XIV.

Viimeinen keino.

Vastatullut puristi ystävällisesti Falkenbergin ojennettua kättä ja

kumarsi suopeasti hymyillen. Konsuli vei hänet salapoliisin luo ja

esitteli:

-- Asbjörn Krag, kamariherra Toten.

Poliisimies oli jo heti ymmärtänyt kuka vastatullut oli. Hän pani

merkille, että kamariherran kasvoille oli levinnyt hieno kalpeus. Toten

oli seurapuvussa.

-- Olin juuri makuulle menossa, kun sain tiedon, kertoi hän.

-- Tiedon? kysyivät Falkenberg ja salapoliisi yhtaikaa.

Kamariherra oli vastaamaisillaan, kun samassa pääovi aukesi ja

tilanhoitaja vanhan nimismiehen seuraamana astui kuistille.

-- No siinähän kamariherra jo onkin, huudahti tilanhoitaja.

Salapoliisi käsitti nyt, että tilanhoitaja oli varmaan telefonoinut

Totenille ja ilmoittanut hänelle tapauksesta.

Kamariherra oli oikea velttoutunut elostelija. Hän sammalsi hiukan.

-- Minusta on äärettömän mielenkiintoista näinikään tavata asunnossaan

ruumis, sanoi hän, mutta täytyyhän minun surkutella onnettomuutta.

Tilanhoitaja seurasi häntä sisään. Vajaan viiden minuutin kuluttua

kamariherra jo taas palasi.

-- Vai niin, te jäitte ulkopuolelle, sanoi hän nyökäten konsulille. --

Siinä teitte oikein. Näky ei ollut erityisen mieltäylentävä.

-- Minä olen jo useita kertoja ollut siellä, vastasi Falkenberg. -- En

voi enää sietää noiden vanhojen huoneiden ilmaa, se miltei tukahuttaa.

-- Luulin tapaavani siellä jonkun ystäväni, puheli kamariherra, mutta

minun täytyy sanoa, etten ole nähnyt miestä koskaan ennen. Hän näytti

muuten varsin hienolta. Ja sitten hän oli järjestänyt asiansa

kiitettävällä, ripeällä tavalla. Revolveri, yksi ainoa laukaus, kuula

puhki aivojen. Niin se aina on tehtävä, kun se kerran tulee tehtäväksi.

Salapoliisi kuunteli vastenmielisesti toisen lavertelua, jossa oli

melkoinen määrä teennäisyyttä.

Kamariherra Toten kääntyi sitten suorastaan Falkenbergin puoleen --

näytti kuin hän olisi kokonaan unohtanut salapoliisin.

-- Minä olen ihan näännyksissä, herra konsuli, sanoi hän. -- Enkö

näytäkin sangen kalpealta?

-- Sitä ei voi kieltää. Te olette silminnähtävästi jonkun verran

rasittuneen näköinen.

-- Olen ollut Pursiklubilla koko yön, jatkoi kamariherra hellittämättä.

-- Siellä aletaan nyttemmin todenteolla hieman eurooppalaistua, mitä

pelitapaan tulee. Minun täytyy sanoa, että viimeöinen peli oli oikein

mielenkiintoinen.

-- Hävisittekö?

-- Hiukan. Vähäisen vain. Mitättömän summan. Parituhatta kruunua

luullakseni. A propos, hyvä konsuli, sepä oli vastenmielinen tapaus

siellä klubilla toissa iltana.

-- Tarkoitatte varatuomarin juttua?

-- Sitä juuri. Siinä olisitte toden totta ollut kauniisti kiikissä,

ellei kelpo ystävänne, kaivosinsinööri, olisi joutunut apuun.

Omituinen hymy väikkyi Asbjörn Kragin huulilla, kun kamariherra

mainitsi kaivosinsinööristä.

-- Minne hän muuten on joutunut, tuo insinööri? kysyi Toten. -- Eikö

hänen nimensä ole Kvam?

-- On, vastasi Falkenberg. -- Hän on luultavasti kovin kiinni

liikeasioissaan. Hänellä taitaa olla jotain tekeillä.

Nyt Asbjörn Krag puuttui puheeseen.

-- Toivottavasti, sanoi hän, kamariherra on ystävällinen ja tarjoo

meille paikan automobiilissaan. Meidän pitäisi välttämättä pian päästä

Kristianiaan.

-- Tietysti, vastasi kamariherra, sitä juuri ajattelinkin. Minusta

olisi oikein hauskaa, jos herrat tahtoisivat tehdä seuraa.

Asbjörn Krag ja konsuli kiittivät, ja sanottuaan hyvästit

tilanhoitajalle ja vanhalle nimismiehelle herrat ajoivat pois.

Matkalla kamariherra jutteli melkein koko ajan. Falkenberg tuskin

kuunteli häntä, niin syvälle hän oli vaipunut omiin synkkiin

ajatuksiinsa. Salapoliisi kiintyi tuolloin tällöin huvitettuna johonkin

kamariherran huomautukseen. Tämä puheli melkein yksinomaan pelistä,

naisista ja seuraelämästä. Sivumennen hän mainitsi Valentine

Kempelinkin nimen, ja Asbjörn Krag ehätti kysymään, mitä hän piti siitä

naisesta.

-- Tuhat tulimaista, vastasi kamariherra, hän on erinomainen nainen!

Hieno ja ymmärtäväinen, ylhäinen ja samalla vaatimaton sekä hyvin

älykäs. Olen esitellyt hänet vaimolleni, ja _madame_ on kerrassaan

ihastunut häneen.

Vajaassa tunnissa oli automobiili saapunut Kristianiaan. Kamariherra

ajoi kotiinsa nukkumaan, ja Falkenberg ja salapoliisi menivät erääseen

kahvilaan.

Sanomalehdet olivat ilmestyneet ja kertoneet yleisölle kaameasta

ruumiinlöydöstä.

"Tuntuu sangen omituiselta", kirjoitti eräs lehti, "että itsemurhaaja

oli lähtenyt kamariherra Totenin asumattomaan huvilaan. Mikäli olemme

kuulleet kerrottavan, ei kukaan paikkakuntalainen tunne poloista.

Kamariherran tilanhoitaja ei ole häntä koskaan ennen nähnyt. Hän oli

saapunut kartanoon automobiilissa, jossa arvatenkin oli ollut useampia

henkilöitä. Asia käy aivan salaperäiseksi, kun poliisikamariin ei ole

saapunut minkäänlaista ilmoitusta sennäköisen herrasmiehen

katoamisesta.

"Olemme puhelimitse kääntyneet kamariherra Totenin puoleen, mutta hän

ei voi antaa pienintäkään selitystä. Hän ei paljonkaan kummastellut

sitä, että automobiililla ajeleva seurue oli käynyt kartanossa, sillä

hänen väitteensä mukaan Övren kautta kulkeva tie on varsin yleisesti

käytetty oikotie."

Salapoliisi ja konsuli Falkenberg suostuivat tapaamaan toisensa kahden

tunnin kuluttua edellisen asunnossa.

Iltapäivällä Asbjörn Krag otti vastaan raportit niiltä kolmelta

poliisikonstaapelilta, jotka oli lähetetty hotelleihin tiedustelemaan.

Kävi selville, ettei missään kaivattu herraa, jonka nimen alkukirjaimet

olivat J.R.

Salapoliisi lähetti sitten sanan Jensille. Tämä uuttera nuori mies oli

vahtinut "petohämähäkin" asunnon ulkopuolella ja seurannut häntä hänen

käynneillään useissa muotiliikkeissä. Hän ei ollut keksinyt kerrassaan

mitään epäilyttävää. "Petohämähäkki" oli matkalla tervehtinyt

joitakuita tuttuja. Vieraita ei hänen luonaan ollut käynyt. Hänen

hymyilevistä kasvoistaan ei saattanut huomata mitään olevan tekeillä.

Tullessaan Kragin luokse konsuli oli entistä alakuloisempi. Adan äiti

oli käynyt hänen luonaan. Vanha rouva oli ollut melkein lohduton.

-- Ellei tähän salaperäisyyteen pian saada valoa, sanoi Falkenberg,

niin minä tulen hulluksi jännityksestä ja pelosta.

Asbjörn Krag oli käynyt hyvin totiseksi.

-- Tunnen nyt itseni vakuutetuksi, vastasi hän, ettei Adan ryöstäminen

ole pelkkä kostotyö. Siinä piilee jokin tarkoitus. Täällä on rikoksia

ilmassa. Tuo pikku paholainen aikoo nähtävästi tehdä jotain suurta,

ennenkuin hänen on pakko pudistaa Kristianian tomut jaloistaan.

-- Mutta Ada, Ada -- --

Poliisimies katsoi kelloaan.

-- Nyt kello on puoli kuusi, sanoi hän. -- Puoli seitsemältä minun on

oltava päivällisillä.

-- Aiotteko todellakin juhlia kesken tätä kaikkea?! kysyi Falkenberg.

-- Minä en juhli koskaan, paitsi milloin saatan samalla työskennellä,

vastasi salapoliisi. -- Nyt minulla on suunnitelmani valmiina.

-- Suunnitelmanne?

-- Niin, olen vihdoinkin päättänyt uskaltaa ryhtyä viimeiseen keinoon.

Saattaisi kyllä olla toisia ja parempiakin menettelytapoja, mutta Ada

on ennen kaikkea pelastettava.

-- Tokko hän on elossa edes?

-- On, _vielä_ hän on elossa, vastasi Krag.

-- _Vielä?_

Suuria hikikarpaloita kihoili Falkenbergin otsalle.

-- Odottakaa minua täällä, sanoi salapoliisi, minä käyn pukeutumassa.

Palattuani saatte tarkemmin kuulla, miten teidän on meneteltävä.

Falkenberg jäi istumaan poliisimiehen salonkiin, hermostuneesti

selaillen joitakin aikakauslehtiä. Ne olivat enimmäkseen ulkomaiden

poliisivirastojen ammatillisia julkaisuja. Minuutit tuntuivat hänestä

tunneilta, niin hitaasti ne kuluivat.

Vihdoin, puolen tunnin kuluttua, ovi aukesi.

Asbjörn Kragin asemesta, jota Falkenberg oli odottanut, astui

huoneeseen kaivosinsinööri Kvam, juhlapuvussa, ritarimerkki

napinreiässä.

-- Pankaa nyt sanani tarkoin mieleenne, sanoi Krag. Päivälliset tuskin

kestävät kauemmin kuin yhteentoista asti -- ainakin koetan pitää huolta

siitä, etteivät ne kestä kauempaa. Tunti riittää minulle, siis teidän

tulee olla paikalla kello kaksitoista.

-- Olen käskettävänänne.

-- On parasta, että jo neljännestä vailla kaksitoista olette

umpivaunuissa poliisiaseman edustalla. Huomatkaa: _umpivaunuissa!_

Voitte jättää vaunut odottamaan ja itse mennä etsivän osaston

päällikönhuoneeseen, missä viivytte, kunnes saatte minulta tarkempia

määräyksiä. Otaksun, että voitte odottaa jotain elonmerkkiä minusta jo

neljänneksen yli kahdentoista, ehkä aikaisemminkin. Mutta teidän ei

pidä tulla levottomaksi, ellette vielä yhteenkään mennessä ole kuullut

minusta mitään.

-- Levottomaksi! mutisi Falkenberg katkerasti.

Krag heilautti torjuvasti kättänsä.

-- Teidän tulee ainakin olla niin tyyni kuin suinkin, sanoi hän. -- Te

otatte osaa uskaliaaseen ja vaaralliseen peliin. Mutta ellette vielä

kello kaksi ole kuullut minusta mitään, jatkoi Asbjörn Krag, silloin

-- -- niin, sitten en tiedä, milloin saatte nähdä morsiamenne.

-- Mitä on silloin tapahtunut? kysyi Falkenberg väristen.

Poliisimies ei vastannut mitään. Hän vain pudisti päätänsä hiukan,

seisoessaan siinä aivan tyynenä ja vetäen hansikkaita käsiinsä. Sitten

hän astui kirjoituspöytänsä luo, avasi pienen, hopeahelaisen kotelon,

veti esille revolverin, tarkasti makasiinia, nyökkäsi tyytyväisesti ja

pisti aseen taskuunsa.

Yhtäkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan.

Hän kuuli kolinaa ulkopuolelta. Vaunut tuntuivat pysähtyvän portaiden

eteen.

Salapoliisi loi silmäyksen kekseliäästi järjestettyyn

heijastuspeiliinsä, joka näytti hänelle kaiken mitä kadulla tapahtui,

ja kummeksiva ilme vilahti hänen kasvoillaan.

-- Siellä on kamariherra, sanoi hän. -- Mitä ihmettä hän minusta

tahtoo?

Falkenberg kavahti pystyyn.

-- Kamariherra Toten! huudahti hän. -- Nyt on tapahtunut jotain.

-- Mahdollisesti, mutisi salapoliisi hiljalleen työntäen Falkenbergia

sivuhuoneeseen. -- Menkää. On tarpeetonta, että te kaksi kohtaatte

toisenne täällä. Menkää takatietä ulos ja muistakaa määräykseni.

Hän oli tuskin ehtinyt sulkea oven Falkenbergin jälkeen, kun ovikelloa

soitettiin kiivaasti. Hän meni itse avaamaan.

-- Olkaa hyvä, herra kamariherra, sanoi hän.

Kamariherra kiitti ja astui salonkiin.

-- Te kuulutte tuntevan minut, aloitti Toten.

-- Hyväinen aika, vastasi Krag, mehän tulimme tutuiksi aamupäivällä.

Kamariherra katsoi hölmistyneenä häneen ja tapaili sanoja:

-- Haluaisin puhutella salapoliisi Kragia.

-- Minä olen Krag.

-- Te?

-- Niin, olen vain muuttanut muotoani hiukkasen. Millä voin teitä

palvella?

Kamariherra nauroi.

-- Tohdinko kysyä ketä te esitätte?

-- Nimeni on Kvam, kaivosinsinööri Kvam, vastasi Krag kumartaen

kohteliaasti.

Kamariherra naksautti näppiään.

-- Tuhat tulimaista, vastasi hän, tekö olette se mies! No sitten

ymmärrän kaiken, ja samalla minun täytyy sanoa, että te olette juuri

se, jota minä tarvitsen.

-- Ette ole nukkunut, huomautti Krag vetäessään päällysnuttua ylleen.

-- En, vastasi kamariherra, sillä heti kun olin päässyt kotiin,

tapahtui minulle jotain eriskummaista, jotain aivan käsittämätöntä.

Mitään sentapaista ei minulle vielä koskaan ole sattunut.

-- Ja sen johdosta tulitte minun luokseni?

-- Niin. Tahdotteko auttaa minua?

-- Tietysti, vastasi Krag. Hän katseli kamariherraa tarkoin. Tämän

velttoutunut käytöstapa oli poissa, ja sijalla oli jotain epävarmaa ja

hämmentynyttä. -- Falkenberg on oikeassa, ajatteli poliisimies. --

Jotain on tapahtunut.

Ääneen hän lausui:

-- Mutta minun on sanottava teille, herra kamariherra, että olen juuri

menossa tavattoman hauskoille päivällisille, joista en millään muotoa

tahdo jäädä pois. Olipa onni, että teillä on vaunut, niin ettei minun

tarvitse hukata aikaa niiden haettamiseen ja että voitte matkalla

kertoa minulle huolenne.

Ja samassa hän tarttui kamariherraa käsipuolesta ja astui hänen

kanssaan portaita alas.

Päältä nähden Asbjörn Krag oli mitä loistavimmalla tuulella.

Muutamat sanat, jotka hän oli hetkistä aikaisemmin lausunut

Falkenbergille, johtuivat uudelleen hänen mieleensä. Hän toisti ne

puolittain tahdottomasti itsekseen:

-- Täällä on rikoksia ilmassa.