Garrowellin toimisto oli toisessa kerroksessa St. Martinin kujan
varrella. Portaat olivat pimeät ja likaiset, eikä niitä ylöspäin
kiipeävistä neljästä miehestä yksikään pannut merkille, että
juoksupojalla, joka kursailematta juoksi heidän ohitseen portaita
alas, oli kädessään pieni käärö; poika riensi ulos ovesta ja lähti
kiitämään pitkin katua. Miehet ajattelivat yksinomaan Garrowellia
-- ja viiden minuutin kuluttua he olivat hänen yksityishuoneessaan.
Seuraavien viiden minuutin aikana Matherfield selitti, miten
asiat olivat, silminnähtävästi hämmästyneelle ja ällistelevälle
kuuntelijalle.
"Niin on asianlaita", päätti Matherfield puheensa. "Te ilmeisesti
osaatte sen selittää, herra Garrowell. Nyt --"
"Mutta minähän olen ihmeissäni!" keskeytti asianajaja. "Olen
avustanut madame Listorellea kahdessa tai kolmessa asiassa -- olen
ennenkin kerran tahi pari noutanut hänen puolestaan esineitä hänen
lokerostaan. Eikä siinä kirjeessä, jonka sain häneltä tänä aamuna,
näyttänyt olevan mitään tavatonta. Tässä se on. Katsokaa itse! Hänen
tavallista kirjoituspaperiaan -- varmasti hänen käsialaansa -- ei
kukaan luullakseni osaisi jäljitellä sitä onnistuneesti. Näette, mitä
hän kirjoittaa -- minun oli annettava mukaan liitetty valtakirja
holvilokerojen virkailijoille, otettava hänen lokerostaan pieni,
neliskulmainen, ruskealla nahalla päällystetty lipas, laitettava se
kääröön ja lähetettävä se heti herra C. Basingille Southamptonin
postikonttoriin, kiireellisesti toimitettavaksi. Mielestäni ei siinä
ole mitään tavatonta. Luonnollisestikin noudatin hänen määräyksiään.
Mutta silmäilkäähän kirjettä!"
Kaikki neljä lukivat sen. Se oli Garrowellin sanojen mukainen. Ja
jos kohta se lieneekin ollut pakosta kirjoitettu, niin käsiala oli
rohkeata ja lujaa. Matherfield otti kuoren; vilkaistuaan siihen hän
osoitti postimerkkiä.
"Katsokaahan!" hän huudahti. "Pantu postiin S. W. piirissä myöhään
eilenillalla. Jos madame olisi ollut kotonaan Paddingtonissa, niin
leima olisi ollut toisenlainen. No niin -- entä lipas, Garrowell? Se
on tietysti teillä. Tiedättekö, että se sisältää jalokiviä, joiden
arvo --"
"Lipas?" äänsi Garrowell. "Minullako? Ei tietystikään! Se on jo
matkalla. Poika meni viemään sitä postikonttoriin vähää ennen teidän
tuloanne."
"Hyvä Jumala!" mutisi loordi Morradale. "No niin -- postitoimistoon,
heti, Matherfield!"
Mutta Matherfield purskahti äkkiä nauramaan, kohottaen molempia
käsiään, ikäänkuin olisi saanut äkillisen mielijohteen.
"Ei, mylord, ei!" hän sanoi. "Ei! Lipas on tuiki hyvässä tallessa
postissa. Se on matkalla herra C. Basingille Southamptonin
postitoimistoon. Ja kun herra Basing menee sitä noutamaan -- tapaa
hän minut!"
Matherfieldin äänestä soinnahti voitonriemuista varmuutta; välitöntä
toimintatarmoa kuvasti hänen liikkeensä, kun hän tempasi taskustaan
turistin ja alkoi selailla sitä. Mutta Hetherwick ja loordi Morradale
katsahtivat toisiinsa. Kumpikin näki, että toinen epäili.
"Niin", alkoi loordi Morradale hitaasti puhua. "Hm -- epäilemättä,
Matherfield. Mutta, kuten olen maininnut, noiden jalokivien arvo on
rajaton, tiedättehän! Ne ovat kenties kylläkin hyvässä tallessa nyt,
kun ne ovat postilaitoksen hallussa, mutta erehdyksiä voi sattua,
ymmärrättehän, ja --"
"Voittehan uskoa asian postiviranomaisille", ehdotti Hetherwick.
"Nämä ihmiset ovat perehtyneet kaikkiin konnankujeisiin --"
Matherfield naurahti rauhallisesti. Se oli sellaisen miehen naurua,
joka tuntee tehtävänsä perinpohjin ja jota syrjäisten arvostelu
hieman tuskastuttaa.
"Tiedän, mitä aion tehdä, hyvät herrat", hän vastasi. "Jättäkää
minun huolekseni, miten menettelen postilaitoksen viranomaisiin
nähden. Voimme pitää varmana, että näpsäytän käsiraudat Baseverien
tai Ambrosen ranteisiin -- kenties molempien! Luullakseni käy kaikki
seuraavaan tapaan", hän jatkoi, vilkaisten vielä viimeisen kerran
aikatauluun. "Madame Listorelle ja nuori naiskirjuri ovat näiden
miesten vallassa jossakin varmassa paikassa Lontoossa. He pakottivat
madamen viime yönä kirjoittamaan herra Garrowellille kirjeen, jonka
sisällön tunnemme. Herra Garrowell nouti pienen lippaan, jossa
jalokivet olivat, ja lähetti sen Southamptoniin kiireellisesti
toimitettavaksi. Se on perillä aikaisin tänä iltana ja toinen noista
miehistä -- tai molemmat -- on siellä ottamassa sitä vastaan. Jos
Baseverie käy sitä tiedustamassa, niin Ambrose on nurkan takana.
Jos Ambrose menee sitä hakemaan, niin Baseverie on lähettyvillä.
Otaksuttavasti he ovat Southamptonissa jo nyt -- he kai matkustivat
sinne tänä aamuna ollakseen saapuvilla ajoissa. Heti saatuaan lippaan
käsiinsä he lähtevät -- he lähtevät -- todennäköisesti mannermaalle
Southamptonin ja Havren kautta. He eivät uskaltaudu Atlantille --
viiden päivän matka olisi liian vaarallinen. He yrittävät Ranskaan.
Mutta he eivät pääse sinne -- he ovat lukkojen ja telkien takana
Southamptonissa ennen maatapanoaikaa! Saatte nähdä, että niin käy,
hyvät herrat, niin totta kuin nimeni on Matherfield. Te, Quigman,
tulette mukaani. Ehdimme parhaiksi yhden ja kolmenkymmenen junalle,
laittaudumme kosketuksiin Southamptonin poliisien kanssa ja teemme
suunnitelmamme ja ryhdymme valmistaviin toimenpiteisiin. Tänä iltana,
hyvät herrat, kuulette meistä johonkin aikaan!"
Sitten Matherfield riensi pois Quigmanin seurassa, ja jälelle jääneet
kolme miestä silmäilivät toisiaan. Garrowell oli silminnähtävästi
hyvin huolestunut, ja hänen kätensä -- kapeat ja hermostuneet --
vapisivat, kun hän alkoi järjestää kirjoituspöydällään olevia
papereita.
"Perin harmillinen juttu, hyvät herrat", pahoitteli hän. "Minusta
on kovin tuskallista ajatella, että minut on saatu välikappaleeksi
tällaiseen rikokseen, niin syytön kuin olenkin! Mutta mistä olisin
voinut aavistaa, että tämä kirje oli kiristetty madame Listorellelta?
Päältä nähden --"
"Niin, teitä ei voida millään tavoin moittia, herra Garrowell!"
keskeytti loordi Morradale. "Näöstä päättäen ei kirjeestä voi mitään
epäillä. Mutta haluaisin kysyä teiltä muuatta seikkaa: Kuinka paljon
tiedätte madame Listorellesta? Tarkoitan, kuinka usein hän on
turvautunut teidän apuunne?"
"Kaksi tai kolme kertaa ainoastaan", vastasi Garrowell. "Ensimmäisen
kerran hän saapui luokseni erään sopimuksen johdosta, joka minun
oli ollut lähetettävä hänelle erään toisen asiakkaani puolesta. Hän
tuntui hyvin herttaiselta ja ystävällisyydessään selitti minulle,
että hän, kun hänelle ensi kerran sattuisi joku lakiasia, muistaisi
minua, koska hänellä ei ollut vakituista asianajajaa. Luultavasti",
hän lisäsi, hymyillen anteeksipyytävästi, "madame huomasi, että olin
aloittelija ja ettei minulla ollut paljon työtä".
"Kyllä käsitän", sanoi loordi Morradale, vilkaisten toimiston
hiukan vaatimattomaan kalustoon. "Ja te olette käynyt Imperialin
kassaholveissa hänen puolestaan -- kuinka usein?"
"Kahdesti. Kummallakin kerralla madame Listorelle kirjoitti minulle
ohjeet ulkomailta. Toisella kertaa hän oli Pariisissa, toisella
Nizzassa. Molemmissa tapauksissa sain samanlaiset ohjeet: minun
oli mentävä kassaholveihin, otettava määrätty käärö tai kappale
ja lähetettävä se hänen ilmoittamaansa paikkaan. Ensimmäisellä
kerralla lähetin pienen käärön Amsterdamiin -- minulla on tarkka
osoite ja nimi -- toisella kerralla New Yorkiin. Kun nyt tänä aamuna
sain madamen kirjeen, ei siinä minusta niin ollen ollut lainkaan
tavatonta."
"Aivan niin", myönsi loordi Morradale. "Luonnollisestikaan ei. Niinpä
niin, toivottavasti Matherfieldin onnistuu napsauttaa rautoihin
ne miehet, jotka pakottivat madamen kirjoittamaan sen! Vai mitä,
Hetherwick?"
"Sitä toivon kaikesta sydämestäni", yhtyi Hetherwick. "Mutta minäkin
puolestani haluaisin esittää herra Garrowellille kysymyksen. Kuinka
kauan olette ollut täällä St. Martinin kujan varrella?"
"Kolme tai neljä vuotta", vastasi Garrowell.
"Sitten te tietystikin tunnette tämän piirin varsin hyvin. Oletteko
milloinkaan sattunut huomaamaan miestä, jota nyt koetan kuvailla
teille?" Sitten hän esitti tarkan, vaikkakin lyhyen kuvauksen
Baseveriesta. "Sen miehen", hän päätti, "on joskus nähty liikkuvan
näillä tienoin".
Garrowell nyökkäsi.
"Tunnen hänet", hän virkkoi. "Onhan hän ollut juuri tässä
huoneessakin minua tapaamassa. Mutta en tiedä hänen nimeään enkä
paljoa muutakaan hänestä. Hänet toi tänne eräs toinen mies, ja hän
viipyi vain muutamia minuutteja."
"Mitä kaikkea tiedätte hänestä -- niin vähäistä kuin se onkin?"
tiedusti Hetherwick.
"Tietoni ovat tässä. Kuten tiedätte, kääntyvät keksintöjen tekijät
asianajajien puoleen saadakseen neuvoja lakiasioissa ja joskus
ohjausta siitä, miten he parhaiten voisivat käyttää keksintöjään
hyväkseen. No niin, noin yhdeksän kuukautta takaperin saapui luokseni
mies, joka väitti keksineensä tiputuspullon -- sellaisen pullon,
josta voi tiputtaa vain yhden pisaran kerrallaan. Hän selitti, että
sellaista pulloa kaivattiin kipeästi ja että siitä voisi ansaita
paljon rahaa. Hän halusi tietää, miten sen parhaiten voisi lähettää
markkinoille. Sitä en tietänyt, mutta puhuin asiasta yhdelle tai
kahdelle henkilölle, ja muuan mies, jonka tunnen -- tai oikeammin
tunsin siihen aikaan, sillä kovaksi onneksi hän on kuollut -- selitti
tuntevansa erään keksintöjä välittävän asiamiehen, joka ryhtyisi
ajamaan tuottavaa asiaa, ymmärrättehän, ja toimittaisi tavaran
markkinoille -- ja lupasi tutustuttaa minut tähän henkilöön. Hän toi
miehen luokseni, ja se oli epäilemättä kuvaamanne henkilö. Hänen
nimeään ei mainittu, mutta olen varma siitä, että hän oli juuri sama
mies. En tiedä, mikä mies tarkoittamanne henkilö on, mutta minusta
tuntui, että se mies, josta puhun, oli tahi oli ollut lääkäri."
"Ahaa!" äänsi Hetherwick. "Mikä sai teidät siihen luuloon?"
"Hänen puhelunsa -- ne huomautukset, joita hän lausui pullosta.
Hän ei puuttunut asiaan, vaan selitti, että asiakkaani keksintö
oli tullut liian myöhään ja että asiakkaallani oli huonot tiedot:
sellainen pullo, vieläpä parempikin, oli jo kaupassa. Sitten
hän poistui; ja kuten sanoin, en kuullut hänen nimeään enkä ole
senjälkeen häntä nähnyt."
"Sama mies, jota me tavoittelemme!" päätteli Hetherwick. "Kunpa
vain Matherfield pääsisi häneen käsiksi. Mutta tiedämme enemmän
keskiyöllä."
Kadulla hän kääntyi loordi Morradalen puoleen ja pudisti päätään.
"Emme ole saaneet vähääkään parempaa selkoa siitä, missä naiset
ovat!" hän pahoitteli.
"Sitä ei voi sanoa!" epäsi loordi Morradale. "Minun mielestäni
me olemme. Nähkääs! Jos Matherfield saa napatuksi toisen noista
vekkuleista tai heidät molemmat, niin hän tai he oivaltavat pelin
menetetyksi ja mukaantuvat ilmaisemaan, missä heidän vankinsa ovat.
On kummallista, Hetherwick, että ihmisiä voidaan ryöstää ja teljetä
vangeiksi Lontoossa keskellä kirkasta päivää!"
"Minusta ei mikään ole mahdotonta eikä kummallista -- Lontoossa",
huomautti Hetherwick kuivasti. "Jos meillä vain olisi pienintäkään
aavistusta, mihin kaupunginosaan se auto ohjattiin, niin voisimme
tehdä jotakin!"
"Jokaisessa korttelissa on paljon alaosastoja ja jokaisessa
alaosastossa useampia pikku jaoksia", vastasi loordi Morradale yhtä
kuivasti. "Tämän kaupungin nuuskiminen vaatii jonkun aikaa. Niin!
Minun luullakseni meidän on pantava luottamuksemme Matherfieldiin.
Meillä ei ole mitään muuta, mihin voimme turvata."
Hetherwickin mieleen johtui äkkiä Mapperley. Hän alkoi aprikoida,
mitä konttoristi puuhasi, mitä hän oli suunnitellut. Sitten
hän muisti, että Mapperley oli kehoittanut häntä odottamaan
tietoja juuri niihin aikoihin. Hän pyysi loordi Morradalelta
anteeksi poistumistaan, hyppäsi omnibusvaunuun ja ajoi Templeen.
Kirjelaatikostaan hän löysi sähkösanoman:
"Tulkaa tapaamaan minua Victoria-asemalle kello kolme. Mapperley."
Hetherwick lähti heti paikalla. Mutta kello oli vasta neljännestä yli
kaksi, kun hän saapui perille, ja kun hän ei ollut syönyt puolista,
pistäytyi hän ravintolaan. Ennen kuin hän oli ennättänyt nauttia
kyljyksensä puoliväliin, löysi Mapperley hänet ja sujahti hänen
huomaamattaan lähellä olevalle tuolille.
"Arvelin tapaavani teidät täältä, sir", sanoi Mapperley. He olivat
kahden kesken hiljaisessa nurkkauksessa, mutta konttoristi hiljensi
äänensä kuiskaukseksi. "No niin", hän jatkoi, kumartuen pöydän
ylitse, "olen saanut aikaan jotakin".
"Mitä sitten?" tiedusti Hetherwick.
Mapperley otti povitaskustaan joitakuita papereja, valiten niiden
joukosta kirjekuoren -- sinertävän kuoren, jonka hän oli siepannut
St. Maryn rakennusryhmän isännöitsijän illallispöydältä.
"Muistatteko tätä?" hän kysyi, hymyillen ovelasti. "Tiedätte,
mistä sen sain. Tämä on sen kirjeen kuori, jonka Baseverie toi
isännöitsijälle ja jossa oli määräys, että hänet oli päästettävä
madame Listorellen asuntoon. Kuten tiedätte, nappasin sen
eilenillalla ihan miehen nenän editse. Mutta ette aavistanut, miksi
sen tein. Naurahdin vain, kun te kysyitte sitä minulta."
"No niin, minkä tähden sitten?" tiedusti Hetherwick.
"Me kumpikin huomasimme, että se arkki, jolle madame oli kirjoittanut
määräyksensä, oli typistetty -- epäilemättä siitä oli leikattu pois
painettu otsake ja lisäksi jokseenkin karkeasti. Me, huomautan vielä
kerran, panimme sen kumpikin merkille. Mutta luullakseni te ette
havainnut erästä seikkaa, joka on paljoa tärkeämpi, monin kerroin
tärkeämpi -- meille."
"En huomannut", myönsi Hetherwick. "En. Mikä se siis oli?"
"Se oli tämä", vastasi Mapperley, kääntäen näkyviin kuoren
rikotun puolen. "Ette pannut merkille, että kuoreen on painettu
paperikauppiaan nimi ja osoite, mistä se on ostettu! Kas tässä: W. H.
Calkin, Broadway 85, Westminster! Sitä ette nähnyt, herra Hetherwick.
Mutta minä näin!"
Hetherwick alkoi oivaltaa ja hymyili kiitollisena.
"Sepä oli näppärää, Mapperley!" hän huudahti. "Käsitän! Oletteko
ollut siellä?"
"Olen", vastasi Mapperley. "Mielestäni sillä tavoin oli mahdollista
päästä noiden ihmisten jäljille. Onnistuin löytämään Calkinin vasta
lähes puolenpäivän aikana ja sittenkin jouduin kuin tulipaloon.
Nähkääs!" hän jatkoi. "Ensinnäkin sen paperin väri on harvinainen.
Toiseksi se on erinomaisen hyvää, vaikka hyvin ohutta -- se on
aiottu etupäässä ulkomaista kirjeenvaihtoa varten. Kolmanneksi se
on kallista. No niin, minusta tuntui varmalta, että sitä käytettiin
vain rajoitetussa määrin, ja halusin tiedustaa kirjakauppiaalta,
kelle hän oli myynyt sitä. Se kävi helposti. Hän tunsi paperin ja
kuoren heti. Arkissa olevasta käsialasta -- madamen käsialasta, kuten
tiedätte -- hän ei voinut sanoa mitään. Mutta heti hän vakuutti
myyneensä sellaista paperia ja sellaisia kuoria vain kolmelle
henkilölle, joita kutakin varten hän oli valmistuttanut kuvalaatan
nimien ja otsakkeiden painamista varten. Painatus oli suoritettu
hänen myymälässään, ja hän näytti minulle kappaleen kustakin. Yksi
niistä oli leskimarkiisitar Markentreelle, Grosvenor-tarha 120. Se
ei sopinut. Toinen oli neiti Chelandrylle, Ebury-katu 87. Ei sekään
tullut kysymykseen. Mutta kolmas oli mieleiseni. Siinä oli osoite
Little Smith-katu 56, S. W. 1. Heti sen nähtyäni tiesin olevani
oikeilla jäljillä."
"Jatkakaa!" kehoitti Hetherwick.
"Paperikauppias, Calkin, ei tuntenut sen miehen nimeä, joka oli
ostanut tätä paperia ja ilmoittanut mainitun osoitteen", jatkoi
Mapperley. "Mutta hän muisti hänen ulkonäkönsä varsin hyvin ja
kuvaili häntä. Baseverie! Siitä ei ole epäilystäkään. Calkin kertoi,
että Baseverie oli viime kuukausien aikana ostanut häneltä runsaasti
tavaroita -- muistilehtiöitä, jäljennöspaperia, toimistopaperia ja
niin edelleen. Hän ei tiennyt miehen nimeä, mutta kun tämä aina
itse vei mukanaan ostoksensa ja maksoi ne heti käteisellä, ei sillä
ollutkaan väliä. Calkin oli myynyt hänelle kymmenen kirjaa tätä
paperia ja vastaavan määrän kuoria pari kuukautta takaperin. Kas
siinä! Ja niin olin saanut selville, että Baseverien salaperäinen
piilopaikka sijaitsi Little Smith-kadun viidessäkymmenessäkuudessa!"
"Oivallista!" kehui Hetherwick. "Entä sitten?"
"No niin, arvelin, että meillä pitäisi olla hiukan apua", vastasi
Mapperley hymyillen. "Poistuin senvuoksi Calkinin luota tietystikin
ensin otettuani häneltä vaitiolo-lupauksen -- ja soitin Issy
Goldmarkille. Issy on juuri sopiva poika tämänkaltaisiin puuhiin.
Issy tuli -- ja yhdessä teimme pienen kierroksen. Tunnetteko Little
Smith-katua?"
"En!" vastasi Hetherwick. "En koskaan ole kuullut sitä mainittavan."
"Niinpä niin, mutta katu se on sittenkin", vakuutti Mapperley. "Se
sijaitsee Great Smith-kadun ja Tuftonkadun välissä Church Housen
takana -- jokseenkin lähellä Abbeyta. Sen seudun rakennuskorttelit
ovat hiukan huonossa maineessa -- mutta se piiri on varmasti
nähnyt parempiakin päiviä. Siellä on joitakuita hyvästi ja lujasti
rakennettuja taloja -- numero viisikymmentäkuusi on niistä yksi.
Ulkoapäin se näytti sellaiselta, johon ei voi päästä sisälle --
se on synkkä, hiljainen, ikkunat raskaiden uutimien verhossa --
paikka on sellainen, jossa saattaisi murhata kenet tahansa huomiota
herättämättä. Etusivun ovi on hyvin jykevä, vihreäksi maalattu ja
varustettu vanhanaikaisella pronssisella kolkuttimella. Tarkastimme
sen tyystin."
"Näittekö mitään?" tiedusti Hetherwick.
"Emme mitään muuta paitsi mitä jo mainitsin -- se on eloton
rakennus", vastasi Mapperley. "Mutta kun kerran olin sen löytänyt,
en tahtonut enää jättää sitä vahtimatta; sijoitin senvuoksi Issyn
sopivaan paikkaan erään kapakan ikkunaan ja lähdin itse sähköttämään
teille. Ja siellä Issy nyt on joko kapakassa tai vetelehtimässä
niillä seuduin. Meidän olisi lähdettävä sinne ottamaan selkoa, onko
hänellä mitään ilmoitettavaa. Ja jos hänellä on -- entä sitten?"
"Siinäpä se! Entä sitten?" kertasi Hetherwick. "Mutta ennen kuin
ryhdymme mihinkään muuhun, lienee minun parasta selostaa teille,
mitä muualla on tänä aamuna tapahtunut. Käsitätte siis", hän jatkoi
lopetettuaan kertomuksensa, "että jos Matherfieldin teoria pitää
paikkansa ja jos Baseverie Ambrosen seuraamana on jo lähtenyt
Southamptoniin ottaakseen jalokivet vastaan heti niiden saavuttua,
niin emme tapaa Baseverieta hankkimanne osoitteen mukaan. Mutta
voimmehan ottaa selvää, tunnetaanko hänet siellä."
Mapperley harkitsi hetkisen. Sitten näytti hänen mieleensä välähtävän
jotakin.
"Maksakaa laskunne, sir", hän kehoitti. "Mennään jonnekin, missä
saamme käsiimme postiosoitekalenterin. Siitä näemme sen henkilön
nimen, joka asuu Little Smith-kadun viidessäkymmenessäkuudessa."
Kymmenen minuutin kuluttua he silmäilivät kalenterin pitkiä
nimirivejä; äkkiä Mapperley osoitti heidän etsimäänsä kohtaa.
"Kas tuossa se on! Rouva Hannah Mallett -- majatalon omistajatar." --
"Lähdetään liikkeelle", ehdotti Hetherwick. "Käydään tapaamassa rouva
Mallettia."
Heidän saavuttuaan Little Smith-kadulle Mapperley ensiksi haki
katseillaan ystäväänsä Goldmarkia. Tämä ilmestyi äkkiä -- toisten
huomaamatta, mistä hän tuli -- ja hymyili.
"Hyvää päivää, herra!" hän toivotti kohteliaasti Hetherwickille.
"Herttainen ilma, eikö olekin? En ole nähnyt mitään,
Mapperley-veikko. Tuohon taloon ei ole mennyt eikä sieltä tullut
ainoatakaan sielua sinun lähdettyäsi. Se näyttää lukitulta."
"Siitä otamme selkoa", huomautti Hetherwick. "Tulkaa mukaan,
Mapperley! Jääkää te, Goldmark, tänne ja pitäkää silmänne yhtä
valppaasti auki kuin tähänkin asti!"
Konttoristi kintereillään hän astui rohkeasti numero
viidenkymmenenkuuden ovelle ja kolkutti lujasti vankkaan
laudoitukseen, soittaen lisäksi kelloa. Hän toisti samat temput
kahdesti -- mutta tuloksetta.
"Joku tulee!" supatti Mapperley äkkiä. "Ovi on teljetty --
sisäpuolelta -- lukon lisävakuudeksi!"
Hetherwick erotti selvästi, että jykevä telki vedettiin syrjään ja
avainta sitten kierrettiin. Ovea raotettiin -- vain vähän, mutta
kuitenkin siksi paljon, että he näkivät tavattoman ison, sotaisen
näköisen naisen kasvot ja vartalon; avaajan silmissä ja suun
ympärillä oli tyly ilme ja hän tähyili vieraita epäluuloisesti.
Nähtyään, että heitä oli kaksi, hän heti veti vielä kapeammaksi raon,
josta hän tarkasteli miehiä. Mutta Hetherwick tarttui kädellään oveen
ja työnsi jalkansa kynnyksen ylitse.
"Rouva Mallettko?" hän kysyi tahallisen äänekkäästi, "Sepä hyvä! Onko
tohtori Baseverie kotosalla?"
Molemmat miehet silmäilivät naista tarkoin ja huomasivat hänen
tahtomattaan hiukan säpsähtävän. Mutta empimättä hän pudisti
kieltävästi päätään.
"Täällä ei asu ketään sennimistä", hän vastasi.
Nainen olisi sulkenut oven, jollei Hetherwick olisi estänyt
jalallaan, työntäen sitä vielä edemmäksi ja luoden rouva Mallettiin
terävän, tutkivan katseen.
"Ehkä tunnette tohtori Baseverien toisella nimellä?" hän virkkoi.
"Onko herra Basing kotona?"
Mutta taaskin pudisti nainen arvelematta päätään, ja kovien silmien
ilme muuttui entistä kovemmaksi ja epäluuloisemmaksi.
"Täällä ei ole ketään senkään nimistä!" hän väitti. "En tunne
ainoatakaan henkilöä, jolla olisi jompikumpi niistä nimistä."
"Minun luullakseni tunnette", intti Hetherwick jyrkästi. Hän kääntyi
Mapperleyn puoleen. "Meidän on noudettava poliisi --"
"Varokaa, sir!" huudahti Mapperley, tempaisten Hetherwickia
käsivarresta. "Sormenne!"
Nainen oli äkkiä pamauttanut oven kiinni, melkein jättäen väliin
Hetherwickin käden, joka oli tarttunut oven reunaan. Sekuntia
myöhemmin kuului telki kolahtavan paikalleen ja avain kiertyvän.
Nopeasti kuin salaman valossa Hetherwick oivalsi, kuinka asiat
olivat, ja pyörähti äkkiä konttoristiinsa päin.
"Mapperley!" hän huudahti. "Totisesti! Naiset ovat tuolla! Vankina!"
"Se ei minua ihmetyttäisi", myönsi Mapperley. "Ja kuten sanoitte --
poliisi --"
"Mennään takaisin Goldmarkin luokse", komensi Hetherwick.
Asteltuaan katua vähän matkan päähän ja vetäydyttyään piiloon
erääseen porttikäytävään he pitivät kolmisin hätäisen neuvottelun,
jonka äkkiä keskeytti taloa yhäti tähyilevän juutalaisen äännähdys.
"Totisesti! Nainenhan poistuu talosta! Katsokaas! Näettekö? Paneepa
ovenkin lukkoon! Ja lähtee kiiruhtamaan pois!"
Hetherwick katsoi sinnepäin ja näki. Hän työnsi Goldmarkin ulos
porttikäytävästä.
"Seuratkaa naista!" hän käski. "Ja Jumalan tähden, älkää päästäkö
häntä näkyvistänne!"