Loordi Morradale, joka Lontoossakin noudatti maalaisaatelismiehen
kunniallisia tapoja, oli paneutunut makuulle, kun Hetherwick ja
Mapperley saapuivat hänen asunnolleen, mutta hän ilmestyi vieraitten
luokse viipymättä yllään yöpuku ja aamunuttu sekä kuunteli
innokkaana, kun Hetherwick selosti äskeisiä puuhiaan.
"Pakotettuna!" hän jupisi, nyökäyttäen päätään kertomuksen jatkuessa.
"Hänet on pakotettu siihen. Jos nimittäin määräys ei ole väärennetty."
Mapperley otti esille isännöitsijän nenän editse sieppaamansa
paperiarkin ja ojensi sen loordille virkkamatta mitään.
"Niin, se on madame Listorellen käsialaa!" huudahti loordi Morradale.
"Se on hänen, siitä ei ole epäilystäkään. Sitä on vaikea väärentää.
Niin, kyllä -- se on hänen! No niin, se todistaa äskeiset sanani
oikeiksi, herra Hetherwick -- hänet on pakotettu kirjoittamaan se!
Hän -- ja nuori nainen, neiti -- neiti -- Featherstone, niinhän se
oli -- ovat heidän vallassaan ja hänen on ollut pakko tehdä se. Ja
nyt he kirjoituttavat hänellä määräyksen Imperialin kassaholvien
hoitajalle. Meidän on ennätettävä sinne ennen heitä. Varhain --
niin aikaisin kuin suinkin huomenaamulla. Tulkaa tapaamaan minua
Matherfieldin luo -- luultavasti hän tahtoo tulla mukaan! Hyvä
Jumala! Millainen roistojoukkue! Missähän Lontoon kolkassa nuo
naisraukat lienevät?"
"Juuri se meidän pitäisi kaiken tämän avulla saada selville", sanoi
Hetherwick. "Minä en niin paljon ole huolissani konnien himoamista
arvoesineistä kuin --"
Loordi Morradale katsahti häneen ymmärtävästi.
"Neiti Featherstonen turvallisuudesta?" hän täydensi. "Ymmärrän --
kyllä ymmärrän! Ja minäkin olen huolissani madame Listorellen tähden.
No niin, kuten sanoitte, pitäisi tämän auttaa meitä. Mutta kuulkaahan
-- meidän täytyy olla varovaisia -- hyvin varovaisia! Emme saa antaa
Matherfieldin -- tiedättehän, millaisia poliisit ovat -- emme saa
antaa hänen toimia liian äkkipikaisesti. Jos joku tulee Imperialiin,
niin todennäköisesti hän sieltä menee noiden lurjusten pesäpaikkaan.
Silloin meidän on seurattava -- seurattava!"
"Siitä olen yhtä mieltä", vakuutti Hetherwick.
"Kello yhdeksän siis Matherfieldin luona!" muistutti loordi lopuksi.
"Jospa pääsisimme otuksen jäljille ja ajomme onnistuisi!"
Nämä metsästäjän tapaiset sanat korvissaan Hetherwick ja Mapperley
poistuivat ja palasivat Middle Templeen lepäämään loppuyöksi; toinen
vuoteessaan, toinen työhuoneen sohvalla. Mutta kun Hetherwickin
herätyskello kilisi puoli kahdeksan aikana ja hän pilkisti viereiseen
huoneeseen herättääkseen konttoristinsa, oli Mapperley kadonnut.
Pielukset, matot ja huovat, joista hän oli laittanut itselleen
mukavan yösijan, oli kaikki pantu somasti laskoksiin ja hyvään
järjestykseen. Kasan päälle oli neulalla kiinnitetty paperiarkki,
johon oli jotakin kirjoitettu sinisellä kynällä.
_Ette kai tarvitse minua tänä aamuna; menen tärkeälle asialle.
Odottakaa minulta tietoja kello kahdentoista seuduissa._ M.
Mutisten itsekseen, ettei hänellä ollut kaukaisintakaan aavistusta
siitä, mitä hänen konttoristillaan oli mielessä, Hetherwick pukeutui
kiireisesti, nautti hätäisesti aamiaista ja riensi kohtaamaan
Matherfieldia ja loordi Morradalea. Hän tapasi nämä yhdessä;
heidän seurassaan oli tyyni totisen näköinen mies, joka oli puettu
harvinaisen synkkäväriseen pukuun, ja jonka Matherfield esitteli
etsiväkersantti Quigmanina. Matherfield kävi suoraan käsiksi asiaan.
"Loordi Morradale kertoi juuri eileniltaisista seikkailuistanne,
herra Hetherwick, ja alan aavistaa, mitä todennäköisesti tapahtuu.
Se mies, joka eilen oli käynyt madamen asunnossa, oli tietystikin
Baseverie -- se on selvä. Mutta mitä luulette hänen noutaneen?"
"En voi väittää keksineeni sitä", vastasi Hetherwick, katsahtaen
toisiin. "Mutta luullakseni hän kävi hakemassa määrättyjä avaimia
pakotettuaan madamen ilmaisemaan niiden säilytyspaikan. Ne olivat kai
hänen holvilokeronsa avaimet."
"Ei!" huomautti Matherfield, pudistaen päätään tietävän näköisenä
ja hymyillen ovelasti Quigmanille. "Ei, ei hän niitä tahtonut.
Hänen käyntinsä syy oli perin yksinkertainen. Hän tarvitsi madamen
kirjepaperia! Hän tiesi varsin hyvin, että jos hänen oli mieli
viedä kassaholvien hoitajalle määräys, jonka nojalla sen esittäjä
saisi avata madame Listorellen lokeron, niin sen piti olla, kuten
ranskalaiset muistaakseni sanovat, _en règle_ -- vai mitä? Sen piti
olla kirjoitettu hänen omalle kirjepaperilleen, hänen käsialallaan ja
niin edelleen. Ymmärrättekö?"
"Luultavasti olette oikeassa, ja luultavasti hän sai paperia",
myönsi Hetherwick. "Madamen kirjoituspöydän laatikko, joka sisälsi
kirjepaperia, oli vedetty auki, ja osa sen sisältöä oli pöydällä.
Ja melkein tarkoituksetta pistin pari arkkia ja kuorta taskuuni --
kas tässä! Minulla oli heikko aavistus -- että niistä saattaisi olla
jotakin hyötyä."
"Niinpä kylläkin, siitä saatte olla varma", vakuutti Matherfield,
vilkaisten Hetherwickin näyttämiin papereihin. "En lainkaan epäile
sitä, että joku, joka edustaa madame Listorellea ja esittää hänen
kirjepaperilleen ja hänen käsialallaan kirjoitetun valtakirjan,
saapuu tänä aamuna Imperialiin. Mutta se ei ole Baseverie eikä
Ambrose!"
"Joku vieras henkilökö?" sanoi Hetherwick.
"Saamme nähdä. Mutta nyt", jatkoi Matherfield, katsahtaen kelloon,
"on meidän laittauduttava tapahtumien näyttämölle. Imperialin
kassaholvit sijaitsevat Kingswayn varrella -- Holbornin puolisessa
päässä -- hyvin sopivalla paikalla meidän tehtäväämme nähden, sillä
sen lähellä on maanalaisen radan asema; sen läheisyydessä liikkuu
paljon väkeä, emmekä me herätä huomiota. Menettelemme seuraavaan
tapaan. Loordi Morradale ja minä menemme sisälle, selitämme holvien
hoitajille asian ja käskemme heidän heti ilmoittaa meille, jos
odotettu lähetti saapuu. Annamme miehen --"
"Tai naisen", pisti Quigman vakavana väliin.
"Juuri niin, kumppani, se saattaa olla nainenkin", myönsi
Matherfield. "Se on hyvin todennäköistä! Annamme hänen ottaa
lokerosta haluamansa esineet ja lähteä tiehensä; me kaikki neljä
seuraamme hänen kintereillään. Sillä aikaa kuin loordi Morradale
ja minä olemme sisällä, olette te, herra Hetherwick, ja Quigman
ulkopuolella, keskustellen keskenänne, ikäänkuin sattumoisin. Kun
tulemme ulos -- teidän molempien on pidettävä tarkasti silmällä
sisäänkäytävää -- osoitan minä teille, ketä olemme seuraamassa, ja
teidän on pysyttävä hänen jälessään, minne hyvänsä hän menee. Mutta
älkää tulko lähelle meitä -- me olemme toisella, te toisella puolen
katua. Jos väijyttävämme ottaa ajurin tai nousee omnibusvaunuun,
on meidän tehtävä samoin. Mutta minulla on syytä uskoa, että hän
kävelee."
"Miten lähdemme -- kaikki yhdessäkö?" tiedusti Hetherwick. "Emmehän
-- se on vain pelkkä oletus -- voi tietää -- etteivät nämä henkilöt
-- heitä saattaa olla useampiakin -- pidä meitä silmällä."
"Olen ajatellut sitäkin", vastasi Matherfield. "Ei. Menemme kukin
itsekseen. Kello on nyt viisitoista minuuttia yli yhdeksän.
Imperialin kassaholvien ovet avataan vasta kello kymmenen -- missään
tapauksessa ei kukaan pääse sinne sisälle ennen sitä aikaa. Lähdemme
täältä liikkeelle yksi erältään. Kukin laittautuu Kingswayn päähän
miten parhaaksi näkee. Heti sinne saavuttuani menen suoraan sisään
ja pyrin johtajan puheille. Loordi Morradale tekee samoin niin pian
kuin ehtii -- me tapaamme toisemme johtajan huoneessa. Te kaksi
puolestanne menette sinne miten haluatte -- lentäkää, jos voitte,
tai kävelkää pitkin syrjäkatuja! Mutta kohtaatte toisenne Imperialin
sisäänkäytävän kohdalla täsmälleen kello kymmenen muka sattumalta,
olette jäävinänne puhelemaan keskenänne ja pidätte silmällä ovea,
tarkastaen kaikkia tulijoita ja menijöitä. Onko selvää? Siispä
liikkeelle -- yksi kerrallaan!" Tultuaan kadulle ja jäätyään omiin
hoteisiinsa Hetherwick käveli vähän matkaa ja huusi sitten ajurin.
Hän hymyili ajajalle tuttavallisesti.
"Teidän on autettava minua kuluttamaan neljäkymmentä minuuttia", hän
selitti noustuaan rattaille. "Ajelkaa ympäri -- missä haluatte --
mutta meidän on oltava Holbornin ravintolan kulmassa täsmälleen kaksi
minuuttia vaille kymmenen. Käsitättekö?"
Ajuri käsitti ja alkoi verkkaisesti ajaa pitkin pääkatuja ja
valtaväyliä. Kaksi minuuttia vaille kymmenen hän pysähdytti
ajoneuvonsa Holbornin ja Kingswayn kulmaukseen ja myhäili
kyydittävälleen.
"Se kävi sekunnilleen, sir", hän ilmoitti, nyökäyttäen päätään
läheiseen kelloon päin.
"Kelpo mies!" kehui Hetherwick, maksaen kyytipalkkaa jonkun verran
yli taksan. Sitten hänen mieleensä välähti ajatus. "Kuulkaahan!" hän
jatkoi tutunomaisesti. "Minun -- ja erään toisen miehen -- on ehkä
seurattava muuatta henkilöä täällä piakkoin. Ajakaa vähän matkan
päähän tuonne kadulle, pitäkää lippuanne alhaalla merkiksi, ettette
ole vapaa, ja odottakaa; jos tarvitsen teitä, niin olen lähellä."
Mies osoitti ymmärtävänsä nyökkäämällä ja iskemällä silmää sekä ajoi
hieman edemmäksi katukäytävän vierelle. Hetherwick lähti hitaasti
astelemaan Kingswayn läntistä reunaa myöten. Juuri kun kello löi
kymmenen, hän näki loordi Morradalen ilmestyvän yhdeltä suunnalta
ja menevän kassaholvien pelottavan näköisestä ja juuri avatusta
ovesta sisälle; Matherfield saapui toiselta taholta. Katsahdettuaan
toisaalle Hetherwick huomasi vakavakasvoisen Quigmanin astelevan
Parker-kadun nurkasta häntä kohti. Hetherwick meni häntä vastaan.
"Kas vain!" hän huudahti, näytellen hieman siltä varalta, että jotkut
vihamieliset silmät tarkkailisivat häntä. "Ihan minuutilleen. Meidän
kai olisi oltava muka keskustelevinamme, vai kuinka? Toiset menivät
juuri äsken sisään."
"Näin heidät, sir", vastasi Quigman, seisahtuen katukäytävän
reunakivelle ja ollen kiinnittävinään huomionsa kaikkeen muuhun,
mutta ei siihen, mitä hän todellisuudessa tähyili. "Niin! Mutta
nyt on kysymys siitä, milloin he tulevat ulos. Se saattaa tapahtua
muutamien minuuttien kuluttua, mutta siihen saattaa kulua
tuntikausiakin!"
"Tunnutte olevan taipuvainen ottamaan kaikki synkältä kannalta",
huomautti Hetherwick.
"Tämä on kolkkoa hommaa", jupisi Quigman. "Väijyminen ei ole minun
työalaani. Mutta Matherfield tahtoi erikoisesti juuri minut mukaan."
"Minkä tähden?" kysyi Hetherwick.
"Tunnen erityisen hyvin Lontoon tämän osan asianajajat ja heidän
konttoristinsa", selitti Quigman. "Se on alani. Matherfield arvelee,
että lokeron avaamismääräyksen tuo joku asianajaja."
"Hyvä Jumala! Niinkö?" huudahti Hetherwick. "Jopa jotakin! Mutta --"
"On perin edullista noille veitikoille, jos he saavat asianajajan
käskyläisekseen, ymmärrättehän", virkkoi Quigman. "Kukapa voisi
epäillä korkeimmassa oikeudessa toimivaa asianajajaa? Ja kun tunnen
jokseenkin tarkoin heidät kaikki -- tuolla tuleekin heistä yksi kadun
toisella puolella", hän jatkoi äkkiä. "Tuo pitkänpuoleinen, laiha,
kalpeakasvoinen mies -- näettekö? Silmäilkää häntä, mutta älkää olko
katsovinanne sinne päinkään! Lieneekö hän juuri odottamamme henkilö?"
Hetherwick katsahti osoitettuun suuntaan. Etelästä päin asteli
ripeästi nuorehko mies, jolla oli silmälasit nenällään, silkkihattu
päässä, aamutakki yllään ja muassaan kaikki muut ammattiin kuuluvat
varukset. Hän oli hyvin lempeän ja ystävällisen näköinen eikä hänen
olisi voinut mitenkään uskoa sekaantuneen pimeihin juoniin ja
salaperäisiin puuhiin. Hetherwick lausuikin sen julki.
"Niinpä kyllä, mutta eihän koskaan voi olla varma!" järkeili
Quigman alakuloisesti. "Mutta, kuten sanoin, tunnen hänet. Hän on
Garrowell -- St. Martinin kujan varrella asuva asianajaja. Pitänyt
omaa asianajotoimistoa noin neljä vuotta. Sopuisa nuori mies --
rauhallinen. Mutta hän menee tuonne sisälle, näettekö?"
Hetherwick katsoi. Juuri sillä hetkellä meni rakennukseen useita
henkilöitä, mutta Garrowellin silkkihattu ja luisut olkapäät pistivät
helposti silmään muiden joukosta.
"Arvattavasti se on juuri hän!" huomautti Quigman huokaisten. "Juuri
sopiva mies peijattavaksi! Viaton, epäluuloton herrasmies. Mutta ehkä
se ei sittenkään ole hän. Ihmiset käyttävät näitä kassaholveja paljon
nykyisin."
Garrowell katosi ovesta sisälle. Tähyilijät odottivat. Kului viisi,
kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä minuuttia; sitten tuli Garrowell
ulos. Hän oli rauhallinen kuten ainakin asiansa toimittanut henkilö.
Häntä ei seurannut kukaan; häntä ei näkynyt kukaan tarkkailevan --
rakennuksesta. Mutta Hetherwick pani merkille, että vaikka hänellä ei
mennessään ollut kädessään muuta kuin sateenvarjo, hänellä nyt oli
pieni, neliskulmainen, nahkapäällyksinen lipas. Se kädessään hän tuli
kadun poikki suoraan Hetherwickia ja Quigmania kohti.
"Meidän ei ole tarvis lähteä minnekään, sir", kuiskasi etsivä. "Älkää
olko huomaavinannekaan -- mutta pitäkää häntä silmällä!"
Läheltä katsottuna Garrowell näytti jonkun verran hajamieliseltä.
Mutta kun hän katukäytävälle tullessaan sattui katsahtamaan ylöspäin,
osui hänen katseensa Quigmaniin, joka nosti hattuaan.
"Hyvää huomenta, herra Garrowell", sanoi etsivä. "Kaunis aamu, sir."
"Huomenta, Quigman", vastasi Garrowell. "Perin kaunis ilma."
Hän nyökkäsi hymyillen ja jatkoi matkaansa, kääntyen Parker-kadulle.
Quigman vilkaisi Hetherwickiin ja pudisti päätään. "Se ei ole hän!"
hän supatti. "Matherfield ei tule perässä. Ja kuten sanoin, voimme
saada odottaa -- tuntikausia!"
Mutta kun oli kulunut vielä kymmenen minuuttia, ilmestyivät
Matherfield ja loordi Morradale yhdessä kadun vastaisella puolella
olevasta ovesta. Heitä saattoi kynnykselle hymyilevä ja puheleva
virkailija. Erottuaan hänestä he tulivat suoraan kadun poikki. Ja
Hetherwick oivalsi heti, että he molemmat olivat hämmästyneet --
ehkäpä ymmällä. Matherfield huusi heille heti jouduttuaan kyllin
lähelle.
"Tämäpä omituinen juttu! Näittekö äsken virallisen näköistä miestä,
joka tuli tuolta ja jolla oli pieni nahkalipas kädessään?"
"Näimme herra Garrowellin, asianajajan, St. Martinin kujan varrelta",
vastasi Quigman. "Hän kääntyi Parker-kadulle."
"Garrowell se oli", myönsi Matherfield. "Myöskin minä tunnen hänet.
Niin" -- hän kääntyi Hetherwickin puoleen -- "juttu on kummallinen.
Garrowell tunnettiin tuolla kadun toisella puolella -- hän on
käynyt madame Listorellen puolesta ennenkin siellä. Samoin hän tuli
äskenkin, esitti tavanmukaisen, madamen kirjepaperille kirjoitetun
valtakirjan, meni lokerolle, otti pikku lippaan ja poistui. Garrowell
-- perin kunnianarvoinen asianajaja!"
"Miksi ette käynyt puheisiin hänen kanssaan ja kyselleet häneltä?"
tiedusti Hetherwick.
Matherfield ja loordi Morradale vilkaisivat toisiinsa.
"Ei siellä", sanoi edellinen. "Näyttää -- niin, näyttää siltä kuin
madame todellakin olisi lähettänyt hänet, kuin hän olisi käynyt
madamen asialla!"
"Tietystikin madame oli lähettänyt hänet!" huudahti Hetherwick.
"Mutta se tapahtui pakosta! Koko juoni on ovelasti suunniteltu!
Nuo vintiöt luultavasti tiesivät, että madame oli silloin tällöin
turvautunut Garrowelliin ja pakottivat hänet kirjoittamaan tälle
kirjeen, liittäen siihen hänelle osoitetun valtakirjan tulla tänne ja
määräyksen holvilokerojen virkailijoille! Ettekö käsitä?"
"Hyvä Jumala! Tuossa puheessa on perää, Matherfield", virkkoi loordi
Morradale. "Mutta se ei pälkähtänyt päähäni! Kunniasanallani,
uskoin hänen todella tulleen suoraan madamen luota. En oikein
ymmärtänyt syytä, mutta toisaalta, kuten Matherfield mainitsi, perin
kunnianarvoinen asianajaja -- hm?"
"Asia on pian ratkaistu!" huudahti Matherfield. "Mennään Garrowellin
toimistoon. On parempi, että pohdimme sitä siellä kuin että olisimme
puhutelleet häntä täällä. Joka tapauksessa on jalokivilipas hänellä.
Quigman, kutsukaa ajuri!"
"Minua odottaa täällä ajuri", ilmoitti Hetherwick. Hän antoi merkin
äskeiselle kyyditsijälleen, joka pian oli heidän luonaan. "Minun
luullakseni", hän jatkoi, kun kaikki olivat istuutuneet paikoilleen
ja rattaat lähteneet liikkeelle, "on Garrowell saattanut mennä suoraa
päätä johonkin määrättyyn paikkaan ja luovuttaa lippaan pois! Meidän
olisi pitänyt seurata häntä."
"Sitä en usko", pani Matherfield vastaan. "Koko juttu on kummallinen,
kokonaan toisenlainen kuin odotin. Loordi Morradale väittää, ettei
hän ole koskaan kuullut madamen käyttäneen Garrowellin apua, mutta
kassalokerojen hoitajien kertoman mukaan mies on käynyt siellä kaksi
tai kolme kertaa madamen valtuuttamana. Mutta pian saamme selon
Garrowellilta itseltään."