ja Kate yksinänsä pienokaisen kanssa,
ainoastaan Nancy sipsutti kevein askelin silloin tällöin keittiön ja
arkihuoneen väliä. Kate oli levoton ja näytti kiihkeästi odottavan
helkähdellen kuullessansa pienimmänkin äänen taikka askeleen. Philip
saattoi huomata, että hän oli valvonut öitä ja että hänen sielussaan
paloi kuluttava tuli.
Vaikka Philip kuinka koetti selittää tuon heikkouden johtuvan siitä,
että hän äskettäin oli tullut äidiksi, hän ei kuitenkaan voinut olla
tulematta aina vanhaan, häntä imartelevaan päätelmään. Kate sai nyt
maksaa siitä, että hän oli mennyt naimisiin väärän miehen kanssa.
Ja kaikki oli hänen oma syynsä. Kuinka suurta pakotusta olikaan
harjoitettu, hänen olisi pitänyt kuitenkin vastustaa sitä. Ihminen ei
voinut elämässä joutua niin vaikeaan asemaan, ettei hän siitä saattaisi
pelastua. Eikö hän, Philip, ollut pelastunut jokseenkin samanlaisesta
asemasta, missä Kate nyt oli? Merkillinen ylpeys valtasi hänen mielensä
ajatellessaan omaa käytöstänsä ja kelvollisuuttansa silloinkin, kun hän
näki Katen kauhean tuskan.
Mutta hellyys hänen sielussansa taisteli tätä omahyväisyyttä vastaan.
Hän katsoi Katen kärsineitä kasvoja ja ylpeys ja voima tuntui hänestä
häviävän. Kun Kate katsahti häntä silmiin, hellyys ja osanotto valtasi
kokonansa hänen mielensä. Kerran tai pari, näytti Kate tahtovan sanoa
jotakin, mutta hän ei kuitenkaan virkkanut mitään, eikä Philipkään
puhunut paljoa. Philip sai käyttää kaiken itsehillitsemiskykynsä, niin
mielellänsä hän olisi ottanut hänet syliinsä ja lohduttanut häntä,
vuodattanut kyyneleensä hänen kyyneliinsä, kertonut hänelle, että
oli viettänyt kuusi kuukautta turhaan koettaessaan karkoittaa hänet
sydämestänsä. Hän olisi tahtonut kuiskia hänelle niistä ilottomista
päivistä ja unettomista öistä, jotka hän oli viettänyt kuiskaillen
hänen nimeänsä. Mutta ei! Hänen tuli olla vahvempi. Vielä ei ollut
liian myöhä kulkea kunnian tietä. Hän ei enää tahtonut sotkea miehen ja
vaimon väliä.
Pete palasi tuoden tulessansa Mummin ja Caesarin. Kirkkoherra saapui
sangen pian tämän jälkeen. Kate istui lapsi sylissänsä ja suojeli sitä
kuin lintu poikasiansa.
Lapsi nukkui yhä terveyden ja viattomuuden rauhallista unia, mutta
äidin silmät olivat villit ja levottomat.
»Minun oma lapsirukkani», sanoi Mummi ja suuteli tytärtänsä. Kate ei
vastannut. Nancy Joen silmät kävivät punaisiksi ja hän alkoi niiskuttaa
nenäänsä.
»Tässä on pastori, Kitty-kulta», kuiskasi Pete ja Kate nousi
seisoallensa. Kaikki toisetkin nousivat paikoiltansa ja asettuivat
puoliympyrään takan ääreen. Ilta alkoi hämärtää ja tulen liekki
leikitteli heidän kasvoillansa.
»Ovatko kummit saapuvilla?», kysyi pastori.
»Kummit ovat herra Christian, Nancy ja Mummi, herra pastori.»
Nancy otti lapsen Katen sylistä ja kastetoimitus alkoi tuolla
mahtipontisella lauseella: »Rakkaat ystävät. Koska kaikki ihmiset ovat
synnissä siinneet ja syntyneet — —»
Pastori pysähtyi. Kate oli horjahtanut ja oli melkein kaatua Pete
kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja tuki häntä, ja toimitus jatkui.
Äkkiä pastori kääntyi Philipiin ja virkkoi hiljaisella äänellä: »Sinä
lapsen kummi. Luovutko lapsen puolesta pois perkeleestä ja kaikista
hänen menoistansa, tämän maailman turhuudesta ja kunniasta ja kaikesta,
mikä maailmassa on, kuin on lihan himo ja elämiin koreus, niin ettet
niitä noudata etkä näiden anna sinuas turmioon viedä?»