JANNE. Laura!
LAURA (malttaa mieltään): Niin, hän on vapriköörin äiti, joka on tullut
meitä tervehtimään. Mutta hän ei saa mitään tietää näistä pidoistamme
tänä iltana, ymmärrätkös sen. Aiomme näet valmistaa hänelle
äkkiarvaamattoman ilon. No, ymmärrätkös?
MIINA. Äkkiarv----?
LAURA. Niin, että jos hän nyt tahtoisi urkkia sinulta jotain, niin
tiedät, ettet saa mitään ilmaista. Voit sanoa esimerkiksi, että oli
puhe pesusaavin lainaamisesta, tahi jotain tuommoista.
MIINA. Pesusaavi -- kyllä, kyllä sen muistan. Mutta tullinhoitajan
rouva --?
LAURA. Kutsuttava luonnollisesti. Sinä nyt olet semmoinen --! Seuraa
nyt minua ja pian.
(Menee Miinan kanssa perälle.)
JANNE. No, tämä vielä puuttui! Vähemmästäkin voisi käydä pyöräpäiseksi!
Oh!
(Menee oikealle pitäen otsaansa.)
RISTO. (tulee perältä, panee lakkinsa oven viereen ja ottaa esille
kukkaronsa): No, tässä on minulla nyt rahaa, mutta Jumala rangaiskoon
tuota saituria, kuinka hän kehtasi nylkeä! Eikä kuitenkaan olisi tullut
mitään koko asiasta, ellen minä -- -- (Pudistaa päätään). Voi, voi,
Janne raiska, mihinkä olet joutunutkaan! Mutta kenties hänen äitinsä on
saanut vihiä asiasta ja tullut heitä auttamaan? Niin, eihän tuo olisi
niin mahdotonta. Hän on kyllä ankara vaimo ja kiivas kuin piru, mutta
ei hän senvuoksi ole aivan ihmisyyttä vailla. Niin, eihän tuota tiedä
-- -- Mutta tahdon katsoa, onko Janne huoneessaan.
(Menee oikealle.)
MIINA (tulee käsiliina kädessä): No, kaikenlaisia tuumia sillä rouvalla
on, mutta parasta totella vain, muutoin tulee silmille.
(Menee vasemmalle, mutta tulee paikalla takaisin.)
ANNA (kamarissa): Tyttö kuulehan!
MIINA. En jouda, en jouda.
ANNA (tulee sisään; tuimasti): Seis, sanon minä! -- Kuulepas, mitä
emännälläsi on tuon tullimestarin rouvan kanssa tekemistä, hä?
MIINA. Herra jestan, ei mitään, ei niin mitään! Rouva erehtyy
tykkänään, jos --
ANNA. Jos mitä --?
MIINA. No, eihän se ollut muuta kuin pesusaavi, jota minun piti häneltä
lainata, ei mitään muuta, sillä kun meillä on pesu ja -- --
ANNA. Pesu? Kyllä minä sinua pesen, valehtelija! Milloinka se on?
(Nipistää häntä korvasta)
MIINA. Ai, ai, älkää Jumalan tähden! Tänään, tänä iltana kello 7,
mutta --
ANNA (hämmästyen): Mikä?
MIINA. Tuo kest--, tuo pesu, piti minun sanoman.
ANNA. Mitä? Onko teillä kestit tänä iltana?
MIINA. Ei suinkaan! Mitkä kestit nyt olisi? Se oli vaan tue saavi,
joka --
ANNA. Ja mistä syystä ne pidetään?
MIINA. Voi, voi, tuota rouvaa! Johan minä sanoin, että --?
ANNA (nipistää häntä): Tahdotko tunnustaa?
MIINA. Ai, ai, enhän minä tiedä -- on kai taas lentänyt rouvan päähän.
Mutta laskekaa! Laskekaa!
ANNA. Tuleeko tänne paljon väkeä?
MIINA. Ei, ei juuri -- (Kun Anna häntä taas nipistää.) Ai! voi! --
tulee, tulee kyllä -- Parooni, patruuna, pormestari, rovasti ja kaikki
muut hienot herrasväet kaupungissa, mutta --
ANNA (laskee Miinan): Mitä kuulen minä! Ovatko he tulleet hulluiksi!
Älä mene, sinä perhana, älä mene!
MIINA. En jouda enää, on niin paljon tekemistä. (Mennessään.) Taivas
tuommoista kasakkaa!
ANNA (yksin): No, kaikkiapa! Mitä tämä nyt on? Ovatko ne alkaneet elää
ylellisesti ja herrasmaisesti? Ja miksi salaavat minulta noita
pitojansa? Huh! Pahuus, tunnen oikein väristyksiä ruumiissani. Oikein
sydämeni rupeaa pamppailemaan, kun tuota ajattelen! (Ottaa nuuskaa).
Keltähän saisin tietoa asian todellisesta laidasta? Menen etsimään
Ristoa, hän varmaan -- (Risto tulee.) No, tuossahan hän tuleekin. --
Hyi saakeli, mitähän nyt saan kuullakaan kaikkia, hyi saakeli!
(Nuuskaa kiivaasti).
RISTO (erikseen): Ylpeä herra, ylpeä herra! Suuttui minuun, kun olin
uskaltanut kirjoittaa nimeni tuohon vekseliin hänen nimensä viereen. Ja
kuitenkin saan ehkä vielä maksaa koko summan, jos pahasti käy. Hyvä
juttu kyllä! -- Katsos täti!
ANNA (tarjoo hänelle nuuskaa): Otapas tuosta, poika! Vai ei. Kuulepas,
taitaahan teillä olla suuret kestit tänä iltana, jos totta on; mitä
juuri tuolta piikahopulta kiristin?
RISTO. Hm! Taitaahan tuo niin olla.
ANNA. No, kenen kunniaksi ne pidetään, olisipa hauska kuulla?
RISTO. Luulen että se on patruuna Andersonin tähden.
ANNA. Tuo rikas Andersonko, joka tukkijunkkarina ollessaan käytti
väärää mittaa ja siitä sai nimekseen »koijari Anderson?» (Risto nyökkää
myöntävästi.) Kuinka Janne on tullut tuon veijarin tuttavaksi, sitä en
ymmärrä?
RISTO. En tiedä, eikö hän lie lainannut rahaa patruunalta.
ANNA. Lainannut rahaa! Kuulepas, sanopas minulle, Risto, onko teillä
usein tämmöisiä pitoja?
RISTO. Hm! Eikö täti siis tiedä --?
ANNA. Tiedä? Mitä minun sitten pitäisi tietää? Risto, sano suoraan
vain! Lapseni ovat alkaneet elää ylellisesti ja tuhlaavaisesti, eikö
niin?
RISTO. No, myönnettävä on, että säästäväisemmin voisivat elää.
ANNA. Nuo pakanat, nuo juuttaat! Ja niin kovasti kun minä heitä aina
varoitin kaikesta turhamielisyydestä ja herrasmaisuudesta! Mutta se on
tuon Laura-hupakon syy, sen kyllä huomaan. Ja kauanko tätä elämää on
kestänyt jo?