Tarina.
Oli kirkko, mahtava muinoisin,
sen ympäri korpi sankka,
toki nyt on se vanha ja rappeutunut --
mut urkujen ääni on vankka.
Sen holvit on reikihin haljenneet,
sen kaaret on kallellansa,
tuon tuntee soittaja harmaapää,
kun koskee hän soitintansa.
Käsi mestarin päästää tohdi ei
sen myrsky-ääniä soimaan,
hänen tyytyä täytyy ja kansan myös
vain hillityn sävelen voimaan.
Taru kertoo: soittajan harmaapään
tuon vangitsi naisen valta,
yöstä päivästä silmät sen paistoivat,
enin sävelten aaltojen alta.
Tuli iltamessuhun nainen tuo;
ne leimusi silmää kaksi,
sopet hämärät haavehin täyttyivät,
kohos kattokin korkeammaksi.
Ne liekehti, leimusi silmää kaks,
kyti pohjalla murheen hiili,
punahuulilla neitseen hurmaus
ja morsiussuukko piili.
Tuo hullausi soittaja harmaapää,
se aaltosi naispovi nuori
kuin hälle ois tarjonnut kaiken sen,
mitä verhosi vaatteen kuori.
Hän tunsi ne aallot, hän huomas sen suun,
hänet valtasi vaikea loihtu,
säde illan ikkunat ruskosi kuin
veripuuntavan sydämen soihtu.
Sävel urkujen pauhaten, myrskyten soi,
kuin tuomiontorvi suuri.
Kansa kirkaisi. Taas tuli hiljaisuus.
Oli murtunut kirkon muuri.
Syys-ilta.
Ilma värähti, päivä vaipuu;
eron hetki himmeä ehti.
Nyt tummuu lehti
myös luona veen.
Nyt, lauluni, nouse korkeuteen
ja kerro mieleni kaipuu!
Kas, syys-yössä kuihtuu se seppele nuori,
min keijuset kevät-yön kulmille suori,
syys tarjoo aate-seppelehen,
mut raskahat, ah, ovat ruusut sen.
Ne kastuivat kasteessa ehtoon,
yö-pilven ne vihmassa päilyivät,
ne nukkuivat tuulien kehtoon
ja joskin ne sirpiltä säilyivät,
ne hallan hengessä häilyivät.
Surumielinen sai niistä kukkaissuku,
väri vaikka on kaunis ja puhdas puku,
ne tuoksuvat multaa kosteaa,
ne lämpöä, päivää päin halajaa.
Nyt nouse, lauluni, ilmahan yön
ja kerro mieleni kaipuu!
Vaikk' kukkaisvyön
lemu poissa on
ja kuudan on kalpea, armoton,
viel' lauluhun mieleni taipuu.
Mitä kevät-yö tuhlasi, luottaen kesään,
sen syksy nyt kokoo synkkähän pesään.
Ken tietää tuon, on voimakkain:
vähän jäljellä enää on aikaa vain.