Se oli siihen aikaan, jolloin Herra ja Pyhä Pietari juuri olivat
saapuneet Paratiisiin, vaellettuaan maan päällä puutetta kärsien
monta murheen vuotta.
Sen arvaa, että se oli ilo Pyhälle Pietarille. Sen arvaa, että
toista oli istua paratiisin vuorella ja katsella alas maailmaan kuin
kerjäläisenä vaeltaa ovelta ovelle. Toista oli kävellä maan päällä,
jossa ei ollut tietoa, saisiko kattoa päänsä päälle myrskyisenä
yönä vai olisiko pakotettu kuleksimaan ulkona tiellä pakkasessa ja
pimeässä.
Voipi ajatella, miten iloista mahtoi ollakaan vihdoin saapua oikeaan
paikkaan semmoisen matkan jälkeen. Pyhä Pietari ei näet suinkaan aina
voinut olla varma siitä, että kaikki loppuisi hyvin. Ei hän voinut
sille mitään, että väliin oli tullut epäilleeksi ja olleeksi levoton,
sillä olihan Pietariparan oikeastaan vaikeata ymmärtää, mitä se
hyödytti, että he näin puutetta näkivät, jos Herra kerran oli koko
maailman herra.
Ja nyt ei enää milloinkaan ikävä häntä kaiveleisi. Sen uskoo, että
hän oli siitä iloinen.
Nyt häntä oikein nauratti koko tuo kurjuus, jota hän ja Herra olivat
saaneet kärsiä ja mitenkä vähään he olivat saaneet tyytyä.
Kerran kun hänestä elämä jo oli alkanut tuntua niin mahdottomalta,
ett'ei hän sitä enää voisi kestää kauvempaa, oli Herra ottanut hänet
kanssaan ja alkanut vaeltaa ylös korkealle vuorelle, sanomatta
hänelle, mitä heillä oli siellä ylhäällä tekemistä.
He olivat kulkeneet ohi kaupunkien, jotka olivat vuoren juurella,
ja linnojen, joita oli ylempänä. He olivat sivuuttaneet
talonpoikaistalot ja tunturimajat, ja he olivat jättäneet taaksensa
viimeisen halonhakkaajan kiviluolan.
He olivat viimeinkin tulleet sinne, jossa vuori seisoi paljaana
ilman kasveja ja puita, ja jonne eräs erakko oli rakentanut majansa
voidakseen auttaa hätääntyneitä matkustajia.
Sitten olivat he kulkeneet lumikenttien yli, jossa murmelieläimet
nukkuvat, ja saapuneet villien läjiintyneiden jääröykkiöiden
luo, joita oli syrjällään ja kallellaan, ja joiden ylitse tuskin
kalliovuohi pääsi kulkemaan.
Sieltä ylhäältä oli Herra löytänyt pienen, punarintaisen linnun, joka
oli maannut kuoliaaksi paleltuneena jäällä, ja hän oli ottanut pienen
punatulkun käteensä ja pistänyt poveensa. Ja Pyhä Pietari muisteli
tuumineensa, olisikohan tuo lintu tuleva heidän päivällisruuakseen.
He olivat kulkeneet pitkän aikaa liukkailla jääkappaleilla, ja
Pyhästä Pietarista oli tuntunut, ett'ei hän milloinkaan ole ollut
näin lähellä kuolemanvaltakuntaa, sillä kalmankylmä tuuli ja kuoleman
pimeä sumu ympäröi heitä, ja mikäli hän muisti, ei siellä ollut enään
mitään elävää. Ja kuitenkaan eivät he olleet päässeet pitemmälle kuin
vuoren keskikohdalle.
Silloin oli hän pyytänyt Herralta että hän saisi kääntyä takaisin.
"Ei vielä", sanoi Herra, "sillä minä tahdon näyttää sinulle jotakin,
joka antaa sinulle rohkeutta kantamaan kaikki surut."
Senvuoksi olivat he kulkeneet eteenpäin halki sumun ja pakkasen,
kunnes saapuivat äärettömän korkean muurin luo, joka esti heitä
kulkemasta etemmäksi.
"Tämä muuri kiertää koko vuoren", sanoi Herra "ja sinä et voi mistään
astua sen ylitse. Ei myöskään kukaan ihminen pääse näkemään mitään
siitä, mitä sen takana on, sillä tästä paratiisi alkaa, ja tuolla
pitkin vuoren rinnettä ylöspäin asuvat autuaat vainajat."
Mutta Pyhä Pietari näytti kuitenkin epäilevän. "Tuolla sisällä ei
ole pimeyttä, eikä pakkasta niinkuin täällä", sanoi Herra, "vaan on
siellä viheriä kesä ja kirkas aurinkojen ja tähtien paiste."
Mutta Pyhä Pietari ei voinut saada itseään uskomaan häntä.
Silloin otti Herra pienen linnun, jonka hän vähää ennen oli löytänyt
jääkentältä ja hän notkistui taaksepäin ja heitti sen muurin yli,
niin että se putosi alas paratiisiin.
Ja heti senjälkeen kuuli Pyhä Pietari riemuitsevan iloisen
viserryksen ja tunsi punatulkun laulun ja hämmästyi suuresti.
Hän kääntyi Herran puoleen ja sanoi: "Menkäämme takaisin maailmaan ja
kärsikäämme kaikki, mikä on kärsittävää, sillä nyt näen minä, että
sinä puhut totta, ja että on paikka, jossa elämä voittaa kuoleman."
Ja he olivat astuneet alas vuorelta ja alkaneet vaelluksensa
uudelleen.
Sitten ei Pyhä Pietari ollut nähnyt paratiisista pitkiin vuosiin
muuta kuin tämän, oli vaan kulkenut ja ikävöinyt muurin takaiseen
maahan. Ja nyt hän oli vihdoinkin siellä, eikä tarvinnut hänen enää
ikävöidä. Nyt sai hän päivät pitkät ammentaa täysin käsin iloa ijäti
pulppuavista lähteistä.
Mutta Pyhä Pietari oli ollut tuskin neljätoista päivää paratiisissa,
kun tapahtui, että enkeli tuli Herran luokse, hänen siellä istuessaan
tuolillaan, kumarsi hänelle seitsemän kertaa ja sanoi hänelle, että
suuri onnettomuus oli tainnut kohdata Pyhää Pietaria. Hän ei tahtonut
syödä eikä juoda, ja hänen silmänsä olivat punareunaiset niinkuin hän
olisi ollut nukkumatta yökausia.
Heti tämän kuullessaan, Herra nousi ja lähti etsimään Pyhää Pietaria.
Hän löysi hänet paratiisin syrjäisimmästä paikasta. Pyhä Pietari
makasi maassa, niinkuin olisi hän ollut liian heikko pystyssä
pysymään, ja hän oli repinyt vaatteensa ja heittänyt tuhkaa
hiuksiinsa.
Kun Herra näki hänet niin murheellisena, istuutui hän maahan hänen
viereensä ja puhui hänelle aivan niin kuin hän olisi tehnyt, jos he
vielä olisivat vaeltaneet tämän maailman kurjuudessa.
"Mikä sinut noin surulliseksi on saattanut, Pyhä Pietari?" sanoi
Herra.
Mutta niin voimakas oli Pyhän Pietarin suru, ett'ei hän voinut mitään
vastata.
"Mikä sinut noin surulliseksi on saattanut Pyhä Pietari?" kysyi Herra
uudelleen.
Kun Herra uudisti kysymyksen, otti Pyhä Pietari kultakruunun
päästään ja viskasi sen Herran jalkoihin, ikäänkuin sanoakseen,
ett'ei hän tahtonut olla vähääkään osallisena hänen kunniastansa ja
ihanuuksistaan.
Mutta Herra ymmärsi kyllä, että Pyhä Pietari oli niin epätoivoinen,
ett'ei hän tiennyt mitä teki, eikä vihastunut hänelle.
"Voisit viimeinkin sanoa minulle, mikä sinua vaivaa", sanoi hän
yhtä lempeästi kuin ennenkin ja vieläkin suurempi oli rakkaus hänen
äänessään.
Mutta nyt hypähti Pyhä Pietari ylös, ja silloin näki Herra, että hän
ei ollut ainoastaan surullinen, vaan myöskin vihastunut. Hän tuli
Herraa vastaan nyrkkiä puiden ja silmät säihkyvinä.
"Nyt tahdon päästä vapaaksi sinun palveluksestasi", sanoi Pyhä
Pietari. "Minä en voi viipyä enään päivääkään paratiisissa."
Ja Herra koetti rauhoittaa häntä, niinkuin hän oli saanut tehdä monta
kertaa ennenkin, kun Pyhä Pietari oli kiivastunut.
"Sinä kyllä saat lähteä", sanoi hän, "mutta ensiksi täytyy sinun
sanoa minulle, mikä sinua suututtaa."
"Minä voin sen sanoa sinulle, että odotin itselleni parempaa
palkintoa, kun molemmat kärsimme kaikenlaista kurjuutta alhaalla maan
päällä", sanoi Pyhä Pietari.
Herra näki, että katkeruus oli täyttänyt Pyhän Pietarin mielen, eikä
hän tuntenut yhtään vihaa häntä kohtaan.
"Minä sanon sinulle, että sinä olet vapaa menemään minne tahdot",
sanoi hän, "kunhan vaan annat minun tietää, mikä sinua surettaa."
Silloin viimeinkin kertoi Pyhä Pietari, miksi hän oli onneton.
"Minulla on vanha äiti", sanoi hän, "ja hän kuoli pari päivää sitten."
"Nyt tiedän, mikä sinua vaivaa", sanoi Herra. "Sinä kärsit senvuoksi,
ett'ei äitisi ole tullut tänne paratiisiin."
"Niin on", sanoi Pyhä Pietari ja samalla valtasi hänet suru, niin
että hän alkoi nyyhkiä ja voivotella.
"Minun mielestäni olisin kuitenkin ansainnut sen, että hän olisi
saanut tulla tänne", sanoi hän.
Mutta kun nyt Herra sai tietää syyn Pyhän Pietarin suruun, tuli
hän vuoroonsa murheelliseksi. Sillä Pyhän Pietarin äiti ei ollut
semmoinen, että hän olisi voinut taivaan valtakuntaan sisälle tulla.
Hän ei ollut milloinkaan ajatellut muuta kuin rahojen kokoomista ja
köyhille, jotka pysähtyivät hänen ovensa eteen, ei hän ollut antanut
penniäkään eikä edes leivänpalaista. Ja nyt oli Herrasta sääli sanoa
Pyhälle Pietarille, että hänen äitinsä oli ollut niin saita, ett'ei
hän voinut tulla osalliseksi autuudesta.
"Pyhä Pietari", sanoi hän, "mistä niin varmaan tiedät, että äitisi
viihtyisi meidän luonamme?"
"Kas, sen sanot sinä vaan sen vuoksi, ett'ei sinun tarvitseisi kuulla
rukoustani", sanoi Pyhä Pietari. "Kuka ei paratiisissa viihtyisi?"
"Se, joka ei tunne iloa toisten ilosta, ei voi viihtyä täällä", sanoi
Herra.
Silloin on muitakin kuin minun äitini, jotka eivät sovellu tänne,
sanoi Pyhä Pietari ja Herra huomasi, että Pietari ajatteli häntä.
Ja hän tuli syvästi murheelliseksi siitä, että Pyhää Pietaria oli
kohdannut niin syvä suru, ett'ei hän enään tiennyt mitä hän sanoi.
Hän seisoi hetken ja odotti, että Pyhä Pietari katuisi ja ymmärtäisi,
ett'ei hänen äitinsä voinut päästä paratiisiin, mutta Pyhä Pietari
vaan ei antanut myöten.
Silloin kutsui Herra luokseen enkelin ja käski hänen mennä alas
helvettiin ja tuoda Pyhän Pietarin äidin ylös paratiisiin.
"Anna minun sitten myöskin nähdä, mitenkä hän tuo ylös hänet", sanoi
Pyhä Pietari.
Herra otti Pyhää Pietaria kädestä ja vei hänet eräälle kalliolle,
joka yhdeltä puolelta aivan äkkijyrkästi kohosi syvyydestä. Ja hän
näytti Pyhälle Pietarille, ett'ei hänen tarvinnut kuin vähäsen
kumartua yli kallion reunan nähdäkseen suoraan alas helvettiin.
Kun Pyhä Pietari katseli alas, ei hän aluksi voinut eroittaa sen
enempää kuin jos olisi katsonut alas kaivoon. Näytti siltä kuin olisi
ääretön kuilu avautunut hänen allansa.
Ensimmäinen, jonka hän voi erottaa, oli enkeli, joka jo oli
suunnannut kulkunsa syvyyksiä kohti. Pyhä Pietari näki, miten enkeli
kiiti alas suureen pimeyteen vähääkään pelkäämättä ja levitteli vaan
vähäsen siipiään, ett'ei putoaisi liian kovasti.
Mutta kun Pyhän Pietarin silmät saivat tottuneeksi vähän paremmin,
alkoi hän nähdä yhä enemmän ja enemmän. Hän näki ensiksi, että
paratiisi sijaitsi vuorella, jota ympäröi avara kuilu, ja sen
pohjalla oli kadotettujen olinpaikka. Hän näki, mitenkä enkeli
vajoamistaan vajosi, saapumatta alas syvyyteen. Häntä kauhistutti tuo
pitkä matka sinne alas.
"Kunhan hän vaan pääsisi takaisin ylös äitini kanssa", sanoi hän.
Herra vaan katseli Pyhää Pietaria pitkään ja surullisesti. "Ei ole
sitä painoa, jota ei minun enkelini voisi nostaa", sanoi hän.
Niin syvä oli kuilu, ett'ei ainoakaan auringon säde voinut sinne
tunkea, vaan oli siellä musta pimeys. Mutta näytti siltä kuin olisi
enkeli muassaan sinne tuonut hiukan kirkkautta ja valoa, niin että
Pyhän Pietarin oli mahdollista eroittaa, miltä siellä alhaalla näytti.
Se oli ääretön, musta kivierämaa, teräväkärkiset kalliot peittivät
koko pohjan ja niiden välistä kuultivat mustat vetiset lätäköt. Ei
näkynyt ainoatakaan viheriätä kortta, ei puuta, ei ainoata elon
merkkiä.
Mutta kaikkialle noille teräville kallioille olivat kadotetut
vainajat kiivenneet. Ne riippuivat kallionkielekkeillä, jonne
olivat kiivenneet siinä toivossa, että pääsisivät kuilusta, ja kun
he näkivät, ett'eivät mihinkään päässeet, jäivät ne sinne ylös,
kivettyneinä epätoivosta.
Pyhä Pietari näki muutamien niistä istuvan ja äärettömässä
ikävöimisessään ojentelevan käsivarsiaan, katse aina suunnattuna
ylöspäin. Toiset olivat peittäneet silmänsä käsillään, ikäänkuin
poistaakseen tuon toivottoman kauhun ympäriltään. Kaikki olivat
he liikkumattomia. Jotkut makasivat vesilätäköissä aivan hiljaa,
koettamattakaan niistä päästä.
Kauheinta oli, että kadotettujen luku oli niin suuri. Näytti siltä
kuin kuilun pohjassa ei olisikaan muuta kuin vaan ruumiita ja päitä.
Ja Pyhän Pietarin valtasi taas uusi levottomuus. "Saatpa nähdä, niin
enkelisi ei löydä häntä", sanoi hän Herralle.
Yhtä surullinen kuin äsken oli katse, jolla Herra häntä katseli. Hän
kyllä tiesi, ett'ei Pyhän Pietarin tarvinnut olla levoton enkelistä.
Mutta Pyhästä Pietarista yhä näytti siltä, ett'ei enkeli voinut
löytää hänen äitiänsä tuosta suuresta kadotettujen joukosta.
Etsiessään äitiä, levitti enkeli siipensä ja liiteli edestakaisin
syvyyden yli.
Yht'äkkiä joku noista kurjista kadotetuista alhaalta kuilusta huomasi
enkelin. Ja hän hypähti ylös ja ojensi kätensä enkeliä kohti ja
huudahti: "Ota minut mukaan, ota minut mukaan!"
Silloin samassa syntyi elämää koko joukossa. Kaikki nuo miljoonien
miljoonat, jotka kituivat alhaalla helvetissä, ryntäsivät ylös
samassa silmänräpäyksessä ja kohottivat käsivartensa ja huusivat
enkeliä, että hän veisi heidät mukanansa autuaitten paratiisiin.
Ylös asti kuulivat Herra ja Pyhä Pietari heidän huutonsa, ja heidän
sydämmensä värähtivät surusta niitä kuullessa.
Enkeli pysyi korkealla liidellen kadotettujen yläpuolella, mutta sitä
myöten kuin hän kulki edestakaisin hakien etsittäväänsä, ryntäsivät
kaikki jälestä, niin että näytti kuin olisi myrskyvihuri heitä
kuletellut.
Vihdoinkin oli enkeli huomannut sen, jota oli hakemassa. Hän laski
siipensä suppuun ja kiiti nuolena alas. Ja Pyhä Pietari huudahti
iloisena hämmästyksestä, kun näki enkelin kietovan käsivartensa hänen
äitinsä ympäri ja nostavan hänet ylös.
"Autuas sinä, joka tuot minun äitini minulle!" sanoi hän.
Herra laski hiljaa kätensä Pyhän Pietarin olkapäälle ikäänkuin
tahtoisi hän varoittaa häntä iloitsemasta liian varhain.
Mutta Pyhä Pietari oli valmis itkemään ilosta, että äitinsä oli
pelastettu, eikä hän voinut käsittää, että mikään voisi heitä enää
eroittaa. Ja hänen ilonsa kasvoi, kun hän näki, että niin sukkela
kuin enkeli oli ollutkin nostaessaan hänen äitiänsä, oli kuitenkin
muutamain kadotetuista onnistunut tarttua häneen joka pelastettiin,
päästäkseen samalla kertaa hänen kanssaan paratiisiin.
Niitä oli ainakin kaksitoista, jotka riippuivat kiinni vanhassa
vaimossa ja Pyhä Pietari ajatteli, että oli suuri kunnia hänen
äidilleen auttaa niin monta onnetonta kadotuksesta.
Eikä enkelikään tehnyt mitään heitä estääkseen. Kuorma ei häntä
ensinkään näyttänyt rasittavan, hän vaan nousi nousemistaan ja
siipiänsä liikutti hän yhtä keveästi kuin olisi hän kantanut
kuollutta linnunpoikasta taivaaseen.
Mutta silloin näki Pyhä Pietari, että hänen äitinsä koetti vapautua
noista kadotetuista, jotka riippuivat kiinni hänessä. Hän tarttui
kiinni heidän käsiinsä ja irtautui heistä, niin että toinen toisensa
jälestä putosi alas helvettiin.
Pyhä Pietari kuuli, mitenkä he pyysivät ja rukoilivat häntä, mutta
vanha vaimo ei näkynyt sallivan, että kukaan muu kuin hän itse tulisi
autuaaksi. Hän irrottautui yhä useammasta ja useammasta ja antoi
niiden vajota alas kurjuuteen. Ja kun he putosivat, täyttivät heidän
tuskan huutonsa ja kirouksensa koko avaruuden.
Silloin huusi Pyhä Pietari ja vannotti äitiään olemaan armelias,
mutta hän ei tahtonut kuulla mitään, vaan jatkoi niinkuin oli alkanut.
Ja Pyhä Pietari näki enkelin lentävän yhä hitaammin, sitä myöten kuin
kuorma keveni. Pyhän Pietarin valtasi niin suuri kauhu, että hänen
täytyi langeta polvilleen.
Viimein ei ollut jälellä kuin yksi ainoa kadotettu, joka piti kiinni
Pyhän Pietarin äidistä. Se riippui hänen kaulassaan ja huusi ja
rukoili aivan hänen korvansa juuressa, että hän antaisi hänen seurata
itseään tuonne siunattuun paratiisiin.
Silloin oli enkeli jo taakkoineen päässyt niin pitkälle, että Pyhä
Pietari jo ojensi käsivartensa ottaakseen vastaan äitinsä. Hänestä
tuntui, ett'ei enkelin tarvinnut kuin pari kertaa siipiään liikuttaa,
niin olisi se ylhäällä vuorella.
Mutta silloin enkeli yht'äkkiä seisautti siipensä aivan
liikkumattomiksi ja hänen kasvonsa kävivät synkiksi kuin yö.
Sillä nyt oli vanha vaimo ojentanut kätensä taapäin ja tarttunut
käsivarsiin sitä, joka riippui hänen kaulassaan, ja riisti ja repi
siksi, kunnes hänen onnistui irroittaa yhteen liittyneet kädet, niin
että hän pääsi vapaaksi tästäkin viimeisestä.
Kun kadotettu putosi, laskeutui enkeli monta syltä alaspäin, ja
näytti siltä, ett'ei hän enää jaksaisi nostaa siipiään.
Hän katseli syvän surun valtaamana vanhaa vaimoa, hänen käsivartensa
irtautuivat vaimon vyötäiseltä ja enkeli antoi hänen pudota, niinkuin
olisi hän ollut liika raskas taakka hänelle senjälkeen kuin oli
jäänyt yksin.
Sitten lensi hän yhdellä ainoalla siiven lyönnillä ylös paratiisiin.
Mutta Pyhä Pietari makasi pitkän aikaa samalla paikalla ja nyyhkytti
ja Herra seisoi hiljaa hänen vieressään.
"Pyhä Pietari", sanoi Herra viimein, "en olisi uskonut, että sinä
noin itkisit paratiisiin tultuasi."
Silloin kohotti Herran vanha palvelija päänsä ja vastasi: "Mikä
paratiisi tämä on, jonne minä kuulen rakkaimpieni voivotukset ja näen
kanssaihmisteni kärsimykset!"
Mutta Herran kasvot pimitti syvin suru. "En tahtoisi mitään sen
mieluummin kuin varustaa teille kaikille paratiisin, jossa olisi
vaan valoisaa onnea." sanoi hän. "Etkö ymmärrä, että sen vuoksi minä
astuin alas ihmisten luo ja opetin heitä rakastamaan lähimmäistään
niinkuin itseään? Sillä niin kauvan kun he eivät sitä tee, ei ole
missään rauhan paikkaa taivaassa eikä maan päälle, jossa ei tuska tai
suru heitä saavuttaisi."