"Minä otaksuin siis", sanoin, "että uskonnollisten osastojen ja
pappisluokan häviäminen ei ole vaikuttanut yleisen uskonnollisen
harrastuksen vähenemistä."
"Olisitteko voinut arvella että se sitä olisi vaikuttanut?"
"En tiedä. En ole milloinkaan suuria ajatuksia niihin asioihin
kiinnittänyt. Kirkollinen luokka edusti itseään uskonnon säilymisen
oleellisena osana, ja me toiset pidimme varmana että niin oli."
"Jokainen yhteiskunnallinen laitos, joka on olemassa ollut melkoisen
kauan", vastasi Mr. Barton, "on varmasti suorittanut toimia jotka
aikanaan ovat olleet enemmän tai vähemmän hyödyllisiä ja tarpeellisia.
Kuninkaat, kirkon miehet ja kapitalistit -- kaikki heistä tässä
suhteessa vain eri kapitalistilajeja -- ovat epäilemättä omina
aikakausinaan suorittaneet toimia jotka, vaikkakin olivat huonosti
toimitettuja, olivat välttämättömiä ja joita ei silloin olisi voitu
paremmin suorittaa. Mutta aivan samoin kuin kuninkuuden poistaminen
oli suoranaisen hallituksen alku, samoin kuin yksityiskapitalismin
poistaminen oli suuremmoisen varakkuustuotannon alku, niin oli
kirkkojärjestön ja koneiston eli kirkolliskapitalismin häviäminen
alkuna maailmaa herättävälle kiihkottomalle harrastukselle sen laajan
yhteyden suhteen jota kuvataan sanalla uskonto.
"Inhimillisen kehityksen kulussa on ihmissuvun alamaisuus
pappisauktoriteetin suhteen saattanut olla tarpeellista, mutta se
on ollut vain holhousmuoto jolla enemmän kuin millään muulla on
ollut tarkoituksena kangistaa ja kuolettaa sen yhteydessä olevia
ominaisuuksia, ja kirkollisuuden rappeutuminen vihdoin valmisti
tilaa suurten ihmisluonnetta ja tarkoitusta koskevien kysymysten
innokkaalle harrastukselle, jota tuskin teidän aikanne arvokkaat kirkon
miehet olisivat voineet kuvitellakaan, vaikka he niin tuskallisilla
ponnistuksilla ja sangen pieniä tuloksia saavuttaen koettivat herättää
joukkojansa hengellisiä asioita harrastamaan. Yleisen innostuksen puute
näissä asioissa teidän aikananne oli luonnollinen seuraus siitä että
ne olivat yksinoikeutena, erikoisalana pappisluokalla jonka jäsenet
olivat välittäjinä ihmisen ja häntä ympäröivän salaperäisyyden välillä
ja jotka lupautuivat takaamaan jokaiselle hengellisen hyvinvoinnin,
jos vain heihin luottivat. Papillisen auktoriteetin rappeutumisen
kautta jokainen sielu joutui itse vastakkain sen salaperäisyyden kanssa
ja sai itse pitää vastuunalaisuuden sen itselleen tulkitsemisesta.
Muinaisuudesta mieliin piintyneiden jumaluusoppien rappeutuminen
vapautti koko sen alan joka koski ihmisen suhdetta äärettömyyteen,
väärien dogma-ehdottomuuksien pusertavasta vaikutuksesta, joka oli
siihen asti tehnyt tieteistä rajattomimman mitä typistetyimmäksi
ja ahtaimmaksi. Entisyyden sielua rampaavan jumalanpalveluksen
sijaan ja nykyisyyden kahlehtimisen sijaan siihen mitä on
kirjoitettu, kumous osotti ihmisille ettei ollut mitään rajaa heidän
tietämismahdollisuuksilleen oman luonteensa ja tarkoituksensa suhteen
eikä mitään rajaa sen tarkoituksenkaan suhteen. Papillinen aatos,
että menneisyys oli jumalallisempaa kuin nykyisyys, että Jumala oli
ihmissuvun takana, väistyi sen uskon tieltä että meidän tulee katsoa
eteenpäin eikä taaksepäin vaikutuksia saadaksemme ja että nykyisyys
ynnä tulevaisuus lupasivat täydellisempää ja varmempaa tietoa sielusta
ja Jumalasta kuin mikään ennen eletty menneisyys."
"Onko tämä usko", kysyin, "saanut jo käytännöllistä vahvistusta
jonkun todellisesti tapahtuneen edistysaskeleen kautta joka olisi
tuottanut varmuutta, mikä näissä asioissa on totta? Arveletteko
todella tietävänne enemmän niistä kuin me eli tuntevanne enemmän
todellista niistä asioista joita me vain koetimme uskoa?" Mr. Barton
oli hetken äänettä, ennenkuin vastasi. "Te huomautitte hetki sitten",
hän sanoi, "että puheenne tri Leeten kanssa oli tähän asti vain vähän
kosketellut uskonnollisia asioita. Esittäessään teille nykymaailmaa,
oli aivan oikein ja johdonmukaista että hän ensin pysyi pääasiassa
talousjärjestelmän muutoksessa, sillä se tietysti on muodostanut
tarpeellisen aineellisen perusteen kaikille muille tapahtuneille
muutoksille. Mutta olenpa varma että ette milloinkaan voi löytää
ketään joka -- kysyttäessä millä suunnalla ihmissuvun edistys viime
vuosisadalla on osottanut eniten taipumusta lisäämään inhimillistä
onnea -- ei vastaisi että se on tapahtunut sielutieteessä ja sen
suhteessa ikuisuuteen ja äärettömyyteen."
"Tämä edistys ei ole ollut seurauksena ainoastaan järjellisemmästä
asian käsityksestä ja täydellisestä henkisestä vapaudesta sen
tutkimisessa, vaan sangen suuresti myös yhteiskunnallisista
olosuhteista, jotka ovat päästäneet meidät melkein vapaiksi
aineellisista varallisuuden varastoon keräämisestä. Me olemme nyt
melkein vuosisadan ajan nauttineet taloudellista hyvinvointia,
josta ei ole jäänyt mitään toivomisen varaa aineellisen tyydytyksen
suhteen, etenkin kun samassa suhteessa tämän yltäkylläisyyden kanssa
on sivistyksen kautta kehittynyt maun yksinkertaisuus joka estää
liiallisuutta ja ylöllisyyttä ja yhä vähemmän panee painoa elämän
aineelliseen puoleen ja yhä enemmän sielulliseen ja siveelliseen.
Tämän aineellisen ja siveellisen kehityksen yhteistoiminnan takia
me tarvitsemme sitä vähemmän mitä enemmän meillä on. Kauan sitten
on tunnustettu että aineellisessa suhteessa ihmissuku on ehtinyt
kehityksensä päähän. Me olemme suoraan sanoen kadottaneet halun
enempään edistymiseen siinä suunnassa. Luonnollisena seurauksena on
ollut että jo pitkiä aikoja järjen päätarmo on ollut keskitettynä
ihmisen henkisen kehityksen mahdollisuuksiin, joille aineellisen
kehityksen täydellisyys on vain valmistanut alun. Mitä olemme siihen
mennessä vasta varmaksi oppineet, se on vasta ensimmäinen heikko
aavistus siitä tiedosta joka meidän on saavutettava; ja vaikkapa tämän
maallisen olotilan rajat olisivat sellaiset ettemme koskaan täällä
voisi toivoa saavamme enemmän tietää kuin nyt, niin me emme nureksisi,
sillä se tieto mikä meillä on, on riittänyt muuttamaan kuoleman
synkeyden lupausten kaareksi ja poistamaan suolan ihmiskyyneleistä.
Te huomaatte, oppiessanne tuntemaan enemmän kirjallisuuttamme, että
eräässä suhteessa se kokonaan eroaa teidän kirjallisuudestanne,
nimittäin traagillisuuden ehdottomassa puutteessa. Tämä on aivan
luonnollisesti seurannut todellisen elämämme käsitystä että se on
varmuudeltaan mahdoton loukata, se on Jumalan turvissa, kuten Paavali
on sanonut, jonka kautta persoonalliset tapahtumat ja vaiheet ovat
verraten vähäpätöisiksi menneet.
"Teidän tietäjänne ja runoilijanne henkevimpinä hetkinään olivat
nähneet että kuolema oli vain askel elämään, mutta tämä näytti
useimmille teistä olleen sangen ankara sana. Nykyaikana, kun elämä
lähenee loppuansa kohti, niin sen sijaan että sitä synkeys varjostaisi
on sen omituisuutena levollinen kaihova odotus, joka nuoren saattaisi
vanhusta kadehtimaan, ellei hän tietäisi että hetken kuluttua se sama
ovi aukenee hänellekin. Teidän aikananne elämän sävy näyttää olleen
sanomatonta murhetta, joka samoinkuin meren valitus lähellä valtamerta
asuville osottautui aina kun vain hetkeksikään taukosi surkean
varakkuuspyrkimyksen ääni ja häläkkä. Nyt tämä sävy on niin riemukas
että me äänettä olemme sitä kuullaksemme."
"Jos ihmiset jatkuvasti", sanoin, "tällä tavoin kasvavat jumalallisten
asiain tiedoissa sekä jumalallisen elämän nauttimisessa, niin mihin he
vielä joutuvatkaan?"
Mr. Barton hymyili.
"Eikö sanonut käärme vanhassa tarinassa: 'Jos te syötte tiedon puun
hedelmästä, niin te tulette niinkuin jumalat'? Lupaus oli totta
sanoiltaan, mutta nähtävästi siinä oli jokin erehdys puun suhteen. Ehkä
se oli itsekkäisen tiedon puun taikka muuten ei ollut hedelmä kypsä.
Tarina on hämärä, Kristus myöhemmin sanoi saman asian, sanoessaan
ihmisille että he voivat tulla Jumalan pojiksi. Mutta hän ei mitenkään
erehtynyt sen puun suhteen jonka hän heille osotti, ja hedelmä oli
kypsä. Se oli rakkauden hedelmä, sillä yleinen rakkaus on samalla
siemen ja hedelmä, syy ja seuraus korkeimman ja täydellisimmän tiedon.
Rajattoman rakkauden kautta ihmisestä tulee jumala, sillä sen kautta
hän pääsee tietoisuuteen yhteydestään Jumalan kanssa, ja koko maailma
joutuu hänen jalkojensa juureen. Vasta kun suuri vallankumous sai
aikaan inhimillisen veljeyden aikakauden, on ihmiskunta voinut yltä
kyllin syödä tiedon todellisen puun hedelmästä ja sen kautta kasvaa yhä
enemmän tietoisuuteen jumalallisesta sielusta siinä mielessä että se on
elämämme oleellinen minuus ja todellinen salaisuus. Niin, todellakin
meistä tulee jumalia. Nykyisen sivistyksen ponsilauseena on, _Eritis
sicut Deus_!"
"Te puhutte Kristuksesta. Tuleeko minun ymmärtää että te tätä nykyistä
uskontoa pidätte samana oppina kuin Kristus opetti?"
"Aivan varmaan. Sitä on opetettu historian alusta asti ja epäilemättä
jo ennenkin, mutta Kristuksen opetus on täydellisimpänä ja selvimpänä
meille saapunut. Se oli sama oppi jota hän opetti, mutta maailma
harvoja lukuunottamatta ei silloin voinut sitä omaksua, eikä
milloinkaan ole ollut mahdollista maailman yleisesti sitä omaksua eikä
edes ymmärtää sitä, ennenkuin nykyisenä vuosisatana."
"Miksi ei maailma voinut aikaisemmin omaksua ilmoitusta jonka se nyt
näyttää niin helposti ymmärtävän?"
"Siksi", vastasi Mr. Barton, "että sielun ja Jumalan -- joka on sama
-- profeetta ja ilmoittaja on rakkaus ja aina viime päiviin asti ei
maailma ole tahtonut rakkautta kuulla, vaan sen ristiinnaulinnut.
Kristuksen uskontoa, se kun riippui epäitsekkään innostuksen
kokemuksesta ja välittömästä näkemisestä, ei voinut hyväksyä eikä
ymmärtää yleisesti maailma joka sieti yhteiskunnallista järjestelmää
mikä perustui olemassaolosuhteisiinsa nähden veljesmurhaa vaativaan
taisteluun. Profeetat, messiaat, tietäjät ja pyhät lienevät todella
itsessään nähneet Jumalan kasvoista kasvoihin, mutta mahdotonta oli
että yleinen käsitys Jumalasta olisi sellaiseksi tullut kuin Kristus
hänet näki, ennenkuin yhteiskunnallinen oikeus oli saattanut voimaan
veljellisen rakkauden. Ihmisen täytyi ihmiselle veljenä esiintyä,
ennenkuin Jumala hänelle isänä saattoi ilmestyä. Nimellisesti papisto
ammattinaan hyväksyi ja kertasi Kristuksen opetusta että Jumala on
rakastava isä, mutta tietysti oli sula mahdottomuus että sellainen
aatos saattoi itää ja juurtua sydämmiin jotka olivat kylmät ja kovat
kuin kivi lähimmäisiänsä kohtaan ja vihan ja epäilyksen tahmaama. 'Jos
ihminen ei rakasta veljeänsä jonka hän nähnyt on, kuinka hän Jumalaa
rakastaa taitaisi jota hän ei nähnyt ole'? Papit saarnasivat kuulijansa
kuuroiksi kehoittaen heitä Jumalata rakastamaan, antamaan sydämmensä
hänelle. Siten annetut sydämmet Jumalan rakkaus vihdoin sytyttäisi,
samoinkuin muinaistarujen mukaan taivaan tuli oli aulis sytyttämään
uhrit jotka olivat soveliaasti valmistetut.
"Tuosta saarnatuolista, Mr. West, olette epäilemättä sangen monasti
kuulleet nämä sanat ja monia muita niiden tapaisia kerrottavan: 'Jos
me toinen toistamme rakastamme, niin Jumala asuu meissä ja hänen
rakkautensa on täydellinen meissä.' 'Hän joka veljeänsä rakastaa asuu
valossa.' 'Jos joku ihminen sanoo, minä rakastan Jumalaa, mutta vihaa
veljeänsä, hän on valehtelija.' 'Joka ei veljeänsä rakasta, hän on
kuolemaan vikapää.' 'Jumala on rakkaus ja joka rakkaudessa vaeltaa, hän
vaeltaa Jumalassa.' 'Jokainen joka rakastaa tuntee Jumalan.' 'Joka ei
rakasta, hän ei Jumalata tunne.'
"Siinä ovat ne pisarat Kristuksen opetuksesta jotka olivat ehtoina
jumalalliseen elämään. Tästä me löydämme tarpeeksi selvitystä, miksi
sitä ilmoitusta, joka tuli Kristukselle kauan sitten ja muille
valistuneille sieluille, ei voinut ihmiskunta yleensä omaksua niin
kauan kuin epäinhimillinen yhteiskuntajärjestelmä yllä piti vallitusta
ihmisen ja Jumalan välillä, ja miksi sinä hetkenä, jolloin tämä
vallitus särettiin, ilmoitus tulvi maailmalle kuin auringon valovirta.
"'Jos me toisiamme rakastamme, niin Jumala meissä asuu', huomatkaa
miten nämä sanat selviksi kävivät sen kautta että vihdoinkin ihmissuku
Jumalan löysi. Se ei tapahtunut, se huomatkaa, suoranaisesti,
vasiten tai tietoisesti Jumalaa etsimällä. Se inhimillisyyden suuri
innostus, joka vanhan järjestelmän kumosi ja veljesyhteiskunnan
synnytti, ei ollut tarkoitukseltaan eikä tietoisuudeltaan ollenkaan
pyrkimystä Jumalaa kohti. Se oli luonteeltaan inhimillinen liike. Se
oli ihmissydänten sulaantumista ja yhdistymistä toisiinsa, katuvan
ja heräävän tunteellisuuden purkautumista, keskinäisen rakkauden ja
itseuhrauksen levollista vaikutusta yhteiseksi hyväksi. Mutta 'jos
me toisiamme rakastamme, niin Jumala meissä asuu', ja niin ihmiset
hänet löysivät. Näyttää että tuli hetki, ihmissuvun koko historian
ylevin hetki, jolloin vasta toisensa syleilyksissä tavanneitten
veljien maailman veljellinen hehku näyttää liittyneen jumalallisuuteen
kuvaamattomassa värähdyksessä, aivan kuin Jumalan käsi olisi liittynyt
ihmisten yhdistyneisiin käsiin. Ja niin on sitä jatkunut tähän päivään
asti ja alati on jatkuva."