Majuri. Amalia.
_Amalia_. Hyvää huomenta, herra majuri!
_Majuri_. Herra majuri? Kuinka usein pitää minun teille muistuttaa,
etten minä voi kuulla tuota majurin nimitystä teidän suustanne.
Kutsukaa minua isäksi; isäksihän te mies-vainajatannekin kutsuitte.
_Amalia_. Hän olikin paljon vanhempi minua.
_Majuri_. Yli neljänkymmenen vuoden. No, mutta paljonkos minulta sitten
siihen puuttuu? Että kunnon vanhuksen piti kuolla, se, tyttäreni, yhä
vielä sydäntäni surettaa.
_Amalia_. Tosiaan; hän onkin ansainnut säilyä ystäviensä muistissa.
_Majuri_. Mutta seurakunta tarvitsee uuden papin.
_Amalia_. Sehän on ihan luonnollista.
_Majuri_. Ja leski uuden miehen.
_Amalia_. Se ei ole tarpeen.
_Majuri_. Teidän iässänne —
_Amalia_. Pyydän, isäkulta, jättäkää se siksensä!
_Majuri_. Niin, Amalia, näiden viiden vuoden kuluessa olette käynyt
minulle yhä rakkaammaksi, ja kun ajattelen, että joskus taasen voitte
jättää minut, pistää se sydämeeni, Jumala nähköön.
_Amalia_. Pysyn mielelläni luonanne, jos vaan tahdotte minut pitää.
_Majuri_. Pitää? Varsin mielelläni.' Mutta mitähän siitäkin viimein
tulee? Kuinka kauan luulette enää kestävän, ennenkuin minäkin lähden
täältä isieni luo, ja niin olisitte uhrannut elämänne ihanimman ajan
vanhanpojan hyväksi. Sitä en voi ottaa tunnolleni. Siis — ellette tahdo
minua jättää, on teidän meneminen uudelle kirkkoherralle.
_Amalia_. Ei suinkaan, herra majuri —
_Majuri_. Kyllä vaan, rouva pastorska. Kaksi kunnon miestä on
ilmoittautunut hakijoiksi; valitsemisen jätän teille.
_Amalia_. Minulleko kirkkoherran valitsemisen? laskette leikkiä!
_Majuri_. En ensinkään, sillä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että
ymmärrätte paremmin semmoiset asiat kuin vanha husaari.
_Amalia_. Mitä miesten hengenlahjoista arvelen, sen kyllä voin teille
sanoa, mutta mennä heille —
_Majuri_. Ei ole takaamista! Mitäpäs, jos teidän sydämenne siihen
sekaantuisi? Ette ole vielä koskaan rakastanut.
_Amalia_. Kukapa tietää!
_Majuri_. Todellakin' Olisitte siis rakastanut?
_Amalia_. Niin luulen.
_Majuri_. Häkissäkö tätinne luona?
_Amalia_. Tahdon ilmoittaa teille sydämmeni salaisuuden, vaikka kenties
nauratte sille. Meitä vastapäätä asui —
_Majuri_. No, kuka sitte?
_Amalia_. Eräs ylioppilas. En ole milloinkaan vaihtanut hänen kanssansa
sanaakaan, mutta istuin toisinaan ikkunan ääressä ja samaten hänkin.
Tuntikausia katseli hän minua niin ystävällisesti heleän kirkkailla
silmillään — kuitenkin salavihkaan — ja minusta tuntui, ikäänkuin
ymmärtäisin häntä — ja minun on tunnustaminen, että kävin usein
ikkunan luona syöttämässä kanarialintusiani, vaikka niillä oli ruokaa
yltäkyllin.
_Majuri_. Niinpä niin.
_Amalia_. Sitä kesti puolen vuoden ajan ja vähän enemmänkin — luulen,
että rakastimme toisiamme.
_Majuri_. Niin minäkin luulen.
_Amalia_. Sitten käski täti minun joko mennä naimisiin vanhan pastorin
kanssa tai lähteä talostansa. Minun, raukan, oli totteleminen, sillä
eihän minulla olisi ollut muuta suojaa kuin Jumalan sinitaivas pääni
päällä.
_Majuri_. Ylioppilas parka! Mikä oli hänen nimensä?
_Amalia_. En tiedä.
_Majuri_. Mitä! Ettekö ole edes hänen nimeänsä tiedustellut?
_Amalia_. Hyvin satakin kertaa pyöri se kysymys huulillani, kun
naapurin vaimo, jonka luona hän asui, kävi meillä; mutta pelkäsin aina,
että punastuvat poskeni olisivat ilmaisseet minut; ja paitsi sitä,
mitäpä minua olisi hänen nimensä hyödyttänyt?
_Majuri_. Mitä hän opiskeli?
_Amalia_. En tiedä sitäkään.
_Majuri_. Mimmoiset olivat hänen silmänsä.
_Amalia_. Siniset.
_Majuri_. Kas vaan! Sen hän kyllä tietää, mutta mitä olisi tarvis
tietää, siitä ei tiedä rahtuakaan. Ja muistelette häntä sentään yhä
vielä?
_Amalia_. Niinkuin kuollutta ystävää.
_Majuri_. Olkoon kuinka tahansa, vaan naimisiin on teidän kuitenkin
meneminen uudestaan. Miesvainajanne ei ole voinut teille paljon jättää
perintöä, hänen pitkällinen tautivuoteensa kyllä säästöt vei. Minäkään,
tyttäreni, en voi teille muuta jälkeeni jättää, kun mitä vuotuisesti
sitä varten panen talteen, ja rouva Äyriäinen pitää huolen, ettei sitä
paljon kartu.
_Amalia_. Minä osaan tehdä työtä.
_Majuri_. Sitä teidän pitääkin tehdä, mutta omien lastenne hyväksi.
Suoraan puhuen, Amalia, saatattehan meidän vaalipappejamme kumminkin
nähdä! Teidän tähtenne minä parantaisin pappilaa melkoisesti.
_Amalia_. Nuoruudestani asti olen tottunut muiden johdatusta seuraamaan
ja lupaan siis nytkin totella, jos vaan —
_Majuri_. Jos vaan mies on teidän mieleisenne? Jaa, jaa! Onhan meillä
tässä valitsemisen varaa. Toinen heistä — tuolla on hänen kirjeensä —
hänen nimensä on Fredrik Wahl — on kirjoittanut anomuksensa lyhyesti.
Hän ilmoittaa muutamilla riveillä vaan, että hän tänään tulee tänne
esittäytymään minulle. Toinen nimeltään Elias Krumm — on kynäillyt
neljä sivua täyteen minun sotaretkistäni, joista hän ei tiedä mitään,
ja minun jalosta sydämmestäni, jota hän ei tunne. Viisi professorien
ja konsistorin neuvoksien antamaa todistusta on liitetty lisäksi. Hän
on siis kelpo mies, oppinut ja kieli hyvässä varressa. No, jos hän
vielä on kaunis ja ennen kaikkea hyvä ihminen, niin annatte kai hänelle
kirkkoherran paikan, eikös niin?
_Amalia_. Minä?
_Majuri_. Paljon parempiakin virkoja on saatu vaimon avulla. Se ei
juuri ole mitään uutta.
_Amalia_. Mutta ei juuri mitään hyvääkään.