V.

Anna Stiina muori oli vanha vaimo, joka asui kaukana metsässä. Hänen

oli tapana tulla auttamaan pappilaan, hän tuli alas mäkeä kutsumatta

aina silloin, kun oli leipomusta ja vaatteiden pesua. Hän olikin hyvä

ja viisas vanhus ja hän ja Ingrid olivat hyviä ystäviä. Heti kun

tyttö vähänkään pääsi tajuunsa, päätti hän etsiä apua häneltä.

-- Kuule -- sanoi hän taalalaiselle, -- kun tulet ylös maantielle,

pitää sinun kääntyä metsään. Kule sitten eteenpäin, kunnes tulet

tienhaaraan, siinä käännyt vasemmalle. Sitten kulet taas eteenpäin,

kunnes tulet suurelle hiekkakuopalle. Siellä näet mökin ja sinne

sinun pitää kantaa minut ja siellä minä soitan sinulle.

Hänen korviansa vihloi lyhyt ja terävä ääni, jolla hän puhui

miehelle. Hänen täytyi puhua siten, että saisi hullun tottelemaan, ei

auttanut muukaan. Ja hänkö tässä nyt oli käskemässä toisia ihmistä,

hän, jolla ei edes ollut oikeutta elää!

Ei milloinkaan tuntisi hän olevansa oikeutettu elämään tämän jälkeen.

Tämä juuri oli hirveintä, joka häntä oli kohdannut. Siellä oli hän

elänyt pappilassa kuusi vuotta, eikä ollut saanut itseään edes niin

rakastetuksi, että he olisivat toivoneet hänen jäävän eloon. Ja se,

jota ei kukaan rakasta, sillä ei ole oikeutta elää.

Hän ei osannut sanoa, mitenkä hän tiesi niin olevan, mutta se oli kai

itsestään selvää. Hän tiesi sen, sillä siitä asti, kun hän kuuli,

että he eivät välittäneet hänestä, tuntui kuin olisi rautainen käsi

tarttunut hänen sydämmeensä ja puristanut sitä kokoon, pakottaakseen

sen pysähtymään. Tuntui kuin olisi koko elämä häneltä sulettu. Ja

samassa silmänräpäyksessä, jona hän heräsi kuolemasta ja tunsi elämän

halun palavan voimakkaasti itsessään, oli juuri se, joka antaa meille

luvan olemassaoloon, ryöstetty häneltä pois.

Tämä oli pahempaa kuin kuoleman tuomio. Tämä oli julmempaa kuin

tavallinen kuoleman tuomio. Hän tiesi, mitä se muistutti. Se oli

samaa kuin että kaadettiin puita, ei tavallisella lavalla, jolloin

vaan runko hakattiin poikki, vaan kun hakattiin niiltä juuret poikki

ja annettiin niiden jäädä paikoilleen, kitumaan kuoliaaksi. Siinä

puu seisoo, eikä ymmärrä, miksi se ei enää saa ravintoa ja nestettä.

Se taistelee ja pyrkii elämään, mutta lehdet yhä pienenevät, siitä

ei enää kohoa vesoja, kaarna karisee pois. Ja sen täytyy kuolla

senvuoksi, että se on erotettu elämänlähteestä. Niin on, sen täytyy

kuolla.

Vihdoinkin laski taalalainen alas säkkinsä kivikynnykselle, pienen

tuvan edustalle, joka oli keskellä synkkää metsää.

Tuvan ovi oli lukittu, mutta niinpiankun Ingrid vaan oli päässyt

säkistä, etsi hän avaimen ovenpihtipuun alta, aukasi ja astui sisälle.

Ingrid tunsi kyllä tuvan ja kaiken, mitä siellä oli. Ei hän sinne

tullut ensikertaa lohdutusta hakemaan. Ei hän sinne tullut ensikertaa

vanhan Anna Stiinan luo kertomaan, mitenkä oli mahdotonta tulla

toimeen kotona, että kasvattiäiti oli niin kova hänelle, että hän ei

tahtonut enään palata pappilaan.

Mutta joka kerta kuin hän sinne tuli, puhui muori hänelle järkevästi

ja tyynnytti häntä. Muori oli keittänyt hänelle hirmuista kahvia,

jossa ei ollut ainoatakaan papua, vaan ainoastaan herneitä ja

sikuria, mutta joka kuitenkin oli rohkaissut häntä. Ja viimein oli

hän saanut Ingridin nauramaan kaikelle ja elähyttänyt hänet niin,

että hän oli tanssinut valssia pitkin metsänrinteitä kotia asti.

Jos Anna-Stiina muori olisikin ollut kotona ja keittänyt hirveätä

kahviansa, ei se varmaankaan olisi Ingridiä auttanut tällä kertaa.

Mutta mummo oli pappilassa tytön hautajaisissa, sillä papin rouva ei

ollut unhottanut kutsumasta ketään niistä, joista tyttö oli pitänyt.

Taisi se muuten johtua hänen omantunnon vaivoistaankin.

Mutta sisällä vanhan Annan tuvassa oli kaikki entisellään. Ja kun

Ingrid näki sohvan, jossa oli puukansi, ja kiiltäväksi hangatun

pöydän ja kissan ja kahvikeittiön, ei hän tuntenut itseään juuri

rohkaistuksi tahi lohdutetuksi, mutta hän tunsi olevansa paikassa,

jossa voi vapaasti antautua suruunsa.

Täällä ei hänen tarvinnut ajatella muuta kuin itkeä vaan ja valitella.

Hän meni heti sohvan luo, heittäytyi puukannelle ja makasi siinä

itkien, hän ei tiennyt, miten kauvan.

Taalalainen istui ulkopuolella kivikynnyksellä, hän ei mielellään

tahtonut mennä tupaan kissan vuoksi. Hän odotti, että Ingrid tulisi

ulos ja soittaisi hänelle. Hän oli ottanut viulunsa esille jo aikoja

sitten. Kun Ingridiä ei tullut, alkoi hän itse soittaa.

Hän soitti lempeästi ja hiljaa, niinkuin oli tapansa. Viulunsoittoa

tuskin paljon kuului sisälle.

Ingrid tunsi toisen puistatuksen toisensa jälkeen ruumiissaan. Samoin

tunsi hän silloin sairastuessaankin. Hän ajatteli tulevansa uudelleen

sairaaksi. Se olisikin kai parasta, jos kuume nyt ottaisi hänet ja

kuolettaisi oikein.

Kun viulunsoitto kuului sisään, nousi hän istumaan ja katseli

ympärilleen sekavin katsein. Kuka soitti? Oliko se hänen

ylioppilaansa? Oliko hän nyt vihdoinkin tullut?

Hän ymmärsi kuitenkin heti, että se oli taalalainen, ja hän heittäysi

taas huoaten maata.

Hän ei voinut ollenkaan saada selville, mitä soitettiin. Mutta

niinpiankun hän sulki silmänsä, muuttui viulu ylioppilaan

ääneksi. Ingrid kuuli myöskin, mitä hän sanoi; hän puhui hänen

kasvatusäidilleen ja puolusti Ingridiä. Hän puhui yhtä kauniisti

kuin hän oli puhunut herra ja rouva Blomgrénille. Ingrid tarvitsi

niin paljon rakkautta, sanoi hän. Juuri se häneltä oli puuttunut.

Senvuoksi hän ei ollut aina hoitanut askareitansa, vaan antanut

unelmien huvittaa itseään. Mutta ei kukaan käsitä, mitenkä hän voisi

tehdä työtä ja kärsiä sen vuoksi, joka rakastaisi häntä. Sen puolesta

kantaisi hän surut ja taudit, ylenkatseet ja köyhyydet. Sille tulisi

hän vahvaksi kuin jättiläinen ja kärsivälliseksi kuin orja.

Ingrid kuuli selvään, miten hän puhui, ja rauha valtasi hänet. Jos

vaan kasvattiäiti olisi häntä rakastanut, olisi hän nähnyt, mihin

Ingrid kelpaisi. Mutta kun äiti ei ollut hänestä pitänyt, niin Ingrid

oli kuin voipunut. Aivan varmaan oli se totta.

Kuumeen väristyksiä hän ei enää tuntenut. Hän vaan makasi ja

kuunteli, miten ylioppilas puhui.

Varmaankin hän nukkui välillä, sillä aina vähän päästä luuli hän

makaavansa haudassa, ja silloin aina tuli ylioppilas nostamaan häntä

kirstusta. Ingrid makasi väitellen hänen kanssaan tästä. -- Silloin

kun minä uneksin, silloin vaan tulet luokseni -- sanoi hän.

-- Minä aina tulen sinua auttamaan, Ingrid -- sanoi hän. -- Sen

sinä hyvin tiedät. Minä nostan sinut haudasta, minä kannan sinut

hartioillani, minä sinulle rauhan soitan. Aina olen luonasi. --

Se, mikä Ingridiä yhä häiritsi ja hänet herätti, oli tuo lupauksensa

soittaa taalalaiselle. Monta kertaa hän nousi sitä tekemään, mutta ei

jaksanut.

Niinpiankun hän vaipui sohvalle, näki hän unia. Hän istui

kyyristyneenä säkissä ja ylioppilas kantoi hänet metsän läpi. Aina

vaan hän.

-- Mutta olitkos sinä se? -- sanoi Ingrid hänelle.

-- Olin varmaan, -- sanoi hän ja hymyili Ingridin vastaväitteille.

-- Olethan sinä ajatellut minua joka päivä kaikkina näinä vuosina,

silloinhan voit ymmärtää, ett'en voinut olla sinua auttamatta niin

suuressa vaarassa.

Sen Ingrid piti aivan itsestään selvänä ja niin alkoi hän huomata,

että ylioppilas oli oikeassa ja että se olikin hän.

Mutta siinä oli niin ääretön onni tuossa, että hän heräsi uudelleen.

Silloin rakkaus värisi koko hänen olennossaan. Se ei olisi voinut

olla sen todellisempaa, jos hän olisi nähnyt ja puhunut rakkahimpansa

kanssa.

-- Miks'ei hän tule koskaan valveilla ollessani? -- sanoi hän

puoleksi ääneen. -- Miksi tulee hän vaan unissa?

Hän ei tohtinut liikahtaa. Siiloin rakkaudentunne pakenisi tiehensä.

Oli kuin arka lintu olisi asettunut hänen olkapäälleen ja hän pelkäsi

peloittaa sitä.

Jos hän liikahtaisi, niin pakenisi lintu ja suru saisi hänet

valtoihinsa.

Kun hän viimeinkin oikein heräsi, oli tuvassa jo hämärää. Hän oli

varmaankin nukkunut koko iltapäivän ja illan. Tähän aikaan ei

hämärtänyt ennen kuin kello kymmenen jälkeen.

Jo oli lakannut viulunsoittokin, taalalainen oli varmaankin mennyt

matkaansa.

Mutta Anna Stiina ei ollut vielä tullut. Hän aikoi varmaankin viipyä

koko yönkin.

Se oli samantekevä tytölle, hän ei halunnut muuta kuin paneutua maata

ja nukkua taas. Hän pelkäsi kaikkea sitä surua ja epätoivoa, joka

hänet aina herätessä valtasi.

Mutta sitten sai hän uutta ajateltavaa. Kuka oli sulkenut oven, kuka

oli levittänyt hänen ylleen Anna Stiinan suuren huivin ja kuka oli

asettanut palasen kovaa leipää hänen viereensä sohvalle?

Oliko tuo Kilipukki tehnyt tämän kaiken hänen tähtensä?

Silmänräpäyksen oli hän näkevinään unelman ja todellisuuden seisovan

vieressään ja kilvan koettavan häntä lohduttaa. Ja unelma seisoi

auringonpaisteisena ja hymyilevänä ja valoi hänen ylitsensä rakkauden

onnellisuutta, rohkaistakseen häntä. Mutta tuo köyhä, tyly ja kova

elämäkin tuli tuoden pienen rovon ystävyyttä näyttääkseen, ett'ei se

tarkoittanut hänelle niinkään pahaa kuin miltä äsken oli näyttänyt.