Viha.
Se syöpyy mieliin
kuin ruoste rautaan.
Se tarttuu kurkkuun
kuin vehkaleipä.
Se puree kuin kylmyys
paljasta, ryysyistä
kyynärpäätä.
Ei hän, joka tänään nyrkkinsä nostaa
puhujalavalla
sen ole isä.
Sadat vuodet se maassa on itänyt hiljaa
kaikissa, joilt' oli estetty ilma ja päivä,
se huutaa aikojen syvyydestä,
se on perintö isien, jotka murtuivat työssä
taa auran ja karhin,
joilta kielletty jano
oli kirjaan ja kynään,
jotka kyntivät alla
herrojen ikeen,
jotka tahtoivat itse asua maansa
ja vietihin raastaen herrojen sotiin;
jotka tahtoivat nostaa
kattonsa matalan
ja äänensä nostaa
ja kokea voimansa määrän
ja herrojen pilkkaa palkaksi saivat.
Se viha, jok' on perintö harmajan muinais-ajan,
se kutsuu, se kiehtoo, se liehtoo laumoja sotaan,
se kytee kuuntelijoissa
ympäri puhujalavan,
alla toukokuu-taivaan;
se syttyvi, kun sanat leimuavat,
se silmäin tummista kulmista iskee tulta,
se on tuomion kostava raippa, mi lyö
maahan valtion hauraan.
Runoilijat.
Se laulu, joka nyt ei tahdo laata,
kuin pääsky lentäköön se liki maata,
on aika tuulen, aika myrskyn nyt.
Valkeena särkkä seisoo vaahdossaan,
hajoovat heinät, luodut kuivamaan,
pelloilla päiv' on pölyyn pimennyt.
Nyt kaikki yrtit, puut maa-emään juurtuu,
mi nosti ne. Myös meille hetki suurtuu,
elämäntaisto tunnussanan saa.
Mut päällä pilvein, alla taivaan seijaan,
tään ajan laulun ilmalaivat leijaa
ja tuuleen tuonen-vankkaan -- liputtaa.
Minun vihani.